Avainsana-arkisto: Ferdinand von Schirach

Kesäkirjavinkit

Minulle kesäisiä rentoutushetkiä parhaimmillaan ovat vapaat iltapäivät takapihalla tai parvekkeella, puolivarjossa, kirja kädessä, muissa maailmoissa. Saman olotilan saan sateen sattuessa sohvalla loikoillen. Lomalukemiseksi olen varannut muun muassa Donna Tarttin Tiklin ja Kate Atkinsonin Elämä elämältä.kesäkirjat

Kevään lukukokemuksista kerään seuraavaksi täsmävinkkejä. Rajaan tärpit viiden kirjailijan kirjoihin, no, hieman lipsun. Tuskaa karsinta tuottaa, mutta kaikkea ei voi antaa eikä saada. Tai voihan jokainen lukea kaikki kevään postaukseni ja Lukemani-listan.

Esikoinen

Tästä kävi kova kisa Neljäntienristeyksen ja Kultarinnan välillä. Lukekaa ihmeessä kummatkin, mutta päävinkiksi valitsen Anni Kytömäen Kultarinnan (Gummerus 2014). Romaani on runsas niin teemoiltaan kuin sivumäärältäänkin, se tempaisee mukaansa taitavalla kielenkäytöllä ja kerronnalla. Isän ja tyttären tarina 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeneltä on yllätyksellinen: historiaan sijoittuminen on siinä oleellista, mutta kirja poimii ajasta sellaista, mitä ei ole ennen näin kerrottu. Romaani on perhetarina, jossa henkilökuvaus loistaa. Yksi perheenjäsen on metsäluonto, jota kuvataan herkällä voimalla. Tunnelma on romanttinen, vaan ei perinteisessä mielessä, sillä varsinaisesta rakkausromaanista ei ole kysymys. Rakasta – ja raskasta – on elämä, sen jatkuvuus.

Käännöskirja

Olen keväällä lukenut enimmäkseen kotimaista kirjallisuutta, joten käännösotantani on rajallinen. Muun muassa Siri Hustvedtin uutuus sekä kiehtoi että uuvutti ja Junot Diazin kevätkirja viehätti ja kiukutti. Valitsen kuitenkin varsinaiseksi vinkattavaksi Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Syyllisyys (Atena 2014). Se on tiukkaa ja tiivistä tarinaa siitä, mitä voi sattua kelle tahansa. Voi joutua uhriksi, tekijäksi, osalliseksi; selittäviä tekijöitä löytyy, mutta tehtyä ei saa tehdyksi. Kirjasta on riisuttu dekkarimainen jännitys, jäljellä on ihmiselämää säästeliään tyylikkäästi paketoituna. Ohut kirja muuttuu painavaksi, hyvällä tavalla. Sopii riippukeinuun pienin annoksin nautittavaksi.

Dekkari

Jari Järvelän Tyttö ja pommi (Crime Time 2014) on napakka jännitysotos graffiti- ja vartijamaailmasta. Kirjan rakenne on koukuttava, juoni jäntevä ja henkilökuvaus tehoava. Kieli ja kerronta on hiottu nautittavaksi, ja vaikka tarina taittuu dekkarityyliin, on romaanissa myös muita kerroksia. Rivien välissä kerrotaan paljon perheestä ja perheettömyydestä sekä siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun tunne vie.

Sarja

Voisin vinkata Kati Hiekkapellon kahden dekkarin sarjaa, Vera Valan italialaisjännitystrilogiaa tai Milja Kauniston historiakaksikkoa, mutta päädynkin vanhushöpsötykseen. Minna Lindgrenin kärjistysduo Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) ja Ehtoolehdon pakolaiset (2014) on napakka isku kaikille ikääntymisestä, vanhustyöstä ja satiirisesta kantaaottavuudesta kiinnostuneille. Joitain reipas ja tyylitelty meno voi ärsyttää, mutta minä viehätyin yli 90-vuotiaiden hyväosaisten sinnittelijöiden hersyvästä kuvauksesta. Jännitystä on nimeksi, vanhusarkea sitäkin enemmän pisteliäästi pisteltynä.

Tietokirja

Tämä kirja on jo viime vuoden satoa, mutta ei se latista sen viehättävyyttä: Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013). Kirjoittajan tutkimusmatka tuhannen vuoden päähän japanilaisen hovikirjailijattaren elämään vie nyky-Japaniin ja keski-ikäistyvän minäkertojan taitevuoteen. Tekstissä on älyä ja tunnetta, höpöttelyä, hymyä ja havaintotarkkuutta. Tietokirjakategoriaan kirja luokitellaan, mutta elämysosastoon se kuuluu.

Bonusraidaksi tarjoan Aino-Maria Savolaisen ja Katja Jalkasen Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa (Avain 2014), sillä siitä saa lisälatingin kirjavinkkeihin ja taitavat taustoitukset antavat lukupotkua.

Kesäisiä lukuelämyksiä toivotellen ja odotellen!

 niittykukat

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Dekkarimaaliskuu & lue novelli

Maaliskuun yhtenä kirjateemanani on ollut jännitys. Se liittyy osin Blogat Teamin kampanjaan, jonka johdosta blogini lukijat voivat lukea maalis-huhtikuun ajan ilmaiseksi verkossa Antti Tuomaisen uutuusnovellin Juntunen. Ilmaislukuun tarvitset tunnuksen MAALISKUU, ja novellin lataamiseen pääset tällä linkillä Elisa Kirjat -sivulle.

Novellista en paljastele enempää kuin sen, että Tuomainen on lähtökohdiltaan dekkaristi minun makuuni siinä mielessä, että hän tarinoi henkilöt edellä ja on kielellisesti hiotun hallittu. Romaaneissa on ollut hieman verikekkereidenkin piirteitä, mutta aina päähenkilön psykologia on jutun lähtökohtana. Näin on tässäkin novellissa, jossa Juntunen…Juntunen

Tämän kuukauden rikoslinjaan sopii myös edellinen postaukseni tiukan saksalaiskertojan Syyllisyys-kokoelmasta, vaikkei se varsinaista dekkarikirjallisuutta olekaan. Teemaan osuu ja uppoaa Kati Hiekkapellon toinen ja erittäin onnistunut osa Anna Fekete -sarjaa, Suojattomat. Ruotsalainen Varistyttö on puolestaan tehokkaasti markkinoitu väkivaltagalleria, joka jakaa mielipiteitä: osa lukijoista on innostunut ja koukuttunut, jotkut ovat marisseet laskelmoinnista. Lisäksi ahmaisin juuri helmi-maaliskuun vaihteessa vuoden Johtolanka-palkitun Timo Sandbergin kiinnostavan kieltolakidekkarin.

Kuukauden viimeisin poliisiromaanikokemukseni on tanskalaissisarusten Lotte & Sören Hammerin Yksinäisten sydänten kerho (suom. Sanna Manninen, Bazar 2013). Kirjailijoiden ensimmäinen dekkari Saastat oli voimakas kokemus vaikean aiheen monipuolisen kuvauksen vuoksi. Rikostutkija Simonsen tuli siinä esitellyksi ja kiinnostavaksi havaittua. Tässä uusimmassa suomennoksessa päähenkilö ja hänen työporukkansa sekä lähipiirinsä saavat uusia sävyjä.

Simonsen sulki silmänsä hetkeksi ja siirtyi ajatuksissaan kauas menneisyyteen. Sitten hän palasi taas nykyaikaan ja sanoi hiljaa:
– Ja kuka se sinä olet?

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei Yksinäisten sydänten kerholta kannata odottaa, eikä varsinaisessa rikostutkinnassa erityisesti edetä, joten teho perustuu – yllätys, yllätys – henkilökuvaukseen. Tyypit irtoavat kaavoista, ja hahmoista kehittyy haavoittuvia, epävarmoja ja elävän ailahtelevia. Yhtenä teemana on menneisyys ja se, miten se vaikuttaa ja puskee väkisin pintaan. Nykyisen elämänmenon rinnalla tuntuu 1970-luvun jännittynyt ilmapiiri. Hienoisen tyhjäkäynnin voi hyvin sulattaa, sillä kokonaisuutena kirja on kelpo lukuromaani. Ja parhaaseen sarjakirjatyyliin se pakottaa seuraamaan Simonsenin tulevia vaiheita.Yksinäisten sydänten kerho

Maaliskuu kääntyy pian huhtikuuksi, jossa yhtenä teemanani ovat vanhat kirjat, menneen muistaminen ja menneet ajat. Onko vanhassa vara parempi?

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Tylytystä tehokkaasti

Surullisia ajattelemattomuuksia, suunniteltuja pahantekoja ja onnettomia yhteensattumia on kirjannut Ferdinand von Schirach kertomuskokoelmaan Syyllisyys (suom. Raija Nylander, Atena 2014). Puolustusasianajaja-kirjailija on niukkasanainen prosaisti, joka toteaa tapahtumat. Tyyli tulee oikeussaliasiakirjojen maailmasta. Riittääkö se kiinnostamaan ja jatkamaan lukemista parin tarinan jälkeen? Kyllä, tylytys vaatii jatkamaan. Karu tarinointi pakottaa tarkistamaan, minkälainen case on seuraava rikosraportti.

Lukiessa tulee olo, ettei kertojan ilme värähdä, tuli mitä tuli. Kaava on lyhyissä kertomuksissa lähes sama: rikoksentekijään tai uhriin zoomaten kerrotaan etäiseen tapaan tapahtumien kulku, joitain taustoitetaan enemmän, toisia vähemmän. Usein lopun niittaa tapaukseen liittyvä minäkertojalakimies. Hänen välityksellään pääsee pohtimaan, toteutuuko oikeus ja miten liukuvaa tuomarointi voi olla.

Tyynen tylystä murhemaisemasta erottaa ihmisten tunnepuolen, joka on jäänyt olosuhteiden tai kanssaihmisten varjostamaksi. Selittely ei auta, kun asiat ovat liukuneet vinoon. Yhden kertomuksen lomaan on kirjattu kokoelman johtolanka:

Tietenkään tuomareiden ei tarvitse tuntea syytetyn motiiveja voidakseen langettaa tuomion. Mutta he haluavat tietää, miksi ihmiset tekevät sitä mitä tekevät. Ja vain jos he ymmärtävät sen, he voivat rangaista syytettyä hänen syyllisyytensä mukaan. Jos he eivät ymmärrä sitä, tuomiosta tulee yleensä aina ankarampi.

Ymmärtää voi, ei hyväksyä – vai miten sanotaan? Ferdinand von Schirach kaikessa eleettömyydessään haluaa näyttää heikkojen, surullisten ja monimutkaisten syiden verkon. Välillä minua pistää myötätunto, välillä kipu, suru tai voimattomuus: voi elämää, voi ihmisiä. Edellinen kokoelma Rikoksia on samantapainen, mutta se ehkä vielä hakee linjaansa. Tämä kokoelma vetää aika totiseksi mutta on myös näyttö tiukasta, otteeseen ottavasta kerronnasta.Syyllisyys

Syyllisyys-kertomuksissa on tasa-arvon henki: kuka tahansa, missä tahansa asemassa tai iässä, voi tehdä rikoksen tai olla sen kohde. ”Tarve” kuvaa hyväosaista tyhjyyttä, mikä täytetään rikkeillä. ”Lumi” on yksi vaikuttavimmista: eri tavalla syrjässä olevat tekevät tai peittävät rikoksia suojellakseen viatonta syntymätöntä. ”Avain” on hetkittäin jopa tragikoomisia hetkiä tallentava tarina siitä, miten kaikki voi mennä pieleen ja silti porukan ääliöin selviytyy. Hyytäviä ovat kaltoinkohtelun kuvat novelleissa ”Yksin” ja ”Hyvitys”.

Kokoelma on sopivan lyhyt, 15 napakkaa tarinaa yhden sanan osuvin otsikoin; annos on riittävä, enempää ei ehkä kestäisikään. Nämä rikostarinat eivät ole dekkariviihdettä, nämä tarjoavat kylmää kyytiä ihmisen mutkikkaaseen matkaan. Tavallisille ihmisille sattuu ikäviä. Se sattuu.

PS. Muita lukukokemuksia Syyllisyydestä: ainakin Leena Lumi muutamia novelleja esitellen ja Café pour les idiots oivaltavasti kerrontatapaa pohtien.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Berliinistä luettuna ja koettuna

Saksa on ollut melkoinen aatepesä kautta historian, mutta varsin vilkas on ollut 1900-luku sota-aikoineen. Viimeisimmän maailmansodan jälkeinen jakautuminen itään ja länteen on oma lukunsa, Berliini sen merkittävänä kipupisteenä. Voi vain arvailla, miten  natsismin arvet ja  itäpuolella muuria siirtyminen totalitarismista toiseen ovat vaikuttaneet ihmisiin.

DDR-ajasta saa viitteitä Eugen Rugen romaanista Vähenevän valon aikaan (suom. 2012). Romaani kuvaa neljää sukupolvea Umnitzerin sukua. Rakenne on sellainen, että lukijalle kuvataan lyhyitä tilanteita eri vuosikymmeniltä: muutamia väläyksiä on 1950-, 60- ja 70-luvulta, ja viimeiset otokset ovat ennen muurin murtumista 1989 ja jo länsistyneeltä vuodelta 2001.

Romaanissa vietetään tai valmistellaan usein juhlia, jolloin päähenkilöt ovat koolla ja jännitteet näkyvät. Kaikesta paistaa se, että suhteita kuormittavat menneisyyden, poliittisten intohimojen  ja odotusten painolastit. Elämä ei ole ollut kellekään reilu, eikä reiluja olla muille. Muisti ja sen häviäminen väijyvät, sairaudet saartavat ja suhteiden kalseus rassaa. Romaanin kuva perheestä ei ole kaunis; ihmiset ovat sitä pienempiä, mitä täydemmin he ovat aatetta ja pyrkimyksiä.

Itä-Berliini rajaa romaanin henkisen ja konkreetin maiseman: nuorimman henkilön koulupiha päättyy muuriin. Muurin pätkiä tulikin tuoreella Berliinin-matkalla nähtyä. Juuri luetun romaanin tunnelma siirtyi kaupunkikokemukseeni: etäinen ja kalsea. Berliini on iso ja harmaa, valtavia remonttialueita siellä täällä, pömpöösejä rakenteita idässä ja lännessä. Luodinreikiä on näkyvillä vanhoissa rakennuksissa. Lisäksi verkkainen lumisade ja tihenevä pilvisyys värittivät kaupungin mustavalkoiseksi.

Kävellessä etäisyydet ja miljöön massiivisuus korostuvat. Arvostan moderneja berliiniläisiä muistomerkkejä: eleettömän vaikuttavia ovat muurin ylityksessä menehtyneiden  maalitaulukuvat ja jutalaisvainojen uhrien monumentti hallintoalueen tuntumassa. Kaupunki on kaikkiaan kiinnostava ja yllätyksellinen.

Valtiopäivätalon takana olevan kanavan partaalla on muurinylityksessä menehtyneiden muistopaikka: toiselle puolelle kanavaa näkyvät maalitaulut, toiselle ristit.

Valtiopäivätalon takana olevan kanavan partaalla on muurinylityksessä menehtyneiden muistopaikka: toiselle puolelle kanavaa näkyvät maalitaulut, toiselle ristit.

Näin matkalla  hienoja taidenäyttelyitä. Martin Honertin lapsuusmuistoaiheinen näyttely Hamburger Bahnhof -museossa oli sekä hauska että ajatuksia herättävä.  Taiteilija on tuunannut valo- ja mielikuvista kolmiulotteisia teoksia, jolloin niiden esittämät asiat venyivät uusiin ulottuvuuksiin. Jo tämän näyttelyn takia kannatti kaupungissa pistäytyä.

C/O Berlin -museossa oli amerikkalaisen valokuvaajan Joel Sternfeldin retrospektiivi. Uskomattoman hienoja henkilö- ja miljöökuvia. Osa näyttelysarjoista oli sellaisia, että kuva ja siihen liittyvä tarinat olivat yhdessä enemmän kuin ne olisivat olleet erikseen.

C/O Berlin

C/O Berlin

Enkä yleensä voi ohittaa, jos näytillä on 1400-1600 -lukujen mestareiden teoksia, etenkin alankomaalaisia. Petrus Christus on hänkin käsittämätön tekijä, kotoisin Bryggestä. Kelpasivat italialaisherrojenkin näyt, kuten Botticellin sulottaret. Nämä helmet löytyivät Gemäldegalleriesta. Vita brevis, ars longa, totisesti.

Sain myös kirjallishenkisiä matkakokemuksia. Hotellimme vieressä on Brechtin viimeinen koti. Ja sen vieressä ohuessa lumipeitteessä kaunis hautausmaa, josta löytyvät Brechtin ja Heinrich Mannin hautakivet. Kivenheiton päässä on luonnonhistoriallinen museo, jossa komeilee 150 miljoonaa vuotta vanha jättikokoinen brachiosauruksen luuranko. Elettiin sitä ennenkin. Ja kuoltiin.

Minä puolestani jatkan jäljellä olevaa elämääni. Aloitin sen lukien paluulennolla saksalaisen  Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Rikoksia (suom. 2011). Nämä tarinat eivät ole kevyttä rikosviihdettä, tv-krimien rullaavaa sukua. Peruuttamattomien tapahtumien takana on kylmääviä, töksähteleviä kohtaloita. Yleisilme on ankara, mutta muutamien henkilöiden tulevaisuuteen ennakoidaan kapeaa valokaitaletta. Karuissa ja totisissa kertomuksissa on yksi huvittava yksityiskohta: kreikkalaistaustainen kriminaali uussaksalainen haluaisi ehdottomasti olla suomalainen.050

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu