Avainsana-arkisto: Ben Kalland

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kallandin romaani onnistuu yllättämään, sillä etukäteen veikkasin, ettei aihe kuulu houkuttelevimpiin. Uskonyhteisökuvaukset eivät yleensä saa minua valtoihinsa. Nyt käy toisin. Vien sinut kotiin (Atena 2017) nappaa kyytiinsä kerrontansa vuoksi.

Kirjan kertoja Markus kuvailee elämäänsä lapsuudesta tähän hetkeen aikatasoja vaihdellen. Nykyhetkeen liittyy merkittävä ja yllättävä taite, isoisyys; menneisyyteen viulistisisaren Ellenin aivan alkuunsa päättynyt soittoura. Menneisyys on sakeanaan kaikkea muutakin perheeseen ja ihmissuhteisiin liittyvää.

Romaanin aloitus vie selittelemättä nykyhetken tapahtumiin, ja toinen luku kertoo todella hyytävän tapahtuman nuoruusvuosilta. Ja siitä jatketaan niin, ettei etukäteen voi paljoakaan arvailla. Kerronnan kermaksi kuorin päältä juuri sen, että asioita ei paisutella eikä puhki pakista, ne kuvaillaan kuin matkan päästä ja näytetään. Siksi poimin tämän pitkän sitaatin.

Mitä musiikkia tuo on?”

En voinut valehdella, mutta en halunnut tunnustaa käyttäväni aikaa katolisen musiikin soittamiseen. Tunsin paniikin kasvavan. Paljonko isä oli kuullut? Säestys muodostui vain peräkkäisistä tersseistä ja kvarteista ennalta arvattavassa rytmissä. Ellenin soitossa ei ollut jälkeäkään alkuperäisestä melodiasta. Sointukulku oli kuitenkin niin tunnistettava, että äiti olisi tunnistanut säveltäjän ja kappaleen ensimmäisen tahdin perusteella. Onneksemme isä ei ollut musikaalinen. Hän vain epäili.

  Silloin oivalsin jotain totuudesta ja kertomatta jättämisestä. – – Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Totuuden voi pimittää valehtelemattakin, sääntöjä voi rikkoa sääntöjen puitteissa.

Sissos! Siinä singahtaa monta romaanin teemaa: perhesuhteet, uskonto, musiikki ja totuus – ja suurin niistä on totuuden ja sääntöjen vääristely.

Vien sinut kotiin

Totuus

Markus kertojana antaa itsetutkiskelevan ja menneitä perkaavan kuvan, mutten voi olla varma totuudellisuudesta. Hän voi aivan hyvin värittää asioita omaksi edukseen, vaikkei tunnu peittelevän ikäviä puoliaan. Hänessä on kolkkoa kyynisyyttä ja harkitsevaa oman edun etsintää. Kiinnostava hän on kertojana ja päähenkilönä juuri siksi, että hän ei ole kaikkiaan miellyttävä eikä läpinäkyvä. Kertojan kehitys kaltaisekseen saa selityksen uskosta ja perheestä sekä nuoruudessa koetuista menetyksistä.

Uskonto

Romaani kertoo jehovantodistajista ja Markuksen etenemisestä liikkeen johdon liepeille USA:ssa. Hienointa on tässäkin se, ettei Markus opeta lukijaa lahkon ominaispiirteistä vaan kuvaa tilanteita ja toimintaa. Siten pääsee tarkkailemaan ihmisten kehittämiä alistusdoktriineita. Kaksinaismoralismi, patriarkaattinen vallankäyttö ja hierarkinen arvojärjestelmä eivät tarjoa kaunista katsottavaa.

Vaikka kaikenlainen kyttääminen ja heikkouksien hyväksi käyttö värittää lahkolaisten uskonelämää, kuvaus ei kuitenkaan osoittele. Lukijalle annetaan tilaa tehdä johtopäätöksiä. Eikä Markus säästele itseään, sillä oman toiminnan iluusioton kuvailu ei hänestä hääppöistä uskonmieskuvaa anna.

Perhesuhteet

Markuksen lapsuudenperheessä kasvetaan ankarien uskonkappaleiden henkeen. Vastenmielistä on isänvalta ja uskontoon nojaava ylimielisyys siitä, miten jehovat ovat muita parempia. Kyseenalastamisen vaaroista pelotellaan, ja helppoa se onkin, sillä seurauksena on yhteisöstä karkottaminen tai perheyhteydestä eristäminen. Näistä kaikista romaani tarjoaa tulkittavaa, samoin sisarussuhteista.

Koko kirjan linjan mukaisesta perhesuhteista välittyy pääosin varovaisuus ja vierauden tunne. Etenkin suhde vanhempiin vaikuttaa pelonsekaisen etäiseltä, eikä vanhempien suhde voi välittää lapsille muuta kuin vieraannuttavan mallin. Tarkkailevuus, varuillaanolo ja sääntöjen salattu kierto tuntuu sen johdosta luontevalta tavalta kohdata elämä.

Musiikki

Heittäydyn tekstin valtaan musiikkikuvauksissa. Musiikki on elimellinen osa Ellen-siskon omalaatuista persoonaa, ja myös minäkertoja-Markukselle musiikki näyttää tarjoavan vapauttavan väylän muuten ahtaissa oloissa. Nautiskelen lukemisen lomassa tilanteenmukaista musiikkia. Se on mahdollista romaanin loppuun kootun soittolistan avulla, mikä onkin mainio keksintö.

Ja vielä kerran totuudesta

Vien sinut kotiin jää selvästi minua askarruttamaan, ja sehän on hyvän kirjan merkki. Hyvässä kirjassa perustan tavallisesti rakentavat rakkaus ja kuolema, niin tässäkin, paisuttelematta mutta kaikkeen vaikuttaen. Jotkut aihelmat kirjassa jäävät viitteelliseksi, jopa kesken, jotkut ihan syystä. Henkilöt jäävät vaivaamaan – nytkin mietin, miten Markuksen työ- ja perhe-elämä tänään jaksaa.

Totuus vaihtelee kertojan, näkökulman ja kokijan mukaan. Kirjan loppunousukohdassa eletyn elämän totuus ei välttämättä Markusta miellytä, kun siitä kertoo joku muu, mutta hänelle totuudellisesti vastataan:

Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.”

– –

Vien sinut kotiin
Ben Kalland
Vien sinut kotiin
Atena 2017
esikoisromaani
248 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Mainokset

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus