Avainsana-arkisto: Donna Leon

Jännitystuttavat: Brunetti ja Erlendur

Dekkariviikko

Dekkariviikko on alkanut! Tällä viikolla jännitetään kirjallisesti, ja siinä täpinässä ovat kirjabloggaajat mukana. Yöpöydän kirjat -blogi kokoaa mukana olevat blogit ja viikon päätteeksi tekee yhteenvetopostauksen.

Eilen aloituspäivänä ilmestyi tunnin välein dekkarijuttuja. Aloitin Adamsbergillä, nyt jatkan muiden etsiväherrojen seurassa.

Tarkennus pääotsikkoon ”Jännitystuttavat” on paikallaan: italialainen Brunetti ja islantilainen Erlendur eivät ole keskenään tuttavia, mutta monivuotisia dekkarikavereita he ovat minulle. Kummankin tapaamista odotan, ja pitkään heitä olen lähes vuosittain päässytkin treffaamaan.

Tuntematon ihailijaDonna Leonin luoma Brunetti, työpaikan ydinhenkilöt ja perhe leppostelevat entiseen tapaan. Tuntematon ihailija (Otava 2017) tuo sarjasta tutun opperalaulajattaren Venetsiaan. Diivaa piinaa fani, jonka ihailu muuttuu väkivaltaiseksi. Tarvitaan Brunettia sotkua selvittämään.

Leon on varma kertoja, jopa rutiininomainen. Oopperakuvauksissa hän nyt ylittää itsensä, muuten mennään entiseen malliin. Vakaa ja varma Brunetti miettii inhimillisiä, vaimo uppoutuu kirjallisuuteen, kotona on kivaa, vaikka muualla velloisi (naisiin kohdistuva) väkivalta, korruptio ja vallankäyttöilkeydet. Ei ole tarkoitus kuulostaa kyyniseltä tai vähättelevältä. Venetsialainen viihdejännitysannos maistui ehkä eiliseltä tiramisulta mutta maistui silti siltä, mitä odotinkin. Kelpo viihteeltä.

Muistin piinaamat2Sitten Islantiin. Mukavaa tavata vanhat työtoverit, sillä hyvin pohjustetut henkilöt ovat jatkuvuuden tae. Arnaldur Indriđasonin lukijoille tutut poliisit työskentelevät entiseen tapaan verkkaisen harkitusti dekkarissa Muistin piinaamat (Blue Moon 2016).

Vaikka sarja on edennyt lähelle tätä päivää (pomo-Marion on sairastunut ja kuollut, Erlendurkin taitaa lähennellä eläkeikää), Indriđasonilla on vapaat kädet pomppia ajassa. Muistin piinaamat vie vuoteen 1979, jolloin Erlendur on vielä melko tuore poliisi ja Marionin etsiväkunto tikissä.

Erlendur kiehtoo minua melankolisen estyneenä mutta humaanina henkilönä. Omat traumat painavat ja johtavat häntä selvittämään yhä vain katoamistapauksia. Sellainen on tässäkin osassa, vaikka pääagendalla on lämminvetisestä tulivuorimaaston lammikosta löytynyt ruumis. Marionillakin omat salaisuutensa, ja tässä sarjan osassa nuoruudentuttavuuden tilanteeseen saadaan selvyys.

Hitaasti edetään – mutta varmasti. Siten kerronnan imu ottaa valtaansa, sitä huomaa haahuilevansa islantilaisissa maisemissa ja kodeissa. Sitä huomaa toivovansa jotain iloa Erlendurin ja monen muunkin kirjan henkilön elämään. Haluaisi syöttää sanoja Erlendurin suuhun, esimerkiksi lähentyä murheillaan isälliseksi pomoksi sopivaa Marionia. No, hyvä työsuhde se on noinkin. Kahdella sanalla sanoen: ihmismäistä jännitysproosaa.

– –

Donna Leon
Tuntematon ihailija. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2017
dekkari
285 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita Brunetti-juttujani: Ansionsa mukaan, Kultamuna, Turvasatama ja Ystävä sä lapsien.

Arnaldur Indriđason
Muistin piinaamat
suomentanut Seija Holopainen
Blue Moon 2016
295 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita juttujani Arnaldur Indriđasonin kirjoista: Varjojen kujat, Reykjavikin yöt ja Mestaruusottelu,

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Donna Leon: Ansionsa mukaan

img_3223

Miksi edes postata tästä? Donna Leonin 23. Brunetti-dekkari Ansionsa mukaan (Otava 2016) on samaa turvallista ”jännitystä” kuin 22 edeltänyttä. Venetsian maisemat ja korruptio ovat tuttuja, perhekeskeinen komissario herkuttelee taas tutkijavaimon väsäämillä aterioilla, pomo-alanen-sihteeri-suhteet rullaavat entisin jännittein ja yksi rikos ratkaistaan.

Postaan juuri siksi: Leonin linja pitää. En pysty lausumaan, onko kirja hyvä tai miten hyvä, sillä Leonin kirjat ovat minulle rituaali. Tiedän saavani vuosittaisen sohvannurkkamatkan kaupunkiin, jossa kauneus ja rappio sulautuvat ainutlaatuisesti. Tiedän saavani annoksen inhimillistä pohdintaa epätäydellisestä elämästä, jossa joiltakin asioille suljetaan silmät, vaikka nähdään. Uuteen Brunetti-kirjaan tartun levollisin mielin: kiva tavata tuttuja; mikäköhän ihmiselämän kiemura on tällä kertaa tutkinnan kohteena.

Brunetti-kirjoissa on kerrassaan viehättävää vanhanaikaisuutta. Kohteliaat tavat ja keskustelukonventiot luikertelevat tekstissä sulavasti. Hierarkinen venetsialaisuus välittyy, silti vaatimattomista oloista ponnistanut Brunetti luovii onnistuneesti niin contessojen kuin baarimikkojenkin kanssa.

Ansionsa mukaan ylittää odotukseni. Kultivoitunut komissario pistelee keväisessä Venetsiassa parasta ihmistuntemus- ja kulttuuriosaamistaan kollegoiden, kirjallisuudentutkijavaimonsa, kirjastoihmisten ja kreikanopettajan kanssa. Kirjaihmisenä symppaan Brunettia. Tämä poliisimies iltalukemisikseen tutkii klassikoita, ja sitaatteja häneltä irtoaa vaikkapa ikivanhojen kirkkoisien teksteistä.

Entä poliisityö? Oi tätä verkkautta, tehokkaan tutkintatyön tuhraamista! Aikaa riittää lörpöttelyyn, kahvitteluun, ruokailuun ja ennen kaikkea vaelteluun Venetsiassa.

Tuhraantunut? Hän oli käynyt Vianellon kanssa mukavan keskustelun, palauttanut mieleensä pienen nuoruusmuiston ja saanut puolueettomalta taholta vahvistuksen vakaalle käsitykselleen, että synnynnäisesti pahoja ihmisiä oli olemassa.

Ai juoni? Arvokkaita vanhoja kirjoja silvotaan ja katoaa harvojen tuntemasta kirjastosta. Vaivihkaisen rötöksen taustalta selviää muutakin synkkää, myös ihmisen sisäisestä laadusta jotain perustavanlaatuista. On olemassa ihmisiä, joille oman edun etsinnässä mikään ei riitä ja jotka eivät mitään kaihda. Jotkut heistä saattavat saada ansionsa mukaan.

Ansionsa mukaan

– – –
Donna Leon
Ansionsa mukaan
Suomentanut Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä
Otava 2016
dekkari
272 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Dekkarimaaliskuun tilinpäätös

Maaliskuun mittaan ajauduin jännärikaistalle, koska sain käsiini pari juuri ilmestynyttä dekkaria ja tarttuin pitkään vuoroaan odottaneen tekijän teoksiin. Kaikki dekkarikuukauteni kirjat liittyvät moniosaisiin sarjoihin. Donna Leonin Brunetti-kirjoissa on päädytty 22. osaan, Tarquin Hallin Vish Puri -juttuista ilmestyi neljäs suomennos, ja Mons Kallentoftilta on ilmestynyt kuudes käännös. Kumma imu sarjamuodossa on – sen selittää ihmisen luontainen uteliaisuus.

Onnistuneessa sarjassa tulee tarve tarrautua pääetsivien puntinliepeisiin ja raahautua siten uusien tapausten selvittämiseen. Juoni saa vetää tai jopa vetelehtiä, kunhan henkilökuvaus ja ihmiskuva ovat kiinnostavia. Koska en ole sarajamurha-, kidutus- ja mysteerifanittaja, aika arkinen (jännitys)juoni vetää puoleensa. Tietynlaista särmää toivon, mustavalkoisuutta kartan ja kerronnalta kaipaan omaäänisyyttä.

Donna Leonin Brunetti ei ole erityisen särmikäs, mutta hänen vakaa hahmonsa vetää puoleensa. Yhteispeli luottoapureiden kanssa on mainiota. Kultamuna käsittelee jälleen Venetsian kirjavaa kantaväestöä ja ihmisten piittaamattomuutta. Vastakuvana on Brunettin rakkaus perheeseensä. Hieman väsähtämään päin komisario on, ainakin epäilys maailman tolkullisuudesta sen kuin vahvistuu.

Vish Puri ja Brunetti - "mamu"kirjailijoiden sankaritypit Intiasta ja Italiasta

Vish Puri ja Brunetti – ”mamu”kirjailijoiden sankaritypit Intiasta ja Italiasta

Omalla Venetsia-reissulla pari Brunetti-kirjaa lisäsi matkatunnelmaa, ja ihastelin paikan päällä autenttista miljöökuvausta. Intiassa en ole koskaan käynyt, joten tukeudun paikallistuntemuksessa pelkästään Tarquin Halliin. Ei minulla ole syytä epäillä, etteikö kirjojen newdelhiläinen tai muu intialaismeno olisi tarpeeksi uskottavaa. Vish Puri & Lemmenkommandojen tapaus yhdistelee totutusti koomisia elementtejä kulttuurin ikäviin kääntöpuoliin. Sekä Leone että Hall ovat maahanmuuttajia ympäristöissä, joita he kirjoissaan kuvaavat. Ehkä he siksi ripottelevat yhteiskunnallisia epäkohta mutta eivät juutu niihin.

Kallentoftin neljä ensimmäistä dekkaria: Sydäntalven uhri, Suvisurmat, Syyskalma ja Kevätkuolema

Kallentoftin neljä ensimmäistä dekkaria: Sydäntalven uhri, Suvisurmat, Syyskalma ja Kevätkuolema

Kallentoft kuvaa Linköpingiä, ja sen ympäristön ja yhteiskunnan hahmotelmia luin neljän dekkarin verran, eli ahmaisin vuodenaikasarjan. Sen juju on alkoholismin kanssa kamppaileva päähenkilö Malin Fors. Brunetti ja Vish Puri ovat syöppöjä perhemiehiä, mutta usein dekkaripoliisit ovat viinaan meneviä, yrmeitä, eronneita, yksinäisiä. Malin kuuluu jälkimmäiseen lajiin, joskin hän on nuorehko, näyttävä blondi nainen. Malin ei ole erityisen miellyttävä hahmo mutta juuri siksi ottaa otteeseen. Romaanien yliluonnollinen puoli ei minua innosta, mutta muuten synkkämielinen kerronta ja kirjava henkilögalleria kiinnostavat. Ja on Kallentoft maaliskuun valikoimastani pätevin jännityksen virittäjä.

Jännäriominaisuuksia on muissakin maaliskuuni kirjoissa. Pärttyli Rinteen Viimeinen sana (Noxboox 2015) pitää pihdeissään viimeiseen sanaan, jota odottaessa voi ratkoa yli-ihmishuuruisen lukiolaisen maailmankuvaa ja ratkaisuja. Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010) kieppuu päähenkilön menneisyysmysteereissä ja katoamistapauksissa.

Miksi lukea dekkareita ja erityyppisiä jännäreitä? Perimmäinen syyni ajanvietteen lisäksi on kaipuu keksiä (jännitys)juonen viemänä lisää ihmisestä ja maailmasta. Sehän ei lopulta ole genrestä kiinni. Maaliskuuni otanta ei minua hihkuntaan hurmannut, mutta viihdyin, ja Rinteen seurassa järkyin.

Jos kiinnostuit käsityksistäni hyvän kirjallisuuden ja dekkarin kytköksistä, voit lukea lisää Fred Vargasia käsittelevästä vanhasta jutustani. Hulppeaa (jännitys)kirjahuhtikuuta – enkä huudahda perään: ”Aprillia!”


Linkkejä tähän juttuun liittyviin postauksiini:

Donna Leon: Kultamuna (Otava 2015, suom. Kaijamari Sivill)

Tarquin Hall: Vish Puri ja Lemmenkommandojen tapaus (Gummerus 2015, suom. Tero Valkonen)
Tarquin Hallin tapaaminen

Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri (2010/2012), Suvisurmat (2010/2012), Syyskalma (2011/2013); suom. Mirja Huovila\Schildts & Söderströms, Atschi!-pokkarit. Kevätkuolema (WSOY 2013), suom. Arja Gothoni ja Juha Saikkonen

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana (Noxboox 2015)
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010)

Hyvää kirjallisuutta: dekkareista ja Fred Vargasista

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Donna Leon: Kultamuna

Donna Leonin komisario Brunetti -sarjan dekkareita on suomennettu jo yli 20, viimeisin on Kultamuna (Otava 2015). Epätasaisen sarjan uutukaisin vetää varmaa humanismilinjaa.

Brunetti ajatteli jo ensimmäisellä filosofian kurssilla esitettyä ongelmaa: jos metsästä kaatuu puu, eikä kukaan ole kuulemassa, kuuluuko siitä ääntä?
Määritelläänkö ihmisen elämä vain suhteessa toisiin ihmisiin? Jos, niin kuin Brunetti uskoi, ihmisen elämä jatkuu vain niiden ihmisten mielissä, jotka ovat tunteneet ja muistavat hänet, niin silloin Davide Cavanellan elämäntaival tosiaan oli surkuteltava ja päättyisi hänen äitinsä kuolemaan.

Lähipesulan puhumaton apumies Davide kuolee, ja Brunettin Paola-vaimon omantunnon soimaus resonoi komisariossa. Ammattietiikan rajat ylittää Brunettin tapa veivata työjuttuja rouvansa kanssa, mutta se on oleellinen nyanssi perhekeskeisen rikostutkijan toimintatavoissa. Siispä Brunetti lähimpine apureineen ryhtyy selvittelemään kuolleen ja hänen äitinsä taustoja. Tavallisesta tapauksesta paljastuu hämmentäviä epätavallisuuksia.Kultamuna

Mitä pitemmälle sarjassa edetään sitä verkkaisempaa on poliisityö. Selvityshommat etenevät tuttavien kesken tuumailuina. Kerronta on vaivatonta viivyttelyä, jolloin on aikaa ihmiselon tutkailuun. Mikään inhimillinen ei ole enää Brunettille vierasta, joten jäljelle jää – inhimillisyys. Petollisuus ja ihmisten kaltoinkohtelu masentavat, mutta ymmärrys elämään kuuluviin pikkuvirheisiin, pettymyksiin ja hetken iloihin luo kirjoille elämää ymmärtävän pohjan.

Paikallistapojen ja -politiikan rasittavuuksiin poiketaan vähän väliä, mutta on yksi asia, joka pelastaa kaikelta: turvallista onnea tarjoava perhe-elämä. Brunettille se on kaiken selkäranka. Rikostapauksissa se on yleensä katkennut.

Arkipäiväisyys ja tavallisuus ovat kirjojen viehättävyyden takana. Aterioinnilla on merkittävä rooli. Se on sekä huvittavaa että tietyllä tavalla hurmaavaa, lisäksi se on oleellinen osa kirjojen paikallisväriä. Eikä Brunetteja voi ohittaa mainitsematta Venetsiaa, sillä kanavakaupunki kilpailee komisarion kanssa päähenkilön tittelistä.

Kultamuna on varmaa, tuttua Leonia. Ote voi olla yllätyksetön mutta ihmisenmittainen: ei tarvita erityistehosteita (sarjamurhia, kidutuksia, yliluonnollisuuksia jne.), sillä jokapäiväisyydessä on tarjolla tarpeeksi julmuutta ja toisille selviämismahdollisuuksia.
– – –
Donna Leon 

Kultamuna
Suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2015
301 sivua
jännitysromaani
Sain kirjan bloggajakaverilta lainaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Palazzojen katveessa

Venetsia välkähtelee syksyisessä valossa. Kirkkaalla ilmalla pohjoisen vuoristo siintää kaupunkiin. Komisario Brunettin mukaan alati muuttuvaan ja ihmisen pilaamaan veteen ei ole niin luottamista, mutta vuoret säilyvät hyvin ihmisen jälkeenkin. Ihminen siis tarvitsee jotain pysyvänkaltaista kestääkseen.

Brunetti-sarjassa Turvasatama (Otava 2013) on Donna Leonin tuotantoa parhaasta päästä. Aikuisten viisikkotyyppinen ateriakokonaisuuspainotteisuus ei tällä kertaa varasta kaikkea mielenkiintoa, vaan nyt tematiikka hallitsee. Kun on dekkarista kyse, kuolema edellä mennään, tosin rakkaus sen vierellä kulkee. On olemassa hyvien ja lojaalien ihmisten pyyteettömiä tekoja, mutta on myös petoksia ja huijauksia.

Turvasataman kieli ja kerronta ylittää taidokkaasti tavanomaisuuden. Brunettin ajatteluun pureudutaan, samoin hänen suhtatumiseensa kanssaihmisiin. Rakkaus vaimoon on vilpitöntä, ja siinä on ripaus kipinää kannattelevaa epävarmuutta. Rakkaus kietoutuu selvitettävään rikostapaukseenkin, ja sen erilaiset ilmenemismuodot näyttäytyvät moniselitteisesti. Lisäksin ymmärrys kommunikaation kiemuroihin ja ihmisten ilmaisupeleihin kuvataan hyvin.

Myös työsuhteita käsitellään kirkkaasti. Pattan ja Scarpan johtajatyylien rasittavuus luonnostellan tarkkanäköisesti. Brunettin luottomiehen Vianetton merkityksellisyys ja yhteistyön sujuvuus piirretään vivahteikkaasti. Ylittämätön on viehättävä sihteeri Elettra, joka tiedonhakutehtävissään runnoo sumeilematta lakeja, ja Brunetti antaa sille ristiriitaisen mutta hiljaisen tukensa. Ovathan eritasoiset huijaukset maan tapa. Leon antaa kovin kyynisen kuvan politiikasta, kaupankäynnistä ja työnteosta, mutta lukija ei kyynisty, sillä kirjailija panostaa luottamusta herättävästi henkilökuvaukseen.

Kevään ajan Ylen Teemalla on saatu viikottain ihmetellä saksankielistä Bunetti-tv-sarjaa. Alkuosien roolitus oli onnistunut, joten väärä kieli meni siinä sivussa. Merkillinen päähenkilöiden roolitusvaihdos neljän ensimmäisen jakson jälkeen pisti kakistelemaan, sillä tv-toteutus alkoi vaikuttaa tyypillisen ilmeettömältä tv-krimiltä. Onneksi Vianellon näyttelijä on säilynyt samana lempeänä jättinä. Kun pääosan esittäjäksi ajattelee itse vetisen kaupungin, sohvamatkailu kanavakaupunkiin on viihdyttänyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Elokuvat, Kirjallisuus

Barbarotti/Brunetti

Viiletin Venetsia-tunnelmiin Donna Leonin Veritimantit-dekkarin (Otava 2011) avulla. Keväällä kaupungissa käyneenä on ilahduttavaa vaeltaa sielun silmin  komisario Brunettin kanssa kujilla ja kanaaleilla. Veritimantit-kirjassa kiinnostavinta oli melkoisen avoimeksi jäävä juoni, joka on kuitenkin kantaaottava ja vähemmistöjen roolia puiva. Ei juttu muuten erityisen kaksinen ollut. On välillä mukavaa tässä genressä lukea keski-ikäisestä miehestä, joka ei ole alkoholisti, hämärähemmo tai muuten tekemällä tehdyn rikkinäinen. Brunetti on vaimoonsa ja perheeseensä sitoutunut mässäilijä. Aikuisten Viisikkojahan nämä Leonit ovat: kolmen ruokalajin esittelyissä riittää vivahteita!

Håkan Nesserin ensimmäinen Barbarotti-suomennos on Sukujuhlat (Tammi 2011). Nesser kyllä osaa henkilökuvauksen, viihdekynnyksen ylittävän kerronnan ja lisäksi luo piinaavaa jännitystä. Henkilöiden sisäinen monologi on terävää, ja hahmojen masentuvuus viiltää ikävästi: katoamisia kohtaavan perheen elämä on siinä pisteessä, että sitä tahmeasti tallataan ja nähdään ympärillä olevat asiat inhorealistisessa valossa. Vaikka rikosvyyhden henkilöt ovat eriasteisen depression vallassa, kerronnan tyyli on jopa irrallisuuden ja vieraantuneisuuden kuvauksissa irrottelevaa. Hyytävää on perhesuhteiden etäisyyden kuvaus. Herkullisin on eläkkeelle jäävän käsityöopettajan sisäisen äänen kuuleminen: jumittuneet kyllästyneisyyden tunteet nostavat mieleen melkoisen värikkäitä tappiomielen väläyksiä. 

Barbarotti-hahmo on puolestaan aika kepeästi kuvattu polisiimies. Siisääntulo on hulppea: nimen historia piirreellään lennokkain vedoin, samoin elämäntilanne ja perhesuhteet. Barbarottin toiminta on vakaalla realistisella pohjalla järjettömässä maailmassa. Mieluusti odotan seuraavaa suomennosta. Enpä näemmä vaan saa dekkariputkea katkeamaan. Helteellä viihde vie – kehuttu historiallinen romaani Susipalatsi jumittaa, vaikka Thomas Cronwellin elämä ja aikakausi kiehtookin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Brunettin malliin

Kun he istuivat rinnatusten katsellen läntisellä taivaanrannalla näkyviä himmeitä valonrippeita, Paola sanoi: ”Kun siirrytään talviaikaan, pimeä tulee jo ennen ateriaa. Sitä minä eniten talvessa vihaan, sitä miten pimeä tulee ja miten varhain pimeys laskeutuu ja miten pitkään se kestää.”

”Onpa sitten hyvä, ettei asuta Helsingissä”, Brunetti sanoi ja maistoi grappaansa. (Donna Leon, Ystävä sä lapsien)

Minäpä asun Helsingissä, ja kevät on koittamassa, valo lisääntymässä. Ja tuota luin viime viikolla Venetsiassa, kaatosateen ropistessa ikkunaluukkuihin ja aqua altan noustessa korttelin päässä Piazza San Marcolle. Matkalukemisena oli Ystävä sä lapsien lisäksi Leonen Unelmien tyttö. Kirjavalinnat osuivat nappiin. Venetsia elää niissä todentuntuisena. Kartan avulla voi seurata Brunettin liikkeitä ympäri kaupunkia. Kun itse kuljin kujilla ja kanavilla, bongasin Leonin kuvauksia: etsin niuhottavan apteekkarin työpaikan, kuljin Brunettin työmatkaa Accademian sillalta jonkin matkaa, tähyilin komisarion äidin hautajaissaarta vastarannalta jne.  Kirjoista välittyvästä paikallistuntemuksesta oli myös paljon hyötyä. Löysin edullisia lounaspaikkoja ja muista kiinnostavia kohteita ja sain tietoja asioista, joita turistin kannattaa välittää. Matkaoppaita parhaimmillaan.

No entäs itse dekkarit? Minua viehättää se, että pääasia niissä eivät ole rikokset ja niiden selvittäminen. Niitä oleellisempia ovat ihmiskohtalot ja henkilökuvaus. Lisäksi ote on yhteiskunnallinen: modernin Venetsian ongelmakohtia pistellään kipeästi. Yksi asia Leonin kirjoissa kyllä askarruttaa. Päähenkilön Paola-vaimo on kirjallisuuden professori, joka väsää kolmen ruokalajin lounaan ja päivällisen päivittäin. Uranainen häärii donna mammana keittiössä ja jossain välissä lukee englantilaista romaanikirjallisuutta sekä käy yliopistolla opettamassa! (Ehkä tästä on tullut kirjailijalle palautetta,sillä viimeisimmissä teoksissa selvästi painotetaan sitä, että rouvan virka on puolipäiväinen.) Kieltämättä yksityiskohtaiset ateriakuvaukset viehättävätkin, herkullisilta kuulostavat.

Pääsin reissulla myös alkuun John Berendtin reportaasiromaanissa Venetsia, pudonneiden enkelten kaupunki. Tapahtumat käynnistää opperatalon La Fenicen tulipalo 1996, ja venetsialaistunnelmia kelataan siitä noin kuusi vuotta eteenpäin. Kirjassa on kiinnostavia henkilökuvia ja miljöökuvauksia. Etenkin palatsien kuvailu herätti, esimerkiksi Palazzo Barbaroa esiteltiin yksityiskohtaisesti: siellä on kuvattu Mennyt maailma -sarjaa ja Henry James kirjoitti siellä. Yhtä salia kuvailtiin siten, että se muistutti Barbarosa-Minotti -palatsia: siellä kävin katsoamassa La Traviata -opperaesityksen. Yhdessä salissa oli hieman rispaantuneet keltavihreät damastitapetit ja Tiepolon kattofresko samoin kuin Berendtin palatsikuvauksessakin. Vaan onhan kaupunki täynnä palatseja ja huipputaideteoksia. Kokonaisuutena tässä Venetsia-kirjassa oli turhan paljon jenkkivetoista löpinää ja monimutkaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen seurapiirikähmintöjen raportointia.

Nautin todella venetsialaisen Verdin ooperaversiosta kynttilöin valaistussa palatsissa. Kävin lisäksi barkokkikirkossa barokkikonsertissa (Vivaldi, Händel, Haydn) ja yllätyin, että kuluneeksi luulemani Vivaldin Kevät kuulosti todella  kohottavalta, kun se encorena vetäistiin konserttiyleisön iloksi. Taidenautintoja oli muitakin. Keksin uudelleen Bellinin! Muutama näkemäni maalaus vakuutti kirkkauden ja avaruuden tunteella. Berendtin kirjassa väitetään, että venetsialaiset tarkoittavat aina toista, mitä sanovat, asiat kääntyvät ja mullistuvat. Viimeisen matkaillan kunniaksi halusin nauttia Bellini-coctailin, jossa kuuluisi olla persikkamehua ja proseccoa, vaan sainpa proseccoa veriappelsiinilla – siis sinnepäin, toisin mutta melkein, kuitenkin, kenties. Elämys silti, aina.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu