Avainsana-arkisto: Erik Axl Sund

Varjojen huoneeseen Varistytön siivellä

Varistyttö-sarja on saanut loppuhuipentumansa. Kesäisen Unissakulkija-kakkososan perään nyt lokakuussa ilmestyy Varjojen huone (suom. Kari Koski, Otava 14). Totta kai Erik Axl Sund -kirjailijakombinaation trilogian viimeinen osa saattaa aiemmat veriteot päätökseen ja virittelee sen vuoksi joitain uusia. Siihenhän jännärisarja perustuu: alussa koukutetaan juoneen ja sitten pidetään lukija mukana arvailemassa ratkaisuja sekä etsimässä syitä ja seurauksia.

Varistyttöä olen pitänyt alusta asti kovin laskelmoituna, mutta kyllä se pitää otteessaan. Unissakulkija laskee jännitystehoa, vaikka siinäkin sattuu ja tapahtuu äärimmäisiä ikävyyksiä. Sen loppu antaa vihjeitä siitä, että lukijaa on johdateltu pääepäillyn suhteen harhaan. Onko se kiero väärä vihje vai ei? Kolmannessa osassa se paljastuu nopeasti. Lopullisia selityksiä viisaasti hivutetaan loppuun asti. Jätän sinun päätettäväksi, ovatko ne uskottavia vai ei. Lupaan, juonesta en hiisku.

Sarjan kansien suunnittelu on hyytävän onnistunutta: kauhuväännökset kansankodin kamareista  .

Sarjan kansien suunnittelu on hyytävän onnistunutta: kauhuväännökset kansankodin kamareista .

Kirjan uho ja tuho on juoni. On lukijoita, jotka ahmivat juonisyöttöjä. Sitten on tällaisia vikisijöitä, jotka toivovat kerronnallista ja kielellistä kivaa, ja ennen kaikkea kiinnostavaa, psykologisesti koskettavaa henkilökuvausta. Dekkarissa minulle ei riitä se, että rikollinen on häiriintynyt hullu. Ei edes silloin, kun häiriintynen hulluuden syitä osoitellaan. Kyllä kauhea kasvuympäristö perustelee vinoumia, mutta järisytystehon määrää kerrontataito. Siihen ei riitä hirveyksien latelu ja vihjailu. Sarjassa on kaikkea liikaa, jopa natsikorttikin tempaistaan takataskusta.

Henkilökuvaus antaa sarjan alussa lupauksia. Sivupersoonarasitteinen Sofia voisi olla unohtumaton psykopatologinen luomus, mutta hänen kehityskulkunsa yksioikoistuu sarjan päätösosassa. Tarmokas poliisinainen jää lukijasta käsivarrenmitan päähän, etäiseksi; en jostain syystä lähde häntä täysillä symppaamaan. Yhteenvetohenkisessä Varjojen huoneessa on henkilöitä todella paljon, ja saan olla vuorottelukerrontaan perustuvassa tekstissä tarkkana, ketä tarkoitetaan tai kenen kannalta kerrotaan.

Shakespearemaisesti väännellen: jotain mätää on Ruotsinmaassa. Viime aikoina lukemani Tukholma-dekkarit nimenomaan tonkivat hyväosaisten öykkäreiden dekadenttia peräkamarielämää, jossa epäinhimillinen riisto ja hyväksikäyttö ovat muista piittaamatonta arkipäivää. Näin ovat Erik Axl Sundin trilogian lisäksi asiantilan osoittaneet Jens Lapiduksen uutuus ja tanskalaisen Michael Katz Krefeldin Langenneet. Ei Tanskan kermakerroksella yhtään sen ylevämmin mene Jussi Adler-Olsenin Metsästäjien perusteella. Pohjoismaisen demokratian pintaa raaputtamalla näkyy inhoja asioita. Onhan se vain fiktiota, onhan?

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Raakunnasta unitiloihin

Varistytöllä alkaneen trilogian toinen osa Unissakulkija (suom. Kari Koski, Otava 2014) luonnollisesti jatkaa psykologi Sofia Zetterlundin elämänkulun ja rikoskomisario Jeanette Kihlbergin tutkimusten seuraamista. Ensimmäisen osan aineksia lisätään ja hämmennetään.

Nykydekkareissa on kovin tyypillistä se, että kerronnassa vaihdellaan aikatasoja, jolloin takaumat menneeseen syventävät henkilöitä ja tapahtumia. Sillä idealla tekstinikkariyhteispersoona Erik Axl Sund vie juonta eteenpäin. Teksti luistaa ja uskottavaa juttua riittää rikostutkinnasta ja psykologiasta. Yhteiskuntaulottuvuuttakin roimaistaan esikoisen malliin: miksi hyväosaiset saavat höyhenenkevyttä ja myötäsukaista kohtelua, kun taas alaikäiset, köyhät, syrjäytyneet tai ulkomaalaistaustaiset eivät? Eivätkä naiset, etenkään poliisiorganisaatiossa. Eivätkä lapset, etenkään pedofiiliperheissä.Unissakulkija

Sitten siirryn romaanin syntilistaan. Kalmoja teurastyyliin syntyy kovaa tahtia, minulle riittäisi pari. Raakuuksien kuvaaminen on linjassa ensimmäisen osan kanssa, joskaan lapsikaappauskidutuksia ei esiinny, pedofiliakauheuksia jopa yltyvästi. Lapsiruumiiden rikostutkinta unohtuu uuden hässäkän alle lähes tyystin. Yhteensattumia alkaa olla rasittavuuksiin asti: kaikkien ällömiesten vaimot ovat kytköksissä toiseen häpeätekoon, ja etsityn ja etsijän suhde lähenee. Vaikka psykologista uskottavuutta haetaan, ekstreemi aines ehkäisee pysymistä päähenkilön puolella, myös Janette jää yhä aika persoonattomaksi ammatissaan päteväksi eroäidiksi.

Kun ei näe pelkästään miksi vaan ymmärtää sen koko tapahtumaketjun, joka johtaa siihen mikä on lopullisen sairasta, se hirvittää. Osa kutsuu sitä perisynniksi, toiset ennaltamääräytymiseksi, mutta oikeastaan se on vain jääkylmää ja tunteetonta kausaalisuutta.

Välillä kirjailijakaksikko kirjoittaa kryptisesti, välillä tempaavasti, mutta minulle teksti alkaa yhä kirpeämmin maistua jääkylmältä, miksei jopa tunteettomaltakin laskelmoinnilta. Toisaalta voi ajatella niinkin, että jos ennen Varistytön ja Unissakulkijan lukemista on sulkenut silmänsä pedofilian tai lapsipornon järkyttävyydeltä, ei niin pysty toimimaan enää. Kirjan mukaan tilastollisesti jokaisessa ruotsalaisessa koululuokassa istuu vähintään yksi runneltu tyttö. Ei siis sittenkään niin ekstreemia kuin haluaisi.

Pahan kukkia...

Romaanissa on rooli keltaisella kukkakimpulla. Pahan kukkia.

Varhaislapsuuden kauhut selittävät jakautunutta persoonaa, josta romaanissa näytetään useilta puolilta – vai onko tuhotoiminnan takana enemmän kuin yksi ytimeltään tuhottu persoona? Koukkua isketään taas kunnolla, sen tekijät taitavat. Kummallinen natsi-Saksa lukuhyppäys on samaa yllätyskaliiberia kuin ensimmäisen osan sota-aika-Ukraina-osuus, joten taas pitää odottaa, että lokakuussa ilmestyvä kolmas osa yhdistää juonilangat, joita tämä toinen osa sisältää koko vyyhdin verran.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Dekkarimaaliskuu & lue novelli

Maaliskuun yhtenä kirjateemanani on ollut jännitys. Se liittyy osin Blogat Teamin kampanjaan, jonka johdosta blogini lukijat voivat lukea maalis-huhtikuun ajan ilmaiseksi verkossa Antti Tuomaisen uutuusnovellin Juntunen. Ilmaislukuun tarvitset tunnuksen MAALISKUU, ja novellin lataamiseen pääset tällä linkillä Elisa Kirjat -sivulle.

Novellista en paljastele enempää kuin sen, että Tuomainen on lähtökohdiltaan dekkaristi minun makuuni siinä mielessä, että hän tarinoi henkilöt edellä ja on kielellisesti hiotun hallittu. Romaaneissa on ollut hieman verikekkereidenkin piirteitä, mutta aina päähenkilön psykologia on jutun lähtökohtana. Näin on tässäkin novellissa, jossa Juntunen…Juntunen

Tämän kuukauden rikoslinjaan sopii myös edellinen postaukseni tiukan saksalaiskertojan Syyllisyys-kokoelmasta, vaikkei se varsinaista dekkarikirjallisuutta olekaan. Teemaan osuu ja uppoaa Kati Hiekkapellon toinen ja erittäin onnistunut osa Anna Fekete -sarjaa, Suojattomat. Ruotsalainen Varistyttö on puolestaan tehokkaasti markkinoitu väkivaltagalleria, joka jakaa mielipiteitä: osa lukijoista on innostunut ja koukuttunut, jotkut ovat marisseet laskelmoinnista. Lisäksi ahmaisin juuri helmi-maaliskuun vaihteessa vuoden Johtolanka-palkitun Timo Sandbergin kiinnostavan kieltolakidekkarin.

Kuukauden viimeisin poliisiromaanikokemukseni on tanskalaissisarusten Lotte & Sören Hammerin Yksinäisten sydänten kerho (suom. Sanna Manninen, Bazar 2013). Kirjailijoiden ensimmäinen dekkari Saastat oli voimakas kokemus vaikean aiheen monipuolisen kuvauksen vuoksi. Rikostutkija Simonsen tuli siinä esitellyksi ja kiinnostavaksi havaittua. Tässä uusimmassa suomennoksessa päähenkilö ja hänen työporukkansa sekä lähipiirinsä saavat uusia sävyjä.

Simonsen sulki silmänsä hetkeksi ja siirtyi ajatuksissaan kauas menneisyyteen. Sitten hän palasi taas nykyaikaan ja sanoi hiljaa:
– Ja kuka se sinä olet?

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei Yksinäisten sydänten kerholta kannata odottaa, eikä varsinaisessa rikostutkinnassa erityisesti edetä, joten teho perustuu – yllätys, yllätys – henkilökuvaukseen. Tyypit irtoavat kaavoista, ja hahmoista kehittyy haavoittuvia, epävarmoja ja elävän ailahtelevia. Yhtenä teemana on menneisyys ja se, miten se vaikuttaa ja puskee väkisin pintaan. Nykyisen elämänmenon rinnalla tuntuu 1970-luvun jännittynyt ilmapiiri. Hienoisen tyhjäkäynnin voi hyvin sulattaa, sillä kokonaisuutena kirja on kelpo lukuromaani. Ja parhaaseen sarjakirjatyyliin se pakottaa seuraamaan Simonsenin tulevia vaiheita.Yksinäisten sydänten kerho

Maaliskuu kääntyy pian huhtikuuksi, jossa yhtenä teemanani ovat vanhat kirjat, menneen muistaminen ja menneet ajat. Onko vanhassa vara parempi?

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Kansankodin kauhuja

Tukholma on uskoton kuin portto. Tuhatkaksisataaluvulta saakka hän on loikoillut murtovedessä ja viekoitellut saarillaan ja luodoillaan, viattomalla ulkokuorellaan. Hän on yhtä kaunis kuin petollinenkin, ja hänen historiaansa värittävät verilöylyt, tulipalot ja kirkonkiroukset.
Ja särkyneet unelmat.

Varistyttö (suom. Kari Koski, Otava 2014) on rikosromaani, jossa pinnalta sliipatun hyvinvointi-Ruotsin kotiovien takana tapahtuu kauheita. Erik Axl Sund on kahden kirjailijan kimppanimi. Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist ovat Stieg Larssonin menestyksen vanavedessä rakentaneet trilogian, josta Varistyttö on ensimmäinen osa ja ilmestyy suomeksi tänään (13.3.), ja kahden seuraavaakin osan käännökset ilmestyvät vielä tänä vuonna.

Larssonin Lisbeth Salander -saagan (Millenium-trilogia) kiehtovia puolia ovat juonen vetävyyden lisäksi henkilöhahmojen vähittäinen kehittely, jonka vuoksi lukija johdatellaan pysymään yliluonnollisen Lisbethin puolella. Myös poliittiset kähminnät tuovat tarinaan ytyä. Varistytön henkilöt eivät houkuta samanlaiseen henkilöpalvontaan eikä juoni ensimmäisen osan perusteella yhteiskuntaulottuvuuksiin, vaikka jotain mätää Ruotsinmaassa osoitetaan olevankin.

On insestiä, pedofiliaa, raiskauksia, kidutusta, hirttämisiä, ihmiskauppaa, lapsisotilaita, murhapolttoja. On jakautuneita persoonia, lapsuudessa vaurioituneita. On naispoliisi, jolla on ongelmia kotona ja esimiesten kanssa. On luotettava alainen. On ääliömäinen syyttäjä. On yhteensattumia.

”Hitto kuinka vastenmielistä. Mihin ihmiskunta on menossa?”
”Ei ihmiskunta. Pelkästään miehet… loput voi jättää laskusta.”

Eipä voikaan. Pääosassa on inha väkivalta hallittujen ruotsalaiskotien piiloissa. Kodin hengettäret katsovat pahuutta läpi sormien, joten kaikki ovat osallisia siihen, että ihmismielen turmelevat rikokset jatkuvat sukupolvesta toiseen. Romaanin kannessa on hieno mukaelma Carl Larssonin teoksesta, jossa söpön lastenkammarin etualalla seisoo alaston tyttö, tässä versiossa naamio kasvoillaan. Se on symboli hempeän kulissin takana vaanivasta painajaistodellisuudesta. Ruotsalaisten rakastaman taiteilijan teosjäljennös on roikkunut myös romaanin pääosakriminaalin kotona:

Se on Carl Larssonin työ.
Ainoastaan hän tietää että idylli on valheellinen.
Kaikki muut näkivät kauniin kuvan, ei muuta.

Varistyttö

Romaani vaalii turhan tuttuja sarjamurhaaja- ja poliisityyppiasetelmia. Kerronnassa pompitaan henkilöistä ja ajoista toisiin. Sota-ajan Ukrainan rooli ei aukene, ehkä sitten seuraavissa osissa. Kerrontapoukkoilu on muuten hyvä ratkaisu, sillä se pakottaa jatkamaan juonen selvittämistä, vaikka väkivalta alkaa olla ylivoimaisen vastenmielistä. Ja sopiihan kerrontatapa hajonneen persoonan kuvaukseen.

On todettava, että olen sen verran rikoskirjallisuutta kahlannut, että huomaan, ettei sarjakalmotyylilaji pure enää. Uhrien kaltoinkohtelun tarkka kuvailu ei ole sitä, mitä haen dekkareista. Haen niistä ihmisyyttä, joka puristuu ääritilanteissa, ja imaisevaa kerrontaa. Vaikka Varistyttö on etsivinään selvitystä sille, mistä pahuus syntyy ja mihin se johtaa, kirjan keinot tuntuvat tällä kertaa turhan itsetarkoituksellisilta. Juonikoukku lopussa on silti kahmaiseva, joten taidan kuitenkin seuraavankin osan lukaista.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus