Avainsana-arkisto: Barokki

Lähiössä soi

– –
Vain musiikki, sen taivaantakaiset holviruoteet,
voi kertoa millainen ihmislajin pitäisi olla.
Kirjallisuus voi näyttää millainen se on,
mutta silloin, anteeksi vaan,
lukija iskee tekijää kirjalla päähän.

(Helena Sinervo, Avaruusruusuja, WSOY 2014)

Tuossahan se tuli: musiikkikokemukset iskevät sanoitta merkityksiin. Sinervon sivallus huvittaa ja tarjoaa lukuharrastajalle muikean aasinsillan kelata viimeaikaisia musiikkielämyksiä.

Olen aiemminkin ylistänyt Helsingin lähiöiden kulttuuritalojen tarjontaa. Siitä on hyvä jatkaa. Kanneltalo on minulle tutuin, ja hyödynsin sitä viime viikolla kaksi kertaa. Torstain (13.2.) barokki-ilta sai hetkittäin tunnelmat kimpoilemaan mielen katedraalissa. Suomalaisen barokkiorkesterin kvartetti soitti ranskalaista kamarimusiikkia 1600-1700 -lukujen kummaltakin puolelta. Barokkisoittimien pehmeä sointi ja sointukulkujen kiertyvä, kaarteleva toistoisuus onnistuivat hivelemään rauhatonta mieltä ja auttoivat saavuttamaan seestyneisyyden hetkiä. Etenkin Jean-Marie Leclairin (1697 – 1764) sävellykset olivat vaihtelevan virkeitä, tanssillisia tuokiokuvia menneiltä ajoilta.

Haluan hetken myös muistella tammikuista Kanneltalon Mozart-kamarikonserttia, jonka helmiä olivat huilulle ja alttoviululle sävelletty teos sekä upottavan pehmeän basettiklarinetin ääni. Olen etuoikeutettu: lyhyen kävelymatkan päässä on konserttipaikka, joka aukaisee hetkessä arkeen juhla-aukon.

Klassisen ohjelmiston ohella on tarjolla myös monen muun lajin musiikkia. M.A.D.-duo musisoi tiistaina (11.2.) melko akustisesti: Pauli Hanhiniemi rämpytti kitaraa ja Ville Rauhala kontrabassoa. Hanhiniemi lauloi reilun tunnin koonnin tuotannostaan, ja Rauhalan ääni stemmasi hyvin taustalla. Kahden soittimen avulla saatiin aika täyteläinen soundi, joka sopi pieneen saliin.

HanhiniemiVoisi ajatella, että Kolmannen naisen hitit ovat kuluneita, mutta kahden miehen kombo sai niihin oman vibansa. Ohjelmistossa oli muutakin Hanhiniemen tuotantoa. Hanhiniemen ääni on vedonnut minuun jo 1990-luvulla, ja niin se teki taas. Laulut eivät ole läpijollotusta, vaan uskottavaa kerrontaa. Sanoituksissa on välillä vietävän tehokkaita sana-asetteluja. Lemmestä usein luritetaan, eikä siinä mitään, se on poppailun ydintä, mutta on sanailussa vetäviä tarinoitakin, kuten juuri kuolleen naapurin muistelua, ja sekin kaveri, joka näki heinikossa kissapetoja. No niin, nyt mentiin jo melkein kirjallisuuden puolelle.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musiikki

Barokin voimalla

Keskiaikaisen vantaalaiskirkon kattokaaret olivat hämyisät, ja kuuraisen ikkunan takaa heijastuivat valot. Kävelyreitti viimassa ja kuun kumotus alkuillan kirkkomiljöössä nostattivat jo tunnelmaa. Ei saapunut inkojen maailmanloppu, vaan taittui vuoden pimein päivä.

Suomalaisen barokkiorkesterin konsertti joulun alla lämmitti. Orkesteri soitti pastoraalityyppisiä sulosointuja vuosisatojen takaa, ja tila oli musiikkia vanhempi. Uskon asioista saa olla montaa mieltä, ja vaikkei olisikaan kovin jumalinen, voi aistia paikan ja musiikkin merkityksellisyyden. Ne ovat pysyneet; ihmisiä on tullut ja mennyt, syntynyt ja kuollut. Taide ja kulttuuri säilyvät, vaikka ehkä näyttävät, kuulostavat ja tuntuvat toisilta eri aikoina, mutta elävät.

Konsertti alkoi Antonaccin pastoraalilla. Säveltäjästä ei tiedetä mitään, ja teos taitaa olla ainoa häneltä säilynyt. Siispä katoavat ja unohtuvat ihmiset ovat kukin vuorollaan tehneet jotain ainutlaatuista. Jää joistakin jälkiä, enemmän tai vähemmän.

Torellin ja Corellin joulukonsertot soivat lempeästi, Vivaldista puhumattakaan. Barokkimusiikissa on arjen ylittävää nostetta, soljuvaa sielukkuutta.

Loppuhuipennuksena oli Essi Luttisen mezzosopraano Scarlattin kantaatissa. Uhkea ääni kantoi eloisasti. Eteläeurooppalainen sävellys helisi pohjoisessa pakkasillassa. Jos olikin kohmeessa kiireestä tai huolista, levisi solistin ja orkesterin yhteispelistä leutoa, sulattavaa virettä.

1 kommentti

Kategoria(t): Musiikki

Barokkia Kantsussa

Kyllä on lähiöluksusta, että viiden minuutina kävelymatkan päässä voi käydä laadukkaassa konsertissa. Illalla Kanneltalossa esiintyi Suomen barokkiorkesterin kvartetti (Virtuoso fi FiBo). Ohjelmistossa oli mm. Corellia ja Vivaldia. Barokkimusiikki on niin lempeän soljuavaa, että sielu lepää. Soudin pehmeyttä ilmeisesti vielä korosti jousisoittimien luonnosuoliset kielet. Joskin pakkasilma kuivattaa niitä liikaan ja siksi vireen kanssa oli ongelmia. Joka tapauksessa välillä barokki rokkasi, ja muutama katsomon japanilainen hihkui aplodien aikana.

Sain fiilistellä muistellen viimekeväisen Venetsian matkan barokkitunnelmia. Ulkomusiikilliset tekijät myös veivät huomiotani. Sellot ovat niin kauniita, ja toisen sellistin valtavat kädet kävivät niin näppärästi. Cembalon soittaja oli aivan Katto-kassisen näköinen pullea pieni mies, mutta häkellyttävän hyväntahtoisen näköinen. Näin myös ensi kerran teorbin, luutun ja sitaran välimuodolta näyttävän kaksimetrisen kielisoittimen. Kun suljin silmäni, soundi kuulosti sähkökitaralta. Näin lähiössä tavallisena kylmänä tiistai-iltana!

1 kommentti

Kategoria(t): Musiikki

Brunettin malliin

Kun he istuivat rinnatusten katsellen läntisellä taivaanrannalla näkyviä himmeitä valonrippeita, Paola sanoi: ”Kun siirrytään talviaikaan, pimeä tulee jo ennen ateriaa. Sitä minä eniten talvessa vihaan, sitä miten pimeä tulee ja miten varhain pimeys laskeutuu ja miten pitkään se kestää.”

”Onpa sitten hyvä, ettei asuta Helsingissä”, Brunetti sanoi ja maistoi grappaansa. (Donna Leon, Ystävä sä lapsien)

Minäpä asun Helsingissä, ja kevät on koittamassa, valo lisääntymässä. Ja tuota luin viime viikolla Venetsiassa, kaatosateen ropistessa ikkunaluukkuihin ja aqua altan noustessa korttelin päässä Piazza San Marcolle. Matkalukemisena oli Ystävä sä lapsien lisäksi Leonen Unelmien tyttö. Kirjavalinnat osuivat nappiin. Venetsia elää niissä todentuntuisena. Kartan avulla voi seurata Brunettin liikkeitä ympäri kaupunkia. Kun itse kuljin kujilla ja kanavilla, bongasin Leonin kuvauksia: etsin niuhottavan apteekkarin työpaikan, kuljin Brunettin työmatkaa Accademian sillalta jonkin matkaa, tähyilin komisarion äidin hautajaissaarta vastarannalta jne.  Kirjoista välittyvästä paikallistuntemuksesta oli myös paljon hyötyä. Löysin edullisia lounaspaikkoja ja muista kiinnostavia kohteita ja sain tietoja asioista, joita turistin kannattaa välittää. Matkaoppaita parhaimmillaan.

No entäs itse dekkarit? Minua viehättää se, että pääasia niissä eivät ole rikokset ja niiden selvittäminen. Niitä oleellisempia ovat ihmiskohtalot ja henkilökuvaus. Lisäksi ote on yhteiskunnallinen: modernin Venetsian ongelmakohtia pistellään kipeästi. Yksi asia Leonin kirjoissa kyllä askarruttaa. Päähenkilön Paola-vaimo on kirjallisuuden professori, joka väsää kolmen ruokalajin lounaan ja päivällisen päivittäin. Uranainen häärii donna mammana keittiössä ja jossain välissä lukee englantilaista romaanikirjallisuutta sekä käy yliopistolla opettamassa! (Ehkä tästä on tullut kirjailijalle palautetta,sillä viimeisimmissä teoksissa selvästi painotetaan sitä, että rouvan virka on puolipäiväinen.) Kieltämättä yksityiskohtaiset ateriakuvaukset viehättävätkin, herkullisilta kuulostavat.

Pääsin reissulla myös alkuun John Berendtin reportaasiromaanissa Venetsia, pudonneiden enkelten kaupunki. Tapahtumat käynnistää opperatalon La Fenicen tulipalo 1996, ja venetsialaistunnelmia kelataan siitä noin kuusi vuotta eteenpäin. Kirjassa on kiinnostavia henkilökuvia ja miljöökuvauksia. Etenkin palatsien kuvailu herätti, esimerkiksi Palazzo Barbaroa esiteltiin yksityiskohtaisesti: siellä on kuvattu Mennyt maailma -sarjaa ja Henry James kirjoitti siellä. Yhtä salia kuvailtiin siten, että se muistutti Barbarosa-Minotti -palatsia: siellä kävin katsoamassa La Traviata -opperaesityksen. Yhdessä salissa oli hieman rispaantuneet keltavihreät damastitapetit ja Tiepolon kattofresko samoin kuin Berendtin palatsikuvauksessakin. Vaan onhan kaupunki täynnä palatseja ja huipputaideteoksia. Kokonaisuutena tässä Venetsia-kirjassa oli turhan paljon jenkkivetoista löpinää ja monimutkaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen seurapiirikähmintöjen raportointia.

Nautin todella venetsialaisen Verdin ooperaversiosta kynttilöin valaistussa palatsissa. Kävin lisäksi barkokkikirkossa barokkikonsertissa (Vivaldi, Händel, Haydn) ja yllätyin, että kuluneeksi luulemani Vivaldin Kevät kuulosti todella  kohottavalta, kun se encorena vetäistiin konserttiyleisön iloksi. Taidenautintoja oli muitakin. Keksin uudelleen Bellinin! Muutama näkemäni maalaus vakuutti kirkkauden ja avaruuden tunteella. Berendtin kirjassa väitetään, että venetsialaiset tarkoittavat aina toista, mitä sanovat, asiat kääntyvät ja mullistuvat. Viimeisen matkaillan kunniaksi halusin nauttia Bellini-coctailin, jossa kuuluisi olla persikkamehua ja proseccoa, vaan sainpa proseccoa veriappelsiinilla – siis sinnepäin, toisin mutta melkein, kuitenkin, kenties. Elämys silti, aina.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu