Avainsana-arkisto: Heli Laaksonen

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja

Tarkkaavainen lukija havaitsee, että tässä kirjaesittelyssä on nimikaimuutta kirjan otsikon ja minun kesken. Heti kärkeen kerron, että olen matalissakin koroissa noin 180-senttinen tummatukkainen viiskymppinen kalkkuna. Kirjan Tuija on vaalea, pieni, pyöreä leskirouva, joka pakoilee 70-vuotispäiväjuhlallisuuksia. Henkisestä yhteydestä en san mittä.

sylvia-tuija-ja-laulava-patja

Heli Laaksosen draamateksti Sylvia, Tuija ja laulava patja (Kynälä 2016) tutustuttaa lukijan kahteen hurmaavaan lounaismurteiseen ladyyn, naisiin aina parhaassa iässään. Tuija on paennut ikiystävänsä Sylvian hoteisiin, kun suku väsää näyttäviä syntymäpäiväkalaaseja. Naiset sulkeutuvat (some)maailmalta ja suunnittelevat runoiltaa yhden murrerunoilijan värssyistä. Samalla setvitään elettyä elämää.

Kirjan alaotsikko on Kaunokirja. Tulkitsen näin, että teksti on tuumattu luettavaksi, vaikka se sopii myös esitettäväksi. Syntysysäyksen kirjailija sai näyttelijä Marjatta Rinteeltä, joka kaipasi esitettävää. Pidän kovasti siitä, että on loihdittu kamarinäytelmä, jossa kulttuuritapahtumien kantavat voimat eli (keski-ikäiset tai sitä) varttuneemmat naiset ovat pääroolissa ja kohderyhmänä. On samastumispintaa. Eikä tässä mitään miehiltä kiellettyä ole.

Alussa hahmot tyypitellään ja tilanne hahmotellaan asetelmallisesti. Mietin, miten kokonaisuus pysyy kasassa, eli kuinka Laaksosen runot ympätään tarinointiin. Nopeasti lämpenen Sylvian ja Tuijan sanailulle ja etenkin sille, miten kuljetun matkan menopelit, kyydit ja mutkat luonnehditaan. Ja kyllä runot paikkansa löytävät lupsakan latelun lomassa.

Luvut/kohtaukset nimetään mukavasti, ja sisällöltään ne ovat napakoita, jämäkästi rajattuja, minkä myötä draaman kaarta pitkin kuljetaan joutuisasti. Elävä lounaissanailu yhdistää maukkaasti kitkerät, kipeät, kivat ja kauniit asiat. Sävyjen sotkeminen sopii Laaksosen tyyliin. Tässä teoksessa käydään hetkittäin puskafarssin puolella ja sitten sulatetaan sydämiä tummilla tunteilla ja tunnustuksilla. Komediallinen ote säilyy alusta loppuun, ja elämännäkemys pysyy lämpimänä, rakastavana. Katkeruudelle ei anneta tilaa, keskenään erilaisten henkilöiden ystävyydelle kyllä.

SYLVIA
– -. Kaikest muust mää voin luappu. En Sinust.

TUIJA
Eik sitä sanota, et syräme mahtu vaa yks ämmä? Mun syrämes o yks äijä. Ja se yks ämmä olet sää.

Kyllä olisi mukava nähdä tämä viihdyttävä kaunokirja esityksenä. Näin se alkaa (parenteesit yleiskielisinä):

On juhlien juhla, kun Sylvia ja Tuija kahden, mitään kenelläkään esittämättä, toisilleen todistamatta, pojille poseeraamatta, ovat olemassa tässä. Muusta maailmasta antaa merkkinsä vain keittiönurkkauksen kaappiin unohtuneen avatun kahvipaketin rauhoittava lemu.

Sylvia ottaa Tuijan palleroiset voitaikinakädet omiinsa, luisiin ja varmoihin.

SYLVIA
Nyy alkaa meijä oma aik!

TUIJA
Juu! Joko syätäis?

– –

Heli Laaksonen
Sylvia, Tuija ja laulava patja
Kaunokirja
kaunis kansi: Heli Laaksonen
Kynälä 2016
95 sivua.
Sain kirjan kirjailija-kustantajalta.
Kirjailijan kotisivut: http://www.hulimaa.fi

Marjatta Rinne ja Eija Nurmio ovat tekstin pohjalta valmistelleet kamarinäytelmän. Se starttaa kirjan tapaan syyskuun lopussa Turun kirjamessuilla. https://www.facebook.com/Sylvia-ja-Tuija-kamarinäytelmä-574358942766382/

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Heli Laaksonen: Lähtisiks föli?

Mitä mää tierän
Heli Laaksosesta?

Heli Laaksonen on oman kielensä ja suomen kielen tuntija, ja hän taitaa jutustelevan tyylin. Runokiertuesitykset ovat mutkattomuudessaan valloittavia, ja proosatekstiin hän saa sanomisen rytmin. Oikein kuulee esimerkiksi Lähtisiks föli (Otava 2015) tekstiä lukiessaan Helin äänen, sen sävyvaihtelut ja painotukset, naurunkajon. Korvakuuloa voi vahvistaa seuraamalla perjantaisin tv:stä Helil kyläs -ohjelmaa.

Matkalaukussa mukana.

Matkalaukussa mukana.

Sanamaija on monipuolinen, ja hän on osannut tuotteistaa tapansa elää kielestä ja omia latujaan tamppaavasta mielestä. Helin valtti on nimenomaan tapa tarkastella elämää huithapeliboheemisti, yksityiskohdista nautiskelevan sanavalmiisti ja itseironisesti. Uusimmassa kirjassaan Heli tekee myös aluevaltauksen ilmeikkäänä kuvittajana.

Ja sen tiedän vielä entisestä työkaveristani, että impulsiivisen ideoijan lisäksi hänessä on hommansa harkiten hoitava puoli. Ja kun kirjailija on pikkuisen tuttu, jatkan juttuani hänestä vain etunimeä käyttäen.

Mitä mää tierän
murteesta?

Niin paljon, etten itse kirjoita murteellani, hämeeksi. Jätän ne hommat kielikorvaisille. Uudessa krjassa Heli kertoo sellaisenkin anekdootin, jossa Jarkko Laine suhtautui aloittelevan runoilijan murretyyliin suopeasti, mutta tuomitsi, ettei sellainen myy. Jarkko-vainaa oli väärässä, Heli niin oikeassa.

Lähtisiks föli? on muikea murrepakinakokoelma lounaissointuisten runokirjojen ja näytelmän jatkoksi. Jokaisen Helin runokirjan olen lukenut, viimeksi Aapise, ja ihailen niiden oivallusten sekä mieli- ja kielikuvien määrää. Helin luomuksissa on ääneennauratushetkensä, mutta huumori kumpuaa mielleyhtymistä, ei itse murteesta. Etenkään runot eivät elä vain huvituksesta, ydintä niissä on elämänpohdiskelu ja kaipuu.

Mitä mää tierän
lukunautinnosta?

Otin Lähtisiks föli? matkaseuraksi Gdanskiin. Harvoin pääsee eroon arjen painosta paremmin kuin istuen aurinkoisen hansakaupungin komistustalojen suojassa katukahvilassa ja höröttäen Helin kirjan jutuille. Vieressä taidokas katusoittaja hellii jousisoittimellaan barokkisävellyksiä.

Kirja muodostuu lyhyistä luvuista, joista monet perustuvat Helin kokemuksiin eri paikkakunnilta. Sattumukset ja sanomiset kirjautuvat ytimekkäästi ja häpeämättömän omakohtaisesti. Parasta kirjassa on havaintojen haaliminen. Niitä kertyy matkoilta, mutta aivan yhtä osuvasti Heli onnistuisi, vaikka seisoisi kotitalonsa itänurkalla heinän heilumista katsellen. Kyse on taitavasta tavasta ilmaista arvaamattomat ajatukset.

Turussa opiskelleena murrejuttelu ei tuota minulle hankaluuksia, se soljuu korvissani hyväntuulisena, jopa lukemista seuraavan yön uniin siirtyen. Yksi ilon aihe on siis kieli, toinen on tunnelmatavoitus. Lähtisiks föli? on hilpeintä Heliä, silti mieleenpainuvin on juttu Helin pappaystävästä ja elämän kiertokulusta. Monen naurun jälkeen herahtaa kyynel.

Näissä näkymissä kirjaa lukemassa, lasissa lukutunnelmaan sopivasti gdanskilainen erikoisuus: vodkapohjainen likööri lehtikultahippuineen.

Näissä näkymissä kirjaa lukemassa, lasissa lukutunnelmaan sopivasti gdanskilainen erikoisuus: vodkapohjainen likööri lehtikultahippuineen.


Kirja fölis.

Kirja fölis.

– – –
Heli Laaksonen
Lähtisiks föli?
Kuvitus: Heli Laaksonen, kansi: Heli Laaksonen & Elina Varsta
Otava 2015
murrejuttuja pakinatyyppisesti
219 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Matkailua Gdanskissa ja Grass

Hansakaupunki Danzig on nykyään Gdansk. Kauan se porskutti monikulttuurisena vapaakaupunkina, vaan natsien ja neukkujen jäljiltä se raunioitui. Sitkeän jälleenrakentamisen jäljiltä kaupunkikuva vaikuttaa metsäsuomalaisesta autenttiselta. Suosittelen silmäkarkkimiljööseen tutustumista: reissu sopii mainiosti muutaman päivän arkipaussia kaipaavalle. Seuraavaan kuvakoosteeseen olen koonnut talohelmiä – se vie minuutin elämästäsi, jos Drive-linkki toimii…

Itse asiassa oli rentouttavaa vain harhailla pienen ja korean vanhankaupungin kaduilla ja jokivarsilla. Kiire ja totisten toimien toteutus kaikkosi. Damian Hirstin taidetapahtumaa en koskaan löytänyt, ja ainoa museokäyntini oli ripeä mutta antoisa. Hans Memlingin vastikää restauroitu kolmiosainen maalaus viimeisestä tuomiosta (1467-71) on komea kuva. Värit hehkuvat, vaatetusyksityiskohtien neulokset erottuvat janvaneyckmaisen hienosti, ja ihmispolot joko kärsivät helvetin lieskoja tai paratiisinporttien autuutta.

Museopihan mainos Memlingistä

Museopihan mainos Memlingistä

Grass fölis

Mutta kun keväällä viisikymmentäkahdeksan vierailin Puolalle kuuluvassa Gdanskin kaupungissa etsimässä jälkiä Danzigista eli kirjaamassa menetyksiä, sainkin huomata, että kaupunginkirjasto oli entisellään ja että sen salit olivat yhä paneloidut ja vanhanaikaiset, niin että minun oli helppo nähdä itseni kasvuikäisenä, polvihousuisena poikana tutkimassa kirjaston aarteita – -.

Grass GdanskDanzig/Gdanskia ei kirjabloggaaja taida voida mainita ilman Günter Grassia. Danzigiin sijoittuva Peltirumpu oli ammoin vaikuttava lukuelämys. Nyt otin matkaan muistelman Sipulia kuoriessa (Tammi 2007). Kaupunki on taiteesta, lukemisesta ja naamanvääntelystä kiinnostuneen pojan koti. Myös kaupungin sodanaikaisiin tuhoihin kirjailija puuttuu moneen otteeseen. Iso osa kirjaa käsittelee kuitenkin Grassin sotakokemuksia ja miehistymistä sodan jälkeen.

Grass on kertojana poukkoileva ja rönsyävä. Aikatasot, kommentoivuus ja persoonamuotovaihdokset vilisevät. Tietoisesti kirjailija kuorii elämänsä sipulikerroksia, muistaa oikein ja väärin. Kiintoisasti eri elämänkerrokset päällekkäin ja lomittain kulkevat kertojansa mukana. Sotaan ja natsismiin osallisuuttaan hän ei selittele pois, kummastelee ehkä hieman ajautuvuuttaan.

Heli GdanskKieltämättä Sipulia kuoriessa on lomalukemistoksi aika raskassoutuinen. Käykin niin, että loppuosa kirjasta jää silmäilyn varaan. Alkureissun kirja sen sijaan ilostutti alusta loppuun: Heli Laaksosen Lähtisiks föli? (Otava 2015) on lounaismurteisen letkeää lukemistoa kirjailijan matkailusta ja paljosta muusta (pyhitän sille oman postauksen).

Torun, Turku

Joskus suunnitelmallisuuteen ripustautunut matkailija saattaa hellittää ja päättää lähteä pääkohteesta spontaanille päiväreissulle. Jotain pientä lukaisin etukäteen toisesta hansakaupungista Torunista, Unescon maailmaperintökohteeksi nimetystä pikkukaupungista. Kolmen tunnin junamatka suuntaansa kuumana kesäpäivänä oli ehkä ylimitoitettua spontaaniutta, mutta onhan tuo jokivarsikaupunki nätti. Se sentään säilyi sodasta ehjänä, ruotsalaiset sen sijaan sitä kävivät sörkkimässä vuosisatoja aiemmin. Iso osa kaupunkia on 1300-luvulta lähtöisin, mutta eri aikakerrokset elävät mukavasti rinnan. Uusimpia taitavat olla muutamat jugendtalot.

Kopernikus tutki täällä.

Kopernikus tutki täällä.


Aikoja, tapoja.

Aikoja, tapoja.

Eihän tässä voi kuin kateellisena murehtia, ettei Turusta kehittynyt aikanaan kunnon hansakaupunkia ja että monet tulipalot tuhosivat vanhan rakennuskannan (suurtoria lukuun ottamatta). Toisaalta nyt ei tarvitse sättiä sitä, miten grynderit olisivat todennäköisesti kohdelleet Auran partaan hollantilaistyyppisiä fasadeja.

Lopuksi vielä pari palaa Gdanskista.

Portista vanhaan kaupunkiin.

Portista vanhaan kaupunkiin.


Kerroksia.

Kerroksia.


Elämä etenee, vuosisatoja.

Elämä etenee, vuosisatoja.


Ajatonta.

Ajatonta.


Siinä se.

Siinä se.

– – –
Günter Grass
Sipulia kuorimassa
Suomentanut Oili Suominen
Tammi 2007
521 sivua
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Lounaisesti A:sta Ö:hön

Heli Laaksosen runoilema Aapine (Otava 2013) käy aakkoset läpi lounaispuheella. Jokainen kirjain saa oman runon, siten kirja noudattaa perinteistä aapismuotoa. Poikkeavaa on se, että kirja sisältää varoituksen: ”Älä jätä last Aapise ääre ilma valvontta! See voi oppi murret!”

Kukin kirjain aukenee äänne- tai sanaleikein, tai teemakirjaimeen viitataan absurdein havainnoin ja mielleyhtymin. Äänessä on eläimiä, kuten kani Kaarinast. On rooleja eri-ikäisille ihmisille. Heli Laaksosen aiemmmasta runotuotannosta tuttu lämmin mamma esiintyy parissa aakkosessa, ja yksi presidenttipari voisi asua Åbossa. Näyttäytyy myös miekkonen, jolta saattaa paljastua X. Hulluttelun ohella on muutakin, haikeutta ja viisauksia. Omaperäisistä oivalluksista sekä kieli- ja aiheiloittelusta syntyy riemastuttava kokonaisuus kielen lahjasta.

Jokainen kieltä käyttävä ikään kuin keksii sen uudelleen. Ihmislapsen kielen kehitys käynnistyy ympäröivän puheen kuulemisesta ja omaksumisesta. Ensin puhutaan, sitten opetellaan äänteitä vastaavia kirjaimia, joilla yleis-ja kirjakieli pelaa. Nyt on vain niin, että osan äidinkielestä eli kotimurteesta ei kaikkia löydy, esimerkiksi B herättää turhautumista:
”Mää ole aina pärjänny
pananeil ja pikineil,
huus pasisti.”

Lounaismurteen ihmisille Aapine on varmasti terapeuttinen teos: oma kieli kelpaa lukuoppiin. Vaikka lukuvaroitus annetaan, lounaislapset saavat kirjakielisen aapisen rinnalle tästä hupia. Muu väki voi nauttia kirjakielen pohjana olleen murteen rytmistä ja laulunuotista, ja vaikkapa fantasioida, miltä sama kuulostaisi omalla kotimurteella.

Kirjainrunojen perässä on kolme tarinaa, joista ensimmäisessä kiteytyy lounaispuheen ydin: lyhyesti kun ilmaistaan, ehditään enemmän, olla hiljaakin. Lisäksi loppuun on liitetty sanasto ja ”Pamfletti eli paasausosato”, jossa komeasti kootaan yleis-ja puhekielen olemusta ja keskeisiä lounaismurteen piirteitä.

Aapine on kokonaistaideteos ja on oma itsensä vasta Elina Warstan kuvien myötä. Runot ja värikäs kuvitus tukevat toisiaan: puhuvat keskenään, täydentyvät ja joskus juttelevat toistensa ohi, mikä lisää viehätystä. Kunnon kuvakirjan tapaan aukeamat houkuttavat yksityiskohtien bongailuun. Warstan kuvat ovat ilmeikkäitä, ja värivalinnat ja vaihtelevat muodot vahvistavat runojen tunnelman. Aapine opettaa kaikenikäisiä lukemaan toisin.

Kirjalija vakavoituu valitessaan A-runoa Otavan kirjakaupassa 22.8.2013.

Kirjalija vakavoituu valitessaan A-runoa Otavan kirjakaupassa 22.8.2013.


– –
Olen saanut kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Peipoista

Olen ilolla seurannut mediaa Heli Laaksosen uuden runokokoelman kimpussa. Aamutelkkari, PS-ohjelma, arvostelut, mainokset jne. esittelevät ”runobeiben” (Hesarin kirja-arvostelijan nimitys) uuden tulemisen näyttävästi. Tämän kaiken suon runolle ja runoilijalle, kun kysymyksessä on muuten melko vaiennettu kulttuurin alalaji. On arvostettavaa, että joku on kehittänyt omakielisestä runoilusta kokonaistaideteoksen.

Antaa vain kaupallisuuden myllertää. On mahdollista, että median kiinnostumiseen vaikuttaa se, että runoilija on söpö, nuori nainen – murjottava, partainen, keski-ikäinen äijänköriläs murremurjaisuineen ei ehkä ylittäisi yhtä reippaasti julkaisu- ja julkisuuskynnystä. Totuus on kuitenkin se, että Helin runoissa on sisältöä ja runoilloissa taitavan esiintyjän säteilyä. Joten antaa palaa!

On hienoa saada uusi runokokoelma torstaina käteen ja sinne runoilijan nimmari, kokea runoesitys Savoyssa ja mahdollisesti kuulla esityksen jälkeen kuulumiset. Huomaan hienoista fanituksen tunnetta!

PS. Turun Sanomien arvioinnin runokoelmasta voi lukea täältä: http://www.ts.fi/online/kulttuuri/arviot/kirjat/201334.html

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus