Avainsana-arkisto: Emmi Itäranta

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Teemestarin kirjassa (Teos 2012) vesivarantojen ehtyminen kiristää totalitaristista hallintoa, ja Emmi Itärannan toisessa romaanissa Kudottujen kujien kaupunki (Teos 2015) vettä on liikaa. Uudessa dystopiafantasiassa tulva uhkaa pelolla johdettua saariyhteisöä. Esikoisen ounastelin saaneen vakutteita Margaret Atwoodilta, ja miksipä hyvän esikuvan tässä toisessa hylkäisi.

Kudottujen kujien kaupunki -romaanin juoni käynnistyy tehokkaasti: kuka on mykkä löytönainen Valeria, mikä on hänen kytköksensä minäkertoja-Elianaan ja mitä kaikkea Eliana salaa? Sen selvittäminen jääköön joka lukijan iloksi, keskityn sen sijaan kirjan tunnelmaan, kieleen ja ideologiaan.

Tunnelma tihkuu sanoista ja ilmauksista, sillä Emmi Itäranta osaa luoda verbaalisti määrittelemättömän ajan mahdollisia maailmoja. Atmosfääriä hallitsevat uni, hämäryys ja kosteus. Lisäksi salailun vaara välittyy. Kielen kuvat maalailevat kauniisti kertojan aistimuksia, välistä niissä on myös vihjailevaa erotiikkaa.

Hämärä kelluu huoneessa. Kaukana ikkunan alla maailma syttyy ja sammuu, hyönteiset avaavat siipiään tai sulkevat ne saapuvan yön painaumiin.

Hänen hiuksensa putoavat paljastamaan hänen niskansa ihon. Loistelasien valo tarttuu pehmeään nukkaan ja vaipuu uneen yhdessä hänen kanssaan.

Talvenhyytämät tähdet hohtavat kuin mereen uppoavat hopeakolikot, ripottavat heikkoa valoaan katuun ja kanaaleihin.
Elämästämme on taas jäljellä hetki vähemmän, mutta sen paetessa jokin on muuttunut toiseksi.

Teemestarin kirjan kieli myötäilee aihettaan: se on kirkasta ja kuulasta, vedenkaltaisesti soljuvaa. Kudottujen kujien kaupunki on sekin uskollinen pääteemalleen eli unennäölle ja sen vaaroille, sillä seittimäinen, painostava epätodellisuus leijuu kerrotun yllä. Upeasti kerrotaan pahan unen uhkaava lähestyminen, raiskauksenomainen Painaja.

Hämärän epäselvyyden sallin unelle, mutta romaani heittää silmilleni hämmentävän unihiekkaplven, aivan omalakisesti levittyvän. Itäranta ei pysähdy vain siihen, että Unennäkijät voivat järjestäytessään horjuttaa valtarakenteita, vaan hän vie fantasian vielä pidemmälle, johonkin atavistiseen ja yliluonnolliseen, olevaisen lankojen liikuttamiseen.

Huomaan hieman hermostuvani sanastoon, isojen kirjainten intomieliseen viljelyyn (Seittien Talo, Sanojen Talo, Kuolleet Koodeksit, Sanatuhkaus jne.). Ideologista osuutta pidän aika ohuena, ja ehkä se istuu romaaniin, joka tuntuu olevan nuorten aikuisten kohderyhmään suunnattu. Paha, kasvoton Neuvosto hallitsee. Keinot ovat totalitarismeista tuttuja: eliitti pomottaa esimerkiksi lukutaitoa rajaten. Pahin uhka on unet, mielen sopukoiden salaviestitys, jota on vaikea kontrolloida. Kuten kaikissa mielivaltaisissa diktatuureissa, Neuvostolla on keinot hallita hallitsematontakin.Itäranta

Kadotettujen kujien kaupunki on juoni- ja rakkausromaani. Seuraan tarinaa mielelläni, mutta täyttä lumoutumistani jarruttaa hivenen utuinen henkilökuvaus ja kyvyttömyyteni älytä etenkin romaanin loppupuolen unisieppauksia. Pakahtuneisuus ja totisuus verottavat sävyjä, rakkaudeltakin.

Itärannalla on fantasian sepittäjänä tästä eteenpäinkin kirkas tulevaisuus, sillä hänellä on omaperäisiä ideoita, kaunis kielen hallinta ja tunnelmanluojan taito. Tässä romaanissa spefi on kehys sille, että ihmisen on syytä antautua itselleen tärkeille asioille ja ihmisille sekä sietää synkkä ja pimeä, sillä ilman sitä kukaan ei ole se, mikä on, eikä pysty siihen, mihin voi pystyä.

– – –
Emmi Itäranta
Kudottujen kujien kaupunki
Teos 2015
fantasiaromani
335 sivua.
Sain romaanin kustantajilta.

Blogiväen postauksia löysin Lumiomenalta ja Suomi lukee -Kristalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Vuosikatsaus 2014

Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi. Minulle sitä oli jo nyt päättyvä vuosi: luin lukuisia hienoja, keskenään kovinkin erilaisia kirjoja. Kun nyt listaan vuoden huippukokemuksiani, on lopputulos väkivaltaa monille löydöille. Mikään ei minua pakota karsimaan, silti teen niin.

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tunne- ja vireystila vaikuttavat luku- ja katsomiskokemuksiin. Väsyneenä tai apeana ei iske sellainen juttu, joka jonain toisena päivänä vetäisi tehokkaasti; vastaavasti hyväntuulisena nielee epätasaista materiaalia. No, jotkut mieltymyskriteerit tilannetekijöitä kyllä ympäröi. Minä haen kiinnostavia rakenteita, pohdittavaa sisältöä ja mieltä vaivaavia henkilöhahmoja. Luksusta on, jos kohtaan odottamatonta – ja yhä vain minua onnistutaan yllättämään.

Eivät elämykset ole arvotettavissa omiin hyviin ja toisten huonoihin. Totean itsestäänselvyyden: kulttuurikokemus on kullekin ainutkertainen ja tuottaa subjektiivisia havaintoja. Kiinnostavaa on se, miten esimerkiksi sama teksti saattaa eri kokijoihin vaikutta kovin eri tavoin. Jokainen lukija lukee ennen eletyn painamana tai kantamana, ja makumieltymykset versovat joistain monimutkaisten tekijöiden liitoskohdista – juuri tällaisesta tyylistä pidän, tällainen kerronta nappaa, tämä rakenne pitää minut valppaana, tällaiset teemat vetoavat, tuollaiset tyypit vaikuttavat, tämän kanssa viihdyn ja virkistyn.

Arvostan järkiperäistä analyyttisyyttä, mutta ei se yksin riitä. Lopulta minulle merkityksellistä on elämys. Kun muistelen hienoja kirjoja, elokuvia tai maalauksia, päälle tunkee tunne. Se jättää jäljen, muu on ekstraa.

Juuri elämysten jakaminen ja niistä keskustelu on antoisaa poikkeavista katsannoista huolimatta ja juuri siksi. Joten tarjoan tässä avoimeen tarkasteluun minulle merkitykselliset vuoden 2014 kulttuurikokemukset.

1. Vuoden kotimainen romaani

Kiertelyn ja kaartelun jälkeen päädyn tähän. Vaikka romaaniin on kudottu enemmän tai vähemmän tietoisesti lähiaikojen menestyskirjojen piirteitä, kokonaisuus on mieltäni kiihottavasti rakennettu ja henkilöiden kohtalot puhuttelevat. Valintani on siten Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Siinä on muutaman henkilön valokuva-albumit romaanimuodossa, ja puuttuvat kuvat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin näkyvillä olevat.

Miksi en valinnut ykköseksi romaania He eivät tiedä mitä tekevät, Valkea kuulas, Kultarinta tai niitä neljää, viittä muuta tämän vuoden kotimaista kolahtajaa? Nakkaan siis älyn narikkaan ja seulon, mikä romaani jättää voimakkaan tunnejäljen. Olen hyvistä romaaneista lukenut viimeksi Finlandia-Valtosen, ja sen loppu pakahdutti. Silti jo alkuvuonna lukemani teksti jäytää, silmiini osuu Lahja, Neljäntienristeyksen osattomaksi jäävä mörkö, sitten vuorollaan muut sinnittelevät sukulaiset. Olkoon niin.Kinnunen & Valtonen

2. Vuoden käännöskomistus

Tähän kategoriaan on kovasti tunkua, mutta valintani on Donna Tarttin Tikli. Luin kirjan juhannusviikolla, parvekkeen lasituksen suojassa valossa ja lämmössä. Tämä lomaeriö vahvisti lukutunnelmaani, siirtymistä viipyillen jonnekin toiseen maailmaan, nuoren pojan kehityskaareen kaukana lännen mailla (Amsterdam-osuus on romaanin heikoin lenkki). Kontekstuaalisuus, kerronta ja taidelätinät valloittavat.Tikli

3. Vuoden historiallinen romaani

Keksin ihan oman lokeron tätä kirjaa varten, toisaalta selittelemättä paras, sillä olen jo nuorena hurahtanut historiallisiin romaaneihin. Tänä lukuvuonna kävin kamppailua monen kotimaisen (Graniittimies/Kultarinta) ja käännetyn (Näkemiin taivaassa) kesken, ja tässä se on: Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Runsas romaani on rujo, rönsyilevä ja raju. Se voi olla itsetarkoituksellista, vaan vaikuttavasti kokonaisuus pysyy kasassa. Loppuosassa ovat Gröönlanti- ja laivahommat karata käsistä, päätöspuolen tulinen Kööpenhamina leimehtii mieleen jäävästi.

4. Vuoden dekkari

Jari Järvelän jäntevä Tyttö ja pommi jännitytti tehokkaasti. Siihen vaikutti napakka kerronta kahden henkilön silmin. Ympäristön ja henkilöiden psyyken tavoittaminen ihastuttaa. Kesän korvalla kokosin listan alkuvuoden jännityssuosikeistani, ja voisin lisätä siihen ainakin uusimman Nesbøn ja Indriađasonin.

5. Vuoden fiktioija

Tälle romaanille oli keksittävä oma kunniamainintalokero. Kate Atkinsonin Elämä elämältä iski minussa johonkin selittämättömään. Kirjan mahdollisten rinnakkaistodellisuuksien taiteilu ja sattumien sanelu vei minut leikkiin mukaan. Kiehtovaa.Atkinson

6. Vuoden kirjapettymys

Luin sen urhoollisesti loppuun, sillä halusin kuitenkin selvittää tappajan. Kiristelin hampaitani ärsyyntyneenä ja huokailin pitkittämista. Tämä romaani on juuri sellainen nykyjärkäle, jossa sekoitetaan genrejä ja jännite rakennetaan hyödyntämällä dekkariominaisuuksia. Toiset siinä onnistuvat, toiset taas kasaavat lattean ja tietoisen teelmän. Pettymykseni kärki: Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

7. Vuoden vanha kirja

Bloggaaminen on vaikuttanut lukutottumuksiini yhdellä räikeällä tavalla: huomaan kahmivani etenkin uutuuskirjoja. Koko ajan ilmestyy kiinnostavia uutuuksia, ja ne on muka nopeasti saatava luettavaksi ja sanottava niistä sananen. Ravistelen itseäni tuosta kierteestä irti aika ajoin, ja esimerkiksi kirjabloggaajien vanhan kirjan haaste oli tervetullut. Valintani ”vanhaksi kirjaksi” on kuitenkin Emmi Itärannan Teemestarin kirja – jopa se ilmestyi JO 2012. Sen kirkas tyyli vetoaa.

8. Vuoden huvittaja

Naurattava viihdytys on vaikea laji. Koska pari letkeää humputtelijaa sai minut nauramaan ja hymähtelemään, lisään ne listaukseeni. En ole erityinen likkalitteratuurifani, mutta kyllä keski-ikäinen Bridget on lyömätön leski. Siispä hänelle pääpysti ja kruunu, ja perintöprinsessan tiaran ohjennan kolmekymppisen naimahuolia potevalle Iirikselle. Huvittajanaiseni siis ovat Helen Fieldingin Bridget Jones. Mad About The Boy ja Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.
Bridget Jones

9. Vuoden ei-proosavaikuttaja

Olen romaaneiden suursyömäri, mutta silloin tällöin nautiskelen muuta kirjallisuutta. Valitsen siitä joukosta ilahduttajaksi kokoelman Rakkaani, romaanihenkilö. Se sisältää 20 tunnustusta fiktiohenkilöihin hurahtamisesta, ja joukossa on sekä tuttuja että tuntemattomia hellien tunteiden kohteita. Kokoelman kirjoittajat ovat kirjailijoita, toimittajia tai muuten kirjojen ja kielen kanssa toimivia. Tiettyä epätasaisuutta kokoelmassa on mutta paljon viehättävää vilpittömyyttä.

10. Vuoden muu kulttuurikokemus

Elokuvien, teatteriesitysten ja näyttelyiden joukosta on kehnoa napata yhtä muita ylimmäksi nousevaa. Menköön tämä meriitti tänä vuonna amerikkalaiselle elokuvalle. Richard Linklaterin Boyhood on vaikuttava läpileikkaus yhden perheen ja etenkin pojan kehityksestä. Se puhuttelee elämänkaltaisuudellaan.

11. Vuoden kulttuurimatkanähtävyys

Oli ilo käydä muutamalla matkalla, räpistellä siten irti velvollisuuksien verkosta. Valintani voisi olla Bruggen huikea Jan van Eyck -maalaus tai Budapestin jungend-julkisivut, mutta se onkin heinäkuun lopun Vilna. Matka-aikana tapahtui tietty henkilökohtainen käännekohta, ja sen kaoottisessa tunnelmassa astuin pienen gallerian valokuvanäyttelyyn ja täysin odottamattomaan kohtaamiseen näyttelyn kotimaisen tekijän Hannele Majaniemen kanssa. Vaikkeivät kaikki tähdet olleet reissussani oikeissa asennoissa, kokonaisuus jää merkitysmuistoihin.

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

IMG_1454

Majaniemen installaatio viestii lukevalle ja kirjoittavalle katsojalle.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Taide

Sotaisana

Kirjallisuuden lukemisen pontimena on tavallisesti viihtyminen ja kokemuksellisuus. Rankat aiheet muuttavat viihtymisorientaatiota siten, että lukiessa nautin taitavasta tekstistä, vaikka aihe ja sen käsittely voi olla raskas.

Tänä vuonna olen ollut monen kirjan mukana sodassa. Mantereet ja aikakaudet ovat vaihdelleet. Poimin tässä vaikuttavimmat sotakokemukseni vuonna 2014.

Kotimainen sisällissotamme on nimeltään ainakin kansalais- ja vapaussota sekä kapina. Anni Kytömäen Kultarinta käsittelee sitä ennakkoluulottomasti siten, että päähenkilö laistaa koko jupakan. Kartanon kasvatti on neutraali suhteessa rintamalinjoihin ja valitsee pohjoiset erämaat taistelupuolien sijasta. Rakastuminen aatteelliseen naiseen kuitenkin kytkee hänet ajan ilmiöihin, ja itsenäisyyden alun poliittiset jännitteet vaikuttavat hänen perheensä kohtaloihin.

Venla Hiidenasalon Karhunpesän yksi aikataso liittyy kansalaissotaan, jonka selvittämättömyydet kaihertavat. Romaanissa käväistään myös toisen maailmansodan tunnelmissa. Yksi keskeinen juonisäie vie kuitenkin kansalaissodan tiimellyksessä Neuvostoliittoon loikanneisiin punaisiin. Toinen juonne pysyy rajan tällä puolen mutta erkaantuu myyttisiin karhufantasioihin. Yllätyksekseni tapaan samat teemat Sirpa Kähkösen Graniittimiehessä. Tosin siinä sota on jo ohitettu ja punaloikkarit elävät 1920-30-luvun Pietarissa. Kähkönen pureutuu elämisen ehtoihin monisärmäisesti ja koskettavasti – ja karhusta puheen ollen: se on kahleiden ja vapauden yksi symboli.sotaisana 1

Ensimmäisen maailmansodan loppukahina ja sen seuraukset elävät Pierre Lemaitren romaanissa Näkemiin taivaassa. Jännittävä juoni, mieleen jäävät henkilöt ja konstaileva kerronta ihastuttavat. Oletan, että runsaasta ja tyylittelevästä tyylistä joko pitää tai sitä vierastaa – minuun se vetosi, koska siinä ihmisluonnon epätäydellisyys, moraalikonfliktit ja selviytymiskeinot loihditaan tarkkanäköisesti. Aika vähän kaunokirjallisuus kuvaa sodan jälkitoimia, kuten siviilissä selviytymistä tai selviytymättömyyttä ja kaatuneiden hautarauhaa tai -rauhattomuutta. Nyt kuvaa.

Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaanissa ensimmäinen maailmansota vilahtaa päähenkilön isän kokemana. Päähenkilö elää toisen maailmansodan aikoja sekä Saksassa että Englannin kotirintamalla. Vai elääkö? Atkinsonin romaani sysää miettimään fiktion mahdollisuuksia ja rajoja. Se on mahdollisten maailmojen kiehtova kieputtaja. Uusluin myös Kirjavarkaan, jossa saksalainen kotirintama on sentimentaalisesti kuvattu.sotaisana 2

Jhumpa Lahirin Tulvaniityssä poliittisen liikehdinnän seuraukset muuttavat ihmissuhteiden suuntia. Se on erityisen satuttava romaani velvollisuudentunnosta. Kosovon konflikti vaikutta Pajtim Statovcin romaanissa Jugoslavialainen kissa. Vaikkei kirjassa varsinaisesti sodita, se ratkaisee henkilöiden elämänsuunnat.sotaisana 3

Afganistanin yhä jatkuvissa taisteluissa kävin kahden kirjan kanssa. Italialaisjoukkojen sotilaskokemuksiin jalkautuu Paolo Giordanon Ihmisruumis-romaani. Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha puolestaan kertoo eri muslimiryhmittymien kahinoinnista, ja mukana on jenkkimeininkiäkin. Sattumanvaraisen räiskinnän armoilla eläminen on kovin ahdistavaa, eikä se ihmisluonnon parhaita puolia nostata.

Kapinahenkisyyttä on pienenä virtauksena Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -historiaromaanissa, joka on yksi syksyn lukujysäyksiä. Olen osallistunut lisäksi spekulatiivisen fiktion kapinoihin. Helena Wariksen Vuoressa herätellään Ragnarök-tarut henkiin, Emmi Itärannan ihastuttavassa Teemestarin kirjassa (ilmestyi jo 2012) on käynnissä myöhempien aikojen vesisota ja Hugh Howeyn Siilossa hajoita ja hallitse -politiikka on tullut tiensä päähän. Maria Turtschaninoffin Maresissa hyökkäyksen uhka lataa tunnelmaa.

Sota ja siihen elimellisesti limittyvä väkivalta on aina dramaattista ja traagista. Kuoleman läheisyys ravitsee fiktiota. Tuo kuulostaa karkealta, mutta ääriolot ja -tilanteet voivat parhaimmillaan terävöittää kuvausta. En tarkoita verellä, suolenpätkillä ja räiskinnällä efektöintiä. Mutta jos kirjailija luo monisyisen henkilön, jossa sota on perustellusti elämänkulun käänteentekijä, vaikutun. Ei minua tarvitse vakuuttaa sodan järjettömyydestä, minut vakuutetaan koskettavilla kohtaloilla ja uskottavalla ihmisyyden epätäydellisyydellä.

Isken sotatoimiin selustasta. Myöhästyin näet kirjabloggaajien sotakirjahaasteesta. Siitä saat lukea enemmän Suketuksen blogista Eniten minua kiinnostaa tie, johon on koottu näyttävä sotakirjalista ja haasteeseen osallistuneiden postauslinkkejä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Vedenkirkas

”Jälkimaussa ei ole karvautta, vaan suuhun jäävä tunne on virkistävä.” Melkein näin voisi kertoa juuri lukemastani kirjasta. Vaan ei, näillä sanoilla Helsinki voittaa vesijohtovesitestin, jossa tuomarina toimi vesiin erikoistunut berliiniläinen sommelier (HS 1.2.2014). Myönnetään: testi tuntuu huvittavalta snobbailulta, kun vettä pitää itsestään selvänä hajuttomana ja mauttomana hyödykkeenä. Entä jos maailma muuttuu niin, että raikkaasta vedestä tulee sotia sytyttävän harvinaista ja arvokasta?

Emmi Itärannan Teemestarin kirja (Teos 2012) kertoo kaukaisesta tulevaisuudesta, jota ilmastonmuutos ja öljysodat ovat muuttaneet siten, että ihmiset ovat paenneet meren tieltä tuntureille, kirkas vesi on tyrehtynyt, ja kotitalouksilla on niukka kiintiö merivedestä suodatettuun tunkkaiseen veteen. Sotilasdiktatuurissa kytätään kuoleman nimissä kaikkia, etenkin vesivarkaita. Tuntemaamme maailmaa ei ole, ei kuukausia, vuodenaikoja. On aurinkoa, sadetta, hyönteisiä. Lumesta saattaa lukea vain harvoista säilyneistä, ikivanhoista kirjoista.

Haaveissani lumi hehkui himmeää, valkoista valoa, kuin miljardit roihukärpäset olisivat pudottaneet siipensä ja maa olisi peittynyt niihin. Pimeys muuttui mielessäni läpikuultavammaksi ja kevyemmäksi kantaa, kun kuvittelin sen lumen hopeanvalkoista hohdetta vasten, ja ikävöin entismaailmaa, jota en ollut koskaan tuntenut, kuvittelin vedenvalkeat taivaalle kuulaan lumen ylle, ja toisinaan menneet talvet kipinöivät unissani kesääkin kirkkaampina.

Teemestarin kirja

Itärannan kirjan kieli on vedenkirkasta, puron lailla soljuvaa: raikas lukea, kuulas kokea. Kieli ja kerronta loihtivat tunnelman, joka vakuuttaa uskomaan mahdolliseen maailmaan. Pimeyteen päättyvän elämän jatkuvuus tarinoissa ja periytyvässä tiedossa on koskettavasti kuvattu. Sain lukea kauniita virkkeitä salaisuuksista, muistamisesta ja kuolemasta.

Me olemme veden lapsia, ja kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä, ja tulee aika, jolloin veressämme virtaava vesi juoksee kuiviin.

Minäkertoja Noria on nuori nainen, josta tulee isänsä jälkeen teemestari vedettömissä olosuhteissa. Norian perhetilanne on kuvattu tunteita raottaen, samoin suhde kasvinkumppaniystävään Sanjaan. Juonessa on yllätyksiä, surusattumuksia ja jännitystä. Kaiken yllä leijuu kovin kohtalonomainen henki, joka vangitsee, vaikka välillä tunnelma on kääntyä ylenpalttiseksi. Jotain nuorisokirjamaisuutta juonirakennelmassa on – enkä pidä sitä puutteena. Atwoodin Orjattaresi läikkyy mielessäni dystopiavertaisena. Loppupuolella pienet asiat alkavat hieman kaihertaa juonenkuljetuksessa, mutta päätösnousu hukuttaa epäröintini.

Sain sattumalta Teemestarin kirjan käsiini samoihin aikoihin, kun uutisoitiin, että kirjasta otetaan 50 000 kappaleen englanninkielinen painos. Toivon onnistunutta, unenomaista mutta tunturilähteenraikasta käännöstä, joka tekee oikeutta kerronnalle. Minua tunteikas teksti viehättää – antaa sen valloittaa lisää lukijoita meillä ja muualla.

On vain tapahtumia, joille ihmiset antavat tarinoiden muodon ymmärtääkseen niitä paremmin.
Liian moni tarina katoaa kokonaan, ja liian harva, joka säilyy, on tosi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus