Avainsana-arkisto: Donna Tartt

Blogistania-ehdokkaani 2014

Blog 2014Kirjabloggaajat äänestävät vuosittain kauden parhaat kirjat (Blogistania 2014). Osallistun tänä vuonna kahteen kategoriaan, sillä vähäisen tieto- ja lastenkirjallisuuskulutukseni vuoksi en tohdi niistä äänestää.

Omassa vuosikatsauksessani jo pohdin hyvän kirjan kimuranttia tunnistamista ja lukutilanteen merkitystä. Tällaiseen äänestykseen tempaudun häpeämättömällä omakohtaisuudella ja koitan kestää valintojen vaikeudet. Monet hienot lukuvuoden 2014 kokemukset jäävät vaikuttamaan minuun, vaikkeivät ne mahdu tässä nimettyjen kirjojen joukkoon.

KOTIMAINEN KIRJALLISUUS: Blogistania Finlandia 2014

3 pistettä: Neljäntieristeys

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys sai huikeat kritiikit ja useat palkintoehdokkuudet. En nosta tätä romaania ykköseksi säälistä (ei saanut Finlandiaa, ei esikoiskirjapalkintoa). En myöskään nosta sitä siksi, että jotkut boikotoivat kirjaa liian hyvien arvioiden vuoksi. Mikään kirja ei voi saada liikaa ylistyksiä, sillä juuri kulloinenkin ylistäjä on kirjasta vaikuttunut – lue itse ja muodosta oma arviosi. Asiaan!

Neljäntienristeys palastelee lähes sata vuotta näennäisen sattumanvaraisiin välähdyksiin. Neljän keskeishenkilön elämänkaaresta näkyvät sellaiset otokset, että lukijana kokoan perhealbumin, käytän siihen hyväksytyt ja hylätyt kuvat. Kiinnostun kohtaloista, eläydyn niihin ja suren. Selkeästi siis hyvä kirja.

2 pistettä: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaanista on maristu, ei kuulemma ole taitavaa kielenkäyttöä. Makuja on monia, saa olla. Minä voisin nurista liiallisista aineksista, kärjistyksistä, karikatyyrisistä hahmoista ja sen sellaisesta. Ajatella, kaikesta tuosta huolimatta romaani todella nappaa otteeseensa. Juonenkuljetus rakentuu koukuttavaksi, joten keskeishenkilöiden vaiheita ja reaktioita seuraan melkoisella intensiteetillä. Sanottavaa on, sitä ei peitellä. Valtonen valloittaa ihmettelemään ihmisiä, joilla on kaikki tieto ja sitten ei kuitenkaan ole.

1 piste: Graniittimies

Miten vaikea valinta – mikä niistä kolmesta, neljästä muusta vuoden huipusta! Kunnes yhtäkkinen varmuus valtaa minut. Graniittimies yllättää ja liikuttaa. Ilahdun siitä, että Sirpa Kähkönen uskaltaa romaanissaan kokeilla kerrontavaihtelulla ja olla tunteellinen. Ajan ja aiheen ankaruus välittyvät varmasti: suomalaistaustaiset aatteen naiset ja miehet kokevat kovia sotienvälisessä Petro- eli Leningradissa. Minulla oli kirjaa kohtaan kovat ennakko-odotukset, ja se kesti sen.

Blogistania 2014
KÄÄNNÖSKIRJALLISUUS: Blogistania Globalia 2014

3 pistettä: Tikli

Pitemmittä puheitta Donna Tarttin tiiliskivi (suom. Hilkka Pekkanen ) on juonivetoinen romaani, jonka täyteläisyys ihastuttaa. Tarkka henkilö- ja tilannekuvaustaito tekee tekstistä nautittavaa. Tartt taitaa romaanigenren ja osaa yhdistellä erilaisia aineksia perinnetietoisesti ja omaäänisesti. Taideteema eritoten vetoaa minuun. Tikli aloitti kesäni kirjamatkat ja jää sellaisena erityisen hyväksi muistoksi.

2 pistettä: Ikuisuusvuonon profeetat

Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat (suom. Katriina Huttunen) vie aikaan ja paikkaan, josta en juuri mitään tiedä, mutta jonka sain tämän kirjan avulla tuntea ja kokea. 1700-luvun lopun Kööpenhamina ja Grönlanti loihditaan eloon kaikin aistein. Kokonaisuutta kannattelee merkillinen päähenkilö, ja romaanin kerronta on karkeaa ja taitavaa.

1 piste: Elämä elämältä

On kirjoja, jotka iskevät otollisella hetkellä lukijan menevään aukkoon. Kate Atkinsonin Elämä elämältä on sellainen. Vaihtoehtoisten tapahtumien ja mahdollisuuksien maailma puhutteli lukuhetkellä minua väkevästi.


 

Blogistania Finlandian ehdokkaat kokoaa ja äänet laskee blogi Kirjavinkit.
Blogistania Globalian ehdokkaat kokoaa ja äänet laskee blogi Kirsin Book Club.
Tulokset he julkistavat blogeissaan 27.1.2015 klo 10.

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Vuosikatsaus 2014

Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi. Minulle sitä oli jo nyt päättyvä vuosi: luin lukuisia hienoja, keskenään kovinkin erilaisia kirjoja. Kun nyt listaan vuoden huippukokemuksiani, on lopputulos väkivaltaa monille löydöille. Mikään ei minua pakota karsimaan, silti teen niin.

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tunne- ja vireystila vaikuttavat luku- ja katsomiskokemuksiin. Väsyneenä tai apeana ei iske sellainen juttu, joka jonain toisena päivänä vetäisi tehokkaasti; vastaavasti hyväntuulisena nielee epätasaista materiaalia. No, jotkut mieltymyskriteerit tilannetekijöitä kyllä ympäröi. Minä haen kiinnostavia rakenteita, pohdittavaa sisältöä ja mieltä vaivaavia henkilöhahmoja. Luksusta on, jos kohtaan odottamatonta – ja yhä vain minua onnistutaan yllättämään.

Eivät elämykset ole arvotettavissa omiin hyviin ja toisten huonoihin. Totean itsestäänselvyyden: kulttuurikokemus on kullekin ainutkertainen ja tuottaa subjektiivisia havaintoja. Kiinnostavaa on se, miten esimerkiksi sama teksti saattaa eri kokijoihin vaikutta kovin eri tavoin. Jokainen lukija lukee ennen eletyn painamana tai kantamana, ja makumieltymykset versovat joistain monimutkaisten tekijöiden liitoskohdista – juuri tällaisesta tyylistä pidän, tällainen kerronta nappaa, tämä rakenne pitää minut valppaana, tällaiset teemat vetoavat, tuollaiset tyypit vaikuttavat, tämän kanssa viihdyn ja virkistyn.

Arvostan järkiperäistä analyyttisyyttä, mutta ei se yksin riitä. Lopulta minulle merkityksellistä on elämys. Kun muistelen hienoja kirjoja, elokuvia tai maalauksia, päälle tunkee tunne. Se jättää jäljen, muu on ekstraa.

Juuri elämysten jakaminen ja niistä keskustelu on antoisaa poikkeavista katsannoista huolimatta ja juuri siksi. Joten tarjoan tässä avoimeen tarkasteluun minulle merkitykselliset vuoden 2014 kulttuurikokemukset.

1. Vuoden kotimainen romaani

Kiertelyn ja kaartelun jälkeen päädyn tähän. Vaikka romaaniin on kudottu enemmän tai vähemmän tietoisesti lähiaikojen menestyskirjojen piirteitä, kokonaisuus on mieltäni kiihottavasti rakennettu ja henkilöiden kohtalot puhuttelevat. Valintani on siten Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Siinä on muutaman henkilön valokuva-albumit romaanimuodossa, ja puuttuvat kuvat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin näkyvillä olevat.

Miksi en valinnut ykköseksi romaania He eivät tiedä mitä tekevät, Valkea kuulas, Kultarinta tai niitä neljää, viittä muuta tämän vuoden kotimaista kolahtajaa? Nakkaan siis älyn narikkaan ja seulon, mikä romaani jättää voimakkaan tunnejäljen. Olen hyvistä romaaneista lukenut viimeksi Finlandia-Valtosen, ja sen loppu pakahdutti. Silti jo alkuvuonna lukemani teksti jäytää, silmiini osuu Lahja, Neljäntienristeyksen osattomaksi jäävä mörkö, sitten vuorollaan muut sinnittelevät sukulaiset. Olkoon niin.Kinnunen & Valtonen

2. Vuoden käännöskomistus

Tähän kategoriaan on kovasti tunkua, mutta valintani on Donna Tarttin Tikli. Luin kirjan juhannusviikolla, parvekkeen lasituksen suojassa valossa ja lämmössä. Tämä lomaeriö vahvisti lukutunnelmaani, siirtymistä viipyillen jonnekin toiseen maailmaan, nuoren pojan kehityskaareen kaukana lännen mailla (Amsterdam-osuus on romaanin heikoin lenkki). Kontekstuaalisuus, kerronta ja taidelätinät valloittavat.Tikli

3. Vuoden historiallinen romaani

Keksin ihan oman lokeron tätä kirjaa varten, toisaalta selittelemättä paras, sillä olen jo nuorena hurahtanut historiallisiin romaaneihin. Tänä lukuvuonna kävin kamppailua monen kotimaisen (Graniittimies/Kultarinta) ja käännetyn (Näkemiin taivaassa) kesken, ja tässä se on: Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Runsas romaani on rujo, rönsyilevä ja raju. Se voi olla itsetarkoituksellista, vaan vaikuttavasti kokonaisuus pysyy kasassa. Loppuosassa ovat Gröönlanti- ja laivahommat karata käsistä, päätöspuolen tulinen Kööpenhamina leimehtii mieleen jäävästi.

4. Vuoden dekkari

Jari Järvelän jäntevä Tyttö ja pommi jännitytti tehokkaasti. Siihen vaikutti napakka kerronta kahden henkilön silmin. Ympäristön ja henkilöiden psyyken tavoittaminen ihastuttaa. Kesän korvalla kokosin listan alkuvuoden jännityssuosikeistani, ja voisin lisätä siihen ainakin uusimman Nesbøn ja Indriađasonin.

5. Vuoden fiktioija

Tälle romaanille oli keksittävä oma kunniamainintalokero. Kate Atkinsonin Elämä elämältä iski minussa johonkin selittämättömään. Kirjan mahdollisten rinnakkaistodellisuuksien taiteilu ja sattumien sanelu vei minut leikkiin mukaan. Kiehtovaa.Atkinson

6. Vuoden kirjapettymys

Luin sen urhoollisesti loppuun, sillä halusin kuitenkin selvittää tappajan. Kiristelin hampaitani ärsyyntyneenä ja huokailin pitkittämista. Tämä romaani on juuri sellainen nykyjärkäle, jossa sekoitetaan genrejä ja jännite rakennetaan hyödyntämällä dekkariominaisuuksia. Toiset siinä onnistuvat, toiset taas kasaavat lattean ja tietoisen teelmän. Pettymykseni kärki: Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

7. Vuoden vanha kirja

Bloggaaminen on vaikuttanut lukutottumuksiini yhdellä räikeällä tavalla: huomaan kahmivani etenkin uutuuskirjoja. Koko ajan ilmestyy kiinnostavia uutuuksia, ja ne on muka nopeasti saatava luettavaksi ja sanottava niistä sananen. Ravistelen itseäni tuosta kierteestä irti aika ajoin, ja esimerkiksi kirjabloggaajien vanhan kirjan haaste oli tervetullut. Valintani ”vanhaksi kirjaksi” on kuitenkin Emmi Itärannan Teemestarin kirja – jopa se ilmestyi JO 2012. Sen kirkas tyyli vetoaa.

8. Vuoden huvittaja

Naurattava viihdytys on vaikea laji. Koska pari letkeää humputtelijaa sai minut nauramaan ja hymähtelemään, lisään ne listaukseeni. En ole erityinen likkalitteratuurifani, mutta kyllä keski-ikäinen Bridget on lyömätön leski. Siispä hänelle pääpysti ja kruunu, ja perintöprinsessan tiaran ohjennan kolmekymppisen naimahuolia potevalle Iirikselle. Huvittajanaiseni siis ovat Helen Fieldingin Bridget Jones. Mad About The Boy ja Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.
Bridget Jones

9. Vuoden ei-proosavaikuttaja

Olen romaaneiden suursyömäri, mutta silloin tällöin nautiskelen muuta kirjallisuutta. Valitsen siitä joukosta ilahduttajaksi kokoelman Rakkaani, romaanihenkilö. Se sisältää 20 tunnustusta fiktiohenkilöihin hurahtamisesta, ja joukossa on sekä tuttuja että tuntemattomia hellien tunteiden kohteita. Kokoelman kirjoittajat ovat kirjailijoita, toimittajia tai muuten kirjojen ja kielen kanssa toimivia. Tiettyä epätasaisuutta kokoelmassa on mutta paljon viehättävää vilpittömyyttä.

10. Vuoden muu kulttuurikokemus

Elokuvien, teatteriesitysten ja näyttelyiden joukosta on kehnoa napata yhtä muita ylimmäksi nousevaa. Menköön tämä meriitti tänä vuonna amerikkalaiselle elokuvalle. Richard Linklaterin Boyhood on vaikuttava läpileikkaus yhden perheen ja etenkin pojan kehityksestä. Se puhuttelee elämänkaltaisuudellaan.

11. Vuoden kulttuurimatkanähtävyys

Oli ilo käydä muutamalla matkalla, räpistellä siten irti velvollisuuksien verkosta. Valintani voisi olla Bruggen huikea Jan van Eyck -maalaus tai Budapestin jungend-julkisivut, mutta se onkin heinäkuun lopun Vilna. Matka-aikana tapahtui tietty henkilökohtainen käännekohta, ja sen kaoottisessa tunnelmassa astuin pienen gallerian valokuvanäyttelyyn ja täysin odottamattomaan kohtaamiseen näyttelyn kotimaisen tekijän Hannele Majaniemen kanssa. Vaikkeivät kaikki tähdet olleet reissussani oikeissa asennoissa, kokonaisuus jää merkitysmuistoihin.

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

IMG_1454

Majaniemen installaatio viestii lukevalle ja kirjoittavalle katsojalle.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Taide

Juonijyrä

Luen ja odotan – ja kyllähän yli 800 sivussa on luettavaa, jos juuttuu odottamaan, milloin alkaa kaikki kehut lunastava meno. Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suom. Anna-Maija Viitanen, Otava 2014) on pituudestaan huolimatta onnettoman ohut. Tiivistetysti kirjassa selvitetään vanhaa murhaa.

Sveitsiläinen kirjailija on näppärästi sijoittanut tapahtumat Amerikan ihmemaahan. Ehkä se jo selittää alun epäuskottavat ylisanat: kaikki tunnistavat Marcuksen, nuoren menestyskirjailijan; kaikilla on hyllyssään Harryn, Marcucksen esikuvan, 30 vuotta sitten ilmestynyt ihaaaana romaani; kaikkia kuohuttaa 33 vuotta sitten tapahtunut 15-vuotiaana murhatun Nolan kohtalon paljastuminen. Siis kaikkia.

Ja tulet huomaamaan, että vaikka jotkut haluavat uskotella, että kirjassa on kyse sanoista, he ovat väärässä: kirjassa on kyse vuorovaikutuksesta.

Jaa, minusta kirjoissa on kyse sekä sanoista että vuorovaikutuksesta. Hyvä romaani puhuu minulle, puhuttelee, haastaa. Tämän kirjan kanssa en päässyt vastavuoroiseen suhteeseen, siihen tilaan, jossa kieli, kerronta, henkilökuvaus, tarina ja juoni antavat minulle uutta ajateltavaa ja innostavan, joskus jopa kohottavan, elämyksen. Joskus viihdyttävyyskin riittää, mutta ei silloin, kun lukiessa kiusaantuu.

Romaanin lukujen alussa Harry Quebert opettaa tulevaa menestyskirjailijaa, romaanin kertojaa Marcusta; sellaisesta tilanteesta edellinen sitaatti on napattu. Harry on nuorelle kirjailijalle isähahmo, opettaja ja ystävä, ja Marcus ajautuu selvittämään Harryn osuutta kolmen vuosikymmenen takaisiin tapahtumiin. Käsittelyssä ovat lisäksi yksinäisyys, ystävyys, rakkaus, totuudet ja salaisuudet.

Romaanin yhden tason on tarkoitus käsitellä kirjailijuutta ja kirjoittamista. Luomisen tuska, menestymisen tarve ja kirjamyynnin kaupallisuuden reunaehdot tulevat kärjekkäästi näytille.

Kärjistyksiä on lisäksi övereiksi äityvissä äitisuhteissa. Yleensäkin henkilöt jäävät kuoriksi tai epämääräisiksi vihjevyyhdeiksi, eivätkä kertoja, Harry tai Nola kaappaa puolelleen, myötäelämään. Tunnelmassa haetaan hiipivää jännitettä murhamysteerielokuvien tai tv-sarjojen tapaan, mutta kihlmöivän outouden sijasta pysytään tavanomaisen rajoissa.

Nola rakasti Harrya. Nola rakasti hortensioita. Nola rakasti lokkeja. Nola = nolo Lolita.

Nola rakasti Harrya. Nola rakasti hortensioita. Nola rakasti lokkeja. Nola = nolo Lolita.

Juonessa ja tarinassa on aineksia ystävyyden ja eriparisten rakkauksien ristiriitojen käsittelyyn. Tunteita ladellaan, sanallistetaan kuluvin hokemin, mutta niitä ei saada välittymään tai elämään. Ymmälleen minut jättää se, että asetelma, jossa 34-vuotias mies rakastuu 15-vuotiaaseen, selvästi kovin lapselliseen tyttöön, jää riipivyydessään hyödyntämättä. Tunnepuhe on kauttaaltaan vaivaannuttavan latteaa.

– Rumako? Herranen aika, Nola sinä olet minusta suunnattoman kaunis.
– Ihanko totta? Ja minä kun olin niin allapäin… Ajattelin ettet sinä halua minua. Teki mieli hypätä ikkunasta ulos.
– Et saa puhua tuollaisia.
– Sano sitten vielä kerran, että olen sinusta kaunis…
– Sinä olet minusta hyvin kaunis. Olen pahoillani, että olen aiheuttanut sinulle pahaa mieltä.
Nola hymyili taas. Pelkkää väärinkäsitystä koko juttu Harry rakasti häntä! He rakastivat toisiaan! Nola sanoi hiljaa:
– Ei puhuta siitä enää. Ota minut syliisi… Sinä olet niin älykäs, niin komea, niin tyylikäs.

Minkä ihmeen takia luin kirjan loppuun, mutta jätin Kerstin Ekmanin Huijareiden paraatin kesken luettuani 3/5? Kummassakin romaanissa kirjailijuus on kovassa käsittelyssä. Ekmanin tarina jämähtää (vaikka kerronta on monin kerroin taidokkaampaa kuin Dickerin), eikä annettu kuvio muuksi muutu (ainakaan luovuttamispisteeseeni mennessä); ja kun ei juoni eikä henkilökuvaus tekstin edetessä syttyneet säihkymään, väsyin ja luovutin. Dickeriä jatkoin kömpelön kerronnan esteisiin töksähdellen puhtaan juoniorientoidusti: halusin kaikesta huolimatta saada selville, kuka on syyllinen ja mitä ovat totuudet. Juoniveto siis vie, ja tarjoaa Harry Quebert myös joitain odottamattomia tapahtumayllätyksiä.

Dickerin esikoisromaani antaa ainesta erilaisille lukukokemuksille: Lumiomenalle se maistuu ja Amman lukuhetki pitää romaania toimivana. Kirsin kirjanurkka on samoilla linjoilla kanssani kömpelyyden suhteen, ja hänen laillaan mietin kirjan natsaamista Keltaisen kirjaston linjaan.

Lyhyesti vielä kesän tiiliskivien vertailu: siinä missä Dickerin kirja on pitkitetyksi arvoitusjännäriksi jähmettyvä, Donna Tarttin Tikli on eri genrejä älykkäästi yhdistelevä ja henkilöihinsä hengen puhaltava, klassikkoproosaa varioiva, lukijan viettelevä romaani.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Hyvistä teoista pahoihin ja päinvastoin

Donna Tarttin Tikli (suom. Hilkka Pekkanen, WSOY 2014) kestää lähes 900 sivuaan, se jopa lisää loppua kohti kierroksiaan ja jättää kylläiseen lukijaan silti pienen nälän tunteen. Romaani on hieno: se on viihdyttävää ja sielukasta taidetta.

– – mutta – todella suuri taideteos on niin monimuotoinen, että se tunkeutuu mieleen ja sydämeen monenlaisista kulmista ja monenlaisin ainutlaatuisin ja ainutkertaisin tavoin.

Tikli on monista aineksista rakennettu.

Tikli on monista erisävyisistä aineksista rakennettu.

Koska periaatteenani on välttää juonikuvailuja, kerron vain sen, että romaanin alussa 13-vuotias minäkertoja Theo Decker näkee manhattanilaisessa taidemuseossa 2000-luvun taitteessa, juuri ennen katastrofia, Fabritiuksen maalauksen ”Tikli” vuodelta 1654. Maalauksesta tulee Theon elämän kantava voima, hyvässä ja pahassa. Theo kertoo elämästään siihen asti, kun hän on kolmikymppinen  antiikkikauppias. Miehenalun varhaiskasvua on vahvistanut rakastava äiti, ja sen vaikutus tuntuu hanttapuli-isän ja muiden kaltevalle pinnalle vievien vaiheiden rinnalla.

Henkilökuvaus on on polveilevaa, havainnollista, pieniä piirteitä ja suuria linjoja yhdistelevää. Theo kuvaa itseään säästelemättä, samoin lähellään viivähtäneitä. Teiniystävä, hurmaava ja hirveä Boris, on romaanille ja päähenkilölle merkityksellinen, samoin Boriksen vastavoima, sydämeen käyvä vanha herra Hobie. Barbourin hienostoperhe kietoutuu sekin Theoon monin kiehtovin tavoin. Tyttöjä romaanissa vilahtaa jotenkin symbolisesti, sillä Tikli on erikoisen epäeroottinen romaani. Rakkautta romaanissa kyllä on. Tunteet tiivistyvät etenkin surussa, pelossa, ystävyydessä ja taiteessa.

Tikliä kutsuisin sumeilematta lukuromaaniksi (vaikka termiä kritisoidaankin): se on juonivetoinen, paljon käänteitä sisältävä, täyteläinen tapahtumatallennus. Romaanin henkeen sopivasti kerronta on pitkälti kronologista kasvukertomusta, ja teksti syvenee ja laajenee kuvailuista dialogeihin, havainnoista pohdintoihin. Vaivattomasti se kunnoittaa vanhoja romaaniperinteitä, ja itse tekstissäkin mainitaan Dostojevski, Maupassant ja Proust. Dickensiin viitataan, eikä häntä voi ohittaa: Tiklissä on modernisoituna vähintään puoliorpoja, ankeita oloja, (pikku)rikollisia, vaaroja ja jokunen pelastava hyväntekijä sekä neuvokkaita koltiaisia. Tartt on lisäksi lomittanut rikosromaanin psykologiseen romaaniin. Jollain tavoin myös tyttökirja-aineksistakin ammennetaan, sillä lapsuudesta seurannut ihastus kytee hiipumatta. Kokonaisuus on tavallaan pohjimmiltaan kirjeromaani, kertojansa jälkiviisaana muokkaama.

Kaikkinainen rönsyily viehättää minua, mutta erityisen sytyttävä on taideromaanipuoli. Kertojan ja hänen kumppaneidensa keskustelut ja pohdinnat taiteesta ovat silkkaa sielun ravintoa. ”Tikli”-maalauksen analysointikohdat ovat huikeita, ja maalauksen merkitys Theon kehityksessä on ylittämätön, osin selittämätön ja elämänkaltaisen arvaamaton.

Jo siinä, että ojensin käteni tarttuakseni siihen, oli jonkinlaista avartumisen tuntua, tuntui mielihyvän ailahdus, ylevöitymisen tunne, ja jossain merkillisessä vaiheessa, kun olin katsellut sitä tarpeeksi pitkään silmät jäähdytetystä autiomaan ilmasta kuivina, kaikki tila tuntui katoavan sen ja minun väliltä niin että kun kohotin katseeni, todellista oli enää vain maalaus enkä minä.

Se oli erilainen eikä ollut. Ja kun valojuovat liukua välähtelivät sen yli, koin rauhattoman tunteen, että verrattuna tähän maalaukseen oma elämäni oli pelkkä säännötön, ohimenevä energianpurkaus, biologisen sähkön staattista rätinää, umpimähkäistä kuin sivutsemme vilahtelevien katulamppujen valo.

Tikli_Fabritiuksen maalaus

– ”hänellä oli tapana puhua siitä, että miten hyvin suuria taideteoksia katsoessaan voi tuntea ne syvästi, melkein tunkeutua sisään, jäljennöstenkin avulla.”

Ars longa, vita brevis -tyylinen kirja hönkii korkeakulttuurisesti, mutta sen lisäksi ala- ja pop-kulttuurien hapekas ilma tekee kokonaisuuden helpoksi hengittää ja kirjan teksti kulkeutuu vaivattomasti verenkiertoon.  Tikli on romaani elämän tarkoituksettomuudesta ja tarkoituksesta. Valinnat ja ennakoimattomuus kulkevat rinnakkain. Sanomaloimena mutkittelee se, että hyvää tarkoittavat valinnat voivat johtaa pahaan, ja jotkut pahat teot voivat johtaa hyvään. Eletään sen kanssa – ja nautitaan taiteesta.

Siinä todellisuus törmää ihanteeseen, pilasta tulee vakavaa ja kaikki on vakavaa pilaa. Se on lumottu paikka, jossa kaikki asiat ja niiden vastakohdat ovat yhtä totta.

Tikli on kaikin tavoin runsas: lukuilo, allitreeneri, päänalunen, rahinkorotin.

Tikli on kaikin tavoin runsas: lukuilo, allitreeneri, päänalunen, rahinkorotin.

PS. Unelmani on, että HBO saisi tehdä romaanista 12-osaisen laatusarjan (jonkun tanskalaisen käsikirjoittamana); Theon aikuisroolissa olisi ehdottomasti James McAvoy (skottiaksentista koulittuna) ja aikuis-Boriksena itseoikeutetusti Girls-sarjan heittiö-Adam (Adam Driver).

PS. PS. Muita lukukokemuksia voi tutkia ainakin blogeista Kirjakaapin kummitus ja Kulttuuri kuoistaa, ja näissä teksteissä on linkkauksia vielä lisää.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus