Avainsana-arkisto: Hanna Weselius

Finlandia-ehdokkaani 2016

Juuri on kirjamessuista ja esikoiskirjapalkintoehdokasasettelusta toivuttu. Parin syvän palleahengityksen jälkeen olen valmis seuraavaan hype-hetkeen, Finlandia-ehdokkaiden julkistukseen.

Sanomatta selvää on, että kirjakisailu on kummallista, sillä kirja voi olla hieno niin monin tavoin. Onnistuneiden kirjojen keskinäinen vertailu tuntuu väkivallalta, puhumattakaan, että pitäisi valita vain yksi. Silti teen oman ehdokaslistan, josta jokainen teos on tuottanut minulle proosallista mielihyvää. Kaikki eri syistä. Vakuuttavaa kirjallisuutta on vuoden mittaan ilmestynyt, joten vapaana ja riippumattomana laadin 10-kohtaisen valikon. Tässä ehdokkaani aakkostettuna:

Riitta Jalonen: Kirkkaus

kirkkausNyt on menty merta edemmäs kalaan eli Uuteen-Seelantiin asti. Oikeastaan aika tai paikka ei ole kuitenkaan oleellinen, vaikka tietysti kirjailija Janet Framen kokemat mielenterveyshoidot vaikuttavat nykyään brutaaleilta. Ydintä on herkän henkilön kokemus, sanojen mahti ja toivon mahdollisuus. Oleellisinta on se, miten ne välittyvät Jalosen tekstistä. Kirkkaasti.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Processed with Snapseed.

Harva kirja notkauttaa polvia niin kuin tämän romaanin alku. Aloitussatu kerrotaan
siten, ettei ole vaihtoehtoja: tämä on katsottava loppuun. Siis katsottava. Kieli kulkee simmottis: se on visuaalisesti väkevää, näyttää henkilöitä, tapahtumia ja ympäristöä, synnyttää mielikuvia. Juonenkuljetuksen suhteen jännite loppua kohti löpsähtänee muttei kielen tempo. Rytmi rullaa, rulettaa.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Tankkien kesäRomaanin aihelmana on menneen säilyminen nykyisyydessä, museohanke, jossa kaupungin eri aikakerrokset elävät, niiden äänet kuuluvat. Rohkeasti sitä myötäilee kirjan rakenne: kertojina vaihtelee suuri liuta ihmisiä. Synteesi syntyy sekä tapahtuma-ajasta, muutamasta kesäpäivästä vuonna 1968, että menneestä – lähi- ja maailmantapahtumien vaikutuksesta yksilöihin. Jos on lukenut Kuopio-sarjan, saa lukea sydän sykkyrällä monien vanhojen tuttujen henkilöiden luopumisesta ja toisaalta uusien sukupolvien toivosta. Jos sarja ei ole tuttu, saa kompaktin kokonaisuuden fiktiivistä mikrohistoriaa.

Emmi Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Eurooppalaiset unetEurooppalaiset unet on episodiromaani, jossa luvut ketjuuntuvat keskenään jonkin yhdistävän tekijän perusteella. Jollain henkilöllä on esimerkiksi kytkös johonkin toiseen kirjan luvun henkilöön. Lisäksi kirjassa on hetkiä, joissa irtaannutaan tosiolevaisesta. Ne voivat olla unia, ne voivat olla yliluonnollisia maailmanhengen (tai EU-alueen zeitgeistin) kosketuksia. Eikä aika rajoita, sillä kuljen kirjan mukana menneestä tulevaan. Tässä romaanissa oli lumoavaa vapautumista monenlaisista rajoista.

Minna Rytisalo: Lempi

LempiNostan hattuani korkealle: sinä-muotoinen teksti on riski, mutta nyt se kannattaa. Poissaolevaa puhutellaan kolmen erilaisen kertojan voimin. Kerrontojen eriaikaisuus laventaa käsittelyä, lisää kierroksia ja tasoja kertoja kertojalta. Jännärinkaltainen juoni koukuttaa. Hienointa on se, miten taidokas teksti pakottaa lukijan täydentämään tarinaa, ottaa sen siten omaksi.

 

Peter Sandström: Laudatur

LaudaturKaksi vuotta sitten listallani oli Valkea kuulas (Finlandia-raadin ei), nyt olkoon Laudaturin vuoro, ihan omin ansioin vaikka tunnistettavaakin on. Hämmentävyyden ja hämmästyttävyyden sekoitus hienontaa kahta aikaa ja ihmissuhteita maukkaaksi muhennokseksi. Vanhemmuuden ja parisuhteiden niksahduksista syntyy jännittävää tekstiä, jossa ei oteta varman päälle, ja siksi se on omaehtoisen varmaa.

 

Jari Tervo: Matriarkka

matriarkkaKuulen humanismin huudon. Se kaikuu kolmesataavuotisella voimalla Inkerinmaalta, vyöryy Jenisein tulvavoimalla vuosikymmenten takaisesta Siperiasta, ei vaikene tämän ajan Suomessa, vaikka väkevät vastavoimat idästä, täältä ja lännestä sen kaikuvuutta sotkevat. Vaikka aluksi minun oli vaikea selviytyä kerronnan ja sanonnan kiemuroista, sitten antauduin. Aineksia on runsaasti. Arvostan kokonaisuuden hallintaa ja sitä, että yhteiskunnallinen romaani voi olla näin sakea ja kaunokirjallisesti pätevä.

Hanna Weselius: Alma!

Alma!Olen jo useaan Almasta! jotain kirjoitellut, ja aina mieli vie suuntaan ”röyhkeä”. Tarkoitan sillä kerronnan ja rakenteen räyhäkkää otetta. Kerrontatavat vaihtelevat, henkilöitä katsellaan erilaisista kulmista. Entisaikojen Alma Mahler on kuin taustakuva, jota vasten roiskimalla nykynaiseus hahmottuu, mutta sillä ei voi olla tiettyä, yhdenlaista hahmoa. Siihen mahtuvat kaapatut nigerialastytöt siinä kuin lähiöpissiksetkin. Moninainen teos.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Akvarelleja 2Engelin yöpäiväkirja valottaa arkkitehdin tapaa täyttää julkinen ja yksityinen tila. Kumpaankin hän jättää isoja aukioita muiden täytettäväksi. Tämä korunomainen romaani hidastuttaa hetkeen, hiljentää hahmottamaan kertojan elämäntilannetta, ajatusten tapaa, aikaa ja aikalaisia. Sitten se irtoaa vaikuttavan kirjallisuuden tavoin niin, että katson uusin silmin nyt Engelin kaupunkia ja kaupunkilaisia.

musta-hevonenÖö.

Varaan paikan mustille hevosille. Etenkin niille vuoden kirjoille, joita en ole vielä lukenut. Tälle paikalle voi asettua esimerkiksi uusin Pirkko Saision tai Asko Shalbergin romaani. Tai jokin muu. Näyttää siltä, etteivät hienot kirjat lopu.

Mainokset

18 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus

Kotimaisia esikoisia 2016 & kirjamessut

Kuluva kirjavuosi tulvii kiinnostavia kirjoja. Joukkoon mahtuu mainioita esikoiskirjoja, joissa kerronta vaikuttaa varmalta ja aiheenkäsittelystä pistää esiin omapäinen kulma. Kaikkia tulokkaita en ole lukenut, mutta lukemistani erottuu viisi kovaa kirjaa. Esittelen ne kirjamessujen käynnistyessä tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.

kirja16_bloggaajat


Kolme syyt elääTiina Lifländer: Kolme syytä elää

Esikoiseksi tässä romaanissa on vinkeä lähtökohta. Tässä ajassa seurataan lähinnä kahta vanhaa naista, ja myös heidän menneisyydessään poikkeillaan. Naisten suhde juontaa juurensa mieheen. Vaikka perisuomalainen vaikeneminen väijyy kuluneena motiivina, Liftländer tarjoilee uudenkarheaa näkökulmaa. Ja saattaa olla, että yksi syy elää tai lukea tämä kirja, on Volvo.

Processed with Snapseed.

Paperi T: post alfa

 

En spekuloi sen kummemmin esikoisrunoilijan muusikkomaineella, totean vain, että jälkimiehiset säkeet säväyttävät. Niissä on etenevä tempoa, tunneskaalaa ja tilannetajua. Sivunmittaisista vyöryistä runoilu vaihtuu välillä yhden sanan tiivistyksiin. Minuun vetoaa aitous ja heittäytyminen: olen aina mieluummin vilpittömästi epäonnistunut / kuin vitsillä mitään.

KäyttövehkeitäSoili Pohjolainen: Käyttövehkeitä

Totta kai esikoisromaaneissa on myös kehityskertomuksia. Käyttövehkeitä on siinä porukassa römäkkä rutistus. Tilannekomiikka viehättää kovasti. Ankeaakin on, sillä kyllähän suomalaisissa perheissä sattuu ja tapahtuu. Ja sattuu. Tyylitaju tässä romaanissa tykästytti kovasti.

LempiMinna Rytisalo: Lempi

Lempi on rakenteen riemuvoitto. Kolme kertojaa asetellaan peräkanaa kertomaan neljännen henkilön vaikutuksesta heihin. Henkilöt, juoni ja lähestymistapa sisältävät omaperäistä käsittelyä. Luin vimmaisesti. Muuta en sano kuin: Lapin mailla syttyy muutakin kuin sota.

 

Alma!Hanna Weselius: Alma!

Röyhkeää kerrontaa ihailevat saavat, mitä tilaavat. Kaikkitietävä kertoja keikkuu omavaltaisesti vaikka missä ja tekee omia johtopäätöksiään, mutta ei siinä kaikki, muutakin ilmaisutapaa löytyy. Yksi kertoja sättii Alma Mahleria sen kuin ehtii. Vaikka romaani on saanut nimensä tästä hiljennetystä naissäveltäjästä, hän soittaa romaanissa(kin) toista viulua, ensi viulussa vinguttavat kotimaiset naiset. Omia säveliään.


En kadehdi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon raadin tehtävää. Kirjamessuilla sunnuntaina 30.10. pääsevät ehdokkaat esille, joten voin nyt vain jännittää, moniko omista ehdokkaistani on palkintovaihtoehtojoukossa.

Kierrän vuoden KANSIEnsin en meinannut kehdata muistuttaa, että kuulun vuoden esikoiskirjailijoihin. Mutta tuli se sittenkin tässä todettua. Kirjamessuilla minut voi kohdata kirjabloggaajien päivystyspisteessä Boknäsin osastolla 6 t 139 perjantaina klo 17 – 18, mahdollisesti myös lauantaina klo 12 – 13.

kirjamessukortti

 

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Just filming ja bloggariklubilla Hanna Weselius

Hämärässä Willensaunssa savuaa sakeasti, joten henkilökunta avustaa katsojia taskulampun valossa oikeille istuinriveille. Sitten draama alkaa. Noin vartin verran nökötetään hiljaisuudessa, kun naisesiintyjää kammataan ja meikataan.Tämän jäkeen mieshenkilö tulee kertomaan väritettyä lapsuusmuistoa virolaisteatterin väliverhojentakaisesta kokemuksesta. Muistelossa näyttämön lattialle leviää aidonkaltaisia sieniä, niin hienoja, että pieni poika haluaa niitä poimia kesken esityksen. Siitä seuraa – no, siitä seuraa Just filming -näytelmän johtolanka, luulen: kulisseissa tapahtuu varsinainen draama, ja teatterissa tai filmissä on tukuttain tekijöitä, joita ei (yleensä) näytetä.

Annamária Láng ja Juhán Ulfsak ovat esityksen takana kokonaisuuden ja näyttelijätyön osalta, ja Kristian Smeds on teoksen ohjannut ja dramatisoinut. Lisäksi näyttämöhenkilökunta esiintyy oleellisessa, näkyvässä roolissa, sillä kuusihenkinen porukka tuo tarpeistoa esille, siivoaa roinaa ja rompetta, tekee tilaa tapahtumille.

Vaan mitä tapahtuu? Irrallisia tilanteita näyttelijäparin kesken vailla aikaa ja paikkaa, otoksia kuin joistain muista konteksteista napattuina. On hiljaisuutta, ei-kielellistä äänimassaa, hämmentävää jankkaamista englanniksi, toistoa ja viittauksia muihin draamoihin. Lopun venäjänkielinen dubbaustilanne kiteyttää yhtä puolta monimerkityksellisestä filmaamisesta, eli se on todistus siitä, miten taiteellinen lopputulos voi syntyä epäaidosta jäljittelystä.

Esityslehtisestä nappaan lauselman ”ja vanhan koulukunnan kelanauhuri pyörii tyhjiin”, ja tunnistan kuvauksesta itseni. Valitettavasti aihelmien hämärässä hapuilu ja pitkästymisen vaara vaani minua lyhyehkön esityksen ajan, sillä sirpaleinen kooste ei saanut minua kiinnittymään siihen, mitä näyttämöllä tapahtui tai pysähtyi. Hetkittäin kyllä jokin näyttämökuva tai tunnelma kiehtoi. Etenkin Verneri Pohjolan haikea trumpetti kuulosti kutsuvalta.

Jos teatterilta kaipaa arvaamattomuutta, Just filming sopii siihen tarpeeseen. Ja jos oikein olen teatteri-sceneä tulkinnut, Smedsillä on ohjaajana jonkin sortin poikkeusgurun maine, sellainen ”mikäs sieltä nyt tuli, sieltä tuli…” Joskus osuu maaliin, joskus ohi. Siksi on aika komeaa, että Kansallisteatteri ei ota varman päälle vaan antaa tilaa epäkonventionaalille estradistatementille. Eikä kaikkien tarvitse tykätä kaikesta.

Lisää Kansallisteatterin sivuilta: Just filming


Kansallisteatterin ja Bonnierin bloggariklubi vei ennen teatteriesitystä tutustumaan teatterin isoon harjoitushuoneeseen. Eikä siinä kaikki. Siellä WSOY:n kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson haastatteli hienon esikoisromaanin julkaissutta Hanna Weseliusta.

bloggariklubi_marraskuu

Kirjailija (vasemmalla) ja kustantaja (oikealla).

Valokuvaaja- ja tutkijataustainen Weselius kuunteli kerran radiota, pysähtyi kanavan Alma Mahler -aiheeseen  ja sai idean romaaniin Alma!. Otsikon huutomerkki syntyi kustannusprosessin aikana, ja lukija saa pohtia, komennetaanko siinä vai kutsutaanko.

Käsikirjoitus syntyi melko pikaisesti, parissa vuodessa, ja se voitti WSOY:n käsikirjoituskilpailun. Kirjailijailija kertoi kiehtovasti, miten teksti ja tyyli lähtivät viemään mennessään. Etenkin kaikkitietävän kertojan rooli riemastutti häntä itseäänkin: sillä on valta ja voima hakea kuvakulmat, jotka ovat mahdollisia ja mahdottomia, sillä on pääsy pääsemättömään. Ja totean tähän väliin, että todella taitavasti tuo kerrontakeino toteutuu, sillä ilmaisutapa on liukasta ja lennokasta.

Alma!-keskustelussa tuli useasti esille tekstin rihmastomaisuus. Kertyneestä positiivisesta lukijapalautteesta todettiin se, ettei kirjan henkilöitä erityisen symppiksinä pidetä eikä varsinaisesti samastuvuutta löydy. Tähdennän: ei aina lukija kaipaakaan samastumiskohteita, mutta sitä hamuaa, että teksti valloittaa kerrontakoukuin, odottamattomuuksin ja tekstivoimaelämyksin. Siitä syystä sopii suositella Almaa!

Lisää: blogissani Alma!-romaanista

canth_viini

Näillä näkymin seuraavan kerran käyn teatterissa katsomassa Canth- näytelmää. Tässä esimakua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Hanna Weselius: Alma!

Erinomaisten esikoisromaanien vuosi jatkuu. Kesän alussa innostuin Lempistä, kesällä viihdyin romaanien Käyttövehkeitä ja Kolme syytä elää seurassa, ja runoilijana tunnetun tekijän ensimmäinen romaani Akvarelleja Engelin kaupungista villitsi keväällä. Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun hienon voittoteoksen aika on nyt: Hanna Weseliuksen Alma! (WSOY 2016) kiilaa vuoden kirjakärkikastiin.

Alma!

Pakko on asettaa Alma-romaani ja Alma-kissa peräkkäin.

Nimihenkilö on Alma Mahler. Lähestytäänpä aihetta näin: kun säveltäjämies kieltää Almaa säveltämästä, mitä on taiteilija taiteetta ja miten taiteilijoiden nainen nähdään (The Alma Problem)? Ei kannata odottaa, että romaani rakentaa Alma Mahlerista näköispatsasta. Alma välähtää hahmona, jonka miehinen putkinäkö on rajannut, ja sitä romaanissa revitään. Tarinoiden painopiste on nyky-Helsingissä, muutamassa hapuilevassa henkilössä, joihin Faru Alma Mahler Gropius Werfel saattaa säikein liittyä. Naisten ruumiillisuus on yksi säie. Romaani iskee napakalla feministisellä potkulla, ja se liikkuu vikkelään ajassa ja maailmassa.

Minä haluaisin pelastaa sinut [Alma] ja kaikki typerysten vaimot ja sotajoukkoja pakoon juoksevat pölyiset afgaaninaiset, mutta haluanko minä osallistua hyökkäykseen, jossa kaikki joukot vyöryvät kaikkia vastaan? 

Alman kerronta leviää rihmastona, jossa persoonamuodosta toiseen siirtyminen käy yhtä luontevasti kuin orgaaninen solukko leviää. Kerronta välillä etääntyy, ääni vaihtuu kohteen mukaan, enkä ole aina kertojasta varma. Välillä kertojana on ”minä”, joka stalkkaa sinutellen Almaa ja parjaa sitä, mitä näkee. Kertoja ei vain havainnoi, hän tunkeutuu, ottaa tilan ja vetää lupaa kysymättä mukaansa siirtyen me-muotoon. Välillä hän sinkoaa hilpeitä hellittelysanoja. Usein hän turhautuu ja tuomitsee.

Sadan vuoden yli minun on helppo vihata sinun lehmämäisyyttäsi, Alma, mutta tässä ja nyt minä en osaa hahmottaa todellisia uhkia selvärajaisesti enkä vihata mitään puhtaalla liekillä. Tiedän että sinä näet asiat päin mäntyä, mutta en tiedä miten minä näkisin ne oikein. Mutta mikä minun ajassani on lehmämäisyyttä ja mikä kunnon toimintaa?

Tuota viimeisen kysymyksen vastausta romaanissa etsivät minäkertoja, muuan muu ja sivumääräisesti suurimman osan saava yksihuoltaja-taiteilija Aino, jonka mieltä möyrii identiteetti-, koti- ja ammattiasioiden ohella Nigeriassa kaapatut koulutytöt (voi, romaanin mieletön madrigaali-flashmob-kuvaus!). Sirpaleista saa koota Ainon tarinan – kuten muidenkin henkilöiden – eikä ehjäksi, tietynlaiseksi tai valmiiksi voi mitään olettaakaan. Sellainen on myös suhde aikaan, jota romaanissa käsitellään linjakkaan elastisesti.

Riemastun kerronnan röyhkeydestä. Tunnelma voi tuntua matalapaineiselta, mutta tapa esittää asiat pitää valppaana, varuillaan. Verbalisoidut havainnekuvat tilanteista ja henkilöistä ovat tarkkoja mutta huokoisia, mielikuvia herättäviä.

Voisin irrottaa tekstistä useita osuvia pätkiä, taitavia ilmaisukokonaisuuksia. Kirjan lukemisen jälkeen selailen ja seikkailen sivuilla epäloogisessa järjestyksessä ja siellä täällä pysähdyn pysäyttävään tapaan sivaltaa sanalla. Ja tämän siteerauksen olen pakotettu lainaamaan, sillä minuun se kolahti, ja siten koko romaani loksahti taas uuteen asentoon:

Ei tämä koko juttu voi olla mikään tragedia, ajatteli Aino. Tragediassa henkilöt kasvavat ja viisastuvat. Tässä tarinassa kukaan ei viisastu eikä kuole. Kaikki jäävät tänne poukkoilemaan aivan kuten tähänkin asti kunnes lopulta katoavat. Vaikka mikään tarinassa ei viittaa siihen, niin tämän on pakko olla komedia.

Pidän tekstin irtonaisesta leijailusta, kireydestä, vimmasta, harhailusta, rakkaudellisuuden ja ironian pilkahduksista. Selkeän juoniromaanin ystävää Alma! saattaa arveluttaa, mutta verbaalista kaleidoskoopista kiinnostuneita kehotan suuntaamaan silmät Alman! särmiin, sillä niistä näkee

– – jotain mitä voisi käyttää osana isoa tarinaa, jonkin liikkeen joka oli alkamassa, jotain mitä ehkä kohta oli tapahtumassa. Sellaisia asioita valokuvaajat jahtaavat, eivät suinkaan asioita jotka tapahtuvat vaan asioita jotka voisivat tai olisivat voineet tapahtua.

– –

Hanna Weselius
Alma! Romaani
WSOY 2016
205 sivua.
Ostin kirjan.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus