Avainsana-arkisto: Gravity

Painovoimattomuudesta

Avaruudessa ei ole painovoimaa, ei happea, ei elinmahdollisuutta. Avaruudessa on hiljaisuus ja äärettömyys. Jos pääsee avaruustukikohtaan 600 kilometrin päähän maapallolta, avaruudessa on huikeaa kauneutta: auringonnousut, jatkuvuuteen ulottuva tähtimeri ja näkymä maapallon pinnalle.Alfonso Cuarón elokuvassa Gravity (2013) näytetään avaruus kauneimmillaan ja osin kauheimmillaan. Kuvauksen painopiste on nimenomaan näkymissä, jotka korostavat ihmisen mitättömyyttä maailmankaikkeudessa. En muista nähneeni mitään vastaavaa aiemmin: leijuntaa yhden napanuorantapaisen vaijerin varassa taustana jatkuva tyhjyys, yhden virheliikkeen mahdollisuus hiipua ikuisuuteen ja linnunradan ääriin.

Harvinaisen hieno äänimaailma tukee teosta. Alku jysäyttää: kovenevan äänen katkaisu pitkään hiljaisuuteen vie oitis avaruusnäkymiin ja etenkin tunnelmiin. Hiljaisuuden hyödyntäminen jatkuu muutoinkin. Musiikkia käytetään onneksi melko säästellen tunnelmiin annostellen. Huippuhetkiä on Arvo Pärtin Spiegel in Spiegel -sävellys avaruudellisen leijunnan vahvistajana. Ollakseen hetkittäin enintään kahden henkilön draama, puheelle annetaan tilaa. Eleetön radioyhteystyyli sopii tarinan tavoitteisiin.

Elokuvan visuaalisuus vaikuttaa. Avaruusnäkymät hiljentävät, ja painottomuuden tuntu saadaan leijuntakuviin. Etenkin elokuvan alkuosassa käytetään loistokkaasti hyväksi heijastuksia. Kun päähenkilöistä näkyy vain avaruuskypärän läpi kuultavat kasvojen osat, ne ja visiirilasin kuvajaiset näyttävät ihmistä ihmisenä. Mitä pienempi kasvonäkymä, sitä syvemmälle näkemyksessä päästään.

Kerrankin elokuva hyödyntää täydesti 3D-ominaisuuksia. Nopeaa toimintaa sisältävissä elokuvissa kolmiulotteisuus sekoittaa näkymiä, mutta nyt universumileijailussa ovat lasit katsojan päässä todella paikallaan. Kun pitää valita, haluaako tästä elokuvasta nauttia kodin rauhassa vai teatterisalin laajakankaalta vieressä istuvan levottoman teinin rapistellessa väärissä kodissa namupussiaan, kannattaa kuitenkin vääntäytyä elokuvateatteriin. Vain siten 3D-elämys pääsee oikeuksiinsa ja kuvauksesta syntyy elokuva.

Kaiken avaruussälän keskellä draamassa käsitellään elämän merkitystä ja elämänhalua – juonesta en halua paljastaa mitään. Sandra Bullockin esittämä tohtori joutuu ääritilasta toiseen, ja George Clooneyn tähdittämällä avaruuslentäjällä on ratkaisun paikka. Elokuvaan kasautuu pikkuhiljaa avaruusromun kaltaisesti sentimentaalisuutta ja turhan tuttua katastrofielokuvakliseistöä. (Trailerikin on valjastettu vain toimintakohtausten markkinointiin.) Aivan loppuun asti ei pääosan esittäjän karisma riitä kannattelemaan tyhjyyden täyttymistä. Annan silti paljon anteeksi avaruuselämysten vuoksi, eikä paljon paina, vaikka elokuva uhmaa fysiikan ja avaruustieteen faktoja. Ison osan katsomisaikaa seurasin kädet hikoillen ja jännittyneenä, mitä tuleman pitää. Eläydyin. Ei huono.

PS. Elokuvan katsoneille voin paljastaa hai-ratkaisuehdotukseni. Tässä en voi sitä tehdä pilaamatta juonta.

Tämän etäämmälle en maanpinnasta juuri pääse kuin elokuvissa.

Tämän etäämmälle en maanpinnasta juuri pääse kuin elokuvissa.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat