Avainsana-arkisto: Helmi Kekkonen

Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkosen romaanin Vieraat (Siltala 2016) nimi viehättää monimielisyydellään. Elokuun lopun kuumana päivänä Senja odottaa illallisvieraita. Jotkut vieraista ovat toivottuja tuttuja, jotkut eivät tule. Ja missä on Senjan mies, Lauri? Oleellista on, miten läheisetkin ovat toisilleen vieraita tai vieraantumassa.

He katsovat tosiaan, katsovat halki hiljaisen huoneen, kunnes Lauri liikahtaa, on aikeissa sanoa jotain, mutta pysyykin vaiti.

Senjan hermostuneisuudesta tarina alkaa, ja se jatkuu kutsuttujen episodein. Näin koko kuva muodostuu näkökulmista. Kuten yleensäkin pidän sirpalemaisesta rakenteesta ja siitä, että eri silmin tilanteista ja henkilöistä erottuu eri puolia. Kolmannen persoonan kerronta ei etäännytä henkilöistä vaan vie sisälle kuvattujen käytökseen ja ajatuksiin. Koen kerronnan utuisen ahdistuneisuuden rinnalla pisteliästä terävyyttä siinä, miten aikuiset henkilöt selitetään menneestä. Ihan loppuun suhtaudun ristiriitaisesti: toisaalta ajattelen, että se on tarpeeton, toisaalta se asemoi jatkuvuuteen.

Romaani kertoo ennen kaikkea vanhemmuudesta. Suurella osalla henkilöistä olisi ollut aikanaan syytä päästä lastensuojelun asiakkaaksi, vaan niin lapset kuin aikuiset ovat peitelleet laiminlyöntejä tai jaksamattomuutta. Nyt kaikki ovat aikuisia, jotakin vailla. Tavallaan Vieraat haukkaa ison palan perheproblematiikkaa, sillä siinä pureksitaan lapsettomuuden tuskaa, lapsiarjen raskautta, hyväksikäyttöä sekä erolapsuuden vaikutuksia.

Vieraat

Kuulostaako synkältä? Kieltämättä romaani väreilee murheellisuutta, myös jonkinlaisen katastrofin odotusta.  Romaanin ainoa lapsi on nimetty Toivoksi, joten teen sellaisen johtopäätöksen, että toivoa on. Vastapainona on pari henkilöä, joissa tuntuu kuumailmapallon noste – tosin toisia maaduttavat pettymykset ja uusien pettymysten pelko.

Senja huokaisee, nousee ylös, ja samalla hetkellä iltapäivän kohinan leikkaa voimakas, matala tuhadus. Hän astuu avonaisen ikkunan äärelle ja näkee kaksi kuumailmapalloa pilvettömällä taivaalla, kattojen lähellä, liian lähellä. Tai mistä hän tiesi mikä oli liian lähellä ja mikä ei, ei hän tiedä kuumailmapalloista yhtään mitään, mutta hän ei tahdo niiden häilyvän tuolla tavalla vaativina yllään.
   Hän sulkee ikkunan ja torjuu epämiellyttävät, sakeat aavistukset, kääntyy ja kohtaa Laurin.

Kekkonen osaa kuvata erityistilanteita. Mielessäni on latautunut erityislapsikuvaus Suojaton. Vieraalle antaisin epiteetin lasinhauras: särkyminen on yhtä lähellä kuin mahdollisuus pysyä kasassa. Ulkoisesti kirja on vuoden somin; myös Arja hienossa postuksessaan ihastelee Elina Warstan kansitaidetta.

– – –
Helmi Kekkonen
Vieraat
Siltala 2016
episodiromaani
195 sivua.
Sain lainaksi bloggaajaystävältä.

Mainokset

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Suojaton sumussa

Tai ehkä se alkoi muotoutua jo silloin talvella, melkein vuosi sitten, kun hän makasi lumessa paljain säärin ja näki mustan linnun kaartavan korkeaa taivasta vasten, kun hän näki itsensä siinä, päivänvalossa, suojattomana.

Helmi Kekkosen romaani Suojaton (Siltala 2014) kertoo nelihenkisestä perheestä, jonka syntymistä, kasvua ja kehittymistä näytetään vuorotellen Hannele-äidin ja Isa-tyttären kuvakulmista. On vaihtelua lukea lyhyt (160 sivua) ja minäkerrontatrendin vastainen kirja.

Suojaton on utuinen. Lukiessani vaellan metsäisessä jokilaaksossa, jossa näkymät osittain peittää leijuva ja vihjaileva kerrontasumu. Näen sen rakosista romaanimaiseman, kodin, perheenjäsenet, heidän suhteitaan kiristävät tekijät, asiat, joihin voisi vaikuttaa sekä asiat, joihin ei voi vaikuttaa.unnamed (1)

Isa on erityislapsi, joka kasvaa erityisnuoreksi. Poikkeuslapsen ehdoilla eläminen vaikuttaa parisuhteeseen ja isoveli Kaihin. Isan muilta lukittu sisin on vaikea tavoittaa, sinne eivät yllä perheenjäsenet eikä lukija – juuri siitähän on kyse, juuri sen kirja ilmaisee.

Parhaiten pääsen kiinni äidin osuuksiin: äidin väsymys, huoli ja syyllisyydentunto möyrivät. Hannelen tausta vaikuttaa hänen äitiyteensä, sillä hän on äiditön, Isabel-isoäidin kasvattama. Isabelia ei enää ole, hänen muistostaan kasvaa myyttinen hahmo, ja tyttärentyttärentytär Isa kantaa isoisoäidin tarinaa sisällään ja nimessään.

Tarinat ovat Isalle täydellisiä, selkeitä. Jo lapsena ne työntyvät hänen mieleensä ihon ja ajatusten läpi. Niiden sävy oli armollinen, toisenlainen kuin keskusteluissa ja ääneen lausutuissa ajatuksissa, niissä loputtomissa kysymyksissä joita hänelle esitettiin, jotka hän kuuli ja ymmärsi mutta johon hänen oli vaikea vastata.

Vaikka kerronnan tyyli ja tunnelma on alakuloinen ja kireä, romaanissa on myös monia kauniita ja tehokkaita tunnelma-, mielentila- ja ympäristökuvauksia. En ole runousproosan ylin ystävä, ja paikoitellen tuskailen tunnelmaummetuksen kourissa, ja jotain jää väkisinkin hämäräksi, piiloutuu sinne sumuun. Toisaalta ihastelen aiheenkäsittelyvalintoja ja pidän sisätarinoista.

Ja sitten on tämä naiskirjailijoitamme (tänä vuonna jo Kytömäki, Hiidensalo ja Kähkönen) askarruttava karhumyytti. Suojattomassa karhuhahmo vaikuttaa Isobelin, Hannelen ja Isan tunne-elämään. Kiehtovasti muinaisuskomme metsän herra pulpahtaa nykyproosaan naisia voimaannuttamaan.Suojaton

Suojaton ei täysin valloittanut minua, mutta huomaan sen olevan romaani, joka jää muhimaan mieleen. Tiivis teos tuottaa jälkikuvia ja oivalluksia pitkään lukemisen jälkeen. Sehän kertoo tekstistä hyvää. Useat lukijat ovat siihen ihastuneet, mainittakoon ainakin Lumiomena, Suketus ja Arja, joka minun laillani huomauttaa tekstin utuisuudesta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus