Avainsana-arkisto: Håkan Nesser

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat

marrasjannitysta-2016

Armoitettu kertoja, niin haluan Håkan Nesseristä sanoa. Arvostan nimenomaan jännärigenressä häntä henkilökuvaajana ja juonenkuljettajana. Inhimilliset erheet ja murheet jäytävät ja johtavat käännekohtiin. Mukana on usein outo osatekijä, joka tempaa tunnelmaan. Mainio Barbarotti-sarja on nyt on paketissa, joten on mielenkiintoista, mitä Nesser seuraavaksi avaa.

Uusi suomennos Carmine Streetin sokeat (Tammi 2016) on alunperin ilmestynyt jo 2009 eli syntynyt sarjan lomassa ja poikkeaa siitä hengeltään. Carminen (sallinet lyhyennyksen) minäkertoja on eurooppalainen kirjailija Erik Steinbeck (!), jolla on kirjoitusjumi, eikä sen syy ole vähäinen. Erikin nelivuotias tytär on siepattu 1,5 vuotta aiemmin, arvoituksellinen kuvataiteilijavaimo on yrittänyt itsemurhaa ja surun sumentamina puolisot ovat etääntyneet toisistaan. Pariskunta on muuttanut New Yorkiin, ehkä paeten pahaa oloa, elätellen silti hiljaista toivetta lapsen löytymisestä. Mutta miksi muuttaa kauas?

Täysin hyödytöntä; mutta koska en kestä olla tekemättä mitään, minun on parempi tehdä mitä tahansa; se on yksinkertainen ja hyväksi havaittu toimintamalli jahkailevalle agnostikolle. Kun järjetön elämä näyttää kaikesta huolimatta jatkuvan, kannattaa hypätä kyytiin. Tajuan yhtäkkiä miten yksinäinen olen, mutta toisaalta: itsehän olen kaivanut kuoppani.

Kertomus käynnistyy verkalleen, mikä ei kuitenkaan tunnu viivyttelyltä. Näin vedetään mukaan salakähmäiseen tunnelmaan. Perhetragedian piinaava pohjavire saadaan väreilemään erityisemmin sitä osoittelematta. Minäkertoja kelailee menneitä yhdistäen ne onnistuneesti eteneviin tapahtumiin. Yksi outouselementti kiehtoo: kirjailijan runo, joka voi olla myös jonkun muun.

Carmine Streetin sokeat

Romaani alkaa parisuhdetarinana ja hivuttautuu jännäriksi, jossa asiat ratkaistaan asein. Yllätyskäänne ja loppupuoli ovat makuuni turhan suoraviivaisia – taipumukseni tuntevat tietävät, että psykopaattiratkaisut eivät ole suosikkejani.

Carminessa minua viehättää se, miten kertoja tekee havaintoja henkilöistä ja ympäristöstä. Tyylissä on tarkkuutta, jopa armottomuutta. Murheelliset vaeltelut suurkaupungin yössä, satunnaiset kohtaamiset ja eläköitynyt yksityisetsivä jäävät luonteikkaina mieleeni. Se on todettava, että romaanin alkukielinen nimi Maskarna på Carmine Street on käännosnimeä osuvampi.

marraskirjat

Teemaviikon aloituspostaukseen ja osallistujailmoituksiin pääset tästä.

– – –

Håkan Nesser
Carmine Streetin sokeat
Maskarna på Carmine Street
Suomentanut Aleksi Milonoff
jännitysromaani
Tammi 2016
292 sivua.

Muita lukijoita: Leena Lumi suoittelee psykologisen otteen vuoksi ja Järjellä ja tunteella ihailee sujuvaa sanomista – ja listaa muita kirjan lukeneita blogeja.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Vuosikatsaus 2015

Paras kotimainen romaani

OneironArpaa heitän, noppa jää kallelleen. Hienoa, että saa olla sekä-että, eikä valita tarvitse. Siis: sekä lyhyt ja täyteläinen että laaja ja haarautuva. Pitemmittä puheitta valintani ovat Petri Tammisen Meriromaani ja Laura Lindstedtin Oneiron. Minua miellyttävät kirjat, joissa elämä on moniselitteistä, jopa sietämätöntä, silti mahdollista ja puhuttelevaa.

kesäpari

Kotimainen ja käännetty, vuoden 2015 elämyksiä.

Parasta käännettyä proosaa

Saatana 2Viime vuoden käännöskirjoista en löytänyt yhtä kiinnostavaa luettavaa kuin viime vuonna. Lukuisia hyviä lukukokemuksia on silti ollut. Blogistania Globalia -äänestykseen osallistun, ja vielä on siis aikaa pohtia valintoja (postaukseni ilmestyy 13.1.). Valitsen tähän listaukseen klassikon. Kiitos kirjabloggaajien klassikkohaasteen luin vihdoin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Kummallinen irreaalia harova kirja on kiinni ajassaan, irti siitä ja tarrautuu tähän päivään. Ilmeistä klassikkoainesta!

Paras kotimainen dekkari

Tyttö ja rottaMetro-tyttöjä täällä ollaan. Odotan jännityksellä Jari Järvelän Metro-trilogian viimeistä osaa, joka on keväälle luvattu. Tiukka tyyli, tuore aihepiiri ja kiinnostava päähenkilö ihastuttavat. Liputan yleensä psykologisen jännityksen puolesta. Sitäkin on kakkososassa Tyttö ja rotta. On niitä verikekkereitäkin. Menköön. Tämän kerran. Ja sitten vielä ensi keväänä.

Paras käännösdekkari

Nesser juoniTaas arpakuutio keikkuu: Barbarotti vai Brodie? Nyt en taidakaan valita dekkaria vaan dekkari-ihannemiestä. Håkan Nesser päättää kunnialla Barbarotti-sarjansa Pikku-Burman teurastajatar. Ihmispoloisten yksinäisyys, kamppailu ympäröivää ankeutta vastaan ja vastoinkäymiset ovat arkista aineistoa, joista Nesser luo inhimillistä tarinointia. Keskeinen kiinnostavuuselementti on pääpoliisin elämänkulun ja sielunkamppailun seuraaminen. Hieno henkilökuva! Niin on kyllä Jo Nesbøn Olavkin ja…

Parasta historiafiktiota

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

Anneli Kanto luo pyövelin, tuomarin ja apteekkarin näkökulmista elävän kuvan 1600-pikkukaupunkielämästä. Ja pyöritään siinä muuallakin Euroopassa. Pyöveli on komea romaani kerronnallisesti ja aiheiden käsittelyn kannalta. Monet ainekset pysyvät kasassa, ajankuva vakuuttaa ja henkilöt koukuttavat seuraamaan. Kuvauksessa on pyöveliammatin karkeutta, mutta siinä on myös hupaisat hetkensä. Minua esimerkiksi huvitti pyöveleiden tyhy-tapaaminen Saksanmaalla.

Parasta tietoa

NaparetkiBea Uusman Naparetki vie arkistoihin, vanhoihin päiväkirjoihin, arktiselle kuolinsaarelle – puhuri käy. Taitava teksti, taitto ja toteutus sulattavat minut. Täysin älyvapaa kuumailmapallolentoyritys jälkiseurauksineen 1800-luvun lopulla muuttuu 2000-luvun alussa tietotekstiseikkailuksi, joka vetää kuin paras fiktio. Kummallisesti riveistä tunkee romaniikkaa, toisaalta onhan kirjan alaotsikko Minun rakkaustarinani.

Parasta draamaa

oopperataloTeatteri- ja elokuvakokemukseni ovat olleet niin harvalukuisia, etten tohdi nostaa yhtä ylemmäksi muita. Poimin viimeisimmän ja siksi mielen päällä pyörivän kulttuurikokemuksen. Kansallisoopperan Thaïs joulun alla osui sopivaan aikaan: työtauko ja loman aloitus lähtivät siitä käyntiin. Melodinen, romanttinen musiikki ja korea art deco -toteutus veivät arjen yläpuolelle ja nostattivat irti olon tunnelmaa.

Parasta tv:ssä

Miss FisherMennyt kiehtoo ja etenkin 1920-luku. Totta kai Downton Abbeyn viimeiset vaiheet on tarkkaan katsottava. Mitä silmäkarkkia! Ja leskikreivitär Violetin pistämättömät lohkaisut! On herkullista, että kiintoisimmat hahmot ovat vanhoja rouvia. Silti valitsen vuoden tv-ilostuttajaksi Neiti Fisherin etsivätoimiston. Keski-ikäinen Neiti Fisher ratkoo reippaasti rikoksia ja toteuttaa estoitta naiseuttaan. Neidin osaaminen ohittaa kaikki uskottavuusrajat, mutta viihdyttävyyskertoimet ovat suuret. Tietysti iso osa viehätystä on 20-lukulainen tyylikkyys. Eipä unohdeta romantiikkaa: komean komisaarion ja neidin ensisuudelmaa saa odottaa kolme tuotantokautta. Australiassa pykätään sarjasta jo neljättä kautta.

Parasta kuvataiteessa

Ai Weiwei 1Näin hienon Ellen Thesleff -näyttelyn Turussa ja tarinallisen suomalais-norjalaisen -maalaustaidekatsauksen Ateneumissa. Jälkimmäisen kävin katsomassa kahdesti. Cartier-Bressonin valokuvat vaikuttivat myös. Vanha taide elää ja voi hyvin. Muitakin näyttelyitä katsastin meillä ja muualla. Vahvimmin vuoden taidekokemuksista mielessä myllää kiinalaisen Ai Weiwein näyttely Tennispalatsissa. Teoksissa on avartavaa puhuttelevuutta. Ja huippuna on taiteilijan nappaama pariselfie.

Paras matkakokemus

Kesällä Gdansk ja joulua ennen Riika: minilomat lähimaihin irrottavat yllättävän tehokkaasti rutiineista. Nautittavaa on kävelykaartelu uusissa maisemissa, ja historian kuiskailu murjottujen kaupunkien korjatuista perustuksista kiihottaa mielikuvitusta. Istuskelu pikku kuppiloissa ja ihmisten katselu – parasta proosaa. Vai jopa runoutta, joskus draamaakin.

Gdansk

Gdansk

Torun

Torun

101

Sopot

Riika

Riika

Kohottava kirjallisuustilanne

Jussi Valtonen ja minäPäätin elämäni yhden pitkän ja tärkeän ajanjakson elokuussa. Sen kulminaationa voisi pitää noin kolmesataapäisen kollegakuntani edessä vetämääni kirjailijahaastattelua. Tilanne alkoi tuntua oudon henkilökohtaiselta: siihen yhdistyivät  ammatti-identiteettini muuttuminen ja kirjabloggaajaharrastukseni jatkamisen punnitseminen – ne jännittivät (ja jännittävät yhä). Kaiken hermostuksen keskellä pysähdyin kohtaamaan tekstinsä ja esiintymisensä kanssa sinut olevan kirjailijan, Jussi Valtosen. Kirjailijahaastattelusta sukeutui antoisa keskustelu teemoista ja teksteistä. Kirjat ja kirjallisuus merkitsevät ja puhuttelevat.

Oma tuotanto

Työryhmän kanssa työstetty ja uudistettu oppikirja ilmestyi elokuussa. Ajantasaistus muutti kymmenkunta vuotta sitten ensi kerran kootun kirjan melko perusteellisesti, mikä on hyvä asia. Tuotantoa tämäkin: kissani runoilee sännöllisesti. Hän on erikoistunut haiku- ja tanka-sanailuun. Uusia ajatushenkäyksiä on ilmestynyt noin kerran viikossa: Alman runot.Vaihtuu

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Listaus, Oppera, Sekalaista

Dekkarikesäkuun lopputulema: jännitysvinkit

Dekkariviikko (8.-14.6.2015) venyi osaltani dekkarikuukaudeksi. Luin muutaman muunlaisenkin romaanin, mutta lähes kaikissa jäyti jokin ratkaisematon ongelma tai arvoitus, joka houkutti selvittämään tapahtumia viimeiselle sivulle saakka, esimerkiksi epätoivoisen romanssin vaiheet Lena Anderssonin romaanissa Vailla henkilökohtaista vastuuta (Siltala 2015) on sellainen. Vaan palaan varsinaisiin dekkareihin: jaan kuukauden ja koko alkuvuoden jännityssuosikit kuuteen kategoriaan.

1. Jännittävin kotimainen

SusiPauliina Susi on kirjoittanut dekkarin, jossa tavallisen asiantuntijanaisen elämä sotkeutuu. Takaikkunassa (Tammi 2015) jännitys tihenee asteittain, ja vähitellen selviää, mikä osuus ja rooli kaikessa on teinityttärellä, ministerillä, ministerin neuvonantajalla ja tietokonevelholla. Kerronta luistaa, henkilöissä on jäynää ja juoni kestää tiukankin tarkastelun.

2. Kotimaisen dekkarisarjan kärkeä

Tyttö ja rottaSarjamaisuus on dekkareissa nykyisin pikemminkin sääntö kuin poikkeus (Takaikkuna on poikkeus). Trilogiaksi on Jari Järvelän Metro-dekkarit suunniteltu, kesän kynnyksellä ilmestyi toinen osa Tyttö ja rotta (Tammi 2015), vuosi sitten aloitusosa Tyttö ja pommi (Crime Time). Meno on karua, kieli iskevää ja graffiti-aihepiiri harvinaista herkkua, joten spreimaalipurkki valmiina odottelen päätösosaa.

3. Scandinavian Crime

NesboEhdokkaita pohjoismaisen jännitysviihteen olisi monia (kärjessä Tapaus 64), mutta valitsen yksinäisen suden monien sarjakavereiden joukosta. Jo Nesbø onnistuu luomaan kiehtovan hahmon lukivaikeuksisesta ammattitappajasta: Verta lumella, osa 1 (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2015). Pisteet myös siitä, että vaihteeksi kyse on muusta kuin poliisiromaanista ja että kompakti kokonaisuus on tehokas, jopa romanttinen pläjäys.

4. Haikeat jäähyväiset

NesserGöran Barbarottin keski-iän muutosvaiheita olen ilokseni saanut seurata viiden osan edestä. Håkan Nesser syystä tai toisesta hylkää hienon hahmonsa, ja Pikku-Burman teurastajatar (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2015) päättää Barbarotti-sarjan, ja tyylikkäästi päättääkin. Perimmäisiä kysymyksiä pohditaan ja inhimillinen ote pitää pintansa.

5. Angloamerikkaiseni

FlynnMuiden harvnaisempien kielialueiden dekkareissa en ole törmännyt tänä vuonna tytisyttäviin teoksiin. Aika vähän olen viime aikoina lukenut englantilaisen kielialueen dekkareita mutta suuntaan katseeni niihin. Voisin valita Kate Atkinsonin Brody-sarjan uusimman osan Joka lapsia ja koiria rakastaa, mutta nappaankin valikkooni ei-sarjakirjan, amerikkalaisen Gillian Flynnin Teräviä esineitä (suom. Maria Lyytinen, WSOY 2015). Jännitysjuoni ei mielestäni ole kaksinen, mutta päähenkilön selviytymistarina on hyytävä ja kärjistyksineenkin tehokkaasti rakennettu.

6. Rajatapaus

Äly 2Spesiaalikategorian saa Lauri Mäen romaani Älykkät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset. Murha jos toinenkin sitoo juonta, mutta dekkarimaisuus ei ole tämän romaanin juttu, vaan romaanin ydin ja originellius on ajassa ja paikassa: ambomaalainen lähetysasema 1890-luvulta vuoteen 1924. Suomalaisten lähetyssaarnaajien rinnanelo paikallisten klaanien ja taikauskon kanssa on erikoisen mielenkiintoisesti napattu. Esikoisromaanissa on kupruja, mutta aihe on aiemmin käsittelemätön ja siksi kiinnostava, eikä kerronta ole hassumpaa.

Vielä on kesää jäljellä ja ehtii lukea vaikka mitä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Håkan Nesser: Pikku-Burman teurastajatar ja Barbarotti-sarja

Håkan Nesserin Barbarotti-sarja päättyy viidenteen osaan Pikku-Burman teurastajatar (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2015). Seulon viisi syytä, miksi se ja koko sarja kannattaa lukea. Muut osat ovat järjestyksessä

Sukujuhlat
Kokonaan toinen juttu
Herra Roosin tarina
Yksinäiset.nesser barbarotit

Hurmaava päähenkilö

nesser barbarottiJo ensimmäisessä osassa sydämeni alkoi sykkiä viisikymppiselle ruotsalaisitalialaiselle rikosetsivälle Gunnar Barbarottille. Hiukan hitailla hyrräävä herra on lämmin ja viisas, ymmärrystä riittää inhimillisille tragedioille. Olen myös myötäelänyt sarjan ajan Barbarottin yksityiselämän epävarmuuden ja onnen ajat, nyt lopuksi suren suurta menetystä.

Nesserin taito henkilökuvaajana loistaa etenkin päähenkilön hahmottelussa. Barbarottiin kiintyy juuri siksi, että hänen aivoituksensa välittyvät tekstistä polveilevan särmikkäinä. Myös ”family man” -tyyppinen sitoutuminen lämmittää tätä lukijaa. Ilolla olen seurannut lisäksi suhdetta luotettavaan työkaveriin, Eva Backmaniin, ja omalaatuiseen pomoon.

Ihmisen asialla

nesser ihmisetBarbarotti-sarjalle on ominaista, että Gunnar Barbarottin ja myös Eva Backmannin elämä etenee yhtä ponnekkaasti kuin rikosselvittely. Romaaneissa on myös vähintään kolmas näkökulma, selvitettävän jutun ydinhenkilö tai -henkilöt.

Barbarotti-sarjan rikoksissa ei varsinaisia verikekkereitä vietetä. Aina murhien syynä on ihmistä satuttanut vääryys, jota lukija johdatellaan ymmärtämään, ei itse väkivallantekoa. Tai ehkä joskus vähän sitäkin, tässä viimeisessä osassa ainakin. Itse teossa ei viivytä, vain sen taustoituksessa ja selvittämisessä.

Teematäyteläisyys

Jo on varmaankin tullut esille, että keskeistä tematiikkaa ovat ihmissuhteet, etenkin perheeseen ja rakkauteen liittyvät. Niihinhän yhdistyvät ihmisen elämän suurimmat riemut ja vääryydet.

nesser teemaSarjan mittaan kiihtyy Barbarottin uskonnollinen etsintä. Ei Barbarottin kiirastuli kärvennä muita, se on hänen henkilökohtainen kamppailunsa. Viidennessä osassa Barbarotti kärttää kontaktia tuonpuoleiseen ja odottaa taivaasta viestiä. Uskonasiat ovat kyllä sarjan hämmentävin taso, mutta tällaisena epäilevänä tuomaksena voin todeta, että teema ujuttuu tarinaan epäkonventionaalin kiinnostavasti.

Usko on kaikki tai ei mitään -asia. Ja kaikkea siltä väliltä niin kuin saamelaisten nimitykset lumelle tai feminismi. Tai Korkeimman kaikki nimet, joista sadannen ja viimeisen vain kameli tiesi. Monitahoinen ja monimerkityksellinen joka tapauksessa. Asia, jonka olisi pitänyt olla selvä ja yksinkertainen, kietoutui sanojen vyyhtiin, kiertelyyn ja kaarteluun.

Kerronnan koukut

Se, että selvitetään kuolemanvakavia asioita, ei ole estänyt Nesseriä naurattamasta. Hän on taitava yhdistelemään tekstiinsä monenlaisia aineksia, ja sanailu sujuu erilaisia sävyjä sulauttaen.

nesser kerrontaViides osa on aiempia alakuloisempi, humoristisuus on hukkua syviin vesiin. Nesserille ominainen vaivaton teksti ei ole minnekään hävinnyt, kerronta on helposti lähestyttävää ja muutakin kuin pintatason sisältävää.

Kuin tummaa vettä ohuen jään alla metsälammessa, niin hän oli ajatellut viimeksi tänä aamuna ja se oli luultavasti melko osuva kuvaus tilanteesta.

Juonikas

Juonilangat ovat aina aluksi sopivasti hajallaan, vähitellen ne kiinnittyvät, ja mikä hienointa, joskus joku säie jää irtonaisena heilumaan. Nesser on myös vaihdellut juonenkuljetuskeinoja sarjan eri osissa. Välillä on saanut henkeä pidellen odottaa rikosratkaisua, välillä henkilöiden ihmissuhdepäätöksiä.

Nesser juoniPikku-Burman teurastajatar -romaanissa Barbarotti palaa puolikuntoisena töihin ja saa selvitettäväkseen vuosia sitten kadonneen miehen tapauksen, johon kytkeytyy vielä vanhempi miesmurha. Eva Backman puolestaan selvittelee poliitikon äkkikuolemaa. Kumpikin etsivä on alamaissa perheasioiden vuoksi.

Viidennessä osassa on kieltämättä tuntu, että viimeistä viedään. En sanoisi otetta väsyneeksi, mutta tunnelman melankolisuus heijastuu juonenkuljetukseen. Viivyn mieluusti vetkutellen mukana, koska tiedän tuttavuutemme päättyvän. Romaanin loppu palkitsee. Siinä yhdistyvät usko, toivo ja rakkaus, ja viimeinen mielikuva pistää pyrskähtämään – naurusta.

Hyvästi Gunnar! Saanhan näin päätteeksi sinutella. Uskon sinun taaplaavan tavallasi vielä useita vuosia, vuosikymmeniä, vaikkeivät tiemme enää kohtaa. Viihdyin seurassasi; odotin jännityksellä aina uutta osaa, sillä tiesin, että osaat yllättää ja koskettaa. Tätä et kyllä minusta uskoisi, mutta toimin nyt tavallasi: tyrkkään sormeni summittain Raamatun väliin, neuvoa hakien. Päätän tuttavuutemme siten näihin sanoihin: ”Älköön kukaan enää tämän jälkeen tuottako minulle vaivaa. Onhan minulla Jeesuksen arvet ruumiissani.” (Kirje galatalaisille 6, loppusanat 17.) Hmm.

– – –
Håkan Nesser
Pikku-Burman teurastajatar
Rikosromaani
Suomentanut Päivi Kivelä
Tammi 2015
411 sivua
Sain kirja bloggaajakollegalta, kiitos Salla!
Siteeraukset ovat sarjan viimeisestä osasta.Dekkariviikko_logo_260px (1)

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Barbarotti ja perimmäiset kysymykset

Valon ja yöttömän yön aikaan olen lukenut dekkareita, jossa kuolema korventaa ja jossa ruoditaan elämän merkitystä. Joissakin on ollut oleellista väkivaltaisen kuoleman syyllisten selvittäminen, mutta monessa ohi tunkevat ikuisuuskysymykset. Jälkimmäisistä dekkarityylistä kerroin Karin Fossumin uutuuden yhteydessä, mutta teeman paras esimerkki on Håkan Nesserin Yksinäiset (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2014).

Tunne liittyi tietysti häneen itseensä. Tänään kaksikymmentäviisi, huomenna kuusikymmentä, tai mikä vielä pahempaa, miten vanhoissa dekkareissa sanottiinkaan? Tänään elossa, huomenna kuollut.

”Vaikka ei tässä vuosien määrästä ole kyse. Tunnit ja päivät meidän pitää muistaa elää. Eikö niin? Tarkoituksetonta elämää voi elää vaikka sata vuotta, mitä hyötyä siitä on?”

Olen toistuvasti viitannut Sandemoseen, jonka mukaan muusta ei kannata kirjoittaa kuin kuolemasta ja rakkaudesta. Niitä yhdistellen totisesti syntyy voimakasta proosaa, tarinoita, jotka säväyttävät, sillä ne uskaltavat nostaa pintaan sellaista, jota arjessa painaa upoksiin. Nesser kieputtaa rakkauden ja kuoleman naruja siten, että niistä syntyy nyöri, josta karkailee merkityksellisiä irtopätkiä. On kuusi 1970-luvun nuorta, jotka ikääntyvät salaisuuksia kätkien sekä haarautuvaa rakkautta ja kuolemaa kokien. On oudon, nuorena kuolleen tytön päiväkirja (alkaa olla jo kulunut kerrontakikka). On entistä isomman osan saava työpari Eva Backman, joka rakkausasioissa hailuu välitilassa ja säilyttää terävyytensä. On itse Barbarotti, jota rakkauden ja kuoleman läheisyys horjuttaa ja joka uppoutuu entistä syvemmin uskonasioihin.Yksinäiset

Nesserin sympaattinen viisikymppinen sankari Barbarotti on sarjan neljännessä osassa rakastava aviomies ja uusperheen nuorisosta nauttiva perheenisä sen lisäksi, että hän on omaperäinen rikostutkija. Aiemmat osat ovat vietelleet minut Barbarotti-faniksi. Tapa, jolla poliisiherra on tullut tutuksi, on ollut vastaan sanomaton: silloin tällöin kepeäksi äityvä sanailu viihdyttää ja hymähdyttää, ja samalla päähenkilöetsivän ja tutkinnan kohteiden kohtalot sekä syvät tunneluotaukset satuttavat.

Jo aiemmissa osissa on nostanut päätään Barbarottin uskonetsintä, hän esimerkiksi tiukan paikan tullen tuikkaa sormensa raamatun väliin osviittaa etsien. Tässä osassa leikillisyys on vähentynyt, eikä enää sattumanvarainen Sanaan sohiminen riitä, vaan keskustelut Meidän Herramme kanssa vakavoituvat. Koska suhtaudun uskonasioihin melko neutraalisti, en tästä häiriinny mutta kieltämättä seikka hieman hämmentää. Toisaalta nostan hattua, sillä pohjoismaisen suvaitsevuuden mitta on suhde uskontoon: hihhulileiman saa hetkessä ja samalla menettää uskottavuutensa. Nesser ja Barbarotti siis uskaltavat!

Raamatunkohta tuli taas mieleen, ja keskustelu taksissa Meidän Herramme kanssa.
Voimasi päivinä käyt käsi kädessä kuoleman enkelin kanssa.
Luottamus.
Hän ei tiennyt vieläkään mistäpäin Raamattua kohta oli, ja luottamus oli edelleen märkä saippua. Ehkä ihminen kykeni luottamaan vain hetken kerrallaan, hän ajatteli, muutaman minuutin silloin tällöin, tuntemaan jonkinlaista turvallista mutta haihtuvaa varmuutta, että kaikki sujuisi hyvin.

Usko ei ole sille varatuista tiloista kiinni, uskoo Barbarotti.

Usko ei ole sille varatuista tiloista kiinni, uskoo Barbarotti.

Yksinäiset-otsikko osoittautuu monimutkaiseksi, mutta kyllä se kuvastaa monen henkilön murheellista kohtaloa. Unohdanko koko dekkarin juonen? Siitä sen verran, että samassa paikassa tapahtuu 35 vuoden välein epäilyttävä onnettomuus ja että juonta kuljetetaan kerroksellisesti. Jälleen kerran mennyt ja nykyisyys vuorottelevat ja sillä koukutetaan lukija jatkamaan, vaikkei itse rikostutkinta juuri etenekään. Putoamisonnettomuuksiin kytkeytyvät henkilöt ovat ongelmaisia, siten kiinnostavia. Romaanissa on pitkittämisen makua, ja rikosten synkeät rakkaussyyt tuntuvat lopulta yksioikoisilta, joskin kovin traagisilta. Yhtä kaikki, kiinnostus Barbarottin tuleviin vaiheisiin säilyy.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Sohvankaltaisen miehen tapaus

”Monia kysymyksiä, mutta vain kolme niistä on tärkeitä.
Missä olet ollut?
Missä olet?
Minne olet matkalla?
Jos osaat vastata näihin kolmeen, niin sinulla on elämä omissa käsissäsi, Anna, eno sanoi.”

Kysymykset ovat kimurantteja Annan lisäksi Valdemar Roosille ja Ewa Backmanille. Selvimmillä vesillä on vanhempi rikoskonstaapeli Gunnar Barbarotti, joka alkoi vastailla ydinkysymyksiin jo rikosromaanisarjan edellisessä osassa. Håkan Nesserin Barbarotti-sarjan kolmannessa osassa Herra Roosin tarina (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2013) on monta juonnetta, joista yhdessä yllätyksetön henkilö vastaa elämän pääkysymyksiin päätymällä odottamattomiin tekoihin.

Barbarotti-fani joutuu odottamaan yli 200 sivua ennen kuin suosikkikirjamies saadaan tarinaan mukaan, ja kun saadaan, jälleennäkeminen on riemukas. Kuvaus on herkullista, hilpeää ja sattuvaa. Nesser on luonut erityisen hulppean päähenkilön, jonka privaattielämä herättää uteliaisuutta rikosjuonen ohella.

Laaja alkupohjustus on tarpeen. Kahteen hylkiöhahmoon saadaan pitävä ote, ja heistä vähitellen hahmottuu henkilöitä, joille toivoo pelkkää hyvää, ja sitten luonnollisesti joutuu pelkäämään pahinta. Romaanin alkupuolisko on väliin tylsähkö, mutta on komeaa, miten henkilö, joka kotonaan on huonekalun asemassa, saa kerronnassa tilaa ja olemisen arvon.

Nesser osaa totisesti järjestää tekstiinsä jäntevän rakenteen, jossa rikoskonstaapelien ja rikoshenkilöiden tilanteet vuorottelevat houkuttavasti. Tässä osassa Barbarottin työkaveri Backman saa entistä enemmän tilaa. Hän tuo lisäsärmää tarinaan, etenkin kun päähenkilön elämäntilannetta verrataan sokean kanan löytämään jyvään, odottamattomaan kylläisen onnen tilaan. Eihän seesteisestä tyytyväisyydestä tavallisesti saa aikaan kiinnostavaa draamaa, vähintään pitäisi murtua sankarin jalka.

Innostuneena hykertelin ja eläydyin lukuprosessin ajan: rikosromaanissa oli surua, pelkoa, hupailua ja ihmisen ikävää. Pienen etäisyyden päästä on rehellisyyden nimissä todettava, että Barbarotti ja Backman ovat hieman liian hyviä poliiseiksi ollakseen totta. Ai niin, tämähän onkin fiktiota.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avoimia juttuja

Ja periaatteisiini kuuluu, etten koskaan sano mitään epämiellyttävää”, tunnustaa Håkan Nesserin romaanin muistelijahenkilö heti alkusivuilla. Lisäksi hän tunnustaa vähemmän miellyttäviä asioita. Kokonaan toinen juttu (Tammi 2012, suom. Saara Villa) on dekkari, josta ei voi sanoa mitään epämiellyttävää, vaikka rikoskierre on inhan kiero.

Rikoskonstaapeli Gunnar Barbarotti on valloittava henkilö. Hän on keski-ikäinen, eronnut mies monien lajitovereittensa tapaan, muttei alkoholisoitunut tai synkistynyt, vaikkakin elämänmuutospaineet panikoittavat. Hänessä on sopivassa suhteessa kepeyttä ja moniselitteisyyttä.

Barbarottissa on hitusen pohjoista vastinetta Fred Vargasin dekkaripäähenkilölle Adamsbergille: kummankin ajatukset ajelehtivat fokuksesta kovin viihdyttävästi. Nesserin maailmassa ei irrotella irreaaliin, jollei sellaiseksi lueta päähenkilön tapaa tökkiä sormea sattumanvaraisesti Raamatun väliin ratkaisuvinkkien toivossa. Eikä Barbarotti ole vertailukohtansa tavoin ylivertainen vaan demokraattinen tutkintaryhmän jäsen. Eikä hän tässä romaanisarjan osassa edes erityisemmin oivalluksilla loista.

Kirjan kerronta on elävää ja kielellisesti taitavaa, ja kääntäjä on tavoittanut ihailtavasti sujuvan sanailun. Rikollisen muistiinpanojen ja rikosselvittelyjuonen lomittaminen ei ole kerronnallisesti ainutlaatuinen ratkaisu, mutta se tehostaa tunnelmaa ja koukuttaa tarinaan. Lähes 600 sivussa ei ole tyhjäkäyntiä.

Juoni on vetävä, niin rikoksen kuin Barbarottin yksityiselämän puolesta. Päähenkilön lisäksi muutkin henkilöt hahmotellaan ketterästi. Iskuja suomalaisuuteen naksuu myös mukavasti: yhden henkilön koiran nimi on Saarikoski ja yksi poliiseista pyrkii hahmottamaan tapahtumia Sinuhe egyptiläisen avulla. Kirjallista ilottelua tarjotaan näin monin tavoin. Hilpeää on myös se, miten poliisijoukko ihailee rikollisen taitavaa kirjallista ilmaisua. Nesserhän sen… Lisää on odotettavissa kesäkuussa, jolloin ilmestyy suomeksi seuraava, kolmas Barbarotti-osa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Barbarotti/Brunetti

Viiletin Venetsia-tunnelmiin Donna Leonin Veritimantit-dekkarin (Otava 2011) avulla. Keväällä kaupungissa käyneenä on ilahduttavaa vaeltaa sielun silmin  komisario Brunettin kanssa kujilla ja kanaaleilla. Veritimantit-kirjassa kiinnostavinta oli melkoisen avoimeksi jäävä juoni, joka on kuitenkin kantaaottava ja vähemmistöjen roolia puiva. Ei juttu muuten erityisen kaksinen ollut. On välillä mukavaa tässä genressä lukea keski-ikäisestä miehestä, joka ei ole alkoholisti, hämärähemmo tai muuten tekemällä tehdyn rikkinäinen. Brunetti on vaimoonsa ja perheeseensä sitoutunut mässäilijä. Aikuisten Viisikkojahan nämä Leonit ovat: kolmen ruokalajin esittelyissä riittää vivahteita!

Håkan Nesserin ensimmäinen Barbarotti-suomennos on Sukujuhlat (Tammi 2011). Nesser kyllä osaa henkilökuvauksen, viihdekynnyksen ylittävän kerronnan ja lisäksi luo piinaavaa jännitystä. Henkilöiden sisäinen monologi on terävää, ja hahmojen masentuvuus viiltää ikävästi: katoamisia kohtaavan perheen elämä on siinä pisteessä, että sitä tahmeasti tallataan ja nähdään ympärillä olevat asiat inhorealistisessa valossa. Vaikka rikosvyyhden henkilöt ovat eriasteisen depression vallassa, kerronnan tyyli on jopa irrallisuuden ja vieraantuneisuuden kuvauksissa irrottelevaa. Hyytävää on perhesuhteiden etäisyyden kuvaus. Herkullisin on eläkkeelle jäävän käsityöopettajan sisäisen äänen kuuleminen: jumittuneet kyllästyneisyyden tunteet nostavat mieleen melkoisen värikkäitä tappiomielen väläyksiä. 

Barbarotti-hahmo on puolestaan aika kepeästi kuvattu polisiimies. Siisääntulo on hulppea: nimen historia piirreellään lennokkain vedoin, samoin elämäntilanne ja perhesuhteet. Barbarottin toiminta on vakaalla realistisella pohjalla järjettömässä maailmassa. Mieluusti odotan seuraavaa suomennosta. Enpä näemmä vaan saa dekkariputkea katkeamaan. Helteellä viihde vie – kehuttu historiallinen romaani Susipalatsi jumittaa, vaikka Thomas Cronwellin elämä ja aikakausi kiehtookin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus