Avainsana-arkisto: David Nicholls

Yhtä matkaa, tai sitten ei

David Nicholls tekee oletettavasti romaanissaan Yhtä matkaa (Us, suom. Inka Parpola, Otava 2014) eräänlaisen ennätyksen. Sivulla 94 hiukan vajaassa arkissa kertojapäähenkilö kiteyttää koko kuvataiteen historian. Ja hän tekee sen kovin osuvasti ja purevasti. Luonnontieteellisen järkevästi ja tunnetilanteissa jälkijättöisesti edetään koko romaanimitta: se on tarkotuksellista kertojan sieluntilaan silmäilyä.

Näin syyslomalaisena, joka ei tänä vuonna reissaa, saan matkakokemuksia tällä tavalla. Douglas on 54-vuotias biokemistimiekkonen, jonka noin neljännesvuosisatainen avioliitto on kriisissä ja suhde 17-vuotiaaseen poikaan on tulehtunut. Perhe lähtee ”grande tourille”, suurisuuntaiselle Euroopan-matkalle. Ei hyvä. Siis heille. Lukijalle se avaa aika realistisen näkymän pitkän liiton dynamiikkaan ja perhesuhteisiin.

Minäkerrontana etenevä romaani on Douglasin yksinpuhelu, jonka aikana kuvataan lomamatkan käänteet ja ainakin 25 vuotta entistä elämää. Tarkan ja säntillisen miehen kerronta paljastaa katkerasti kertojan ihmissuhdepuutteet itseironiaa tavoitellen. Douglas on kankea, liikuttavan tosissaan, kovin kunnollinen ja tavallista, järkevää toimintaa perään kuuluttava. Taiteellinen vaimo ja omaa tietään rämpivä jälkiteinipoika ovat toista rotua. Sääli yrityksissään erehtyvää Douglasia.Yhtä matkaa

Nyt on niin, että mietin kirjallisuuden syntyjä syviä. Kirjallisuushan on väylä eläytyä monenmoisiin elämiin, vaikka bagdadilaisen muorirähjän kohtaloon tai avaruusajan olion outouteen. Tällä kertaa minua todellakin kiinnostaa, miten kokee esimerkiksi pari-kolmekymppinen Sinä päivänä -fani Douglasin kanssa reissaamisen. Kiinnittyykö hän viisikymppisen, pohjimmiltaan kovin tunteellisen änkyrän turhan pitkitettyyn jorinointiin? Minua laveus välistä rasittaa, mutta pysyn matkassa. Olen melkein päähenkilön ikätoveri ja tunnen häneen suurta sielunkumppanuutta muita piinaavana matkaopaskirjojen tarkkana tavaajana, reissujen etukäteissuunnittelijana ja matkakohdekarttoihin uppoutujana. Samastun myös hopeahääpäivää lähestyvän suhteen muutoksiin ja otteesta karkaavien lasten, nykyisten nuorten aikuisten, tavoittamattomuuteen, niuhotustyyppisen kasvatusotteen tuloksiin.

Tietenkin, liki neljännesvuosisadan jälkeen, kaikki kaukaista menneisyyttä koskevat kysymykset on jo esitetty, ja jäljellä on enää ”miten päivä sujui?” Ja ”milloin tulet kotiin?” Ja ”oletko vienyt roskapussin ulos?” Kuulumme nykyään niin oleellisesti toistemme elämäkertoihin, että esiinnymme molemmat miltei jokaisella sivulla. Tiedämme vastaukset, koska olimme paikalla, ja niinpä uteliaisuutta on vaikea pitää yllä. Oletan, että sen on korvannut nostalgia.

Minulla on kokemusta yksipuolisesta rakkaudesta, ja voin vakuuttaa, ettei se ollut järin miellyttävää. Mutta kun rakastaa yksipuolisesti ainoaa elossa olevaa jälkeläistään, se on aivan oma hitaan kidutuksen lajinsa.

Aloin miettiä, että surressamme murehdimme kenties yhtä lailla sitä, mitä emme ole saaneet, kuin sitä, minkä olemme menettäneet.

Nichollisin kirja on alakuloinen. Kaikki peliin -kirjan kipeä teinihuumori on tiessään, Sinä päivänä -romanssihehkuttelusta on jämiä eletyn elämän latistuslisineen, mutta etenkin Varamies-romaanin luuserimelankolialle tämä on jatkumoa. Huumorihetket ovat satunnaista nauramista päähenkilölle, joillekin tunneälyttömille kommelluksille tai haavereille – ei voi nauraa hänen kanssaan. En tiedä, johtuuko sutkiuden vähyys uudesta kääntäjästä; uskon kyllä, että kirjailijan oma keski-ikäinen resignaatio painaa tyylissä.

Yhtä matkaa ei ole toivoton teos, vaikka se käsittelee onnellisuuden vaikeutta ja menettämisen pelkoa. Siinä on lohdullinen ajatus elämästä selviytymisestä, joka sukupolvi ehkä hitusen edeltävää ymmärtävämmin. Keski-ikäistä ihmistä tämä romaani ei silittele myötäkarvaan mutta silittelee kuitenkin. Oma historia on elettyä elämää, arvokasta kaikkine kokemuksineen ja ihmisineen – ja elämä jatkuu. Kävi miten kävi. Ja yhä voi käydä. (Ainakin vaikuttavissa eurooppalaisissa taidemuseoissa.)
– –
Sain kirjan kustantajalta. Kirjan suomennos julkaistaan 15.10.2014.


Romaanista inspiroituneena palailen viime vuosien reissuilleni eurooppalaisiin kaupunkeihin ja niiden taidenähtävyyksiin. Muutama Douglasin kartoittama kaupunki taidemuseoineen jää välistä, mutta piipahdan hengessä mukana Lontoossa, josta kaikki alkaa, sitten Pariisissa, Amsterdamissa, Venetsiassa, Madridissa ja Barcelonassa.

Lontoo, British Museum

Lontoo, British Museum

Pariisi, Louvre

Pariisi, Louvre

Amsterdam, Rijksmuseum

Amsterdam, Rijksmuseum

Venetsia, Accademia

Venetsia, Accademia

Madrid, Prado

Madrid, Prado

Barcelona

Barcelona

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Varamies pääosaan

Stephen C. McQueen on näyttelijä, ei SE Steve McQueen, vaan uranoususta haaveileva kolmikymppinen lontoolainen, jonka suurin menestys on oravan rooli lastenelokuvassa. Näin siis huumorivireellä edetään David Nichollsin romaanissa Varamies (suom. Sauli Santikko, Otava 2014).

Yksitoistavuotisen näyttelijänuransa aikana Stephen C. McQueen oli esittänyt kuutta ruumista hienovaraisesti eläytyen ja tarkkaan välittäen vaaditun ei-elävän vaikutelman. Jotta ei joutuisi tällaisten osien leimaamaksi, hän oli vähätellyt niiden osuutta CV:ssään ja antanut rooleille mielenkiintoiset, karismaattiset nimet kuten Max tai Oliver ja jättänyt pois sellaiset latteat joskin totuudenmukaiset roolinimet kuin ruumis tai kuolonuhri.

Äijäproosaa tämä on, chick litin hyvää kaveria dude litiä. On mielenkiintoista, että miesvetoisen viihteen lukeminen luontuu sukupuolirajoitteitta, kun taas likkakirjallisuus ei mieslukijoita houkuta. Varamiehen päähenkilö on samansorttinen kuin chick litin keskeishenkilöt eli hakusessa elämänsä kanssa ja odottavalla kannalla romanssin suhteen. Miespäähenkilöllä on enemmän vapauksia kuin naispuolisilla keskeishenkilöillä, mies voi olla jopa rähjäinen luuseri. Varamies-Stephen onkin alakuloinen, turpeahko sähläri rähjäisessä yksiössään.Varamies

Romaani on rakennettu ja kerrottu siten, että haahuilevaa Stepheniä ryhtyy oitis symppaamaan. Viihdekirja voi näin lisätä empatiakykyä, vaikka onkin brittitutkimuksia, joiden perusteella korkeakirjallisuus ja klassikot ovat myötätuntokasvattajina ylivoimaisia. Jos pedagogiikan jättää sikseen, kirja tarjoaa ainakin aika viattoman hupihetken, ja sen antisankarin seurassa kokee myötähäpeää ja toivoo parasta.

Tämän sorttinen kirjallisuus on paljolti juonivetoista. Varamiehessä jutun juurena on Stephenin tutustuminen komistusnäyttelijään ja etenkin tämän vaimoon. Romanttisia unelmia puskee pintaan, samoin urahaaveita. Lisäksi hän koittaa toipua avioerosta. Päähenkilön surkeus ja tilanteisiin ajautuminen on komiikan ydintä. Ei kuitenkaan yksin, sillä verbaalinäppäryys tuottaa osan huvista. Kepeään dialogiin Nicholls on harjaantunut käsikirjoittajana. (Oi, Rimakauhua ja rakkautta, Gold Feet, oli 1990-luvun huippusarja.)

Olen lukenut Nichollsin suomennetut kirjat, ja pidän niitä ajanvietelajissaan mainioina. Ne ovat ilmestyneet takaperoisesti Sinä päivänä -menestyksen (Otava 2011) vanavedessä, Varamies on alun perin ilmestynyt jo 2005 ja esikoisromaani Kaikki peliin 2003 (Otava 2012). Sauli Santikko on suomentanut kaikki sukkelasanaisiksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus