Avainsana-arkisto: Colm Tóibín

Vuosikatsaus 2016

Aikamoinen vuosi on takana. Muusta viis – perinteiseen tapaan kokoan vuoteni kulttuurihuiput. Sanomattakin on selvää, että jouduin vaikeisiin valintoihin. Onhan esimerkiksi eri lähteissä moninkertaisesti mainittu kotimaisen proosan kova taso. Listauksesta jäävät pois monituiset hienot kohtaamiset kirja- ja blogi-ihmisten kanssa; ne pysyvät sydämessä. Tällaiseen otokseen päädyn.

Kotimainen esikoisromaani

Vaaka kallistui tällä kertaa Lempin puoleen. (Toinen nainen oli toisessa vaakakupissa.) Minna Rytisalon romaanin rakenne miellyttää kovin, sillä ristiin katsovat näkökulmat tarjoavat vivahteita tapahtumiin ja henkilöihin. Omaperäinen ratkaisu on myös se, että päähenkilöä ei tavallaan ole, vaikka häntä puhutellaan. Tunnekylläinen tarina tempasi minut kesällä täysillä mukaansa ja on jättänyt väkeviä muistijälkiä.

Kotimainen proosateos

Nyt kyllä peesaan reippaasti Finlandia-kisavoittoa. Vaikka mieli tekisi valita toisin, en voi. Jukka Viikilän romaani vei helmikuussa jalat altani, ja yhä siis konttailen sen edessä. Akvarelleja Engelin kaupungista hidasti ja hiljensi. Toistan tuolloisen ajatuksen: romaani ei tee yksityisestä yleistä vaan sisäisestä julkista. Vaikuttavaa kerrontaa, vangitseva tunnelma.

Kotimainen dekkari

Jari Järvelä sai Metro-trilogian päätökseen sellaisella kierteellä, että annan kaikki epäuskottavuudet anteeksi. Päätösosassa Tyttö ja seinä on entistä enemmän merkillisiä henkilöitä ja yhteensattumia, mutta jännite ei siitä notkahda. Nyrjähtänyt meno ei kätke sitä, että tämä kotkalainen kostosinfonia kannattelee romanttista pääteemaa. Miltä tuntuisi loihtia jonkun vuoden jälkeen Metron paluu, kirjailija Järvelä?

kotimaiset

Kotimainen runokokoelma

Processed with Snapseed.

En pyri jou-räppipiireihin, en hae katu-uskottavuutta, en poimi keski-ikäisten tätien nuorekkuuspisteitä. Kunhan vaan tykkään Paperi T:n runoista, joissa on sattuvaa sanaa, kulmikasta kuvaa, ajatuksia liikuttelevaa. Joka päivä hätkähdän ilon puolelle Post-alfan vuoksi, sillä liimasin allakkani kanteen kokoelman viimeisen runon: nää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin

 

Lapset ja nuoret

naondelLuin tänä vuonna hävettävän vähän lastenkirjallisutta, joten en voi siitä mitään lausua. Nuortenkirjallisuuskin jäi muutamaan niteeseen. Valitsen kuitenkin suosikikseni rajatapauksen, Maria Turtschaninoffin Naondelin, jonka mieluusti luokittelen (nuorten) aikuisten fantasiakirjallisuudeksi. Synkeähkö saaga selvittää, mitä tapahtui ennen Maresia. Erilaisten naisten tarinoista askelletaan alistamisen rappusia pitkin vapauden mahdollisuuteen. Kirja loihtii mahdollisia maailmoita.

Käännösromaani

nora-websterColm Tóibín tekee sen taas. Kerronta imee itseensä, vetää puoleensa. Nora Webster on kiteytettävissä lyhyesti: Nora jää leskeksi ja koittaa pärjätä sen jälkeen perheensä kanssa. Hillitysti ja hallitusti aukeaa mielettömän hienot näkymät henkilöihin toiminnan keinoin. Tätä on, kun proosassa ei selitetä vaan näytetään ihminen.

 

Käännösdekkarisarja

ireneKoska ahmin Pierre Lemaitren dekkarit siinä järjestyksessä, kuin ne käännettiin, jouduin tinkimään kronologiasta. Suosittelen lukujärjestykseksi Irène, Alex ja Camille. Alex ilmestyi jo viime vuonna, kaksi muuta tänä vuonna. Jännärikonventioita noudatetaan pieteetillä ja sopivasti varioiden. Kauheudet kuuluvat genreen, ja ne kuvataan niin, että tuntuu. Kerronta vakuuttaa ja henkilöihin kiinnittyy, joten siedän jopa sen, että päähenkilö sotketaan jännärijuonen keskiöön muutenkin kuin selvittäjänä.

Äänikirja

jarjen-ja-tunteen3Vasta tänä vuonna olen tottunut kuuntelemaan äänikirjoja. Koska olen ytimeltäni visuaalinen, asetan äänikirjalle kovia ehtoja: kerronnan tulee olla etenevää, henkilöt kiinnittäviä ja lukija ärsyttämätön.  Enni Mustosen viisiosainen romaanisarja Järjen ja tunteen tarinoita kuvaa itsenäistymiseen päätyvää historiaa naisnäkökulmasta: se koukuttaa, viihdyttää ja jopa liikuttaa. Muista valinnoistani poiketen, tämä on ”vanha” tuote, sarja vuosilta 2004-2008.

 

Tieto

h-niin-kuin-haukka

Helen Mcdonald työstää isän kuoleman aiheuttamaa kriisiä haukkaa kesyttämällä. Tiedän vähemmän eksentrisiä tapoja surun käsittelyyn, mutta tiedän nyt tällaisenkin. H niin kuin haukka -kirjan kerronta tavoittaa yksityisen matalalennon vaiheet älykkäästi ja tunteikkaasti. Hyvät kirjat ovat tällaisia: etukäteen ei  voi uskoa, että kirja kannattelee.

 

Asiaa

100-syyta-lukea2Vuoden viimeisen viikon asiaproosalukukokemuksen nostan myös listalleni. Uskallan sanoa, että tämän kaiken tiedän, mutta se ei estä lukunautintoa: 100 syytä lukea. Marika Helovuo kokoaa mutkattomasti hyvät syyt nauttia kirjoista. Sanonpa, ei ole kenelläkään yhtään syytä olla lukematta tätä kirjaa.

 

Draama

olive-kitteridge-9781471149047_hrSeulon tässä teatteri-, elokuva- ja tv-draamakokemuksiani, ja tv:n puoleen käännyn, vaikka on ollut suuri ilo ollut osallistua esimerkiksi Bloggariklubiin ja nähdä sen myötä kiinnostavia teatteriesityksiä. Katselin HBO:n välityksellä hienon sarjan Olive Kitteridge, ja huomaan, että sen jälkeen YLE on esittänyt sen kolmesti. On kyllä komeasti näytelty draama perheestä, jossa tömäillään tunteissa ja puheissa niin että kolisee. Kiehtova tunnelma kuorruttaa kaiken.

Näyttely

kusama3Taidenäyttelyissäkin on ollut runsaudenpulaa. Joudun arpomaan muutaman huippukokemuksen kesken. Japanilaisen Kusaman näyttely In Infinity HAMissa tuotti iloa. Peilihuoneiden äärettömyydessä nautiskelin perusmuodoista, -väreistä ja -olemisesta. Kumarran sille, että mielenterveyden horjunta ei ole mitta tai este taiteen tekemiselle.

Kirjallisuustapahtuma

Helsinki LitOnhan Helsingin kirjamessut hieno kokonaisuus, ja siellä hellitään kirjabloggaajia esimerkiksi kustantajatilaisuuksin ja kirjapiirein. Viihdyin tapahtumassa joka aukiolopäivä. Siitä huolimatta nautintollisin kirjatapahtuma oli toukokuinen Helsinki Lit. Sain istua rauhassa salissa, kuunnella hienoja keskusteluja, joissa pureuduttiin teksteihin, kirjailijat keskenään. Lisäksi oli ilo tavata kanssabloggareita (niin kyllä kirjamessuillakin).

Kulttuurimatka

Julian parveke

Kesäreissu Veronaan ja ympäristöön virkisti ja viritti. Juhlistin sillä samalla Shakespearen 400-juhlavuotta haahuillen fiktiohenkilöiden oletetuilla olinpaikoilla ja lukien mestaria. Itse Italia ihastutti myös historiakerroksillaan, kesäsäällään ja herkuillaan.

 

 

Runoni

Hoksasin, että kymmenkunta vuotta olen vuosittain julkaissut jotain, usein porukan osana pedagogista tekstiä. Siitä poiketen toukokuussa ilmestyi  runojani: Kierrän vuoden. Haastetta ei puutu, sillä rustasin runot selkoksi, kielellä ja tyylillä, jonka on tarkoitus avautua myös lukijoille, jotka ovat runoon tottumattomia. En halua tinkiä tulkintakerroksista, mutta runoista pitää myös saada nauttia vain tunnistaen ja jakaen puhtaan havainnon – vaikkapa vuoden vaihtumisen:

 Vaihdan vuotta.
Se koskee kaikkia.
Koskee, ei satuta.

Pitääkö luvata jotain?

Lupaan:
Herään joka aamu,
käyn illalla nukkumaan.
Siinä välissä elän.

tuija_kierran-vuoden

Jos kahlasit juttuni loppuun, on todella syytä kiitellä siitä, että seuraat blogiani! Toivotan tulevalle vuodelle antoisia kulttuurihetkiä ja jakamisen iloa!

Mainokset

20 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Runot, Tietokirja

Kesäkirjavinkit

On aika varustautua kesään. Jaan tusinan vinkkiä riippukeinuun, rannalle ja sadepäivän sohvalle. Ei valinta helppoa ollut, mutta nämä jaan fiilispohjalta.

Historiaa ja ihmisiä

Akvarelleja 2

Alkutalven kirjahuumauksen tuotti Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016). Sen luettuani katsoin esimerkiksi Senaatintoria uusin silmin. Kirja sopii siten Helsinki-matkailijoille ja paikallisille. Kirja sopii myös aukkoisesta ja kielellisesti hiotusta tekstistä nauttiville.

 

Säädyllinen ainesosa

Toukokuun lopun lukuyllätyksiä on Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa (Teos 2016). Vahva sodanjälkeisen ajan tunnelma huokuu tekstistä. Ajankuva vangitsee: värit, tuoksut, liike, ajattelu – kylmän sodan ajan kaikuja. Tarinan kaksi päänaista ovat kiehtovia henkilöitä, joista ripotellaan  yllätyksiä. Tämä vielä: kieli ja kerronta on varmaa.

 

 

Frau

Natsikortti vilahtaa. Kylmää kyytiä tarjoaa Terhi Rannelan romaani Frau (Karisto 2016). Kirja on kiinnostava siksi, että keskushenkilönä on natsiupseerin vaimo sota-aikaan kaikessa kukkeudessaan ja vanhana hiipuvana hahmona. Romaani haarautuu ja silti pysyy kasassa.

 

 

Hävityksen jumala 1Käännöskirjallisuudesta suosittelen Kate Atkinsonin Hävityksen jumalaa (S&S 2016) – etenkin heille, joita miellyttää brittiläinen proosa, jossa kuljetetaan useita henkilöitä ja aikoja. Etenkin sota-ajan ja sodan vaikutukset vakuuttavat. Monet ovat kirjaan jollain tavalla pettyneet Elämä elämältä -romaanin ensin luettuaan, mutta minulle tämä rinnakkaisteos jysähtää. Vaikutun fiktion tehosta.

 

Nora WebsterSiirrytään meren yli länteen, Irlantiin. Sieltä takuutekstiä työstää Colm Tóibín: keväällä ilmestyi ajan- ja elämänkuva Nora Webster (Tammi 2016). Kovin paljon ei ulkoisesti tapahdu, mutta sisäisesti kyllä, niukasti ilmaisten mutta elämänkaltaisesti. Kun kirjallisuuden sanotaan sen lisäävän eläytymis- ja empatiakykyä, taidetaan puhua tämäntapaiseista romaaneista.

 

Uiden kotiinSitten suosittelen lähihistoriaan (1990-luvulle) istutettua ihmissuhdedraamaa. Yhteensopimaton henkilörypäs viettää kuumaa kesää Nizzassa. Ääneen lausumattomia tunteita aistii, ääneen lausutaan ohi sinkoilevia sanoja. Ja se kaikki kerrotaan taitavasti, tiheästi ja viittauksellisesti. Uiden kotiin on Deborah Levyn romaanin nimi (Fabriikki Kustannus 2016). Selvitäpä, upotaanko vai pysytäänkö pinnalla.

Mitä miehen pitääKaikki kesäheilaa etsivät voivat saada vertaistukea nettideittailun ihmeistä Jarmo Ihalaisen romaanissa Mitä miehen pitää (Atena 2016). Nykymaailman kotkotuksista ja miehen roolista on asiaa, mutta siihen peilautuu viime vuosituhannen alkupuolella huutolaisena elämäntaipaleensa aloittaneen muurarin tarina. Mies(kin) on ihminen. Joka ajassa.

Rikoksia sarjassa

Tyttö ja seinäJari Järvelä sai Metro-trilogian valmiiksi. Ihastelen kirjailijan tiukkaa tyyliä, kielellistä tarkkuutta ja aiheen omaperäisyyttä. Päähenkilö Metron minäkerronta kuljettaa älykkäästi, hauskasti ja rajusti. Suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä, sillä tapahtumat vyöryvät lineaarisena sarjana. Myös henkilöihin tulee ulottuvuutta.  Ja se sarja: Tyttö ja pommi, Tyttö ja rotta, Tyttö ja seinä (Tammi 2016).

 

Hyisiä aikojaSalarakkaani Adamsberg kävi täällä taas! Fred Vargasin luoma kummallinen komisario tutkii alaisineen seitsemännessä suomennetussa romaanissa islantilaisen henkiolennon edesottamuksia ja Ranskan vallankumoukseen juontavia juuria. Nykymaailmassa kuitenkin eletään. Kyse on rikosromaanista Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Ja eniten saa iloa irti, jos lukee sarjan järjestyksessä.

Kokemustietoa

H niin kuin haukkaToiset pöyristyvät eläimen kesyttämisestä oman psyyken tasapainottamiseksi, toiset lumoutuvat kirjallisesta coctailista, jossa kerrotaan haukkametsästyksen ikiaikaisesta perinteestä, yhdestä brittiläisestä haukkakirjailijasta ja kertojan suruprosessista. Minä kuulun kiinnostuneisiin lukijoihin. Tunnetta vahvisti Helen Mcdonaldin kuunteleminen livenä Helsinki Lit -tapahtumassa. Lukulistalle siis tarjoan kirjaa H niin kuin haukka (Gummerus 2016).

Ellan ToscanaJos ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia matkustaa, kylmä korventaa tai epäsosiaalinen olo jäytää, käy kirjallisesti Toscanassa. Nojatuolireissu Ella Kanninen oppaana varmasti virkistää. Kirjassa on paikalliselämän tuntevan kertojan jutustelumaista helppoutta. Ellan Toscana (Tammi 2016) voi myös tehdä nälkäiseksi, sillä kirjan reseptit ovat maittavan näköisiä.

 

Runollisena

Ehkä liioittelen vähänAnja Erämaja on rytmillinen sanalatelija, jonka runoissa on laulua, lentoa, arkea ja yllätyskäänteitä. Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016) vie ihmettelemään tilaa, jossa r-sanaa ei sanota mutta tunnetaan vaikka mitä. Erämajan runoja raikastaa hitunen vinksahtaneisuutta ja huumoria. Tykkään.

 

Bonusraita

Kierrän vuoden KANSITämä vinkki on aloitteleville runon lukijoille, sellaisille, jotka pitävät runoja vaikeina. Okei, olen omahyväinen: tarjoan luettavaksi selkorunokokoelmaani Kierrän vuoden (Opike 2016). Sen myötä voi elää – ei vain kesän vaan – viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, koko vuoden.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Colm Tóibín: Nora Webster

Varmoissa käsissä. Sellainen tunne on, kun luen Colm Tóibínin romaania Nora Webster (Tammi 2016). Olen lukenut tämän kirjailijan tuotannon aiemmat suomennokset ja siksi osaan odottaa paljon. En pety.

Nora Webster ei temppuile kerronnalla eikä rakenteella. Romaani kertoo leskeksi jääneen nelikymppisen, neljän lapsen äidin surutyöstä irlantilaisessa pikkukaupungissa 1960-luvulla. Välillä poiketaan muistoissa, mutta pääasiassa tarvotaan kronologisesti kolmisen vuotta selviämistaivalta.

Nora Webster

Romaani on aivan käsittämättömän hieno siinä, miten vähällä draamalla saadaan tunnelmaan ja kerrontaan sellainen sisäinen vire ja totuus, joka naulitsee seuraamaan keskiössä olevan naisen tarinaa. Ja erityisen hienoa ja tenhoavaa on se, että Norasta ei oikeastaan saa täyttä tolkkua.

Romaani vie heti ytimeen: Noran leskeytymiseen, yksinäisyyteen ja erillisyyteen. Vähitellen kuvatuista tilanteista ja Noran tuntemuksista paljastuu nyansseja ja vihjeitä päähenkilöpersoonasta. Sivulla 11 rakennetaan kehys, jonka sisus täydentyy muun 400 sivun mittaan:

He olivat oppineet kätkemään tunteensa. Hän puolestaan oli oppinut tunnistamaan vaaran merkit, ajatukset, jotka johtivat toisiin ajatuksiin.

Nora on älykäs tarkkailija, salakitkerä, jäyhä, holhoavuutta karsastava, naurettavuudet herkästi aistiva nainen, jossa olisi ollut potentiaalia vaikka mihin. Hän sai roolin, johon mahtui (vaimo, äiti), mutta on nyt perheen ainoana huoltajana uuden edessä. Kohteliaisuuden pintakiilto (ja sen harkitut murtumat), pienen yhteisön toimintatavat ja poliittisen liikehdinnän taustakohina ankkuroivat yksityisen kriisin yhteisöön ja yhteiskuntaan.

Kiehtovaa Norassa on jäädyttävä vaikutus: häntä selvästi arvostetaan mutta pelätään.  Romaanin upeimpia kohtia ovat väläykset, joissa Nora oivaltaa tilannetekijöitä ja omien valintojensa seurauksia lastensa ja muiden sukulaisten kannalta sekä lastensa toimintatapojen taustatekijöitä. Romaanissa on toisaalta paljon henkilöitä – kaikki yksilöinä erottuvat lapset, sukulaiset, tuttavat – toisaalta vain Nora.

Tuntui kuin muut huoneessa olisivat tunteneet toisensa ihan eri tavalla kuin hän heidät tunsi, niin kuin muilla olisi ollut yhteinen kieli ja niin kuin muut, ennen kaikkea, olisivat ymmärtäneet toistensa hiljaisuutta.

Tóibín vangitsee tekstiin hiljaisen surun yhdistettynä selviytymiseen. Selviytymistä on henkisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti. Puhumattomuuden ja tunteiden tukahduttamisen pakko on ainoa vaihtoehto. Kestäminen on ainoa vaihtoehto. Sen tuntee luissa ja ytimissä. Noran askeleet itsellistä vapautta kohti tarjoavat merkityksellisiä hetkiä: Nora laulutunnilla, Nora levykaupassa, Nora mekko-ostoksilla, Nora oman huoneen remontoijana, Nora kuulee totuuksia itsestään ja nauraa.

Huomaan, että pakko on taas vetää Stoner-kortti: John Williamsin vavahduttavan elämänkohtaloromaanin kaltaista henkeä on Nora Websterissä. Näemmä tällainen kikkailematon, arkinen, vakava henkilövetoinen proosa vakuuttaa minut. Ihminen on siinä läsnä ymmärrettävänä ja silti käsittämättömänä. Ihmisenä, erehtyväisenä ja keskeneräisenä. Totena.

P.S. Lukiessani näin romaanin sieluni silmin elokuvana, viipyilevästi arkisen kuvauksen sateisen harmaanvihreässä Irkku-maisemassa, paljon puhuvia katseita, sivuhenkilöiden lörpöttelyä, harvakseltaan Noran repliikkejä, Norana itseoikeutetusti Kate Winslet. Ennevalveuni?

– – –
Colm Tóibín
Nora Webster
Suomentanut Kaijamari Sivill
Tammi 2016
romaani
410 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa mm. Kulttuuri kukoistaaLeena Lumi ja Omppu.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Joululomailua Brooklynissa

Kyse on kahdesta romaanista. Matka-aika oli lyhyt, mutta kestovaikutus voi olla pitkäkin.

Colm Tóibín kirjoittaa romaanissa Brooklyn tarkkaa proosaa 1950-luvun irlantilaisen pikkukaupungin tytöstä, joka toimitetaan leivän syrjään kiinni Brooklyniin. Perhekeskeisyys, katolisuus, hyvät tavat ja rehellinen työnteko ovat oleellisia ohjenuoria. Jos romaanista kertoo juonen, se ei paljon anna: tyttö haluaa olla mieliksi perheelleen ja muuttaa sovitusti myymäläapulaiseksi Brooklyniin. Apuna ovat paikallinen katolinen pappi ja irlantilaistaustaisen rouvan vuokratalo tyttövuokralaisineen. Koti-ikävää poteva Eilis opiskelee työn ohella kirjanpitäjäksi. Hän pärjää työssä, opiskelussa ja kirjavan vuokrayhteisön keskellä. Hän ihastuu italialaistaustaiseen kunnolliseen nuoreen mieheen. Kun sisko Rose kuolee, Eilis käy kotimaassa.

Aluksi luin ja luin tylsähköäkin tarinaa ihmetellen, miksi tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksia. Luin urheasti, ja vasta lukukokemuksen puolivaiheilla ja yhä sen jälkeen romaanin hienoudet pomppaavat mieleeni vähä vähältä. Kerronta on pikkutarkkaa ja toteavaa. Tarina kerrotaan Eilisin kannalta, oleellisia ovat lakoniset havainnot Eilisin mielenliikkeistä. Irrallisuuden ja erillisyyden tunteet ovat koskettavia ja kovin tunnistettavia, on sitten nuori irkkuneito 50-luvun Jenkeissä tai teiskolainen keski-ikäinen Kantsussa. Hienosti on myös kuvattu se, että mitättömältä vaikuttavat tapahtumat ovat merkityksellisiä ja ainutkertaisia. Minua miellytti kirjassa myös se, että se mursi odotushorisonttini. Tukuttain dekkareita ja nykyromaaneja lukeneena koko ajan väijyi mielessä, milloin tapahtuu jotain peruuttamatonta kauheaa. Vaan ei. Pientä pahansuopaisuutta lukuun ottamatta kaikki eteni kutakuinkin tavallisesti: ei väkivaltaa, hyväksikäyttöä tai viattomuuden kustannuksella pettämistä. Draama ja ristiriitaisuudet syntyivät verkkaisita liikkeistä päähenkilön mielessä ja teoissa. Kiehtovaa!

Sunset Park on nautittavaa Austeria.  Kiehtovia henkilöitä ja heidän elämänkulkuaan kuvataan vetävän hengästyttävästi, pitkin kappalein. Jokaisen henkilön muutaman sivun elämänpolkukuvauksesta voisi saada kaikista yhden romaanin, mutta nyt tiivistetään ja samalla vyörytetään. Päähenkilöksi nousee kiinnostava henkilö Miles, joka kamppailee syyllisyydentunteensa kanssa. Se vaikuttaa ja peilautuu myös muihin kirjan henkilöihin ja elämänkohtaloihin. Mikä mahtava kertojan taito Austerilla tosiaankin on, hän on mielestäni tämän ajan suuria soljuvan tarinankuljetuksen ja henkilökuvauksen taitureita Ian McEwanin kanssa. Vaikka hienoinen elitistisyys välillä hiertääkin, on kirjassa upeita kirjallisuus- ja elokuva-analyyseja, ja kultturellien henkilöiden henkevyys kohottaa. Ja sitten viimeinen aukema löi kanveesiin. Kun koko romaanin ajan on rakennettu pala palalta toivoa, se särkyy yhteen iskuun. Kuinka monta sattuman takaiskua ihminen selvittää. Jaa-a. Elossa olemisen ihmeellinen omituisuus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus