Avainsana-arkisto: Erkka Filander

Erkka Filander: Torso

Erkka Filanderin toisen runokokoelman Torso (Poesia 2017) takakanteen riittää vain kaksi sanaa: ”vastalause näkyvälle.” Komea nosto, sanoisin. Ja sanon, että siinä seisoo runouden voimasanat. Toden totta, lyriikasta ei aina näe läpi, vaikka se verbalisoi näkymätöntä. Runo tekee tiettäväksi tosiolevaisuuden takamaat, tekee niin usein salaa ja eksyttäen. Silti parhaimmillaan tulee perillä olon tunne.

Torso ei ole minulle helppo kokoelma. Se herättää hahmoaan hakevia ajatuksia ja epävarmuutta. En kuitenkaan ahdistu ymmärtämättömyydestäni. Uskon runoilijaan:

– –
Joskus riittää, että ymmärtämisen hetki puhaltaa verta käsivarsiin
ja jalkoihin
– –

Etenkin keskiosan palapeliä ratkon pitkään ja moneen otteeseen. Siinä runoja on numeroitu roomalaisin numeroin niin, että numerointi ei etene järjestyksessä. Esimerkiksi runo IV.II. kävelyn vauhti, pilven hitaus, tauko ja runo numero IV.III. ovat kyllä vierekkäisillä sivuilla – ja teemallisesti löydän niistä samaa kulkemiseen ja matkantekoon liittyvää metaforia. Mutta niiden välissä on runo V.I. Riisuttu, ikonin näkökenttään kastettu minuutti jatkuu / seuraavaan. Ja taas seuraavaan… Se taas liittyy kokoelman monitasoiseen kuvantekoon ja -lukuun kytkeytyvään kuvastoon.

Tavallista on se, että peräkkäisin luvuin numeroidut runot ovat kaukana toisistaan. Lukijana seikkailen lukien runoja sekä painetussa järjestyksessä että numerointijärjestyksessä ja löydän, hukkaan ja haalin eri tulkintoja lukutavan mukaan. Tämä on varmaan takakansimoton yksi ilmentymä, vastalause näkyvälle. Torsouteen kuuluu osien poissaolo, mahdollisuus, että ne lymyävät jossain. Runoissa puuttuvia paloja on siellä täällä, mutta kaikkia ei voi löytää koskaan.

Torso

Kokoelman alku- ja loppuosa on numeroleikistä vapaata, mikä vapauttaa kokonaisuutta. Filanderin runojen tiheys täyttää minut kielellä ja mielellä. Luen runoista ajatuksia ihmissuhteista, niiden etäisyydestä ja läheisyydestä. Runoissa on sisäänpäin kääntymistä, pimeyttä ja valon etsintää, kärsimystä, kauneutta ja itsetutkiskelua, kuten olla se minkä tahtoo nostaa unohduksista, minkä täytyy tulla / muistetuksi / mitä voi vaatia itseltä. 

Patsaat, ikonit ja marttyyrit ovat toistuvaa sanastoa. Runoissa on runsaasti hiljaisuutta. Säkeiden välissä on monesti senttikaupalla tyhjää tilaa. Se rauhoittaa, se saattaa jopa muistuttaa torsolta puuttuvista osista. Ne taitavat olla tärkeitä osia jokaiselle epätäydelliselle, siis jokaiselle.

– –
Etsiä sitä rakoa,
josta käsin kauneuden meihin antama tauko voi veistää.
– –

Erkka Filander
Torso
Poesia 2017
runoja
116 sivua.
Lainasin kirjastosta.

JA MUUTEN: RUNOKÄVELYYN EI OLE ENÄÄ MONTAA PÄIVÄÄ!

Runokävely1A

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Nuori käsi piirtää

Nuori käsi piirtää mullalla kuvia
vielä valkeisiin seiniin.

Nuori käsi, Erkka Filander, on kirjoittanut palkitun runokokoelman Heräämisen valkea myrsky (Poesia 2013). Ensin vaikuttaa siltä, että Risto Rasa on heittäytynyt monisanaiseksi. Tämä alkuaatos unohtuu pian.

Silmä näkee puun ja haukkaa sen kokonaisena

Filanderin runoissa luontokuvasto kukoistaa, etenkin erilaiset puut. Myös vesielementti on voimissaan, ja erisorttisilla ruohikoilla temmelletään. Kesämaiseman kasvustoyksityiskohdat ovat sanaston ydintä, ja luontoilmiöitä yhdistellen luodaan maalauksellisia tunnelmia. Vanhahtavalta kalskahtava sanamateriaali ei sinänsä ole huono juttu, sillä teksti ei juutu siihen.

Tässä teoksessa ollaan tosissaan. On kesä, on nuori havainnoija ja tuntija. Kokoelma onkin saanut kiitosta vilpittömyydestä; ei hipsteröidä kyynisesti.

Kireyden ja raukeuden jännite,
rajojen enkelit, luulin teitä kirsikkapuiksi

Runoissa minut herättää tehoava jännite. Kovin paljon on helskyttelevää taiturointia, tarkoituksellista taidesanailua, ylivirittynyttä luontoromantisointia – vaaka heiluu: kulunutta vai omaperäistä. Ja sitten pamahtaa runokuvia, jotka iskevät tuoreina tai työntävät ajatukset sanojen taa, toisaalle, omille urilleen.

Runoissa on tosiaan jotain raukeaa ja haaveilevaa, mutta myös terävää. Runot eivät julista sanomaa, runon puhuja on fiilistelijä. Tunnustan, johtoajatus pakoilee minua. Aina kun olen saamassa otteen, se lipsahtaa, enkä tiedä, mihin tarttua.

Kaikki puita kantavat lammikot muistavat sinut

Rakkauteen liittyvissä runoissa keskeisinä kuvina ovat monenlaiset puut: kukkivat omenapuut, kirsikkapuut, kaartuvat oksat. Vesikin läikähtelee ja virtaa. Jopa hedelmät purskahtelevat mehujaan. Mitä pitemmälle kokoelmassa etenee, sitä verevämpää on lemmenkuvasto. Silti se pysyy viitteellisenä, jopa yksityisenä. Hetkittäinen kehollisuus hätkähdyttää.

En voi sille mitään, että runoja lukiessa silmissäni vilistävät Magnus Enckellin maalaukset. Kalpeat, kaidat nuorukaiset kirmaavat kesänurmilla ja vesistöjen äärellä.


Kokemasi ja sinä kohtasitte harvinaisen valon hetkellä

Tiputtelemani siteeraussäkeet Filanderin runoista osoittakoon, että olen myönteisen otettu nuoren sanailijan taidosta. Luen vain muutaman runoteoksen vuosittain. En siten voi asettaa runokirjoja minkäänlaiseen vertailuun. Ytimeltäni kovin proosallisena satunnaiset runohetket ovat käyntejä mukavuusalueeni ulkopuolelle, silti säännöllisesti tarjoan itselleni mahdollisuuden kurottaa tuntemani kielen äärilaidoille.

Vehreää runoutta. Poesia tarjoaa kotisivuillaan teoksiaan luettaviksi PDF-muodossa.

Vehreää runoutta. Poesia tarjoaa kotisivuillaan teoksiaan luettaviksi PDF-muodossa.

Runoja lukiessani olen eksynyt salaseuraan: tunnistan jotain tuttua, mutta oloni on ulkopuolinen ja alituiseen epäilen, että jotain oleellista jää varmasti ymmärtämättä. Vieraus runomaailmassa ei silti estä nauttimasta kielen kuvista. Ihailen runon taipuisuutta tarjota ainutlaatuisia ajatuskombinaatioita; miten irrallisia, ristiriitaisia ja vastakkaisia ilmiöitä yhdistelemällä syntyy uutta ajattelua. Kieli- ja mielikuvat ovat tässä kokoelmassa monesti sellaisia, että koen mahdottomaksi sanallistaa niiden vaikutuksen. Sehän kertoo vain siitä, että runo iskee syvälle kerroksiin, joissa vain aistitaan, ei selitetä tunnetta pois.

Haluttomana arvottamaan tai vertailemaan tämänvuotisia esikoiskirjapalkintoehdokkaita totean, että on hyvä, että runous saa näkyvyyttä. On kuitenkin kyseessä kirjallisen kulttuurin ikiaikainen ilmaisutapa. Näin poeettisesti taitamaton voi kokeilla uutuuskokoelmaa ja pääsee nauttimaan kielen mahdollisuuksista Erkka Filanderin seurassa. Ilman palkitsemista olisin todennäköisesti ohittanut kokoelman tyystin.

Metsikkö astelee lävitseni ja jättelee jälkiään
tuoreeseen maahan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus