Avainsana-arkisto: Hassan Blasim

Jeesustelematonta menoa

Hassan Blasimin kokoelmassa Irakin purkkajeesus (suom. Sampsa Peltonen, WSOY 2013) on 13 novellia. Pääosin ne sijoittuvat Irakiin eri sotien tai muiden väkivaltaisuuksien liepeille. Aluksi juttu luistaa tahmeasti, vasta vähitellen kerronta ja kerrottu saa minusta otteen.

Novelleissa on suoraa kuvausta väkivallanteosta, joita poliittiset ja uskonnolliset ristiriidat ruokkivat. Väkivalta on yksilöiden kärhämöintiä ja kostotoimia tai se on systeemiin rakennettua. Eniten novelleissa esiintyy miehiä. Miehet ovat joskus olleet lapsia; yksi kokoelman suosikkinovelleistani on ”Sanaristikko”, jossa kiteytyy hyvin irakilainen kasvuympäristö.

Leikimme paljon, keksimme salaisuuksia ja rakensimme meitä ympäröivän arjen outoudesta ikioman maailmamme. Katsoimme telkkarista miten aikuiset sotivat, näimme miten rintamat nielivät isämme. Äidit paistoivat leipää saviuuneissa ja istahtivat auringon laskiessa vuodattamaan jäytävän pelon kyyneliä. Olimme kaupoissa karkkia varastavia lapsia, puissa kiipeileviä, jalkojamme ja käsiämme telovia lapsia. Elämä ja kuolema olivat peli jossa juostiin, kiipeiltiin, hypittiin katsVeltiin, kirottiin salaa, nukuttiin ja nähtiin painajaisia.

Blasimilla on oma ääni, mutta kokoelma on kovin epätasainen. Kerronnassa on vaihtelua, mutta hivenen maneerisia ovat novellien kursivoidut sisätarinat. Pidän eniten siitä, että olen kulttuurimatkalla, jolla koen hieman tavoittavani vieraan maan ihmisten mentaliteettia tv-reportaasien ulkopuolelta. Uutiset ovat oikeastaan ainoa tausta Irak-tuntemukselleni, joten on hyvä pöllyttää faktatilkkuja fiktiolla. Kylläpä se osoittaa taas toimivuutensa: ihmisistä kertovat yksityiset tarinat vievät elämykseen. Se ei ole erityisen auvoinen, mutta antaa ajattelemista.Irakin purkkajeesus

”Sunnilaisten anaali vs. siialaisten anaali” valaisee islam-suuntauksien tulkintaeroja. Vaikka Blasimin novelleissa ollaan monesti karkeiden asioiden äärellä, joukossa on myös pientä pilkettä. Yleensäkin kokoelman ote on siloittelematon. Näin epämuslimina nielen juopottelut, pössyttelyt, huoraamiset ja pornokuvastot, mutta en epäile, etteikö tietyissä piireissä novelleja lukiessa kakistella.

Sumeilemattomuuden ohella Basamin kuvauksissa on kielen kauneutta, rumilaista kaunopuheisuutta – ilmeisesti arabiperinteen kytkeytyen. Lisäksi useissa tarinoissa on satua, maagista realismia ja fantasiaa. Tästä lajista kiehtovin on ”Tuhat ja yksi veistä”. Siinä on toden ja taian lentoa, sattuvaa henkilökuvausta, joustavaa juonenkuljetusta ja yllätyksiä.

Parissa jutussa irakilaistaustainen päähenkilö asuu Suomessa – Hassan itse asuu Tampereen Pispalassa. Kokoelman päättää ”Parahin Beto”, jossa maahanmuuttajanainen kertoo vaikenevien suomalaisten mökkeilystä metsän keskellä. Novellissa on hieno vyörytys luonnon, ihmisen ja kaupungin äänistä. Kertoja on omansa menettänyt, lukija voi vain arvailla, millaisten kokemusten vuoksi. Siksi:

Suomalaiset puhuvat ja kyselevät kauhean vähän. Sanonpa kuitenkin, että tämä maa, tämä luminen, viluinen ja hiljainen maa sopii minulle paremmin kuin mikään muu. On kuin sen luonto ja sulkeutunut kansa olisivat sielulleni räätälöidyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus