Avainsana-arkisto: Elena Ferrante

Elena Ferrante: Amalian rakkaus

Elena Ferranten romaania Amalian rakkaus (Avain 2005) tituleerataan takakannessa psykologiseksi trilleriksi. Tytär selvittää äitinsä epämääräistä kuolemaa. Samalla hän selvittää menneisyyttään ja rakkauden pahoja voimia.

Nelikymppinen Dalia-tytär kuulee Amalia-äidin kuolemasta ja ryhtyy hautajaisten jälkeen purkamaan äidin elämää. Perhesuhteiden vaikeuksiin viedään romaanissa vähitellen. Äiti on eronnut vuosikymmeniä siteen väkivaltaisesta isästä, sisarukset eivät ole tekemisissä toistensa kanssa, ja Dalia on aikuisikänsä vältellyt äitiään.

Nyt kun äitini on kuollut, joku on raaputtanut pois hänen kasvonsa ja muuttanut hänen kasvonsa muistuttamaan minun kasvojani. Tämä tapahtuu nyt kun olen vuosikausia yrittänyt vihoissani ja peloissani poistaa hänen minuun jättämistä jäljistä kaikkein lähtemättömimmätkin: eleet, äänensävyt, tapani tarttua lasiin tai juoda kupista, pujottaa hame tai puku päälleni, tapani järjestää keittiön hyllyt ja laatikot, tapani peseytyä, makumieltymykset, inhon kohteet, innostuksen aiheet sekä murteen, kaupungin ja hengityksen rytmin. Olin luonut kaiken uudelleen irtautuakseni hänestä.

Tyttären suhde äitiinsä on romaanin varsinainen jännitysjuoni. Se muuttaa asentoaan arvaamattomasti. Kerronta kulkee kuin ratas pykälä pykälältä, asioiden asento nytkähtää paikaltaan, vie muuttuvia katsantotapoja katkonaisesti eteenpäin. Vie sitä toisaalta myös taaksepäin, sillä ratkaisut löytyvät menneisyydestä.

amalian rakkaus

Romaani liikkuu samassa ajassa, ympäristössä ja hengessä kuin Ferranten Napoli-sarja. Napolin murteen karkeus rahisee; kodit, pimeät kujat ja liikennevälineet kihisevät seksuaalisesti latautunutta väkivaltaa. Tutulta tuntuu, ja tuntuu jopa siltä, että Amalia on tavallaan harjoitustyö Napoli-sarjan Lilalle. Kummatkin ovat himottuja ja omaehtoisia naisia, silti ympäristöönsä sidottuja, macho-kukkoilun kanatarhaan ahdistettuja.

Ferranten kerronta kietoo outoon tunnelmaan. Siinä on jotain ahdistunutta, jopa tasapainotonta mutta samalla selväjärkistä ihmisen outouden palastelua. Tarkkuus, jolla henkilöitä kuvataan, lumoaa ja kavahduttaa – ei jätä kylmäksi. Tämä jännittää kuin paraskin dekkari.

Naistenviikon teemaan kirja sopii kuin nakutettuna, sillä romaanissa kuvataan monitahoisesti äiti-tytärsuhdetta ja naisen asemaa yhteisössä, jossa miehiselle pullistelulle sallitaan kaikki, eivätkä miehet kyseenalaista valtarakenteita. Naisten pärjääminen riippuu yksilöllisestä kovahermoisuudesta.

Ja naistenviikosta: tule mukaan noin 30 kirjablogin teemaviikkoon. Lisää haasteesta voit lukea tästä postauksesta. Naistenviikolla olen jo julkaissut jutut Kristiina Vuoren, Jojo Moyesin ja Camilla Greben kirjoista.

Naistenviikko2017

– –

Elena Ferrante
Amalian rakkaus
suomentanut Taru Nyström Abeille
Avain 2005
151 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa mm. Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä, Reader, why I marry him? ja Täysien sivujen nautinto.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Loistava ystäväni aloitti Elena Ferranten Napoli-sarjan, ja nyt on pääsy toisen osan suomennoksen kimppuun: Uuden nimen tarina (WSOY 2017). Ensimmäisen osan loppu nostaa tunnelman huippuun, ja siitä seuraava osa suoraan jatkaa. Täysillä törmätään 16-vuotiaana avioituneen Lilan avioliiton karikkoon ja Elena-kertojan kolhiutumiseen samassa mylläkässä.

Ystävättäret

Tavallaan ei mitään uutta, sillä Lila edellä mennään, ja Elena on ystävänsä kahleissa, vaikka hän pitää välillä etäisyyttä ja pystyy itsenäisiin tekoihin. Tai sittenkin: Elenan omaehtoisuus on paljolti näennäistä.

Kyllä, olisi hienoa, jos hän [Lila] alkaisi taas lukea. Palaisimme kansakouluaikaiseen asetelmaamme, jossa hän oli aina paras ja minä toiseksi paras. Opiskelulle tulisi merkitys, koska Lila osaisi antaa sille merkityksen. Pysyttelisin hänen varjossaan ja tuntisin oloni vahvaksi ja turvalliseksi. Kyllä vain. Alkaisimme kaiken alusta.

Paluuta entiseen ei ole, sillä avioituneelle italialaistytölle on raamitettu paikka ja niin on työläistaustastaan kouluttautumaan pyrkivällekin. Palaan myöhemmin jälkimmäiseen, nyt sananen Lilan virittyneestä maailmasta.

Olen kyllästyä kirjan vuolaaseen osuuteen Lila-johtoisesta rantalomasta. Vaikka ymmärrän tarkan kuvauksen kertovan teineistä, jotka haluavat telmiä mutta ovat ajautuneet aikuisten asemaan, väsyn pitkitykseen. En imeydy hulluun rakkauteen. Eivätkä ylenpalttisesti kuohuavat tunteet, normalisoitu perheväkivalta ja machonokittelu tunnu tarjoavan uutta näkökulmaa, vain ärryn asioiden tilasta.

Ystävyysdynamiikan kuvaus kiehtoo minua ensimmäisen romaaniosan tapaan. Jatkuva voimainkoettelu riipii. Äkkikäänteinen, viirusilmäinen, ylivertainen Lila alkaa vaikuttaa hahmottomalta ilmatila-ahmatilta, sen sijaan Elenasta saan entistä enemmän irti, ja vaikka hän yrittää kätkeytyä sivustaseuraajan tai korttelikronikoitsijan rooliin, hän yrittää: ”Lähden tästä liejusta niin kauas kuin mahdollista.”

Nuorena, kunnianhimoisena, pätemään pyrkivänä Elenan elämä on yhtä pinnistelyä ja todellisen minän peittelyä. Sitä on myös ystävyys, jossa hän vaappuu ilmapuntarin nuolena ja koittaa pitää tilannetta korkeapaineen puolella, vaikka sisällä myrskyää. Opiskelu Pisassa toisaalta antaa liikkumatilaa.

Kuinka helppoa onkaan kertoa itsestäni ilman Lilaa: aika hidastuu ja vuosien tärkeät tapahtumat liukuvat niin kuin matkalaukut lentokentän kuljetushihnalla; niihin voi tarttua, ottaa ylös, ja kaikki on selvää.

Luokkaretki

Ja nyt pääsen kirjan kiinnostavimpaan puoleen, yhteiskunnalliseen kerrokseen. Elena kortteleineen on kotoisin yhteiskuntaluokkien kellarista. Nyt aikuistumisen kynnyksellä Elena möyrii kellarista, mutta tuntee lähtökohtien pimeyden aina sisällään, toiseuden, toisaalta-todellisuuden.

Poissa oli mielenkiinto kehittää puhetapaani, eleitäni, pukeutumistani ja kävelytyyliäni ikään kuin olisin kilpaillut parhaasta valepuvusta, naamiosta, joka istui minulle niin hyvin, että siitä oli tullut tavallaan kasvot.

   Yhtäkkiä tajuntaani iski tuo sana: tavallaan. Olinko selviytynyt? Olin, tavallaan. Olinko repäissyt itseni Napolistani, kotikorttelista. Tavallaan. – -. Pelkäsin niitä, jotka osasivat olla sivistyneitä aidon huolettomasti, eivät vain tavallaan, kuten minä.

Zlatan sen jo sanoi: vaikka Zlatan lähtee lähiöstä, lähiö ei lähde Zlatanista. Vaihda tosielämän jalkapallotähden nimen tilalle 1960-luvulle sijoitettu fiktionainen Elena.

Elena tekee niin sanotun luokkaretken, mutta lähtökohtiaan tai kotiolojaan hän ei pääse pakoon – eikä Lilan vaikutusta. Elenan isovanhemmat eivät osanneet lukea tai kirjoittaa, vanhempia ei moinen voi vähempää kiinnostaa. Elenalle yliopistotutkinto ja kirjoittaminen ovat tavoiteltavaa ja omaa. Vai ovatko? Romaani päättyy moniselitteisesti siihen, että Elena on epävarmana esikoisromaanin kirjoittajana sosiaalisesti tyhjän päällä ja hänen romaaninsa sydän on Lilan 10-vuotiaana kirjoittama kertomus.

Kohti tv-sarjaa

Kerronnallisesti Uuden nimen tarina sisältää jäynän: se on kuin uudelleen kirjoitettu Elenan esikoisromaani astetta tosipohjaisemmin sisältäen Lilan salaisten muistiinpanovihkojen sisältöä. Se etenee kronologisesti ja huokuu sitä, miten kertoja tietää muistelijana jo kaiken – tai se on hänen tulkintansa menneistä vaiheista, tunteista ja ajatuksista. Kierrettä lisää se, että minäkertojan nimi on sama kuin kansilehden kirjailijan, mikä suuntaa ajattelemaan autobiografiaa. Ja kirjalijanimi on tämän ajan kuuluisin pseudonyymi, jonka henkilöllisyys salataan.

Uuden nimen tarina

Totesin jo, että Elenan hahmon koskettavuuden lisäksi kirja sisältää minua kismittävää ainesta. Kuvaustarkkuus välillä väsyttää, toisaalla ravistaa. Korttelin yhteisöllinen, patriarkaattinen, seksistinen, juoruileva ja väkivaltainen henki kyllä välittyy, ja nuorten aikuisten seksuaaliset viritykset voimistavat sitä. Melske lähentelee klisettä – toisin kuin esimerkiksi sekä Elenan että Lilan karmivat neitsyydenmenetykset, joiden taustoitus ja kuvaus pomppaa paperista iholle.

Ahmaisen tarinan, koska kieli on soljuvaa, etenevää ja ilmeikästä. Siitä kiitos sujuvalle suomennokselle. Ihastelen viimeisen kappaleen juoniveiviä – kuten kävi myös ensimmäisessä osassa. Kolmatta osaa saa odottaa vuoden, ja kovasti kyttään jo tulevaa tv-sarjaa, sillä toivon, että minua hiertäneet osuudet toimivat visualisoituina, kunhan roolitus osuu kohdilleen.

– –

Elena Ferrante
Uuden nimen tarina
suomentanut Helinä Kangas
Napoli-romaanisarjan toinen osa
508 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kakkososan (englanniksi) lukeneita: Lukuisa, Omppu ja Riitta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Maineen pauhu kulkee kirjan edellä. Kirjailijan salamyhkäisyys lisää uteliaisuutta, sillä  piilotteleva kirjailija mediapersoonapainotteisena aikana on ihme – tai käänteispsykologiaa. Niin tai näin, Elena Ferranten romaanin myötä syöksyn 1950-luvun napolilaiseen rähjäkortteliin: Loistava ystäväni (WSOY 2016).

Romaanin prologi paiskaa odottamaan suuria. Siinä ollaan nykyajassa, ja sekä kertojan että ystävän persoonista välähtää vimma, josta haluan tietää lisää. Sen jälkeen alkaa kronologinen tutustuminen varhaisvuosien kertoja-Elenaan, ihmeelliseen Lilaan ja koko korttelin sekamelskaiseen väkeen.

Loistava ystäväni

Loistava ystäväni on kehityskertomus, henkilökuva ja yhteisökuvaus. Alaluokka on rooliensa ja murteensa rajaama. Miesten ja naisten asemat ovat ahtaat, ja niitä pidetään yllä kytäten, rähisten ja pää verissä riidellen. Kaavat, joihin työläistyttöjä kasvatetaan, puistattavat. Naiseksi kasvaminen on joka ajassa ja ympäristöissä pulmallista, mutta napolilaisessa kiistailmapiirissä se on levottomuutta herättävää. Vasta 16-vuotiaita naitetaan, ja sananvaltaa on vain perheenpäillä tai varakkailla. Äijävalta ja kaksinaismoraali vavahduttavat: tavallista on pikkutytöille hävyttömyyksien huutelu ja vikittely samalla, kun kosto uhkaa oman väen ahdistelijoita.

Elena muistelee, etenkin ystäväänsä Lilaa, jonka poikkeuksellisuutta ei tekstissä hiivistellä. Lila on yksinkertaisesti ylivoimainen. Kuten kaikki kiinnostavat romaanihenkilöt Lilakin on arvoituksellinen. Ystävyyskuvauksessa on sähköä: tytöt kiertävät toisiaan kuin kissat kuumaa puuroa, keskinäinen kilpailu on latautunutta ja välittäminen on paljolti riippuvuutta (Elenan suunnalta). Elena kieppuu arvaamattoman Lilan ympärillä ilmapuntarin lukemia tulkiten, ja hänen valintansa ovat usein hieman vääristyneitä Lilan peili- tai vastakuvia.

Katsellessani häntä ikkunasta tunsin, että hänen entinen muotonsa oli särkynyt, ja mieleeni tuli kirjeen kaunis kohta haljenneesta ja käpristyneestä kuparista. Sitä kuvaa ajattelin nykyään jatkuvasti, joka kerta kun tunsin murtuman hänessä tai itsessäni. Tiesin – ehkä toivoin – ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi uudelleen kaiken.

Romaanissa on huikeita kertojan havaintoja ja kokemustuntemuksia. Esimerkiksi romaanin lopun häät ovat terävyyden ja tunnelman huipennus. Ei niinkään tyylistä mutta kiihkeästä ystävyyskuvauksesta tulee hieman mieleen romaani Silvia Avallonen Teräs, jossa siinäkin työväenluokan italialaistytöt uppoavat ystävyyteen ja hakevat naisistumisen reittejä. Teräksen tyttöjen tiet eroavat, vaan Elenan ja Lilan matka on vasta alussa. Ferranten Napoli-sarjaa on yhteensä neljä osaa, ensimmäinen Lapsuus ja nuoruus on alkusoitto.

Yksi kiinnostava teema kirjassa on suhtautuminen koulutukseen. Elena saa jatkaa koulunkäyntiä, siitä tulee pätemisen paikka, kisailumahdollisuus suhteessa älykkääseen Lilaan ja mahdollisuus ottaa etäisyyttä lähiöläävään. Miten Elena selviää näyttämishalunsa ja kasvavan erillisyytensä kanssa? Miten Lilan ratkaisut ratkeavat? Mitä roolia näyttelee rakkaus? Ja mitä tarkoittavat Lilan sanat (ja totta kai ”loistava ystäväni” väännetään toisin kuin on annettu ymmärtää)?

Lila katsoi ammeesta välkehtivää vettä ja sanoi:
”Tapahtui mitä tahansa, jatka sinä opiskelua.”
”Vielä kaksi vuotta: sitten minulla on tutkinto ja lopetan.”
”Ei, älä lopeta koskaan: minä annan sinulle rahaa, sinun pitää käydä koulua aina.”
Naurahdin hermostuneesti ja sanoin:
”Kiitos, mutta jossain vaiheessa koulut loppuvat.”
”Eivät sinulle: sinä olet minun loistava ystäväni, sinun pitää tulla paremmaksi kuin kaikki muut, miehet ja naiset.”

Pidän kirjasta, sen ajan- ja miljöökuvauksesta, kerrontatarkkuudesta ja kertojan luotettavuusharhasta. Lukukokemukseni on kuitenkin ristiriitainen. On kohtia, joihin tympäännyn, esimerkiksi väsyn ulkonäköpainotuksiin ymmärtäen, että teineille ne ovat tärkeitä. Jossain vaiheessa ärsyynnyn Lilan äärimmäisyysglooriaan, lähinnä tapaan, miten poikkeuksellisuutta painotetaan. No, minun käy niin kuin kaikille Lilan ympärillä: hän ei jätä kylmäksi. Ei kyllä kertojakaan, joka koittaa päästä paisteeseen ystävänsä varjosta. Ferrante taitaa koukuttamisen: Loistava ystäväni lopetetaan siten, että seuraavan osan soisin ilmestyvän heti käsiini.

– – –
Elena Ferrante
Loistava ystäväni. Lapsuus ja nuoruus
suomentanut Helinä kangas
WSOY 2016
romaani
362 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Tapani mukaan tutustuin vasta oman juttuni kirjoittamisen jälkeen muihin postauksiin. Monissa blogeissa on luettu Loistava ystävä, esimerkiksi Kirjakaapin kummitus, Kirsin Book Club,  Lukutoukka, Leena Lumi, Lumiomena, Omppu (joka myös Teräs-vertailee), Rakkaudesta kirjoihin ja Yökyöpeli.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus