Avainsana-arkisto: Haruki Murakami

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Kai Murakamia voi lukea ilman ääniraitaa, mutta huomaan tubettavani lukemisen lomaan tekstissä mainittuja biisejä. Lukumuistoistani ei koskaan häviä hetket, joina Janáčekin sävellyksen patarummut paukkaavat samalla, kun luen romaania 1Q84. Spotifyhin jotkut viitseliäät fanit ovat laatineet Murakamin kirjoista kerättyjä soittolistoja.

Miehiä ilman naisia -kertomuskokoelman (Tammi 2016) loppuun päästyäni taustalla soi makea Theme From A Summer Place. Se ei ole jatsin tai rokin tahtiin fiilistelevän kertojan mieleen mutta kiteyttää jotain oleellista kertomastaan lemmensuhteesta, eittämättä menneestä naisesta – ja enemmänkin:

Riittää, että hänen elämänsä kuolemattoman hissimusiikin säestämänä on onnellista ja levollista, vaikka minä en olisikaan osana sitä.

Sitaatinkaltaista armollisuutta haetaan kokoelman seitsemässä kertomuksessa. Etääntyminen on henkilöitä lähempänä kuin lähentyminen tai tunteiden tunnistaminen ja tunnustaminen. Suhteita on ja on ollut, lähinnä kertomuksissa muistellaan, pysähdytään, ei eletä.

Miehille ilman naisia maailma on valtava sekoitus kivuliaita asioita. Se on kuun toinen puoli.

Vaikea sanoa, mikä japanilasille on näissä kertomuksissa tavallista, mikä outoa, mutta minä näen henkilöissä ja tapahtumakuluissa kummia. Ainakin miehet tuntuvat olevan kuutamolla (kuun toisella puolella?) pettävien naisten joukossa.

Kerronta kulkee kihelmöivästi rajapinnalla. Murakamin tavaramerkkiin kuuluu realismista irrottautuminen. Sitä tarjoaa myös Miehiä ilman naisia. Esimerkiksi kertomus ”Rakastunut Samsa” on kunnianosoitus Kafkalle. ”Šeherazade”-tarinassa kiehtoo nainen, joka kuvaa, minkälaista on elää nahkiaisena. Vesielävän ajatusten ja kielen tuolla puolen kurotuksen kauneus hellii kaunokirjallisuuden lukijaa.

Suosikkikertomukseni on ”Kino”. Siinä lähdetään hyvin realistisesta tilanteesta. Kino eroaa vaimostaan ja perustaa baarin. Vähitellen aistin tapahtumissa ja kohtaamisissa kerroksia, joista voi erotella symboliikkaa ja epätodellisuuksia. Kino tapaa naisen, jolla on näkyviä arpia: ”Näkymä oli joltain hedelmättömältä planeetalta valovuosien päästä Kinon maailmasta.” Vai onko? Kaikki arvet eivät näy, etenkään Kinon. Kertomus kasvaa hienosti alitajunnan työksi, ahdistavien näkymättömien arpien hoitamiseksi, anteeksi antamisen matkaksi.

Henkilöiden tarkat ulkonäön kuvaukset tökkivät, ja asenteellinen naisten olemukseen tai ikään suhtautuminen tuntuu tympeältä. Toisto välillä häiritsee. Toisaalta Murakamin peruskuvasto kiehtoo, kuten kuu, kissa, korvat ja unet. En voi vastustaa: väkisin tarinat tunkevat tietokerrokseni tuolle puolen, vaivun tunnelman valtaan. Matkustan mielikuviin, joita en osannut odottaa. Mikä voi olla hienompaa?

miehia-ilman-naisia

”Kissa oli vapautta vaaliva eläin.”

– – –

Haruki Murakami
Miehiä ilman naisia
Suomentanut Juha Mylläri
Tammi 2016
novelleja
276 sivua.

Moni on Murakaminsa lukenut, mm. Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa, Opus eka ja Ullan luetut kirjat.


novellihaaste

Osallistun tällä postauksella Ompun Nostetaan novellit kunniaan -haasteeseen. Olen veikannut, että yhteensä haasteeseen osallistujat lukevat 2017 novellia. Murakamista kertyy seitsemän novellia. Alku sekin.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Värittömällä vaelluksella

Tsukuru Tazaki on 36-vuotias asemarakennussuunnittelija Haruki Murakamin romaanissa Värittömän miehen vaellusvuodet (suom. Raisa Porrasmaa, Tammi 2014). Päähenkilön elämän käännekohta ja painolasti on kaksikymppisenä koettu yhtäkkinen hylkäyskokemus: neljä ystävää lopettaa selittelemättä kiinteän suhteen. Vähän myöhemmin yksi uusi ystävyys katkeaa odottamatta. Romaani on katsaus siihen, miten menneet pettymykset muovaavat persoonaa ja miten sellaisesta voi selvitä, jos voi selvitä.

Teksti on valtaosin pintakuivaa havaintoproosaa. Siinä on tietynlaista etäisyyttä, joten tyyli on linjassa päähenkilön tunnetilaan. Mies selviää päivästä toiseen pintapuolisella järkkymättömyydellä, hän on järkkynyt sinnittelijä. Lukiessani heilun: minua koskettaa päähenkilön haavoittuneisuus mutta närkästyn tekstin paikoittaisesta kömpelyydestä ja hiomattomasta toistosta. Henkilökuvaus on ulkokohtaista, enkä saa otetta nuoruuden syvään ystävyysviisikkokokemukseen. Rakkaudesta kirjoihin valittelee kirjailijan toistavan vanhoja aineksia, ja sama vaivaa minun mieltäni. Minusta romaanin tunnelma on aika kohmettunut (vaikkakin se sopii teemaan); myös Sinisen linnan kirjasto jää kaipailemaan tunnelmakipinää. Kumpikin bloggaaja pitää uutuudesta, ja kyllä minäkin löydän siitä kiinnostavia puolia. Murakami

Hurahdin 1Q84-romaanin merkillisyyksiin, kun taas Kafka rannalla keikkui yliannostuksen rajalla. Nyt Murakami on realistisempi kuin aikoihin, silti kerronta lipsahtaa tasaisesti pois tosiolevaisesta. Unet ovat merkityksellisiä, ja ne paljastavat valveilla peiteltyjä puolia. Mukana on pääaiheesta poikkeavia juttujuonteita. Viehätyn kummallisuuksista, ja vaikka niissä on tuotemerkkityyppinen Murakami-leima, ne avartavat.

Murakami ja musiikki -yhteys on jälleen merkittävä. Tällä kertaa surumielinen painomusiikki soi kerrotun taustalla ja komppaa tarinatunnelmaa. Lisztin Vaellusvuodet mainitaan moneen otteeseen: sävellyssarja sitoo päähenkilöä muistoihin, se on hänelle lisäksi ajaton tunnevirta.

Le mal du pays. Tuo hiljainen, melankolinen kappale piirsi hänen mielessään potemalle muodottomalle surulle vähän kerrassaan ääriviivat. Kuin ilmassa piileskelevä läpinäkyvä olento, jonka olemus nousee hiljaa kokonaisuudessaan näkyviin sen pinnalle takertuvien lukemattomien, hienojen siitepölyhiukkasten avulla.

Tapahtumaloikkaus Helsinkiin ja Hämeenlinnaan on tietysti hupaisa, mutta mietin, olisiko reissu suomalaislukijasta yhtä kiinnostava, jos kohteina olisivat jotkut muut pienet eurooppalaiskaupungit, vaikka Vilna ja Kaunas. Huvittaa sekin, että päähenkilöä rasittavat metaforisesti elämästä laukovat (iloiset !) suomalaiset, mutta matkan jälkeen myös päähenkilö heittäytyy metaforiseksi ja on aiempaa valmiimpi kohtaamaan itsensä ja muut.

Saatan olla tyhjä ihminen vailla sisältöä, Tsukuru ajatteli. Mutta koska sisältö puuttui, niin oli myös niitä, jotka sentään löysivät sijan sisältäni, vaikkakin vain väliaikaisesti. Kuin yöaikaan liikkuvat yksinäiset linnut, jotka etsivät päivän ajaksi turvallisen lepopaikan jonkin autiotalon katon alta. Linnut varmaankin pitivät hämärästä, hiljaisesta ja tyhjästä tilasta. Siinä tapauksessa Tsukurun tulisi ehkä pikemminkin iloita omasta tyhjyydestään.

Vaelsin värittömän miehen epätasaisessa matkassa. Romaani tihentyy loppua kohti, sillä valjut kulkijat, joita päähenkilö edustaa, saavat arvon, tylsyys oikeutuksen ja tavallisenoloiset hyväksynnän. Minä pidän siitä, miten hylkäyssyiden etsintä tuo juonenkulun tarvitseman jännitteen, irreaalin pilkahdukset virkistävät, ja ymmärrän päähenkilön kehityskulun. Värittömän miehen vaellusvuodet pistää ajattelemaan identiteetin kehittymistä ja sitä, miten moni meistä hellii vinoon mennyttä kuvaa itsestään ja näkee itsensä toisin, yksiulotteisemmin tai kapeammin kuin muut. Romaanissa on ymmärrystä elämänkulun sattumille ja anteeksiannolle. Siinä on myös toivoa, rakkaudenkin mahdollisuus – saa sitten vastakaikua tai ei.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Varispoika ja muuta merkillistä

Poika nimeää itsensä Kafkaksi ja keskustelee varjopersoonansa Variksen kanssa. Äitinsä hylkäämä Kafka karkaa kotoaan Tokiosta. Isä on hänet kironnut ja ennustanut antiikin draaman tapaan, että hän tulee tekemään isänmurhan sekä makaamaan äitinsä ja siskonsa. Sekin selviää, että ”kafka” tarkoittaa tsekiksi varista. Toisaalla kuusikymppinen Nakata keskustelee kissojen kanssa ja saa aikaan makrilli- ja iilimatosateita. Kafkaa auttavat eri-ikäiset naiset, Nakataa nuori rekkakuski. Jokin epäsuora yhteys Kafkalla ja Nakatalla on. Mitä vain voi tapahtua Haruki Murakamin romaanissa Kafka rannalla (suom. Juhani Lindholm, Tammi 2009, pokkari 2014).

Murakamin 1Q84 sai minut jouluna leijumaan, ja muutkin suomennetut Murakamit olen innolla lukenut. Nyt odotan syyskuussa ilmestyvää uutuutta, realistiseksi mainostettua Värittömän miehen vaellusvuodet. Kafka rannalla -romaania olen säästellyt kesän joutopäiviin, ja kyllä se vikittelee, muttei saa minua valtoihinsa siten kuin 1Q84. Taidan hieman laittaa hanttiin yltiöpäisille yliluonnollisuuksille.Kafka rannalla 1

Viehätyn henkilöistä ja siitä, että runsaan romaanin henkilögalleria on rajattu. Päähenkilö on Kafka, ja muut ovat eritasoisten apureiden rooleissa. Erityisesti pidän juonen arvaamattomuudesta. Samoin ihastelen suorasukaisuutta, jolla asiat kerrotaan. Ennakoimaton juoni ja mutkaton dialogi etenevät surreaalin ja kultivoituneisuuden yhteissoittona. Unet, unenomaisuus ja sakea metaforisuus sekä tykästyttävät että väsyttävät. Välillä saan ajatusmaailman langan päästä kiinni, välillä ote kirpoaa. Se taitaa olla tarkoituskin. Huomaan silloin tällöin ärtyväni kirjaan tai kirjailijaan: kylläpä nyt elämäntaitohifistellään, senkin sofistikoitunut life coach.

”Sinun pitää voittaa sisälläsi oleva pelko ja viha”, poika nimeltä Varis sanoo. ”Anna kirkkaan valon loistaa sisääsi ja sulattaa kylmyys sydämestäsi. Sitä on olla kova. Kun sen teet, olet todellakin maailman kovin 15-vuotias ihminen. Käsitätkö? Vielä on aikaa. Voit vielä saada minuutesi takaisin. Käytä päätäsi. Ajattele, mitä sinun pitää tehdä. Et sinä ole tyhmä. Kyllä sinun pitäisi se keksiä.”

Kafka rannalla -romaanissa on tiettyä nuorisokirjahenkeä, eikä se johdu vain päähenkilön iästä vaan lähestymistavasta. Lukijaa opetetaan filosofian lisäksi taiteesta ja historiasta, ei vähiten elämäntaidosta. Tietoa välitetään myös klassikkokirjaillisuudesta antiikista lähtien. Oppimaton rekkakuskikin on romaanissa kuin opetuslapsi, joka lähtee seuraamaan outoutta ja tempautuu ottamaan vastaan sivistystä; hienointa on se, että häntä johdattaa heikkolahjainen Nakata. Kirjasivistyksen lisäksi arvostetaan sydämen sivistystä.

Omaa lukukokemustani vahvistin kuuntelemalla romaanissa tarjottuja äänitteitä, eli murakamilaiseen tapaan kirjassa on tanakka ääniraita. Huippuhetkiä ovat romaaniin ripotellut musiikkitulkinnat, etenkin vaikutuin Haydnin sellokonsertosta. Muutakin klassista musiikkia kirjassa kuunnellaan ja siitä keskustellaan. Ja fiktiivisellä musiikilla on myös sijansa: Kafkan lumonneen Neiti Saekin menneisyyteen kiinteästi kytkeytyy hänen oma menestyskappaleensa ”Kafka rannalla”. Sen sanat saa romaanista lukea, melodian voi vain arvailla. Lisäksi Kafka kuuntelee etenkin Radiohedia ja Coltrainea, voimaillessaan Princeä, jonka biisi ”Sexy Motherfucker” ei kaipaa syvätulkintoja.

Romaanin maailmassa ylitetään ajallisia, ruumiillisia, moraalisia ja psyykkisiä rajoja. Ympäristö on pientä poikkeusta lukuunottamatta realistinen ja nykyaikainen, muu on jotain muuta. Yksi romaanin johtoteema minulle on se, että elämä on mieltä vailla ja vaarallista ilman mielikuvitusta. Ja identiteetti on ihmiseltä hukassa, mutta löydettävissä, silti se on subjektiivinen kokemus ja yllätyksellinen, moniosainen rakennelma. Lisäksi voi oppia kantamaan muistoja, hyväksymään menneet ja antamaan anteeksi. Tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi sekä kyky rakastaa, siitäkin on kyse.

”Tämä ei kuitenkin asia, jonka joudut selvittämään ihan itse. Kukaan ei voi sinua siinä auttaa. Sellaista rakkaus on, Kafka. Tunnet ihania tunteita, mutta silti sinun pitää vaeltaa ypöyksin pimeässä. Mieli ja ruumis joutuvat kantamaan kaiken. Ihan yksin.”

Kyllä kaivattaisiin Nakataa juttelemaan löytökissa-Klasun kanssa, mistä katti on tullut ja mitä kokenut.

Kyllä kaivattaisiin Nakataa juttelemaan löytökissa-Klasun kanssa, mistä katti on tullut ja mitä kokenut.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Musiikki

Luuranko perhoselle: 1Q84

Haruki Murakamin 1Q84 (suom. Aleksi Milonoff, Tammi 2013) tekee levottomaksi. Tarina lähestyy, pakenee, tulee taas liki, liki. Se tarjoaa kuormakaupalla tosia ja uskomattomia mielenmaisemia. Yötaivaalle ilmestyy hopeisen kuun taa sammalenvihreä toisinto. Q otsikossa tarkoittaa kysymysmerkkiä numeron 9 sijasta. Tarinan taustalla luonnollisesti lymyilee Orwellin romaani 1984, mutta vuosiluvun tulevaisuusfantasia on mennyttä. Murakamin versio saattaa olla orwellilainen ajatusrikos. Nyt ollaan Tokiossa juuri oikeaan aikaan mutta kahden maailman reunalla.

”Aivan oikein. 1984 ja 1Q84 toimivat pohjimmiltaan samalla tavalla. Jos et usko maailmaan eikä maailmassa ole rakkautta, kaikki on täysin epäaitoa. Oltiinpa missä tai millaisessa maailmassa tahansa, tosiasian ja olettamuksen välistä rajaa ei näe paljain silmin. Sen näkee vain sielun silmin.”

MurakamiRomaani kuljettaa rinnan kahta kolmikymppistä. Tengo on ex-judoka, matemaatikko ja aloitteleva romaanikirjailija. Hän ajautuu outouteen haamukirjoittamalla lukivaikeuksisen teinin fantasiaromaanin pikkuväestä. Se on Tengolle kuin perhoselle luurangon rakentamista. Toinen päähenkilö, Aomame, on arvoituksellinen nainen, kunto-ohjaaja ja palkkatappaja. Näillä kahdella on kohtalonyhteys: yksi kädestä kiinni pitämisen hetki kymmenvuotiaina. Kumpikin tahoillaan kuuntelee Janáčekin Sinfoniettaa, kumpikin näkee kaksi kuuta, kumpikin lähestyy tietämättään mystistä ja salaperäistä uskonyhteisöä. Lähestyvätkö he koskaan toisiaan? Sen selvittämiseen annetaan aikaa yli 1200 sivua.

Romaanin alussa taksikuski sanoo Aomamelle: ”Älä anna ulkonäon pettää. Aina on vain yksi todellisuus.” Puolivälissä romaania Aomame ajattelee: ”Tämä on todellinen maailma, joka on täynnä aukkoja, epäjohdonmukaisuutta ja antikliimakseja.” Juuri sellainen on Murakamin romaanitrilogia. Ihan niin kuin Tengo vähitellen hyväksyy menneet ja uskoo, että eteenpäin voi elää paremman toivossa ja kohtalon huomassa, hyväksyn lukijana romaanin – ne antikliimaksitkin.

Yleensä vingun tiivistämisen perään. Kaksi osaa luettuani hinguin vain lisää tarinaa. Katse henkilöiden sisuksiin, tunteisiin ja toimintaan on kirkas: kuvaus on tyylikästä ja upottavaa. Tarinan ilmaisusuoruus ja mielikuvituksellisuus on vastaan sanomaton yhdistelmä. Ja kun vielä onnistutaan välttämään tosikkomaisuus, sulatan melkein kaikki kummallisuudet. Pohjavire on häpeämättömän, korosteisen romanttinen. Senkin nielen kakistelematta. Filosofinen liemi rinnakkaistodellisuuksista, elämäntotuuksista ja uskomuksista menee sekin alas yhdellä kulauksella.

Rehellisyyden nimissä totean, että kolmas osa ontuilee. Yllättäen kerrontaan pomppaava kolmas näkökulmahahmo, yksityisetsivä Ushikawa, on kuin ylimääräinen viivytys. Välillä laskelmoivalta vaikuttava kohtalokkuus alkaa puskea kiehtovan outouden ohi tai kertoja väsähtää laajaan materiaalimassaan. Vaan antaudun: romaanin loppua kohti ummistan silmäni kritiikiltä, Aomamen ajatuksiin tukeutuen:

Oli miten oli, asiat etenevät, vaikken osaa yhdistää niitä toisiinsa, en selvittää niiden logiikkaa enkä nähdä, mihin suuntaan ne kehittyvät. Ajelehdin vain pyörteen mukana.

Mammuttiromaani muistuttaa oopperalibrettoa, jossa on suuria tunteita, maagisia voimia, ylittämättömiltä näyttäviä esteitä, lähes kestämättömän epäuskottavia käänteitä mutta joka kokonaisuutena pitää otteessaan, asiaankuuluvasti loppua kohti yltyvästi paisutellen. Julistusosasto lankeaa perusteellisesti loveen, vaan toisaalta, kaoottisessa maailmassa (ilman kahta kuutakin) uskoa tulevaan tarvitaan.

Hän sai oivalluksen. Tätä se on, eläminen. Kun saa kerran toivonkipinän, sitä käyttää elämän polttoaineena tai merkkivalona. Ilman toivoa ei voi elää. Aomamen sydän puristui kasaan, kun hän tajusi tämän, ikään kuin jokainen hänen luunsa olisi yhtäkkiä narahtanut ja parahtanut.

Trilogia on yhteenveto kirjailijan päähänpinttymistä ja mieltymyksistä. Kirjassa kumarretaan Shakespearelle, Tsehoville, Dostojevskille ja Kafkalle Orwellin ohella. Ja on kissoja, vuohia ja sanansaattajalintuja. Murakamilla on myös voimakas fetissi: korvanlehtien muotojen kuvailuun upotaan usein. Kammo kaikenlaista totalitaarista ja fundamentillista kohtaan näkyy voimallisesti. Perheet ovat hajonneita, jäsenet vihoissaan toisilleen ja erillään, lapset pienestä pitäen oman onnensa nojassa tai kaltoinkohdeltuja. Etenkin nuorilta naisilta tasapaino järkkyy ja itsemurha näyttäytyy varteenotettavana vaihtoehtona.

Musiikkiraidalla soivat harvinaisen Janáčekin lisäksi Haydn, Bach, barokki ja vanha jatsi. Suosittelen lukemisen taustalle Murakamin valitsemia klassikoita, etenkin patarummunpaukkeista Janáčekin Sinfoniettaa. Romaanin loppuhuipennuksen jälkeen kannattaa ehdottomasti kuunnella Ella Fitzgeraldin tulkitsema It’s Only a Paper Moon. Tosin jonkun näppärän henkilön tekemällä Spotifyn 1Q84-soundtrackilla kappaleen esittää Nat King Cole.

1Q84 sopii joulunajan aikuissaduksi. Murakamin tarinavyöry herättelee tunnelmia, pakottaa hetkeksi realiteeteista eskapistiseen unelmointiin ja uskomaan mahdollisiin maailmoihin. Ihmisissä on tyhjiö, jota kukin täyttää tavallaan ja vuorollaan, ja hyvän ja pahan tasapainotteluun perustuva maailmanjärjestys pysyy jotenkin kasassa. Yksinäisyys on mahdollista ylittää sekä elää epätäydellisessä ja epävarmassa maailmassa. Siitä Murakamin tinkimätön romanssiromaani kertoo minulle, kun olen vuoden 2Q14 kynnyksellä.

Jos et ymmärrä ilman selitystä, et ymmärrä myöskään selityksen kanssa.

kuuPS. Monissa blogeissa on pohdintaa Murakamin 1Q84:sta: esimerkiksi Lumiomena, Iltaluvut, Rakkaudesta kirjoihin ja Ja kaikea muuta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Norjalainen puu

”Surua ei paranna viisaus, ei rehellisyys, ei vahvuus eikä hyvyys. Voimme vain surra loppuun asti ja oppia siitä jotain, mutta opimmepa siitä mitään tahansa, se ei auta meitä kohtaamaan seuraavaa odottamatonta surua.”

Pyhäinpäivän aamuna luin loppuun Haruki Murakamin romaanin Norwegian Wood. Siinä opetellaan elämää, jossa kuolema on ohittamaton. Joillekin kuolema on vääjäämättömästi lähestymässä, joillekin vaihtoehto, joillakin on voimia valita elämä. Jos toiset valitsevat kuoleman, toiset joutuvat elämään sen päätöksen varjossa.

Romaanin parikymppiset joutuvat setvimään isoja asioita, esimerkiksi seksuaalisuuden ja kuoleman arvoitukset kietoutuvat romaanissa toisiinsa. Sopivan elämänasennon etsintä, muiden kaltaisten tavoittaminen tai tavoittamattomuus sekä mielen tasapainon ailahtelut ovat kertomuksen ydintä.

Tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun japanilaiseen kaupunkielämiseen, mutta tarina on täysin ajaton. Watanabe on kiehtovasti kuvattu nuori mies: hukassa ystävän selittämättömän itsemurhan jälkeen, kuin heitettynä harmaalle, autolle kivikkorannalle selviämään hämillään yksinäisen surun kanssa. Naoko ja Midori ovat kaikkea muuta kuin elämänlankaa suoristavia naishahmoja. Vyyhteen sekoittuu kummallisella tavalla myös keski-ikäinen hullunviisas Reiko. Huomattavaa on, että perhe tai vanhemmat ovat näkymättömiä ja osattomia nuorten aikuisten elämässä.

Kirjan odottava, toisaalta alakuloinen ja toisaalta mahdollisuuksia avaava tunnelma vie mennessään. Murakami on arvoituksellinen kertoja: lukijana en pääse tarinan edelle, en arvuuttele tulevaa tai etsi erityisesti merkityksiä. Murakami vie minulta kirjoissaan kaikkitietävän lukijan mahdollisuudet ja antaa selittämättömän lukunautinnon. Minun ei tarvitse ymmärtää henkilöitä tai tapahtumien käänteitä. Menen vain mukana.

Kirjan tunnelmaan jää lillumaan. Tehoa lisää ääniraita ja marraskuinen harmaankostea ikkunanäkymä. Kirjakokemus voi piirun verran auttaa hyväksymään rajallisuuksia.

Kaikki me ihmiset (siis kaikki, sekä terveet että vähemmän terveet) olemme epätäydellisiä ja elämme epätäydellisessä maailmassa.”

Romaaniin pohjautuvan elokuvan katsoin lukemisen perään. Elokuvaan siirtyi odotetusti vain romaanin pintataso, joten kokonaisuus supistui melodraamaksi. Nuoriso oli odotetun haurasta tai haavoittuvaista, mutta romaanin monet sävyt kaventuivat perusväreiksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Lammasarvoitus

Mielikuva lampaista tai lammasmaisuudesta on näillä kairoilla alistuva, lepsu ja vetelä. Mikä mahtaa olla lampaan symboliarvo japanilaisessa kulttuurissa? Joka tapauksessa Haruki Murakamin romaanissa Suuri lammasseikkailu (suom.1993, pokkari 2009) pörröinen sorkkaeläin on salaperäisen elämänvoiman tai sen menettämisen ydin.

Murakami on jännittävä kertoja. Juoni on täysin arvaamaton. Monelta osin tarinointi on tavanomaista tapahtumien kronologista kuvausta, mutta tunnelmasta saadaan pienin elein merkittävän nyrjähtänyt. Ote on lähellä juoneltaan ennakoimattomia, monitasoisia ja hahmoiltaan kummallisia Miyazakin animaatioelokuvia (mm. Henkien kätkemä). Kyse taitaa olla aasialaisesta maagisesta realismista. Vain sellaisessa maailmassa tähtiselkäinen lammas menee ihmiseen, eikä sen poistuttua mikään ole enää mitään.

Päähenkilö on pinnalta tavaomainen, mutta joutuu osaksi epätavallisia tapahtumia ja kummallisia kohtaamisia. Käsittelyssä ovat eron kipu ja aikuistumisen epävarmuus. On kuin kyse olisi nuoruuden hyvästijätöstä – tai jostakin selittämättömästä, johon ihminen voi välillä upota tai kadota. Joka tapauksessa muutos on kohdattava. Menneet asiat ja muistot ovat nykyisyyttä, vaan katoavaista.
Ruumiin solut uusiutuvat joka kuukausi. Tälläkin hetkellä”, hän sanoi ja työnsi laihan kädenselkänsä silmieni eteen.”Melkein kaikki, mitä sinä minusta tiedät, on pelkkiä muistoja.” – -.
Nyt en tiedä hänestä mitään muuta kuin sen mitä muistan. Ja ne muistot häipyvät yhä vain loitommas kuin paikoiltaan irtautuneet solut. Oliko se vain biologiaa?

On paljon asioita, joille ei ole nimeä (tai sanoja, vaikka sanojen luomuksesta onkin kyse). Kissa on nimetön, kunnes aivan ulkopuolinen sen nimeää; tyttöystävä on nimetön. Monilla on pakkomielteitä. Lammasprofessori on luonnollisesti jumittunut lampaisiin, myyttinen Pomo myös. Päähenkilö on fiksoitunut korviin.

Loppua kohti teos on hajota omaan omituisuuteensa, mutta ihmeellisyydet pitävät sen kasassa. Elämävoittaajajatkuutoisenlaisena. Tuolla tavalla yhteenpuhuva lammasmies on loppuromaanin lähelle ratkaisua johdatteleva avainhenkilö. Tai harhakuva. Tai susi lampaan vaatteissa – onkohan tuo nipponlaisille tuttu sanonta? Outo teos, jäljittelemätön.

Viehättäviksi Murakamin teokset tekee se, että niissä on tiettyä kepeyttä. Kirjailija ei ota itseään turhan vakavasti, vaikka luo elämyksellistä tekstiä, kummallisia tapahtumia ja painavia ajatuksia. Kaikki kunnia myös Murakamin poliittisille lausunnoille käynnissä olevasta kiistasta asumattomista kivikkosaarista, joista kiihkeän kiinnostuneita ovat niin Japani, Kiina kuin Taiwankin (HS 29.9.2012). Murakami vertaa episodia halpaan likööriin: ”Se saa sinut puhumaan kovaäänisesti ja käyttäytymään töykeästi. Mutta kännisen riehunnan jälkeen aamulla on vain kamala päänsärky.”

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Sanat musiikin

Olen viime aikoina pohtinut musiikin ja tekstin suhdetta. Aikojen alussa runot laulettiin tai lausuttiin toisille, ja ne säilyivät ja muuntuivat siten. Monet runot elävät sävellyksinä. Sanoitukset ovat omanlaistaan runoutta: toiset tekstit toimivat itsenäisesti, toiset vain sävellyksen kanssa. Onko eroa siinä, onko biisi tehty valmiiseen tekstiin vai onko sävellykseen jälkikäteen sepitetty sanat? Erottaako sen? Onko sillä edes merkitystä?

Vanhaan tanssimusiikkiin yhdistetään usein banaalit sanat. Silti ne koskettavat monia kuulijoita, herättävät tunteita ja muistoja. Lattea lemmenluritus voi olla jollekin merkittävä, viiltävä tunnekuva, omakohtaisena koettu tai muistoon kytketty. Omaan biisihistoriaani kuuluu lauantain toivotut ja etenkin viikon listasuosikit, joita kuuntelin radiosta alle kouluikäisenä naapurin teinityttöjen kanssa. Tapani Kansan Kuljen taas kotiinpäin tai Joukon ja Kostin Kun päättyy tää siirtävät minut välittömästi menneeseen maailmaan: minä nojaamassa ikkunalautaan katsellen hämäläistä kesämaisemaa, kun Tuula ja Heli valmistautuvat iltamenoihin. Hiuslakka tuoksuu, ikkunan takana koivunoksat heiluvat ja isona oleminen tuntuu olevan tavoittamattoman kaukana.

Joka musiikkigenressä on vähemmän merkittäviä sanoituksia ja toisaalta sanoituksia, jotka ylittävät musiikin. Sävellys ja sovitus lisäävät vaikutus- ja elämyspanosta. Haruki Murakamin romaanin Sputnik-rakastettuni päähenkilö on saanut nimensä Mozartin säveltämän Goethen runon (Das Veilchen) mukaan. Laulussa tunteeton tyttö tallaa orvokin (japaniksi sumire).

 –          Miten äitini saattoi antaa minulle niin kauhean laulun nimen? Sumire sanoi nyrpeänä.

Miu asetteli lautasliinan syliinsä, hymyili pidättyväisesti ja katsoi Sumireen. Hänen silmänsä olivat hyvin tummat. Niissä sekoittuivat monet värit mutta selkeinä ja avoimina.

–          Onko laulu sinusta kaunis?

–          Kyllä laulu sinänsä on nätti.

–          Jos musiikki on ihastuttavaa, sen pitäisi riittää. Eihän tässä maailmassa kaikki sentään voi olla kaunista, vai onko? Äitisi varmaan rakasti tuota laulua niin paljon, ettei sanoitus häirinnyt häntä.

Oman musiikkihistoriikin kirjoittaminen olisi kiehtovaa. Kehityskaari näkyisi tällaisessa biisilistassa ankaran paljastavana. Iskelmäihastukset muuttuisivat vinttikamarissa teininä kasettimankalta veivattuun Hassisen koneen Muoviruusuja omenapuissa ja Eppujen Älä mene, njet, net. Sitten soisi Pellen Juokse villi lapsi ja Hassisten Tällä tiellä. Jo alkaisi soida opiskeluyksiössä Sunday, bloody Sunday. Päästäisiin mutkikkaan biisilistan jälkeen tähän päivään, kielten kakofoniaan barokin, popin ja rockin soinnuin. Jonain päivänä ilahduttaa Kaunis päivä tai Veden alla, toisena Marras, Joutsenet, Foo Fighters, Lykke Li, tai vaikutuksen tekee Purcellin When I am laid in the earh.

Musiikki elää monella tavalla kulttuurissa ja antaa sisältöä elämään. Kokosin listan kaunokirjallisuutta lähivuosilta, jossa musiikki on merkittävässä tai jonkinmoisessa roolissa. Osan olen itse lukenut, osan päättelin sopivan valikoimaan. Listan voi lukea tämän tarinan kommentista.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Musiikki