Avainsana-arkisto: Henni Kitti

Kirjabloggaajat kirjamessuilla ja vuoden lukukipinät

KirjamessutKirjakauden hullut päivät ovat yhden yön päässä. Huomenna 23.10. alkavat tämän vuoden Helsingin kirjamessut, joita vietetään sunnuntai-iltaan asti.

Suhteeni kirjamessuihin on kahtalainen. Toisaalta iloitsen kirjakiinnostuksesta, siitä, että messukeskuksessa on tungokseksi asti kirjojen selailijoita ja osastot pullollaan virkeitä kirjakauppiaita ja -kustantajia. Haastattelupisteissä on ajankohtaisia kirjantekijöitä avaamassa uutuuskirjojaan, ja näissä tilanteissa kuulee taustoja ja kirjailijan omia ajatuksia työstään.

Pitänee kuitenkin tunnustaa, että minuun iskee usein messuilla samanlainen ”kädet ylös” -seisahdus kuin kirpputoreilla. Ympärillä on sekalaista tavaraa liian kanssa, joten tarjonnasta kiihtyneenä en löydä aarteita sälän seasta – ja lamaannun.

Tänä vuonna minulla on mahdollisuus rauhoittua. Saan osallistua Kotimaisten kirjabloggaajien toimintaan Boknäsin osastolla 6g85. Siellä on lähes koko messujen ajan tavattavissa jokunen kirjabloggaaja. Rupattelemme mieluusti kirjoista ja niistä kirjoittamisesta. Halukkaille annamme kirjavinkkejä, kirjallisesti. Ne laadimme pika-analyysin pohjalta, eli valitsemme kysyjälle sopivaa luettavaa valistuneen vaiston varassa. Itse olen päivystämässä lauantaina klo 10-11. Bloggaajien messutunnelmia voi myös seurata sosiaalisessa mediassa: #bloggaritmessuilla. Minäkin lähettelen Instagramissa parina päivänä messukuvia.Agredointi


Koska kirjasyksy on jo tässä vaiheessa, tulee houkutus laatia omat suosikkilistat esikoiskirja- ja Finlandia-palkinto mielessä. En ole järin halukas pistämään kirjoja paremmuusjärjestykseen; jääräpäisesti pysyn kannassani, että lukukokemukseen vaikuttavat jokaisen maun lisäksi otollinen olotila, odotukset ja aiemmat kirjakokemukset. Selittelyt sikseen, tässä ovat rajalliset viisikkovalikoimani, koska en ole lukenut kuin pienen osan tänä vuonna ilmestyneistä kotimaisista kirjoista ja melkeinpä vain romaaneja.

Esikoissuosikkeja
Neljäntienristeys
Kultarinta
Kissani Jugoslavia
Elävän näköiset
Amerikkalainen

Romaanijysäyttäjiä
Graniittimies
Valkea kuulas
Miehiä ja ihmisiä
Särkyvää
Wenla Männistö

Olisihan tuonne voinut vielä monia muita liittää, ja huomenna voisin haluta joitain nimeämiäni vaihtaa. Lisäksi Finlandia-listaani kuuluvat esikoisryhmän 2-3 ensimmäistä. Nyt vaan jännittämään, mihin päätyvät palkintoraadit. Minä suuntaan messuille kuuntelemaan kirjailijahaastatteluita, näiden nimeämieni kirjojen kirjoittajia, ja muitakin, ainakin italialaisen Teräs-romaanin tekijää Silvia Avellonea. Ja Boknäsin osastolla tavataan!

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Eläviksi täytettyjä

Henni Kitin esikoisromaani Elävän näköiset (WSOY 2014) alkaa upeasti: Tornionjoen rannan kahden talon asukit 1950-luvun lopussa valtaavat lukijan kuin joki tulva-aikaan – oikeaan ja väärään suuntaan virtaavana. Alfred on outoja näkyjä näkevä perheenisä, Eeva vaimona on peruskallio, neljäntenä ja viimeisenä tyttärenä syntyvä Aleksandra on omapäinen. Naapuritaloon Alfred tekee ystävänpalveluksen, Santerin, jotta sielläkin suku jatkuisi. Ja suvut jatkuvat ja kietoutuvat.

Pohjoinen jokimaisema, elämisen tapa sekä henkilöiden ajatusten ja puheen kieli tallentuvat alkuunsa kertakaikkisen tempaavasti. Kolmanneksen luettuani ajattelen, että mitä tämä nyt on: tänä vuonna jo kolmas hieno esikoisromaani Neljäntienristeyksen ja Kultarinnan jälkeen, kyllä nyt kotimaisen kirjallisuuden lukijoita hemmotellaan.

Henni Kitti on kuvataitelija, ja hän on myös kansikuvan takana.

Henni Kitti on kuvataitelija, ja hän on myös kansikuvan takana.

Valitettavasti tempo ja teho eivät pysy koko kirjan keston samanlaisena, veto tavanomaistuu sitä enemmän mitä lähemmäs etelää ja tätä aikaa lähestytään. Ei sillä, etteikö Aleksandran ja Santerin poikien elämää seuraisi, mutta 1950-70 -lukujen kuvauksen erityinen ote kirpoaa ja mennään elämäntuskaisen kasvukipuilun puolelle siten, että isoin intoni hilliintyy. Voi että, olisin niin halunnut tietää enemmän horjuvuudessaan liikuttavasta Alfredista ja arvoituksellisesta Aleksandrasta, joita romaanin alkuosa hieman päähenkilöiksi lupaili, vaan ei, sukupolvien virtaus vei kolmanteen polveen. Alfredin ja Aleksandran isä-tytär-suhteessakin olisi kovasti purtavaa, vaan viitteelliseksi se jää.

He asuvat sopivasti joen varrella tarpeeksi kaukana ylä- ja alajuoksusta, alusta tai lopusta, jotta niitä tarvitsisi koskaan ajatella. Joki on vain ikuinen pätkä liikkuvaa vettä ilman syntymistä tai päättymistä. Ajattelikohan isä ikinä niin pitkälle.
Yhtäkkiä tuntuu naurettavalta, että asioita täytyy aina väistellä. Miksei niistä voi puhua suoraan? Miksei vain soita isälle ja kysy? Yksi puhelu, jossa sanoisi sen, mitä tietää kaikkien ajatelleen vuosia, sehän olisi aivan helppoa, sanoa vain muutama sana, siinä kaikki.

Kitin mietitty, poukkoava, välillä herkkumurteinen kerronta kestää hyvin koko kirjan mitan. Kerrassaan kiehtovaa on se, miten ilmaistaan ihmisten erillisyyden umpio, tavoittamaton ydin. Se, miten ollaan osa perhettä ja sukupolvien ketjua ja silti irrallisia, erillisiä ja perheenjäseniin, muihinkin, vaikeasti tosiyhteyksiä saavia. Jokaisen henkilön omat salamietteet täyttävät pään. Ja silti lapsuudenkotiin palatessa (voi miten tuttu kokemus):

Kuinka tällainen taantuminen on mahdollista? Aina tänne tullessa tullessa mielessä tapahtuu muutos, joka kerta samanlainen, mutta silti aina yhtä ennakoimaton. Se alkaa muutaman kilometrin etäisyydellä kodista, siitä eteenpäin hän muistaa jokaisen tien mutkan ja metsän puun, ja tunne tiivistyy pihatieltä lähestyessä, kunnes hän näkee talon vasten taivasta, ei enää mielikuvan kotipaikkana vaan oikeasti siinä. Ja kun hän astuu sisään, kaikki on menetetty, elämä Helsingissä sumenee ja hän muistaa vain tämän talon tapahtumat, mattojen ja seinäryijyjen sisään kietoutuneet, kaikki muuttuu todeksi.

Henkilövetoisesti tarinaa kerrotaan, silti henkilöissä säilyy salaisuus. Se on minua miellyttävä keino, vaikka romaani pitääkin hahmoihin tiettyä etäisyyttä. Romaanissa on aineosasia, joista ei usein kaunokirjallisuudessa lue, kuten Tornionjoen ja sen ympäristön olemus, kaivostyö, tähtitiede ja eläinten täyttäminen. Niin, tämä Elävän näköiset -romaanin eläinten täyttäminen: symboli. Elämä eletään, kuollaan, eläessäkin voidaan olla täytettyjä kuoria, ja sellaisia voidaan olla elämän jälkeenkin jäljelle jääville. Jotain tuollaista, ainakin.
Elävän näköiset

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus