Espanjalainen kesä

Kesäni aloitti matka Madridiin (blogissani 17.6.), ja espanjalaista nykykirjallisuutta luin pitkin suvea. Valitettavasti en osaa espanjaa ja kulttuurituntemuksenikin on ohut, joten sorrun latteisiin yleistyksiin: hispanialaisproosa on monisanaisen tarinoivaa ja henkilöt tunneherkkiä. Dialogi ja kerronta ovat eloisia ja kuvaus läikehtivää. Espanjankielisten keskusteluiden tiheä, pehmeänkova rytmi jollain tapaa saadaan kuulumaan käännöksissä. Lisäksi 1900-luvun historiamyllerrykset ovat olleet kivuliaita, mikä ruokkii juonien kärjistyksiä, vaarantunnetta ja kohtalokkuutta.

Eduard Mendozan Tulvan vuosi (suom. Tarja Härkönen, Tammi 1999) vakuuttaa edellä sanomaani. Tiiviissä romaanissa on peiteltyä ja avointa tunteiden paloa, mutta ennen kaikkea kerronnan tehoa. Se on kuvaus nunnan ja hidlagon muutamasta tulvivasta tilanteesta aatteellisesti jännitteisessä ajassa. Juoni voi kuulostaa banaalilta, toteutus ei.

Mendozan Kissatappelun luettuani (blogissani 22.7.) siirryin sulavasti Maria Duenasin romaaniin Ommelten välinen aika (suom. Sari Selander, WSOY 2013), joka jatkaa Kissatappelun ajasta, joskin naisnäkökulmasta. Ompeliajatar Sira hullaantuu humpuukimaakariin ja ajautuu Marokkoon, Tetuanin kaupunkiin. Tämä 1930-luvun lopun espanjalaiskausi Afrikan puolella on uutta ja eksoottista luettavaa, ja myös sisällissodan jälkeinen Madrid on kiinnostava vehkeilykeskus.

Ommelten välinen aika on sukkelasti sanailtu seikkailusatu, jossa on silkinhehkuista muotia, säännösteltyä romantiikka ja lojaalia ystävyyttä. Vakoilukuviot ovat melko epäuskottavia, mutta viihteellisti viritettyjä. Aika kekseliästä on kyllä kätkeä salakieli vaatekaavoihin. Henkilökuvaus sopii pukukaavateemaan: hahmoista luonnostellaan ohuita ja yksi-ilmeisiä mallipiirustuksia. Vaikka yli 600 sivua on tuhlailua tälle tarinalle, olen heikkona historiallisiin elävöittämisyrityksiin, jollaisena tämäkin sinnitteli kunnialliseen ja kiusoittelevan avoimeen loppuun.

Tein kevyen syrjähypyn Barcelonaan Alicia Gimenez Bartlettin seurassa: Petra Delicado ja vihaiset koirat (suom. Matti Brotherus, Tammi 2013). Dekkarisarjan toinen osa ei sovellu eläinystäville, mutta muille lukijoille se jolkuttaa hyvävoimaisen, koulutetun hurtan tavoin juoniradan alusta loppuun. Asetelma on tuttu jenkkiverrokeista: sanavalmis naisetsivä vanhemman miehen työparina hapuilee ja hupailee rikos- ja lemmenseikkailuissa.

Arturo Perez-Reverten Flaamilainen taulu (suom. Katja Kallio, Like 1997) on taidedekkari, jonka käynnistää 1400-luvun van Huysin taulun konservointi nyky-Madridissa. Maalauksen asetelmassa keskeistä on shakin peluu, samoin juonessa. Pelihienouksia ymmärtämättömälle juonen kehittely käy turhan näppäräksi, mutta kerronnalliset siirrot tehdään taidolla.

Luin kesällä paljon, jopa niin, että harkitsin elää välillä. Muistoksi siitä sijoitan kommenttikenttään koko alkuvuoden lukulistani ja tähän loppuun opetuksen Flaamilaisesta taulusta:
”Elämä on epävarma seikkailu epämääräisessä maisemassa, jossa ääret liikkuvat alati ja jonka rajat ovat keinotekoisia: jossa kaikki voi loppua ja alkaa uudestaan joka hetki, tai lakata yhdellä iskulla, kuin kirveellä odottamatta iskien, ikuisesti ja ainiaaksi; jossa ainoa absoluuttinen todellisuus, luja, kiistämätön ja lopullinen, on kuolema; jossa olemme vain pieniä leimahduksia ikuisessa yössä, ja jossa, prinsessa, meillä on kovin vähän aikaa.”

Tahdottoman taidemiehen seikkailu

”Asiantuntijoiden teoriat ja väittelyt voivat olla unettavia; omat kirjoitukseni ovat taatusti nukuttavia, mutta Taide ei sitä ole, sillä runojen tai musiikin tavoin taulut tarkoittavat monia asioita, tärkeitä asioita. – – Mutta taideteoksen ensisijaisena tarkoituksena on ilmaista jotain ylevää, jotain joka koskettaa syvältä uskomuksiamme ja tunteitamme.”

Saattaisinpa minäkin noin sanoa, vaan tuolla tavoin aatoksensa pukee Velazquez-asiantuntija Anthony Whitelands sisällissodan alla Madridissa. Hitusen hömelö brittiläinen taidetuntija sotketaan taidearvioinnin lisäksi espanjalaisiin poliittisiin juonitteluihin Eduard Mendozan romaanissa Kissatappelu. Madrid 1936 (suom. Matti Brotherus, Tammi 2012).

Sutjakka soppa on viihdyttävää luettavaa. Juoni on mutkallinen, silti mutkattomaan seikkailutyyliin kerrottu. Kerroksia ei tarinassa ole moneen kertaan pöyhittäväksi, sen sijaan kierroksia juonessa on riittämiin. Poliittisesti räjähdyspisteessä oleva Espanja kipunoi. Vaikka kuvaus on kepeää, näytillä on uskottavasti aatteiden ristipaineita sekä sisällissodan vääjäämättömyyttä.

Henkilöhahmot kuvataan ilkikurisen tarkasti. Kuten monet romaanin naisihmiset, myös tämä lukija alkaa väkisin tykästyä yksivakaaseen mutta oudon joustavasti tilanteesta toiseen ajautuvaan antisankariin. Sivuhenkilöt hahmotellaan myös herkullisesti. Naisten rooli on romaanin machomaailmassa rajattu, kliseekarikot ohitetaan laitoja raapien. Kokonaisuudessaan epanjalaisen mentaliteetin ja Madridin kuvaukset viehättävät, samoin Velazquezin töiden erittelyt, esimerkiksi taiteilija tuotannossa poikkeuksellinen Venus saa uutta valoa.

Käännöksessä on rullaavan nautittava rytmi. Kiemuraiset dialogit virtaavat vuolaasti, ja kuvailevuus maalaa tilanteet eläviksi. Välillä kaikkitietäväksi äityvä kertoja tulittaa peräkkäisiä ja simultaanisia tilanteita vauhdilla ja jättää jälkeensä uteliaisuutta herättäviä aukkoja. Seikkailuromaani kunnoittaa perinteitä, on kuitenkin tuore ja tarjoaa nautittavan ajanvietteen.