Avainsana-arkisto: Enni Mustonen

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat jatkuvat, mutta viidennessä osassa kertojaksi vaihtuu Idan sijasta parikymppinen Kirsti-tytär, siksi nimi Ruokarouvan tytär (Otava 2017). Sormet syyhyten syöksyn 1920-luvun puolivälin säpinään.

Ruokarouvan tytär2

Kansikuvasta kehkeytyy romaanissa mojova tarina.

Ida-äidin elämänvaiheita paimenesta täysihoitolan emännäksi seurasin eläytyen, ja surutyötä on nyt tehtävä, sillä tyttären päästyä ääneen kovin läheiseksi tullut äiti on melko persoonaton sivuhenkilö. Uskon, että Idalla olisi sanottavaa uudessa elämäntilanteessa taksisuharin vaimona, pienten kaksospoikien äitinä ja kahden yliopisto-opiskelijaneitosen huoltajana. Vaan se on toinen tarina, nyt on Kirstin aika.

Kirstin kertojaääni kuulostaa samantyyppisen selväpäiseltä kuin neljässä aiemmassa osassa äiti-Idan. Yhteistä on tapa tarkkailla tapahtumia ja kanssaihmisiä illuusiottomasti. Kirstin napakkuus kuultaa jopa ensirakkauden huumassa.

Ei tulevaisuutta rakennettu muutaman tanssin, parin suudelman ja vappuyön hulluttelun varaan.

Eletään vapautuneen 1920-luvun huippua, jolloin kieltolakia kierretään, tanssitaan charlestonia ja avataan ikkunoita Eurooppaan. Aiempien osien yhteiskuntakitkeryyteen ei ylletä, sillä Katrin ei kauheasti yliopisto-opiskelijana tarvitse ponnistella asemansa eteen, vaan Kirsti haaveileekin maisteriuden sijaan ateljeeompelimosta.

Joutuisasti Katrin kertomaa lukee, ja topakkaan tyttöön tietyllä tavalla tykästyn, kun asemoin Ruokarouvan tyttären silkkaan viihteeseen. Tosin turhan paljon tekstissä ladellaan vain tekemisiä, jopa jonninjoutavia yksityiskohtia tähdentäen. Vain harvoin päästään pintaa syvemmälle. Suuri menetyskin tuntuu kumman laimealta. Vaikka Katri joutuu raatamaan, hän pärjää – aina ja varmasti. Toisaalta toteava tyyli myötäilee minäkertojan suoraa luonnetta.

Iltapäivän aurinko lämmitti selkää ja niskaa, ja ihmisiä parveili kaduilla ja katukahviloissa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niinhän se aina käy. Kun jonkun ihmisen elämä päättyy tai maailma romahtaa, tuntuu käsittämättömältä mutta samalla lohdulliselta, että maapallo jatkaa silti pyörimistään eikä suistu radaltaan.

Minulle hilpeimmät hetket liittyvät Tulenkantajien liepeillä liikkumiseen. Olen heitä aikanaan tutkiskellut, joten on hykerryttävää katsella kotikutoista modernistitouhua purevan syrjästäkatsojan silmin. Kirsti ei syty omahyväisistä vouhottajista, etenkin Olavi Paavolainen todella ärsyttää häntä.

Kyllä kai Paavolainen ja ne hänen tulenkantajansa olivat lahjakkaita, mutta kovin pieniltä tuntuivat heidän puheensa ja tekonsa. Hekin kerskuivat ja keikaroivat, kadehtivat toisiaan ja leikkivät toistensa tunteilla mustasukkaisuutta lietsoen.

Kulttuurihenkilöiden nimipudottelu viedään sarjan viidennessä osassa huippuunsa. Uskottavuus ylitetään romaanin Pariisi-jaksossa, jossa Katri työskentelee kuuluisissa muotitaloissa, poseeraa Voguessa ja ajautuu keskelle yhden merkkihenkilön aviokriisiä. Varsinaiset överit vedetään siinä, miten Katrin elämä hetken viistää taiteilijaisänsä jäämistöä – Katri tosin ei tiedä alkuperäänsä, mutta sarjan aiempien osien lukija tietää. Osan ällistyttävistä sattumista avarakatseisena lukijana annan anteeksi, mutta en tätä kaikkea.

Ruokarouvan tytär

Kunnioitan Mustosen/Mannisen taustatyöskentelyä. AKS:n teatterikiertue, NVL:n juhlat, kannakselaishuvilan kuuluisat bakkanaalit, Tulenkantajien lähi- ja etäpiiri, pariisilaisompelimojen toimintatavat ja kuuluisuuksien elämäntapa tallentuvat pikkupiirteisesti. Kirstin kierto ajan kerman sisäpiirissä vaikuttaa aiempiin romaanisarjan osiin verrattuna silti liioitellulta. Siksi seuraan minäkertojan syrjästäkatsontaa välillä huvittuen, välillä kiusaantuen.

Kaikenmaailman kotkotuksiin minäkertoja suhtautuu kitkerästi, koska koketeerauksen seasta hän tunnistaa häikäilemättömyyden. Näistä synneistä hän on itse vapaa ja säilyy suoraselkäisen nuhteettomana kaiken härdellyksen keskellä. Romaani kannattaa lukea romanttisviritteisen viihteen tapaan nuoren järki-ihmisen värikkäinä käänteinä aikana, jolloin päähenkilön intohimo kärsivällisesti odottaa ulospääsyään.

Mielenkiintoista on se, että viime aikojen kirjallisuudessa on useita Mustosen romaaniin sopivia rinnakkaisia. Edefelt-sukulaisuustulkinnoista viimeisimpiä ovat Venla Hiidensalon Sinun tähtesi ja Nuotio-Soininen-dekkari Nainen parvekkeella. Ja jos Hemingwayn ensimmäinen avioliitto kiinnostaa, siitä on romaanitulkinta: Nuoruutemme Pariisi. Chanelista ilmestyi Sanna Tahvanaisen romaani Pikkumusta viime syksynä, ja ensi elokuussa tupsahtaa Asko Jaakonahon romaani Valon juhla Olavi Paavolaisesta ja Katri Valasta. Kiinnostavaa! Minut ja näemmä monet muut 1920-luku kietoo pauloihinsa. Saapa nähdä, jatkuuko Kirstin tarina – Idasta puhumattakaan.

Enni Mustonen
Ruokarouvan tytär
Syrjästäkatsojan tarinoita V
Otava 2017
496 sivua.
Kannen suunnittelu: Timo Numminen.
Luin e-kirjana Storytelin kautta. Sain kirjan myös kustantajalta.

Lue myös koosteeni sarjan aikaisemmista osista: Syrjästäkatsojan tarinoita I-IV

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita I-V

Kesällä luin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita (Otava 2013–2016) eli neljä romaaniosaa paimenesta täysihoitolan emännäksi etenevästä naisihmisestä 1800-luvun lopulta kesään 1918. Kyökinpuoleinen historian henkiinherätys innosti. Niinpä ei ollut kynnys korkea siirtyä Mustosen aiemmin kirjoittamaan sarjaan.

Kuuntelin syksyn aikana äänikirjoina Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan (Otava 2004–2008). Havaitsinpa, että Syrjästäkatsojan tarinoiden tapaan kirjat kuvaavat lähinnä samoja aikoja mutta tarkennetusti kahden kerroksen väkeä: Järjen ja tunteen tarinoita pääosin kuljettaa rinnakkain kahden samanikäisen mutta lähtökohdiltaan erilaisen tytön kasvua naisiksi.

Juonitypistys

Hilma Maria Perämäki ja Anna Sofia Ahlstedt ovat syntyneet 1877. Ennen uuden vuosisadan vaihtumista Hilma tulee Helsinkiin piikomaan ja Anna jatkamaan opintojaan tuikean tätinsä Augusta Ahlstedtin kortteeriin. Nimettömät käynnistää tyttöjen kehitysväylät: Hilma topakoituu pätevänä kotiapulaisena sekä haksahtaa kelvottomaan Artturiin; arka Anna pettyy ensi lempeen mutta etenee opinnoissaan ylioppilastutkintoon asti.

Mustasukkaiset  jatkaa 1900-luvun ensimmäisiin vuosiin, jolloin Hilma kasvattaa perhettä ja sinnittelee ompelijana. Anna on ”saanut vapautuksen sukupuolestaan” eli opiskelee yliopistossa. Lipunkantajat kertoo sortovuosista ja naisten noususta ensimmäiseen eduskuntaan, vastakkaisista puolueista, luonnollisesti. Sidotut  käyttää Hilman perheineen Amerikassa ja Annan miehelässä – kumpikin kokee kovia. Lisäksi kansalaissota vaikuttaa heihin väkevästi, ja kirja päättyy 1918 sodan jälkimaininkeihin.

Juonitiivistykseni ei todellakaan tee oikeutta näille neljälle osalle. Se, että historian myllerrysvuodet kytketään kahden eri säädyn naisten elämänkulkuun, tarjoaa mahdollisuuden monipuoliseen yhteiskunnalliseen läpileikkaukseen. Lisäksi kahdesta erilaisesta naisesta saadaan paljon irti persoonina ja aikansa edustajina, osin edelläkävijöinä.

Yhteiskuntaoppia

Poliittiset virtaukset suodatetaan Hilman ja Annan siivilöiminä. Näin välittyy kokemuksia sortokaudesta ja vaali- ja eduskuntatyöstä sekä naisen asemasta kotona, töissä ja politiikassa. Sortovaltaa lähdetään nakertamaan mielessä itsenäisyys, esimerkiksi siten esitellään jääkärit aluksi, ei lahtarielkein. Sosialistiväki nähdään kaupunkityöläistön arjen ja onttoja iskulauseita helskyttelevien agitaattorien vinkkelien välistä, mutta luokkajako kärjistyy niin, että köyhä ompelijakin leimataan liian herraskaiseksi.

Romaanin naiset toimivat itsellisinä, vähitellen myös arka Anna. He uhmaavat perinteistä naisroolia ja tasoittavat tietä nykyaikaan, jolloin naiset eivät esimerkiksi enää tarvitse ”vapautusta sukupuolesta”. Uskottavaksi Mannisen kuvauksen tekee se, ettei irtautumista säätyjensä naismalleista tehdä Hilmalle eikä Annalle helpoksi. Silti he saavat mahdollisuuden – ja siksi tarvitaan yhä tänä päivänä lipunkantajia tällaisten tienraivaajanaisten perinnön säilyttämiseksi sekä solidaarisuuden ja tasa-arvon ylläpitämiseksi.

Kiinnostava poikkeama on Hilman perheen Ameriikan reissu. Sattumalta kuuntelin samoihin aikoihin äänikirjana Antti Tuurin Taivaanraapijat (Otava 2006). Siitä sain yllättäen rinnakkaisteoksen Sidotut-romaanin siirtolaisosuudelle. Kummassakin miehet työskentelevät ankarissa pilvenpiirtäjäolosuhteissa, ja kummassakin kirjassa on yhteyksiä sosialistiutopiaa pykäävän Matti Kurikan porukoihin. Tuuri uppoaa teosofisiin sfääreihin, Manninen pitäytyy työn raskaan raadannassa, mutta kumpikin kuvaa pistävästi suomalaisyhteisöjen elämää muilla mailla.

jarjen-ja-tunteen4

Kevyen vahvaa kerrontaa

Hilman ja Annan minäkerrontaosuudet kulkevat vuoroittaisina, kronologisesti etenevinä nauhoina. Kamarin ja kyökin näkökulmat poikkeavat ratkaisevasti toisistaan. Minua miellyttää suora tapa, jolla Hilma kuvaa työntekoa, toimintaansa ja sydämenasioitaan, ja vähitellen lämpenen Annankin varovaiselle tyylille, joka kuvaa kertojapersoonaa.

Romanttiseksi viihteeksi ei sarjaa kaikkineen voi kutsua, vaikka pariutumisen vietit tietysti henkilöihin vaikuttavat. Pidän romaanisarjaa historiallis-yhteiskunnallisena henkilökuvafiktiona. Aika, miljöö ja toiminta kuljettavat lukijaa luotettavasti tapahtumasta toiseen.

Henkilövoimaa

Vaikkei Annalla ole aluksi omia varoja sen enempää kuin piikalikalla, asema on kuitenkin toinen, vaikka asetelma on tämä: Anna on avuton säätyläistyttö ja Hilma hoksaavainen piika. Aherrus ja ihmissuhteet erottuvat erilaisina kahdesta suunnasta katsoen, mikä lisää kiinnostustani juoneen ja naisiin. Hilmaa elämänkoulu kolhii ja hänestä kehkeytyy terävä, tiukka perheenäiti, ja Anna voimistuu pikkuhiljaa uranaiseksi, joka joutuu kuorimaan itsestään pärjäävän kartanonrouvan.

Naisten käänteet ruokkivat sitä, että heistä haluaa tietää aina enemmän, selvittää, miten heidän käy. Ja komeasti kuvataan kahden erilaisen naisen varautunutta ystävyyttä, joka ailahtelee elämäntilanteiden ja aatekuohujen myötä, mutta kasvinkumppanuussäie pitää. Kädet hikoamaan pistää neljännen osan loppuosa, jolloin ystävyys todella punnitaan.

Henkilöissä vilahtaa pientä huvitusta, sen päälähde on Augusta-täti, josta piirretään teräväreunainen naisasiaesikuva, viiltävässä itseriittoisuudessaan mahtava ilmestys. Passuuttaa hän osaa, eli ei tädin tasa-arvoaatteet työväenmyönteisesti kulje, mutta ihmisyydelle hänellä on silmää. Muista sivuhenkilöistä tärkeitä ovat Hilman ja Annan miehet. Syviä luonnekuvia ei heistä kehity vaikka juonenkululle merkityksellisiä ovatkin. Eikä sarjan miehistä ole juuri sielunveljiksi – naisten pitää itse pärjätä.

 Ai niin, tämä vielä

Mainiosti Manninen päättää joka osan niin, että pakko on hyökätä seuraavaan. Sidotut lopetan itku silmässä, ja siihen virittäytyneenä säntään sarjan viimeiseen niteeseen selvittämään, löytääkö Anna vielä onnen ja miten Hilma selviää valkoisen vallan vuosista. Mutta mitä Mustonen teit!

jarjen-ja-tunteen5Sarjan finaali Parittomat hyppää 90 vuotta ajassa eteenpäin 2000-luvun luomutarkastajan ja -viljelijän kesään. Pirkules, heti arvaa, että kolmikymppiset parittomat saavat toisensa. Kerronta seuraa romanttisen viihteen konventioita toisin kuin aiemmat osat. Palkitseva puoli on se, että vihdoin Hilman ja Annan suvut yhdistyvät. Mutta pah, turkasen vähän valotetaan aiempien osien voimanaisten loppuelämän vaiheita, vähän vain tuikataan täkytietoja. Ja sehän jää kaivelemaan, vaikka tarina todistaa, että elämä jatkuu uusissa sukupolvissa.

Hyvä on, ymmärrän kyllä, että koukkaus nykypäivään näyttää, mihin on Hilman ja Annan ajoista tultu. Nyt EU kyttää säädöksiään, työnteko on muuttunut, luokkajako kutistunut ja naisilla on monenlaisia toimintavapauksia, mutta ihminen haluaa ja tarvitsee yhä ihmisen lähelleen.

Puhu äänellä jonka kuulen

Erja Manto äänikirjojen lukijana rytmittää tekstiä nautittavasti, ei elämöi turhia mutta eläytyy sopivasti. En voi kuin kiittää, miten syksyn kävely- ja ajomatkat ovat tuntuneet vähemmän raskailta Mannisen tekstiä kuunnellen. Vaikka loppuhuipennus onkin lässähdys, suosittelen sarjaa. Neljän ensimmäisen osan aatekirjo, juonivetävyys ja henkilöiden nahkoihin pujottautuminen viehättävät.

Naishistorian havina humisee korvissani äänikirjakokemuksen jäljiltä, ja näin itsenäisyyspäivänä 2016 mieluusti muistelen kirjasarjakokonaisuutta, jossa paljolti pohjustetaan nykyisen Suomen syntyä. Järjen ja tunteen tarinat välittää ihmisenkokoista yhteiskuntanäkemystä.

– –

Enni Mustonen
Järjen ja tunteen tarinoita I-V
Yksinäiset, Otava 2004 (8 t 15 min 20 s)
Mustasukkaiset, Otava 2005 (6 t 50 min 17 s)
Lipunkantajat, Otava 2006 (n. 7 t 30 min.)
Sidotut, Otava 2007 (10 t 57 min.)
Parittomat, Otava 2008 (n. 7 t 39 min)
Lukijana Erja Manto
Ostin koko sarjan äänikirjoina, Elisa Kirja.

8 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus

Enni Mustonen: Syrjästäkatsojan tarinoita I-IV

Onnittelen itseäni näin naistenviikolla, että löysin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan: Paimentyttö (2013), Lapsenpiika (2014), Emännöitsijä (2015) ja Ruokarouva (Otava 2016).  Lisäksi näin Kirstin päivänä lähetän onnittelut Mustosen nimen takana luuravalle Kirsti Manniselle sekä romaanisarjan yhdelle nousevalle henkilölle, pikku-Kirstille! Ja muille tähdennän: Suomen kultuurin kultakauden kyökin puolelle katsominen kannattaa.

Naistenviikko 2016

Naistenviikkoon osallistuvat blogit löydät täältä.

Jos on pakko lokeroida, asetan sarjan historiaviihteeseen. Viihdesyrjälle vie joutuisa juonijuoksutus, kronologisesti etenevä kikkailematon kerronta ja henkilövetoisuus. Tietty syvyyssukeltelemattomuus on perusteltua ja uskottavaa. Lähinnä itseoppineen palvelijattaren kerrontaa on letkeä lukea, sillä särmääkin löytyy.

Sarjassa seurataan 1800-luvun loppupuolelta kevääseen 1918 Idaa, joka jää varhain orvoksi ja on sitten varattomana palveluspaikkojen armoilla. Torppareiden lehmipaimenena hän aloittaa, sitten kartanon navettapiikana, josta sitten onnettomuuden seurauksena päätyy onnenkantamoisena Topeliuksen talouden piiaksi. Toisessa osassa palveluspaikka muuttuu maalaiskartanosta kaupunkihuoneistoon Sibeliuksen lapsenlikkana ja yleispalvelijana, kolmannessa emännöitsijäksi Edefeltin ateljeeseen ja neljännessä itselliseksi täysihoitolaemännäksi, jolloin liepeillä liehuu monenmoista kulttuuripersoonaa Ville Wallgrenista Eino Leinoon.

Syrjästäkatsojan tarinoita x

Kuin silloin ennen

Miten välkky veto on palvelijan silmin seurata kotimaisen kulttuurikermaa huushollista toiseen: sarja on varsinaista namedroppaamista! Mainiot laatukuvat Manninen rakentaa itse kunkin säädystä ja säätyläisten luonnosta.


Romaaneista on sekä kehityskertomukseksi että yhteiskunnaliseksi katsaukseksi. Kiinnostavasti romaaneissa esitellään luokkayhteiskunnan eri puolia. Lisäksi näkyy ruotsin- ja suomenkielen köydenveto, niin myös torppari- ja työväen asema sekä maalais- että kaupunkinäkökulmista työ- ja herrasväen elämäntavat, arvot ja asenteet. Myös laajakuvaa on: sortovuodet, maailmansota ja itsenäisyys saapuvat.

Ihailtavan tarkasti työn raskaan raatajien osa ja työn tekeminen tallentuu tekstiin. Luotan vankkaan taustatutkimukseen, joka suodattuu siten, ettei se tunnu luennolta vaan elävältä elämältä. Nämä piiat, palvelijat, rengit ja ajurit eivät ole kuulleet yt-menettelystä, yhteiskuntasopimuksista eivätkä ves-neuvotteluista. Joskus on jokunen vapaatunti, muuten painetaan vähävaraisina palkollisina päivät pitkät.

Vaikka Idalla on aika hyvä tuuri, silti aseman ahtaus muiden armoilla tunkee joka rivin välistä. Lukemisesta innostuneella tytöllä ei ole juuri aikaa sivistystä harrastaa, silti hyväntahtoisina hölmöinä parempi väki saattaa kunnon rahalahjan sijaan jouluna muistaa muulla tavoin:

Kiitin tietysti, sillä olihan se kauniisti ajateltu. Itsekseni ihmettelin kyllä, miten jaksaisin ruveta iltaisin kirjoittelemaan johonkin kirjaan omia ajatuksiani. Enimmäkseen olin näet vinttikamariin kömpiessäni niin väsynyt, että hädin tuskin jaksoin riisua vaatteeni tuolinkarmille.

Ehkäpä voin kuitenkin ajatella, että Syrjästäkatsojan tarinoita on piirtynyt juuri noille Iidan lahjapäiväkirjan sivuille. Sarja seuraa Idan kehitystä, jota tukee muutama hyvä ihminen, niinpä yhden kaitsijan sanominen sopii selviytymisen johtolauseeksi:

Kun kerroin, että olin lukenut Jeesus-lapsen pelastumisesta ja siitä, mitenkä kaikki, mitä meille tapahtuu, on kohtalon määräämää, mamselli muikisti suutaan.
       – Jaa, niinkö siinä kirjassa sanotaan? hän hymähti. – Kyllä sitä itsekin voi kohtaloaan tyyrätä, hän julisti ja meni vesiämpärin luo juomaan vettä.


Ida on kiltti, nöyrä, nopeaoppinen ja ahkera tyttö, mutta toisessa osassa erotuu jo tuikeaa tarkkasilmäisyyttä. Vähitellen alkaa Idan kommenteista erottua ärtynyttä jupinaa herrasväen kotkotuksista ja omasta raadannasta, toisen luokan kansalaisen osasta turhautumista, sitä syrjästäkatsomista itsetietoisella twistillä.

Herrasväellä oli oma elämänsä ja minun oli opittava elämään omaani.

Emmännöitsijässä Edefeltien huushollien puunaaminen ja serviiseeraaminen on tämän elämänvaiheen yksi puoli, toinen on se, että Ida on entisiin työpaikkoihin verrattuna hitusen vapaampi. Koska taiteilija reissaa paljon, Idalla on välillä aikaa lukea ja tuumia. Kytköksiä vailla elävän yksinäisyyden ja irrallisuuden tunne tulee hienosti tekstistä läpi. Niinhän siinä käy, että se johtaa suhteeseen, jonka järki tietää toivottomaksi mutta kehon kaipuu ohittamattomaksi. Löyhäpäinen Ida ei ole silloinkaan. Eikä sokea säätyeroille, ne kirkastuvat entisestään.

Kun lopulta käperryin vuoteelleni pimeässä saunassa, mietin, mikä ihme minua niin suututti. Olihan kaikenlaista nöyryytystä ollut Östersundomissakin [Topeliuksen kartano] ja Sibeliuksilla nyt varsinkin, kun rahasta oli alituinen pula. Ellan-rouva oli kuitenkin ensimmäinen, joka sai minut tuntemaan itseni näkymättömäksi. Ei kai rouva sitä pahuuttaan tehnyt. Hänen maailmassaan vain oli itsestään selvää, että piiat tottelivat, ateriat ilmestyivät kauniisti katettuihin pöytiin ja kuskipojat odottivat trilloineen oven edessä.

Neljännessä osassa Ruokarouva loikataan vuoteen 1914, jolloin eräiden sattumusten jälkeen Ida perustaa täysihoitolan. Palvelustyö ei pääty, vaikka se muuttaa muotoaan. Ja vaikka Ida tavallaan asemaltaan nousee, ei kuitenkaan.

Hetken mietin, kertoisinko Elville, miten kovaa oli karja­piikojen ja pikkupiikojen ja lastenpiikojen elämä, mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt. Juuri näissä puheissa kulki se näkymätön raja minun ja herrasväen naisten välillä.

Historialliset mullistukset nähdään täyshoitolan näkökulmasta, ja monivalotteisesti katsotaan sortovuosien päätymistä polittiseen sekasortoon. Kansalaissodan kaaos on kouriintuntuva, mielivaltaa on puolin ja toisin, ja vaikkei Ida puolta valitse, kyllä kokemukset kouraisevat hänenkin talouttaan.


Kun neljäs osa päättyy, Ida on 35 vuotta täyttänyt. Selviytymistarinasta siilautuu iso siivu kotimaista naishistoriaa niin Idan kuin kaikkien ohimenevien naistuttavuuksien välityksellä saleista piikamurjuihin. Paljon on vaikutusta ihmisen lähtökohdilla, mutta Ida on esimerkki myös siitä, mikä merkitys on lujalla sitkeydellä, topakkuudella ja hyvyydellä. Ja kiinnostuksella lukemiseen ja kirjoihin sekä tulevan polven koulutukseen.

Turhan paljon juonessa on onnellisia sattumia, mutta jotenkin ne vain sulatan. Myös se ihmetyttää, että kirjoissa on sivukaupalla vain luetteloa tehdyistä töistä – ja sama juttu – liukkaasti ne vain luen ihastellen todenoloista dokumentaatiota. Tunteissa vellontaan ei kertojalla juuri ole aikaa eikä tilaa, mutta lapsirakkaus väreilee lämpimästi muun lähimmäisenrakkauden  rinnalla. Romantiikkaa romaaneissa on säästeliäästi, monenmoisia suhteita kyllä. Idakin saa niistä osansa, vaikkei häneen tämä L. Onervan tokaisu oikein sovi:

Rouva kääntyi jo menemään, kun kuulin hänen huokaavan, että rakkaus on naiselle koko elämä, miehille vain sivuseikka.

Sen vielä sanon, että Syrjästäkatsojan tarinoita sopii hyvin Suomi 100-vuotta -teemaan. Kun näitä Mannisen kirjoja lukee, alkavat kaikille pakollinen peruskoulu, sote-palvelut, Kela-turva ja työehtosopimukset tuntua melkoiselta luksukselta. Arvo niille ja niiden jatkuvuudelle – ja syvä kumarrus kaikkien aikojen palveluskunnille.

– – –
Enni Mustonen
Paimentyttö
Lapsenpiika
Emännöitsijä
Ruokarouva
Otava 2013-2016
historiallinen romaanisarja, Syrjästäkatsojan tarinoita I-IV
Ostin e-kirjoina koko sarjan.

Elisa Kirja tarjoaa Mustosen teoksia (e-kirjoja ja muutama äänikirja) edulliseen hintaan heinäkuun ajan.

Naistenviikolla olen julkaissut jo jutut:
Paula Havaste: Veden vihat
Piia Leino: Ruma kassa
Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä
Melissa Bank: Nyt nappaa!
Hilary Boyd: Täydellinen avioliitto
Jojo Moyes: Jos olisit tässä

JÄLKIKIRJOITUS 6.12.2016: pääset tästä lukemaan, mitä sanon Mustosen sarjasta Järjen ja tunteen tarinoita.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko