Avainsana-arkisto: Hilary Mantel

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

Toissakesänä hurmostelin SusipalatsissaHilary Mantelin lavea romaani hiveli tällaista historiasta ja täyteläisestä kerronnasta nauttivaa lukijaa. Jatko-osa Syytettyjen sali odottaa seesteistä hetkeä, jolloin voin rauhassa upota sen maailmaan. Tässä välissä on oiva hetki lukea lyhyen muodon Mantelia.

Kokoelma Margaret Thatcherin salamurha (Teos 2017) sisältää 11 lyhyehköä novellia. Niminovelli päättää kirjan. Sen luonnehtiminen voisi minusta valottaa kokoelman kokonaistunnelmaa.

Me kaikki tiedämme, ettei Thatcheria murhattu, mutta novellissa pääsemme lähelle tilannetta, jossa se on mahdollista. Minäkertojanainen päästää kotiinsa salamurhaajan, jonka luulee olevan remonttimies. Tilanne on erikoinen ja painostava. Silti asiat saavat edetä omalla painollaan; kertoja mukautuu tilanteeseen, on kuin sivustaseuraaja omassa elämässään, jossa voi tapahtua jotakin kummaa.

Tuollainen henki on mielestäni monessa kokoelman novellissa. Tapahtumien alussa tai kulussa kuultaa outous ja pysähtynyt, erikoisesti aikaa venyttävä henki. Henkilöt ovat mukana mutta tarkastelevat analyyttisen toteavuuden päästä tapahtumia.

Kaikissa novelleissa ei ole niin poikkeuksellista tilannetta kuin Thatcher-novellissa, pikemminkin tarinoiden lähtökohdat ovat aika tavallisia – tarkempi tarkastelu osoittaa, etteivät kuitenkaan. Hyvä esimerkki on aloitusnovelli ”Anteeksi että häiritsen”, jossa sattumatapaamisesta kehkeytyy kummallisen kiusallinen tapahtumakulku.

Mantelin teksti tuntuu painavalta, sillä siitä saa sen vaikutelman, että joka sana on punnittu, virkejärjestys huolella pakattu. Nostan hattua suomentaja Katja Siveniukselle, joka on varmasti kieli keskellä suuta harkinnut ilmaisuja. Nautinnollista kielenkäytön taitoa on siten tarjolla.

Kaikkien novellien sisälle en täysin pääse, eli koen, että minulta jää tajuamatta nyansseja, mikrovärähdyksiä. Tarinoiden merkityksiä joudun miettimään pitkään, hitaasti ja epäröiden. Monet novellit kuitenkin miellyttävät tunnelmallaan. Pidän häiritsevästä epävarmuudesta. Lisäksi novellien lukeminen sopii minulle juuri tähän elämänkulun hetkeen. Kiireisessä arjessa yksi Mantelin novelli kerrallaan – välillä päivien tauko novellien välissä – tuntuu tarpeeksi kattavalta kirjallisuudelta.

Margaret Thatcherin salamurha

– –

Hilary Mantel
Margaret Thatcherin salamurha
suomennos Katja Sivenius
Teos 2017
178 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muita lukijoita esimerkiksi KirjasähkökäyräMummo matkalla ja Opus  eka.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Hilary Mantel: Susipalatsi

Tiedäthän sen tunteen, kun fiktio muuttuu silkaksi todeksi – kun ei voi olla muuta todellisuutta kuin lukemasi? Tiedäthän sen kummallisen olon, kun tunnet ennestään historian henkilöt ja tapahtumat, mutta ”juonipaljastukset” ovat merkityksettömiä, kun fiktio muokkautuu eläväksi, ennen kokemattomaksi. Tiedät, mitä tarkoitan: historiallinen romaani hehkuu parhaimmillaan Hilary Mantelin romaanissa Susipalatsi (Teos 2015).

Tämä oli toinen lukuyritys, ja tv-sarjakin jäi syksyllä kesken. Onhan noita Henrik VIII -sepustuksia luettu ja nähty, kai aiemmin ajattelin. Tv-sarjalle taidan antaa uuden mahdollisuuden, enkä odota viittä vuotta kuten romaanin kanssa. Susipalatsi on älykkäintä ja vivahteikkainta proosaa aikoihin.

Pokkarin kannessa on Holbainin muotokuva Henrikistä (miksei saman taiteilijan Cromwell-muotokuva?), ja romaanin nimi on tarinassa marginaaliselta vaikuttava paikka (miksei Cromwellin lempipaikka Austin Friars?). Juuri näin kuuluu olla: kaikki pyörii kuninkaan ja hänen naimakatastrofiensa ympärillä, vaikka päähenkilö Thomas Cromwell luulee pyörittävänsä maailmaa niin kuin taloutta pyöritetään.

Susipalatsi

Rakenteen hienous piilee kerronnan nauhamaisuudessa. Se on kuin silkkinyöri, jossa kierteet pakottavat hypistelemään tekstuuria. Kokonaisuutta sitoo kronologia vuodesta 1500 vuoteen 1535, mutta dialogeissa ja ajatustakautumissa käydään menneissä tapahtumissa. Henkilöitä on julmetusti, ja hovihässäkkä nähdään suhteessa päähenkilö-Cromwelliin, johon usein viitataan vain ”hän”-pronominilla. Ja millainen ”hän”?

Hänen sanotaan osaavan Uuden testamentin kokonaan ulkoa latinaksi, mikä tekee hänestä kardinaalille oivan palvelijan – aina löytyy sanaa, jos apotit haraavat vastaan. Hän puhuu nopeasti, ääni on matala; hän tuntuu olevan varma itsestään; hän on kotonaan yhtä hyvin oikeussalissa kuin telakalla, piispan palatsissa kuin majatalon pihalla. Hän osaa laatia sopimusasiakirjan, kouluttaa haukan, piirtää kartan, lopettaa katutappelun, kalustaa talon ja hoidella valamiehistön. Hän osaa lainata sopivaa kohtaa antiikin kirjailijoita Plautuksesta Platoniin ja takaisin. Hän tuntee uutta runoutta ja osaa lausua sitä italiaksi. Hän on aina töissä, nousee ensimmäisenä ja käy viimeisenä nukkumaan. Hän tienaa rahaa ja myös käyttää sitä. Hän on valmis lyömään vetoa mistä vain. (Sivu 50)

Näin toteaa ranskalainen lähettiläs katsoessaan Hans Holbein nuoremman maalaamaa muotokuvaa Cromwellista:

Ei, ei, ei, ei ja ei. Protestanttitaiteilijanne on tällä kertaa mennyt metsään. Sillä teitä ei voi kuvitella yksin, Krömyel, vaan aina seurassa, tarkastelemassa muiden kasvoja kuin olisitte itse aikeissa maalata heidät. Saatte muut ihmiset ajattelemaan ”miltä minä näytän?” eikä ollenkaan ”miltä hän näyttää?” Chapuys hulmahtaa pois, mutta pyörähtää ympäri kuin tarkastellakseen muotokuvaa vielä liikkeessä. – Mutta toisaalta. Kun tuota katsoo, ei haluaisi asettua teidän tiellenne. Siinä mielessä täytyy sanoa, että Hans on onnistunut. (Sivu 643)

Cromwell

Potrait of Thomas Cromwell, Hans Holbain the junger (National Potrait Gallery London)

Kerronta sulauttaa päähenkilöön; Cromwellin pään sisälle möngitään ”hän”-kerronnasta huolimatta, ja lukija uutetaan kerrotun totuuteen. Ristiriitainen henkilö vangitsee lähes 800 sivun ajan. Naseva, viipyilevä, havainnoista rikas ja osin jopa humoristinen kerronta saa valtaansa. Tosin teksti on niin täyteläistä, että päiväannoksena voi nauttia vain yhden luvun kerrallaan, sillä jokainen kuudesta luvusta vastaa mielestäni yhtä täysiveristä romaania.

Cromwell tulee tutuksi, ja toisaalta ei – hänessä säilyy kihelmöittävä salaperäisyys. Mukiloitu sepän poika Cromwell on noussut omin avuin pelottavaksi valtakunnan puuhamieheksi. Opportunistinen sukkulointi valtiovallan liepeillä vaatii muuntautumista tilanteiden vaateisiin ja pitkälle näkevää järkeilyä, kun päähankkeena on hoitaa hallitsijan avio- ja kirkkoero kaikkine mahdollisine juonitteluineen. Cromwell on säröinen peili, josta erottuu kulmikkaita kuvia hänestä itsestään, läheisistä ja valtaapitävistä –  myös huolehtiva laajennetun perheen pää ja vaikeiden ylimysnaisten tahtojen taa näkevä rupattelija.

Hän on mestari Cromwell, joka ei lohtua löydä, mestari Cromwell, jota kukaan ei tunne, ei taida selittää, eikä – mikä jää nähtäväksi – päihitä. (Sivu 693)

Susipalatsi on raameiltaan romaani Cromwellista ja Henrik VIII hovista. Yli tavallisen historiaromaanin  se ihastuttaa kielen ja kerronnan taituruuden lisäksi moninaisin teemoin, jotka ajattomina uppoavat sävykkääseen henkilökuvaukseen luutunsoittajista kardinaaleihin, hovineidoista nousukaskuningattareen. Yksi johtolauseista romaanin alkupuolella on: ”Jokaisen tarinan takana on toinen tarina.” Näin todellakin tässä romaanissa on. Ihmisiä kiehtovat valta ja sokeus sen kiikkeryydelle, siihen liittyvät varallisuus ja sen valta. Ja ken hallitsee juoruja ja uskomuksia, hallitsee muutakin. Lisäksi on asioita, joita ei voi hallita kuten rakkaus, syntymä ja kuolema. Osuvasti romaanissa myös siteerataan Ciceroa, sitä, miten jokainen kuolee koko ajan.

Yksi kesälomaviikko kului pitkälti Susipalatsissa. ”Sanoja, sanoja, sanoja.” Tiedän paljon huonompia tapoja lomailla.

– – –
Hilary Matel
Susipalatsi
The Woolf Hall
Suomennos ja jälkisanat Kaisa Sivenius
Teos 2011, pokkari 2015
798 sivua.
Ostin pokkarin.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus