Avainsana-arkisto: Eeva-Kaarina Aronen

Finlandia-veikkaus 2014

Onhan kirjapalkinto lukuharrastajalle niin houkutteleva kimmoke, etten keksi esteitä, miksen esittelisi omia tämän vuoden kotimaisia suosikkeja. Tietysti listauksessani on liuta reunaehtoja.

Ensinnäkin olen lukenut lähinnä romaaneja. Toiseksi totean, että en ole romaanitarjonnastakaan lukenut kuin siivun – sentään sen verran, että suosikkilistassani ei ole kuitenkaan kaikkia tänä vuonna lukemiani romaaneita. Suomenkielistä on lukuvalikkoni lähinnä ollut, joukossa on vain yksi ruotsista käännetty kotimainen. Lisäksi otan villejä vapauksia ja kokoan kymmenen ehdokasta.

En aseta ehdokkaitani paremmuusjärjestykseen. Esittelen valitsemani kirjat aakkostaen kirjailijat. Yhteistä valinnoilleni on se, että niissä on tehoavaa henkilökuvausta ja mieleen painuvia hahmoja. Monessa lempiromaanissani on myös rikkonainen rakenne, ja lähihistoriaa on elävöitetty taiten ja tunteella.

Eeva-Kaarina Aronen: Edda. Omaperäinen päähenkilö on perustellusti sellainen kuin on. Lapsuustraumat eivät käy lukijalle raskaiksi, vaikka ne päähenkilölle sitä ovatkin. Rakenne tekee kirjan jännärimäisen koukuttavaksi.

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä. Aikuiseksi kasvu 1970-luvulla on sekä samanlaista että erilaista kuin nyt. Ajankuva on autenttisen oloinen, yhteiskunnallinen ote myös. Hienointa romaanissa on tiukka ja tarkka kerronta.

Jari Järvelä: Särkyvää. Keski-ikäisen miehen arki hajoaa mutta Lada kulkee. Romaanissa ajetaan, blogataan ja kelataan menneitä. Tragikoominen kokonaisuus on kerrassaan vetävä. Ja jos vuoden dekkaria haetaan, pääehdokkaani on Järvelän Tyttö ja pommi.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. Romaanin rakenne on kekseliäs. Se hemmottelee aukkoisen tekstin ystävää. Kuvatut henkilöt ja heidän suhteensa jäävät kummittelemaan mieleen. Tehokasta!

Anni Kytömäki: Kultarinta. Historia vaikuttaa ihmisiin, niin myös luonto. Näitä seikkoja Kytömäki vangitsee isän, tyttären ja metsän romaanissa. Realismin, romanttiisuuden ja symboliikan sekoittava tarinointi toimii. Tätä lukiessa tietyllä tavalla downshiftaa.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Romaanin rakenne ja kerrontatapavaihtelu uudistavat Kähkösen tyyliä. Ajankuva ja ympäristö vievät vieraaseen varmalla otteella. Etenkin henkilökuvaus ja kohtalot ovat väkevästi toteutettuja.

Peter Sandström: Valkea kuulas. Tämä romaani iski aivan (omena)puun takaa. Kirja herättää tunteita laidasta laitaan, ärsyttääkin. Se avautuu hitaasti mutta jatkaa sitä edelleen – viikkoja lukemisen jälkeen. Kiinnostava mies- ja perhekuvaus.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia. Kulttuurikuvaus on tehokas; kerronnassa ei selitellä, näytetään. Esikoisromaanissa on mukana tyypillistä nuoren miehen odysseijaa, identiteetin selvittämistä. Oiva ratkaisu on välillä livetä irreaaliin.

Kas, listaani jäi kaksi vapaapaikkaa. Varaisinko yhden Lars Sundin romaanille Kolme sisarta ja yksi kertoja? Aloitin juuri sen lukemisen. Ja Asko Sahlbergin uusin on kesken. Ja onhan Suojatonkin taitava, ja Vanhan merimiehen tarina arvoituksellinen, ja…kirjakasa

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Edda, töölöläistarina

Mutta minä en ole tehnyt mitään pahaa, Edda ajatteli. En ainakaan paljon. – -. Olen tutkinut, pohtinut, järjestellyt. Olen yrittänyt saada selkoa ja tehdä järkeä kaikkeen, siitä lähtien, kun olin lapsi täällä. Kun olin Etta Roos, kun olin Eetu.

Eri elämänjaksoissa nimensä vaihtava Edda on ainutlaatuinen nimihenkilö Eeva-Kaarina Arosen romaanissa (Teos 2014). Juonesta tyydyn toteamaan vain sen, että 1950-luvun töölöläisen kerrostalon Eetu-Etta-lapsi kohtaa sadun ja toden yhdistävän järkyttävän näyn muiden lasten kanssa, ja aikuis-Edda rakentaa sen symbolisesti uudelleen työpaikkansa koulumuseon käytäville 1990-luvulla.

Romaanin taidokas rakenne ja kerronta ihastuttavat. Siinä vuorottelevat minämuotoinen lapsiääni ja kolmannen persoonan aikuiskuvaus – vaan olisiko etäännytetty kertojakin itsestään irtaantunut Eetu-Etta-Edda? Kumpikin kerrottu ajanjakso on kohtalaisen lyhytkestoinen, ja tarina-aikavuorottelu etenee pihdeissään pitävän ahmittavasti. Helsinki-kuvaus on elämyksellistä, samoin ajankuva. Kieli soljuu, ja lukiessa näkee, haistaa ja kuulee, jopa tuntee fyysisesti, kuten Eddan korsetin puristavat luut.

Edda on selvästi outo jo lapsena, sen saa lukea rivien välistä. Kerronnassa on valtaisia aukkoja, joita sopii kaikessa hiljaisuudessa täydentää, kuten lapsuusperheen näkymättömyys sekä vuosikymmenten vaitiolo kahden kerronta-ajan välissä. Eddassa on liuta sivuhenkilöitä päähenkilön kautta terävästi läpivalaistuina. Yksi on ylitse muiden, Astrid. Eetu-Aatu on lapsuuden symbioottinen ystäväpari, niin kiehtova ja traaginen, ja siihen erityispiirteensä tuo Aatu-Astridin mykkyys.

Kokonaisuus sykkii nimihenkilön rytmissä. Eetu-Etta kokee muutaman järkytyksen, joista rikkoutuneena hän selviää rakentamalla näytöshahmon nimeltä Edda. Näytelmä jatkuu äärimmilleen hiottuna viisikymppisen Eddan elämässä, sillä hän elää laittautuneena 50-luvun vintage-ladyksi.

Hän seisoi nailonalushameessa peilin edessä ja katseli kuvaansa. Oli keskityttävä. Hän oli ryhtymässä ensi kertaa sinä vuonna maskeeraukseen, ja välineet olivat valmiina peilihyllyllä, jossa kulki pitkä salamana mutkitteleva särö. Se lävisti Eddan elämän, vuodesta 1957 tähän päivään saakka.

Eddan aistillinen elämä on romaanissa kuvattu kaikin maustein. Kampaukset, meikit ja pukeutuminen ovat oleellista rekvisiittaa. Sitä on myös Eddan iltaelämä tanssisaleissa ja sieltä valitut yövieraat. Edda on sekoitus hienostuneisuutta ylilyönnein ja karkeutta hienosäädöin. Aronen perustelee uskottavaksi uskomattoman ilmestyksen, tämän kukoistuksensa takarajoilla taiteilevan naisen elämän.

Tätä romaania pitäisi päästä puimaan puhuen jonain syksyisenä iltana muutaman muun Edda-lukijan kanssa. Romaani upottaa tulkintatulvaan. Se on monikerroksinen, samalla viiltävä, vakava, viistoa huumoria virittelevä ja lopulta jopa toiveikas. Islantilainen Edda-tarusto kulkee romaanissa sisätarinana, ja sillä leikitellään nimiä Ragnarök ja Thor myöden. Ragnarökiin vertautuen romaanissa tapahtuu henkilötasolla kauheaa tuhoa, ja kalmankausi kestää pitkään, mutta jotain uutta voi syntyä hävityksen tilalle. Ihailen Arosen tarkkuutta ja taitoa: Eddassa on fiktiotaikaa, joka lumoaa.Edda

Kolme lisähuomautusta:
1) Helsingin kirjamessuilla Arosta haastatteli kirjasta ja Eddan hahmosta hurmioitunut Juha Hurme. Lopuksi hän kysyi, mitä Eddalle kuuluu syksyllä 2014. Arosen mukaan Edda on jo kuollut, tyydyttettynä ja tyytyväisenä. Joka viikko hänen haudalleen joku tuo kimpun tuoreita kukkia. Kukahan…
2) Ragnarök on oleellinen juonikuvio myös Helena Wariksen uutuusromaanissa Vuori. Siinä ragnarök on fantasiaromaanin tapahtumiin upotettu. Ja onhan samaa jumalten tuhoa ruotinut jokunen vuosi sitten myös A. S. Byatt.
3) Kirjabloggaajat ovat ottaneet Eddan omakseen. Kurkista vaikka näitä: Annika, Arja, Erja ja Susa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Lukuromaaneja ja muita kulttuurikokemuksia

Keskikesän lukuputki on hyvässä vauhdissa, ja käsien välistä on lähtenyt useita lukuromaaneita. Viimeisin merkityksellisistä romaaneista on Jonathan Franzenin Vapaus. Franzen on aivan pistämätön terävässä henkilökuvauksessa. Ihmisen epätäydellisyys pajastuu kuin viiltelijän partakoneenterä ihokerrosten läpi: eritteitä tihkuu, kipua levittyy, mutta vähitellen se lievenee, jolloin elämä tuntuu (ehkä) aiempaa kirkkaammalta. Olipas vertaus – inspiraatio johtunee lukukokemuksesta. Vapauden lukeminen on matkankaltainen, innostava, elämyksiä tuottava ja kuitenkin myös väsyttävä, koska kerronta on niin täyteläistä, vyöryävää ja yksityiskohtaista.

Tätä ennen luin dekkarin Hämärän huoneet, joka avaa murhamysteeriota dementoituneen näkökulmasta. Se on toteutettu melko uskottavasti ja kiehtovasti. Kirjassa oli myös koskettavat hetkensä, sillä muistin menettäminen on niin traagista. Ihminen katoaa, ulkopuoli jää näkyviin, sisäinen elämä haipuu muiden uloittumattomiin.

Tässä välissä oli virkistävä Tallinnan matka ja Kumussa käynti. Matkalukemiseksi valitsin välillä eteläamerikkalaisen romaanin, sillä pikkuhiljaa minulle alkaa tulla yliannostus pohjoisamerikkalaista kerrontaa. Veronique Ovalden Mitä tiedän Vera Candidasta ei ollut kuitenkaan ilmaa raikastava välipala. Oli kerronnassa viehättävääkin, mutta tarina jätti minuun vaisun olon, vaikkakin siinä oli sukupolvidraamaa kerrakseen.

Kesäkuun viimeisen viikon kulttuurikokemukset olivat nekin monipuolisia. Ateneumin Schjerfbeck-näyttely ylitti odotukseni. Se oli todella laaja, ja monet teemanäyttelyt nähneenäkin voin todeta, että tässä katselmuksessa joukossa oli lukuisia ennen näkemättömiä tauluja. Näyttely etenee kronologisesti, mutta toisintoja on välillä vierekkäin, mikä on onnistunut ratkaisu. Hohdokasta oli El Grecon innoittamana tehtyjen teosten rinnastaminen esikuviin. Taiteilijoiden näkemys ihmisestä liippasi toisiaan, mutta mahtavasti Schjerfbeck on tosiaan vetänyt omaa ilmaisulinjaansa. Kummatkin mestarit ovat todella omanlaisiaan aikalaistensa joukossa.

Tuon viikon kotimaiset romaanit maittoivat mukavasti, kummatkin minulle kirjailijoina uusia tuttavuuksia. Eeva- Kaarina Arosen Kallorumpu on kerronnaltaan kekselijäs. Tässä romaanissa kertoja on todella kaikkitietävä. Hän ottaa elokuvaohjaajan roolin, joten hän halllitsee kuvia, otoksia ja kohtauksia. Asetelma on onnistunut ja aihekin kiehtova: vihdoin saatiin kauan odotettu Mannerheim-elokuva… Hienot mahdollisuudet kuitenkin hukataan mielestäni turhaan jännitteen löystyttämiseen, teksti olisi pitänyt toimittaa tiiviimmäksi.

Kristiina Lähteen Kuka on nukkunut vuoteessani -romaanissa viedään myytti suomalaisten puhumattomuudesta aivan uusiin ulottuvuuksiin. Absurdius on hauskaa. Kirja on tuore toteutus keski-iän angstista, ihmissuhdeongelmista ja elämänpettymyksistä. Etäännyttäminen mielestäni tällä kertaa toimi mainiosti. Eipä muuta kuin kohti kirjastoa ja uusia lukukokemuksia kohti.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu