Avainsana-arkisto: Gillian Flynn

Dekkarikesäkuun lopputulema: jännitysvinkit

Dekkariviikko (8.-14.6.2015) venyi osaltani dekkarikuukaudeksi. Luin muutaman muunlaisenkin romaanin, mutta lähes kaikissa jäyti jokin ratkaisematon ongelma tai arvoitus, joka houkutti selvittämään tapahtumia viimeiselle sivulle saakka, esimerkiksi epätoivoisen romanssin vaiheet Lena Anderssonin romaanissa Vailla henkilökohtaista vastuuta (Siltala 2015) on sellainen. Vaan palaan varsinaisiin dekkareihin: jaan kuukauden ja koko alkuvuoden jännityssuosikit kuuteen kategoriaan.

1. Jännittävin kotimainen

SusiPauliina Susi on kirjoittanut dekkarin, jossa tavallisen asiantuntijanaisen elämä sotkeutuu. Takaikkunassa (Tammi 2015) jännitys tihenee asteittain, ja vähitellen selviää, mikä osuus ja rooli kaikessa on teinityttärellä, ministerillä, ministerin neuvonantajalla ja tietokonevelholla. Kerronta luistaa, henkilöissä on jäynää ja juoni kestää tiukankin tarkastelun.

2. Kotimaisen dekkarisarjan kärkeä

Tyttö ja rottaSarjamaisuus on dekkareissa nykyisin pikemminkin sääntö kuin poikkeus (Takaikkuna on poikkeus). Trilogiaksi on Jari Järvelän Metro-dekkarit suunniteltu, kesän kynnyksellä ilmestyi toinen osa Tyttö ja rotta (Tammi 2015), vuosi sitten aloitusosa Tyttö ja pommi (Crime Time). Meno on karua, kieli iskevää ja graffiti-aihepiiri harvinaista herkkua, joten spreimaalipurkki valmiina odottelen päätösosaa.

3. Scandinavian Crime

NesboEhdokkaita pohjoismaisen jännitysviihteen olisi monia (kärjessä Tapaus 64), mutta valitsen yksinäisen suden monien sarjakavereiden joukosta. Jo Nesbø onnistuu luomaan kiehtovan hahmon lukivaikeuksisesta ammattitappajasta: Verta lumella, osa 1 (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2015). Pisteet myös siitä, että vaihteeksi kyse on muusta kuin poliisiromaanista ja että kompakti kokonaisuus on tehokas, jopa romanttinen pläjäys.

4. Haikeat jäähyväiset

NesserGöran Barbarottin keski-iän muutosvaiheita olen ilokseni saanut seurata viiden osan edestä. Håkan Nesser syystä tai toisesta hylkää hienon hahmonsa, ja Pikku-Burman teurastajatar (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2015) päättää Barbarotti-sarjan, ja tyylikkäästi päättääkin. Perimmäisiä kysymyksiä pohditaan ja inhimillinen ote pitää pintansa.

5. Angloamerikkaiseni

FlynnMuiden harvnaisempien kielialueiden dekkareissa en ole törmännyt tänä vuonna tytisyttäviin teoksiin. Aika vähän olen viime aikoina lukenut englantilaisen kielialueen dekkareita mutta suuntaan katseeni niihin. Voisin valita Kate Atkinsonin Brody-sarjan uusimman osan Joka lapsia ja koiria rakastaa, mutta nappaankin valikkooni ei-sarjakirjan, amerikkalaisen Gillian Flynnin Teräviä esineitä (suom. Maria Lyytinen, WSOY 2015). Jännitysjuoni ei mielestäni ole kaksinen, mutta päähenkilön selviytymistarina on hyytävä ja kärjistyksineenkin tehokkaasti rakennettu.

6. Rajatapaus

Äly 2Spesiaalikategorian saa Lauri Mäen romaani Älykkät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset. Murha jos toinenkin sitoo juonta, mutta dekkarimaisuus ei ole tämän romaanin juttu, vaan romaanin ydin ja originellius on ajassa ja paikassa: ambomaalainen lähetysasema 1890-luvulta vuoteen 1924. Suomalaisten lähetyssaarnaajien rinnanelo paikallisten klaanien ja taikauskon kanssa on erikoisen mielenkiintoisesti napattu. Esikoisromaanissa on kupruja, mutta aihe on aiemmin käsittelemätön ja siksi kiinnostava, eikä kerronta ole hassumpaa.

Vielä on kesää jäljellä ja ehtii lukea vaikka mitä.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Dolores Redondo: Näkymätön vartija

On ilo reissata kirjallisesti erilaisissa kulttuureissa. Taitaa olla Dolores Redondon Näkymätön vartija (suom. Sari Selander, Gummerus 2015) dekkariensivisiittini Baskimaahan. Vuoristoisen maaseudun jokilaaksossa tapahtuu murha. Vähitellen on syytä etsiä sarjamurhaajaa. Murhamenoihin liittyy rituaalin piirteitä, esimerkiksi paikallinen leivonnainen asetellaan teinityttöruumiiden strategiselle paikalle. Tapausta komennetaan selvittämään rikosylikonstaapeli Amaia Salazar miehistöineen. Amaian tehtävän hankaluutta lisää se, että hän joutuu palaamaan lapsuudenmaisemiinsa.

Näkymätön vartija -dekkarin juoni tempaa hyvin mukaan. Myös ympäristökuvaus tehoaa. Helmikuisen kelin värittämät joenpenkereet, vuorenrinteet ja metsiköt kuvaillaan houkuttelevasti. Kylänäkymien visuaalisuus viestittää tarkkoja mielikuvia. Ihmisten suhtautumisessa ympäristöönsä on yhä jämiä muinaisesta luonnonuskosta.

Ainoastaan sata tai korkeintaan sataviisikymmentä vuotta sitten olisi ollut todella harvinaista löytää joku, joka ei olisi uskonut noitiin, täkäläisiin sorgiñoihin ja belagileihin, basajauniin, tartaloon ja ennen kaikkea Mari-jumalattareen, henkeen, äitihahmoon, satojen ja karjan suojelijaan, joka saattoi halutessaan täyttää taivaan salamoilla ja pudottaa maahan raekuuroja, minkä seurauksena ihmiset joutuivat kitumaan pitkään nälissään.

Mainituista uskomusolennoista saadaan jopa joitain näköhavaintoja. Se tarjoaa tarinaan paikallis- ja erikoisväriä, joskin olisin kaivannut mytologiasta salakavalampaa pohjustusta ja ilmenemistä. Vaistot, ennusmerkit, tarotkortit ja uskomusolennot tyrkitään framille mutta lopulta melko pintapuolisesti. Kerronnaltaan Näkymätön vartija ei lajia uudista, välillä taannutaan luennoimaan. Käännöksen soisin olevan sujuvaa suomea, nyt on tekstissä hieman kiireen tuntua.Näkymätön vartija

Siirryn näin osastoon ”mutta”. Kovin kulunut on naispoliisin ja miestyökaverin jännitesuhde, samoin tuiki tuttua on päähenkilön henkilökohtaisen elämän kulminaatioiden ujuttaminen osaksi juonen kulkua. Tässä romaanissa pääpari ei ole eroaikeissa, päinvastoin Amaian mies on pikemminkin liian ihana. Pariskunnan kemiakohtaukset ovat melko makeilevia. Lapsettomuussuru ja häiriintynyt äitisuhde kuuluvat romaanin privaattiprobleemaosastoon. Minun makuuni äidin ja isosiskon kauhutyypit ovat liian äärimmäisiä, kaipaan muutakin syytä kuin vain sairaus tai selittämättömän kamala luonne. Summa summarum: romaanissa on paljon aineksia, ja jotkut niistä jäävät puolitiehen.

Mieltymyksieni pakottamana vertailuni osuu Fred Vargasin Adamsberg-dekkareihin, joissa hyödynnetään erilaisia keskieurooppalaisia mytologioita. Vargasin romaaneissa uskomusperinne lomittuu vinksahtaneeseen tarinankulkuun joustavasti, ja päämies-Adamsberg loistaa poikkeuspersoonana, luistavan kerronnan komiikkavire mukaan lukien. Vargas-Redondo -pelin tulos: 10 – 6.

Mutinat sikseen. Ahmin tämän uutuusdekkarin, eli juonivetoisena jännitysviihteenä se toimii. Sankarittaressa on synkän menneisyyden ja ammattipätevän nykyisyyden tehoa, kelpo päähenkilö siis, jokin erityishehku silti puuttuu, vaikka hän saakin karmean lapsuuden vuoksi kaikki sympatiani. Erikoissattuma on, että luin heti perään Gillian Flynnin Teräviä esineitä, jossa on samansorttiset lähtökohdat.

Olisin halunnut pitää Redondon dekkarista enemmän kuin pidin. Silti odotan Baskimaan murhien seuraavaa osaa, sillä kyllähän pitää saada selville, miten päähenkilön elämä etenee ja laakson varjoissa vaaniva vaara jatkuu. Ja haluan palata Amaian kanssa baskimetsään.

Tuo metsä tarjosi monenlaisia aistimuksia: siellä vierailijaa olivat vastassa ikiaikainen luonto, pyökkien ja kuusien takaa kantautuva mahtipontinen veden jylinä, Baztanjoen nouseva viileä raikkaus, satunnaiset eläinten ja maahan putoilevien lehtien äänet. Nuo syksyn lehdet verhosivat maata kuin suuri silkinpehmeä peitto ja välillä tuuli lennätti niitä mielensä mukaan kasaten niitä toisinaan keoiksi, jotka näyttivät keijukaisten pesäpaikoilta, toisinaan taas lamioiden kulkureiteiksi tarkoitetuilta maagisilta poluilta.


 

Dekkariviikon päätteeksi muutama kirjabloggaaja postaa samaan aikaan (14.6. klo 19.00) kokemuksensa Näkymätön vartija -jännäristä. Ainakin Kulttuuri kukoistaa, Kirsin kirjanurkka, Hemulin kirjahyllyNenä kirjassa ja Lukutoukan ruokalista ovat mukana – katsopa heidän lukutunnelmansa.


 

Dolores Redondo
Näkymätön vartija
Suomentanut Sari Selander
Gummerus 2015
Baskimaan murhien ensimmäinen osa
469 sivua
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.Dekkariviikko_logo_260px (1)

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

”Äideistä parhain sä oot.” Tuo laulunluritus muistuu mieleeni joistain muinaisten vuosien tenavatähtikisoista riipaisevana ja hirvittävänä. On oletettavasti populaa, joka sitä kuunnellessaan pidättelee oksennustaan, sillä kaikilla ei ole ollut pullantuoksuisen lempeää emoa. Jos Gillian Flynnin romaanin Teräviä esineitä (suom. Maria Lyytinen, WSOY 2015) päähenkilö viisusta jotain tietäisi, seuraisi siitä vihlovia viiltoja.

Minäkertoja Camille on pienen ikänsä kiusannut itseään, syypää sille on Adora-äiti, järisyttävän kauhea kurppa. Suhde nyt kolmikymppiseen tyttäreen on ollut jääpalakoneen luokkaa. Harvoin lukee sellaista aikuisen tyttären nöyryytystä kuin esimerkiksi romaanissa kuvattu yhteisen laatuajan vietto muotiliikkeessä.

Flynnin dekkarin ydinjuonena on kahden pikkutytön murha, jota journalisti-kertoja passitetaan raportoimaan. Sattuu siis niin, että murhat tapahtuvat päähenkilön lapsuusmaisemissa. Kätevästi näin saadaan kuvaukseen mukaan päähenkilön häiriintynyt äitisuhde, traumat kuolleesta pikkusiskosta ja kammotusouto 13-vuotias siskopuoli. Muuten poliisitutkimukset polkevat paikoillaan, eikä Camillen journalistityö huippua hio. Ja pikkukaupungista saa kovin twinpeaksimaisen kokemuksen.Teräviä esineitä

Flynn on vetävä kirjoittaja. Tämä esikoisromaani kiitää samoilla minäkerrontaradoilla kuin Paha paikka ja Kiltti tyttö: teksti on kaihtelematonta ja tarkkanäköistä. Esikoisessa ei ole yhtä nasevaa yhteiskuntanäkemystä kuin kahdessa jo aiemmin suomennetussa romaanissa, mutta sitäkin pistävämpi se on kertojapäähenkilön suhteen. Siekailematon tuskaoperetti.

Flynnin tavaramerkki on epämiellyttävät henkilöt. Tässäkään päähenkilö ei ole helppo tyyppi, mutta vetää puoleensa. Teräviä esineitä saa etenkin kauhistumaan, millaisia jälkiä epäinhimillinen lapsuus on Camilleen jättänyt ja mitä kamppailua jokapäiväinen selviytyminen yhä on; kertojan itseinho ja itsetuhoisuus sekä niistä pyristely tekevät todella kipeää (sitaatti fonttivalintoineen kuten romaanissa):

Vesi kirveli silmiäni, peitti nenäni, ja sulki minut sitten sisäänsä. Kuvittelin, miltä mahdoin näyttää ylhäältä käsin: ruoskittu iho ja äänettömät kasvot välkehtivät veden kalvon alla. Ruumiini pani hanttiin hiljaisuudelle. Korsetti, rivo, nalkuttaa, leski! se huusi. Vatsani ja kurkkuni kouristelivat, halusivat epätoivoisesti kiskoa happea. Sormi, huora, ontto! Vain hetki itsekuria. Miten puhdas tapa kuolla. Kukka, hehku, sievä.
Nytkähdin pintaan, haukoin henkeä. Huohotin pää kattoa kohti kallellaan. Rauhassa, rauhassa, vakuutin itselleni. Rauhassa, tyttökulta, kyllä sinä pärjäät. Silitin poskeani, lepertelin itselleni – miten säälittävää – mutta hengitykseni tasaantui.

Dekkariviikkoni mielenkiintoinen yhteensattuma on se, että amerikkalaisen Flynnin esikoisdekkarissa ja baskimaalaisen Dolores Redondon esikoisessa Näkymätön vartija (blogissani 14.6.2015) on aivan samat lähtökohdat: kolmikymppinen, äitisuhteesta traumatisoitunut nainen saa työkokemuksen kotipaikkakunnalle, jossa vinksahtanut sisko vaikuttaa tapahtumiin. Muuten eroja löytyy. Redondon dekkariin siis palaan myöhemmin, Terävistä esineistä tiivistän lopuksi, että se on kasvuolosuhdetutkielma, jossa jännitys on pikemminkin psykologista kauhua epäinhimillisestä ympäristöstä päähenkilövetoisesti kuin varsinainen rikoksenselvittelykertomus. Minä ahmaisin sen aihetta kauhistellen.

– – –
Gillian Flynn
Teräviä esineitä
Suomentanut Maria Lyytinen
WSOY 2015
dekkari
316 sivua.
Sain pikalainan kirjastosta.
Arja, Leena ja Omppu käsittelevät viiltävää kirjaa terävästi.Dekkariviikko_logo_260px (1)

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Pahaa verta Kansasista

Gillian Flynnin Kiltti tyttö -läpimurtoa edeltänyt kirja Paha paikka (suom. Maria Lyytinen, WSOY 2014) kertoo kantriballadiin sopivasta perhetragediasta. Maanviljelijä-yksinhuoltajaäiti tapetaan tyttärineen, yksi jää henkiin ja perheen poika vangitaan. Eloon jäänyt Libby ajautuu parikymmentä vuotta myöhemmin penkomaan tapahtunutta.

Osan tarinaa kertoo Libby nykyajassa, osittain tapahtumia seurataan äidin ja Benin näkökulmasta surmavuorokautena vuonna 1985. Eniten irti saa Libbysta. Koko romaani alkaa Libbyn töykeällä omakuvalla:

Sisuksissani asustaa häijyys, yhtä todellinen kuin sisäelin. Jos mahani viiltäisi auki, se saattaisi luiskahtaa ulos lihaisana ja tummana, mätkähtää lattialle, missä sen voi talloa jalkoihinsa. Sellaista on Dayn suvun veri. Siinä on jotain mätää. En koskaan ollut mikään kiltti pieni tyttö ja murhien jälkeen muutuin entistä kamalammaksi. Pikku-Libby-orvosta kasvoi yrmeä ja ponneton tapaus etäisten sukulaisten – pikkuserkkujen ja isotätien ja tutuntuttujen – heittopussina parakkikodeissa tai lahoavissa pientaloissa pitkin Kansasia.

Parasta romaanissa on säälimätön ja ronski ote. Libby ei peittele laiskuuttaan, ahneuttaan eikä kleptomaniaansa, muun muassa. Nyt ei sievistellä eikä filosofeerata, vaan pistetään haisemaan. Romaanista löytyy esimerkiksi paskin isä -kilpailun kärkeen kuuluva inhake.

Dekkarissa etsitään syyllistä, siinä mielessä siinä on tavisdekkaria. Raikkaan räikeästä alusta ja tempovan mojovasta kerronnasta huolimatta kirja välillä laahaa, ja jotkut juonikuviot loppuosassa tympäisevät. Muista lukijoista Sonja on jäänyt hieman ristiriitaisiin mietteisiin, Arja koukuttui ja Krista ihastui.  Ei vienyt minulta tämä paha kuin pikkusormen, mutta romaanissa on puolia, joita arvostan.Paha paikka

Viime vuoden Flynnin arvoituskirja Kiltti tyttö onnistuu vedättämään lukijaa aika pitkään, mutta eniten siinä minua viehättää yhteiskuntakritiikki. Ensin ajattelin, että Paha paikka ei sellaisia tavoittele, vaan vähitellen aloinkin lukea tekstiä toisin. Romaani menee aivan omia uriaan verrattuna valtaosaan suomennettuja jenkkidekkareita. Nyt märehditään Kansasin takamailla, pahimmissa white trash -piireissä, joissa punaniskaväki kittaa budweiseria ja höynähtää huhuihin. Tällaisessa joukossa kasvaa parantumattoman pimeitä tyyppejä. Köyhyys ei jalosta, se ajaa epätoivoisiin tekoihin ja mahdollistaa kaiken myttyyn menon. Sanonpa vaan, että äidin kuoleman todellinen syy on karmea.

Oma tarinansa ovat rikostarinoihin hurahtaneet klubilaiset, jotka kokoontuvat veristen murhatarinoiden tiimoilta ja fanittavat rikoksien uhreja, jotkut rikoksentekijöitäkin. Kaamein kuva kuitenkin piirtyy oikeuslaitoksen toiminnasta, tai puhua voi pikemmin vääryyslaitoksesta. Millainen yhteiskunta tuomitsee 15-vuotiaan elinkautiseen todistajana 7-vuotias sisko? Millainen maa tuomitsee ja päättää ihmisten kohtaloista sen perusteella, miten omistautuva asianajaja on (lue: miten maksu- ja esiintymiskykyinen asiakas on). Köyhät ovat kyykyssä tässä tarinassa. Jonkinsorttinen totuus paljastuu. Mutta se pitää self made -maassa etsiä itse.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Kilttiä tai muunlaista väkeä

Hän lupasi pitää minusta huolta, mutta minua pelottaa. Minusta tuntuu, että jokin on pahasti pielessä, ja menossa pahempaan suuntaan. Minusta tuntuu kuin en enää olisi Nickin vaimo. Tai ylipäätään ihminen: olen kuin matkatavara, jonka voi pakata ja purkaa, kuin sohva tai käkikello. Minut voi heittää vaikka tunkiolle tai työntää jokeen. Minulla on epätodellinen olo. Kuin olisin katoamaisillani.”

Amy katoaa. Kas, hän on tilittänyt tuntemuksiaan päiväkirjaan. Manhattanilainen itsetietoinen, varakas menomimmi on muuttanut siippansa Nickin kotikonnuille, uneliaan Mississippin perukoille. Avioparin voimasuhteet vaihtuvat: Amy on toimettomana ja toimeentuloa vailla kotona, Nick opettaa journalistiikkaa ja pyörittää baaria. Eikä ole juonipaljastus, että Amy katoaa. Tätä tapausta kieputtaa Gillian Flynn romaanissa Kiltti tyttö (suom. Terhi Kuusisto, WSOY 2013).

Amy on ollut esikuva psykologivanhempiensa lastenkirjasarjalle, Ihmetyttö Amy. Verrattoman fiktion varjossa ainokaisena kasvaminen on nimihenkilölle fataali musta aukko. Duunaritaustaisella Nickillä on sentään mahdollisuus peilautua elävään henkilöön, kaksoissiskoonsa. Synkkää perustaa kyllä löytyy: äiti kuolee syöpään ja yrmeä isä uppoaa Alzheimerin sumuun. Tämä kaikki kuuluu juonikulissiin, kuten katoamista seuraava poliisitutkintakin.

Amyn ja Nickin sepittelyt vuorottelevat tapahtumiin nähden osin eriaikaisesti. Se tuo tarinoinnille vetävyyttä ja on koko jutun juju. Välillä lukija on asioiden edellä, välillä perässä, usein pulpahtaa odottamattomia paljastuksia, vedätysvihjeitä ja äkkikäänteitä. Etenkin romaanin alkuosa kulkee Mississippi-joen tapaan reippaasti virraten.

Kirjan kumipintainen kansi tuntuu oudon kiehtovalta.

Kirjan kumipintainen kansi tuntuu oudon kiehtovalta.

Kumpikin minäkertoja on välkky ja kulmikas kuvaaja. Kumpikaan ei ole varsinainen ihmisystävä: he näkevät ympäristön ja läheiset jopa irvokkaan terävästi. Nyt ei fiilistellä päänsisäisten paljastusten auringonpaisteessa, eikä pariskunnalle symppispisteitä ropise. Yhteiselo ja suhteet muihinkin ovat lähinnä peliä. Kulminaatio on hääpäivän aarteenetsintäleikki, jossa suhteen veri punnitaan.

Lähtökohtaisesti tekstiä voi lukea psykologisena avioliittoromaanina. Vahvalla väännöllä rutistetaan suhteen alkuhuuma kuivaksi, jolloin jäljelle jää todellisten tunteiden peittely ja kyttäily. Käynnissä on nyrjähtänyt kisa. Liitto on kuin kihelmöivä litsari romanttisten komedioiden pohjustamalla poskella. Unelmaromanssista pari on edennyt varhaiseen keski-ikään, mikä ei olekaan happy end.

On tavallista, että puolisoilla on erilaiset odotukset suhteesta, tunteista ja niiden ilmaisusta sekä yhdessäolosta. Tässä romaanissa kaksi eri kokemusta ja tulkintaa korostavat sitä, miten etäälle puolisot päätyvät ja samalla tuntevat toisensa hyvässä ja etenkin pahassa. Nickin vertaus asiantilasta on kylmäävä:
” – – koska silloin avioliittomme oli jo siinä jamassa, että olin tottunut olemaan vihainen hänelle, ja se melkein tuntui nautinnolliselta: kuin kynsinauhan pureminen, ei voi olla jyystämättä vaikka tietää, että pitäisi lopettaa, koska oikeastaan se sattuu. Raivoni ei tietenkään näkynyt päällepäin. Jatkoimme kävelemistä ja kylttien lukemista ja osoittelemista.”

Romaani ei ole vain avioliittokuvaus, psykologinen tutkielma tai jännäri. Siinä on purevaa rakennemuutoserittelyä. Päähenkilöt jäävät työttömiksi mediaseksikkäistä töistä toimittajana ja psykologina. Tietotekniikka vie ihmistyöt. Irtisanomisaaltoja kuvataan terävästi, samoin Nickin vanhan kotiseudun muuttumista työttömien haamukapungiksi: ostarit tyhjenevät ja hienostotaloalueet autioituvat. Työttömät luovuttavat verta ja plasmaa vain muutaman dollarin tähden.

Yhteiskuntanäkemys tarkentuu romaanin edetessä. Eletään totisesti mediasoitumisen aikaa. Kaapelikanavat ja vapaa netti ovat ahmaisseet journalismin ja sylkevät mielikuvahöttöä. Narsistit ja kyynikot manipuloivat medialumon harhanäkyjä, ja näytöstyyliin marssitetaan framille tilanteita, joissa median avulla asiat näytetään siten kuin halutaan, totuudesta ei olla niinkään kiinnostuneita. Mediapeli on samalla osa Amyn ja Nickin parisuhdekisan juonipunosta. Jännäri kääntyy julkisuusfarssiksi.

Sandemosea jälleen mukaillen: muusta ei kannata kertoa kuin rakkaudesta ja kuolemasta – ja vähän rahasta, kuten Henning Mankell listaan lisää. Yhtä lailla kuvaus voi pohjautua niiden puutteeseen, kuten tämä romaani kekseliäästi asetelman keikauttaa. Reippaan alun jälkeen Kiltti tyttö on osoittelevan psykopatologinen, osin jopa ennalta arvattava, joskin erittäin tempaisevasti kerrottu. Monta plussapistettä epämiellyttävien henkilöiden tenhoavasta tavoittamisesta! Lisäbonusta jenkkiläisen populaarikulttuurin romanssihorisontin himmennyksestä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus