Avainsana-arkisto: Barbarotti

Håkan Nesser: Pikku-Burman teurastajatar ja Barbarotti-sarja

Håkan Nesserin Barbarotti-sarja päättyy viidenteen osaan Pikku-Burman teurastajatar (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2015). Seulon viisi syytä, miksi se ja koko sarja kannattaa lukea. Muut osat ovat järjestyksessä

Sukujuhlat
Kokonaan toinen juttu
Herra Roosin tarina
Yksinäiset.nesser barbarotit

Hurmaava päähenkilö

nesser barbarottiJo ensimmäisessä osassa sydämeni alkoi sykkiä viisikymppiselle ruotsalaisitalialaiselle rikosetsivälle Gunnar Barbarottille. Hiukan hitailla hyrräävä herra on lämmin ja viisas, ymmärrystä riittää inhimillisille tragedioille. Olen myös myötäelänyt sarjan ajan Barbarottin yksityiselämän epävarmuuden ja onnen ajat, nyt lopuksi suren suurta menetystä.

Nesserin taito henkilökuvaajana loistaa etenkin päähenkilön hahmottelussa. Barbarottiin kiintyy juuri siksi, että hänen aivoituksensa välittyvät tekstistä polveilevan särmikkäinä. Myös ”family man” -tyyppinen sitoutuminen lämmittää tätä lukijaa. Ilolla olen seurannut lisäksi suhdetta luotettavaan työkaveriin, Eva Backmaniin, ja omalaatuiseen pomoon.

Ihmisen asialla

nesser ihmisetBarbarotti-sarjalle on ominaista, että Gunnar Barbarottin ja myös Eva Backmannin elämä etenee yhtä ponnekkaasti kuin rikosselvittely. Romaaneissa on myös vähintään kolmas näkökulma, selvitettävän jutun ydinhenkilö tai -henkilöt.

Barbarotti-sarjan rikoksissa ei varsinaisia verikekkereitä vietetä. Aina murhien syynä on ihmistä satuttanut vääryys, jota lukija johdatellaan ymmärtämään, ei itse väkivallantekoa. Tai ehkä joskus vähän sitäkin, tässä viimeisessä osassa ainakin. Itse teossa ei viivytä, vain sen taustoituksessa ja selvittämisessä.

Teematäyteläisyys

Jo on varmaankin tullut esille, että keskeistä tematiikkaa ovat ihmissuhteet, etenkin perheeseen ja rakkauteen liittyvät. Niihinhän yhdistyvät ihmisen elämän suurimmat riemut ja vääryydet.

nesser teemaSarjan mittaan kiihtyy Barbarottin uskonnollinen etsintä. Ei Barbarottin kiirastuli kärvennä muita, se on hänen henkilökohtainen kamppailunsa. Viidennessä osassa Barbarotti kärttää kontaktia tuonpuoleiseen ja odottaa taivaasta viestiä. Uskonasiat ovat kyllä sarjan hämmentävin taso, mutta tällaisena epäilevänä tuomaksena voin todeta, että teema ujuttuu tarinaan epäkonventionaalin kiinnostavasti.

Usko on kaikki tai ei mitään -asia. Ja kaikkea siltä väliltä niin kuin saamelaisten nimitykset lumelle tai feminismi. Tai Korkeimman kaikki nimet, joista sadannen ja viimeisen vain kameli tiesi. Monitahoinen ja monimerkityksellinen joka tapauksessa. Asia, jonka olisi pitänyt olla selvä ja yksinkertainen, kietoutui sanojen vyyhtiin, kiertelyyn ja kaarteluun.

Kerronnan koukut

Se, että selvitetään kuolemanvakavia asioita, ei ole estänyt Nesseriä naurattamasta. Hän on taitava yhdistelemään tekstiinsä monenlaisia aineksia, ja sanailu sujuu erilaisia sävyjä sulauttaen.

nesser kerrontaViides osa on aiempia alakuloisempi, humoristisuus on hukkua syviin vesiin. Nesserille ominainen vaivaton teksti ei ole minnekään hävinnyt, kerronta on helposti lähestyttävää ja muutakin kuin pintatason sisältävää.

Kuin tummaa vettä ohuen jään alla metsälammessa, niin hän oli ajatellut viimeksi tänä aamuna ja se oli luultavasti melko osuva kuvaus tilanteesta.

Juonikas

Juonilangat ovat aina aluksi sopivasti hajallaan, vähitellen ne kiinnittyvät, ja mikä hienointa, joskus joku säie jää irtonaisena heilumaan. Nesser on myös vaihdellut juonenkuljetuskeinoja sarjan eri osissa. Välillä on saanut henkeä pidellen odottaa rikosratkaisua, välillä henkilöiden ihmissuhdepäätöksiä.

Nesser juoniPikku-Burman teurastajatar -romaanissa Barbarotti palaa puolikuntoisena töihin ja saa selvitettäväkseen vuosia sitten kadonneen miehen tapauksen, johon kytkeytyy vielä vanhempi miesmurha. Eva Backman puolestaan selvittelee poliitikon äkkikuolemaa. Kumpikin etsivä on alamaissa perheasioiden vuoksi.

Viidennessä osassa on kieltämättä tuntu, että viimeistä viedään. En sanoisi otetta väsyneeksi, mutta tunnelman melankolisuus heijastuu juonenkuljetukseen. Viivyn mieluusti vetkutellen mukana, koska tiedän tuttavuutemme päättyvän. Romaanin loppu palkitsee. Siinä yhdistyvät usko, toivo ja rakkaus, ja viimeinen mielikuva pistää pyrskähtämään – naurusta.

Hyvästi Gunnar! Saanhan näin päätteeksi sinutella. Uskon sinun taaplaavan tavallasi vielä useita vuosia, vuosikymmeniä, vaikkeivät tiemme enää kohtaa. Viihdyin seurassasi; odotin jännityksellä aina uutta osaa, sillä tiesin, että osaat yllättää ja koskettaa. Tätä et kyllä minusta uskoisi, mutta toimin nyt tavallasi: tyrkkään sormeni summittain Raamatun väliin, neuvoa hakien. Päätän tuttavuutemme siten näihin sanoihin: ”Älköön kukaan enää tämän jälkeen tuottako minulle vaivaa. Onhan minulla Jeesuksen arvet ruumiissani.” (Kirje galatalaisille 6, loppusanat 17.) Hmm.

– – –
Håkan Nesser
Pikku-Burman teurastajatar
Rikosromaani
Suomentanut Päivi Kivelä
Tammi 2015
411 sivua
Sain kirja bloggaajakollegalta, kiitos Salla!
Siteeraukset ovat sarjan viimeisestä osasta.Dekkariviikko_logo_260px (1)

Mainokset

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Barbarotti ja perimmäiset kysymykset

Valon ja yöttömän yön aikaan olen lukenut dekkareita, jossa kuolema korventaa ja jossa ruoditaan elämän merkitystä. Joissakin on ollut oleellista väkivaltaisen kuoleman syyllisten selvittäminen, mutta monessa ohi tunkevat ikuisuuskysymykset. Jälkimmäisistä dekkarityylistä kerroin Karin Fossumin uutuuden yhteydessä, mutta teeman paras esimerkki on Håkan Nesserin Yksinäiset (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2014).

Tunne liittyi tietysti häneen itseensä. Tänään kaksikymmentäviisi, huomenna kuusikymmentä, tai mikä vielä pahempaa, miten vanhoissa dekkareissa sanottiinkaan? Tänään elossa, huomenna kuollut.

”Vaikka ei tässä vuosien määrästä ole kyse. Tunnit ja päivät meidän pitää muistaa elää. Eikö niin? Tarkoituksetonta elämää voi elää vaikka sata vuotta, mitä hyötyä siitä on?”

Olen toistuvasti viitannut Sandemoseen, jonka mukaan muusta ei kannata kirjoittaa kuin kuolemasta ja rakkaudesta. Niitä yhdistellen totisesti syntyy voimakasta proosaa, tarinoita, jotka säväyttävät, sillä ne uskaltavat nostaa pintaan sellaista, jota arjessa painaa upoksiin. Nesser kieputtaa rakkauden ja kuoleman naruja siten, että niistä syntyy nyöri, josta karkailee merkityksellisiä irtopätkiä. On kuusi 1970-luvun nuorta, jotka ikääntyvät salaisuuksia kätkien sekä haarautuvaa rakkautta ja kuolemaa kokien. On oudon, nuorena kuolleen tytön päiväkirja (alkaa olla jo kulunut kerrontakikka). On entistä isomman osan saava työpari Eva Backman, joka rakkausasioissa hailuu välitilassa ja säilyttää terävyytensä. On itse Barbarotti, jota rakkauden ja kuoleman läheisyys horjuttaa ja joka uppoutuu entistä syvemmin uskonasioihin.Yksinäiset

Nesserin sympaattinen viisikymppinen sankari Barbarotti on sarjan neljännessä osassa rakastava aviomies ja uusperheen nuorisosta nauttiva perheenisä sen lisäksi, että hän on omaperäinen rikostutkija. Aiemmat osat ovat vietelleet minut Barbarotti-faniksi. Tapa, jolla poliisiherra on tullut tutuksi, on ollut vastaan sanomaton: silloin tällöin kepeäksi äityvä sanailu viihdyttää ja hymähdyttää, ja samalla päähenkilöetsivän ja tutkinnan kohteiden kohtalot sekä syvät tunneluotaukset satuttavat.

Jo aiemmissa osissa on nostanut päätään Barbarottin uskonetsintä, hän esimerkiksi tiukan paikan tullen tuikkaa sormensa raamatun väliin osviittaa etsien. Tässä osassa leikillisyys on vähentynyt, eikä enää sattumanvarainen Sanaan sohiminen riitä, vaan keskustelut Meidän Herramme kanssa vakavoituvat. Koska suhtaudun uskonasioihin melko neutraalisti, en tästä häiriinny mutta kieltämättä seikka hieman hämmentää. Toisaalta nostan hattua, sillä pohjoismaisen suvaitsevuuden mitta on suhde uskontoon: hihhulileiman saa hetkessä ja samalla menettää uskottavuutensa. Nesser ja Barbarotti siis uskaltavat!

Raamatunkohta tuli taas mieleen, ja keskustelu taksissa Meidän Herramme kanssa.
Voimasi päivinä käyt käsi kädessä kuoleman enkelin kanssa.
Luottamus.
Hän ei tiennyt vieläkään mistäpäin Raamattua kohta oli, ja luottamus oli edelleen märkä saippua. Ehkä ihminen kykeni luottamaan vain hetken kerrallaan, hän ajatteli, muutaman minuutin silloin tällöin, tuntemaan jonkinlaista turvallista mutta haihtuvaa varmuutta, että kaikki sujuisi hyvin.

Usko ei ole sille varatuista tiloista kiinni, uskoo Barbarotti.

Usko ei ole sille varatuista tiloista kiinni, uskoo Barbarotti.

Yksinäiset-otsikko osoittautuu monimutkaiseksi, mutta kyllä se kuvastaa monen henkilön murheellista kohtaloa. Unohdanko koko dekkarin juonen? Siitä sen verran, että samassa paikassa tapahtuu 35 vuoden välein epäilyttävä onnettomuus ja että juonta kuljetetaan kerroksellisesti. Jälleen kerran mennyt ja nykyisyys vuorottelevat ja sillä koukutetaan lukija jatkamaan, vaikkei itse rikostutkinta juuri etenekään. Putoamisonnettomuuksiin kytkeytyvät henkilöt ovat ongelmaisia, siten kiinnostavia. Romaanissa on pitkittämisen makua, ja rikosten synkeät rakkaussyyt tuntuvat lopulta yksioikoisilta, joskin kovin traagisilta. Yhtä kaikki, kiinnostus Barbarottin tuleviin vaiheisiin säilyy.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Sohvankaltaisen miehen tapaus

”Monia kysymyksiä, mutta vain kolme niistä on tärkeitä.
Missä olet ollut?
Missä olet?
Minne olet matkalla?
Jos osaat vastata näihin kolmeen, niin sinulla on elämä omissa käsissäsi, Anna, eno sanoi.”

Kysymykset ovat kimurantteja Annan lisäksi Valdemar Roosille ja Ewa Backmanille. Selvimmillä vesillä on vanhempi rikoskonstaapeli Gunnar Barbarotti, joka alkoi vastailla ydinkysymyksiin jo rikosromaanisarjan edellisessä osassa. Håkan Nesserin Barbarotti-sarjan kolmannessa osassa Herra Roosin tarina (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2013) on monta juonnetta, joista yhdessä yllätyksetön henkilö vastaa elämän pääkysymyksiin päätymällä odottamattomiin tekoihin.

Barbarotti-fani joutuu odottamaan yli 200 sivua ennen kuin suosikkikirjamies saadaan tarinaan mukaan, ja kun saadaan, jälleennäkeminen on riemukas. Kuvaus on herkullista, hilpeää ja sattuvaa. Nesser on luonut erityisen hulppean päähenkilön, jonka privaattielämä herättää uteliaisuutta rikosjuonen ohella.

Laaja alkupohjustus on tarpeen. Kahteen hylkiöhahmoon saadaan pitävä ote, ja heistä vähitellen hahmottuu henkilöitä, joille toivoo pelkkää hyvää, ja sitten luonnollisesti joutuu pelkäämään pahinta. Romaanin alkupuolisko on väliin tylsähkö, mutta on komeaa, miten henkilö, joka kotonaan on huonekalun asemassa, saa kerronnassa tilaa ja olemisen arvon.

Nesser osaa totisesti järjestää tekstiinsä jäntevän rakenteen, jossa rikoskonstaapelien ja rikoshenkilöiden tilanteet vuorottelevat houkuttavasti. Tässä osassa Barbarottin työkaveri Backman saa entistä enemmän tilaa. Hän tuo lisäsärmää tarinaan, etenkin kun päähenkilön elämäntilannetta verrataan sokean kanan löytämään jyvään, odottamattomaan kylläisen onnen tilaan. Eihän seesteisestä tyytyväisyydestä tavallisesti saa aikaan kiinnostavaa draamaa, vähintään pitäisi murtua sankarin jalka.

Innostuneena hykertelin ja eläydyin lukuprosessin ajan: rikosromaanissa oli surua, pelkoa, hupailua ja ihmisen ikävää. Pienen etäisyyden päästä on rehellisyyden nimissä todettava, että Barbarotti ja Backman ovat hieman liian hyviä poliiseiksi ollakseen totta. Ai niin, tämähän onkin fiktiota.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avoimia juttuja

Ja periaatteisiini kuuluu, etten koskaan sano mitään epämiellyttävää”, tunnustaa Håkan Nesserin romaanin muistelijahenkilö heti alkusivuilla. Lisäksi hän tunnustaa vähemmän miellyttäviä asioita. Kokonaan toinen juttu (Tammi 2012, suom. Saara Villa) on dekkari, josta ei voi sanoa mitään epämiellyttävää, vaikka rikoskierre on inhan kiero.

Rikoskonstaapeli Gunnar Barbarotti on valloittava henkilö. Hän on keski-ikäinen, eronnut mies monien lajitovereittensa tapaan, muttei alkoholisoitunut tai synkistynyt, vaikkakin elämänmuutospaineet panikoittavat. Hänessä on sopivassa suhteessa kepeyttä ja moniselitteisyyttä.

Barbarottissa on hitusen pohjoista vastinetta Fred Vargasin dekkaripäähenkilölle Adamsbergille: kummankin ajatukset ajelehtivat fokuksesta kovin viihdyttävästi. Nesserin maailmassa ei irrotella irreaaliin, jollei sellaiseksi lueta päähenkilön tapaa tökkiä sormea sattumanvaraisesti Raamatun väliin ratkaisuvinkkien toivossa. Eikä Barbarotti ole vertailukohtansa tavoin ylivertainen vaan demokraattinen tutkintaryhmän jäsen. Eikä hän tässä romaanisarjan osassa edes erityisemmin oivalluksilla loista.

Kirjan kerronta on elävää ja kielellisesti taitavaa, ja kääntäjä on tavoittanut ihailtavasti sujuvan sanailun. Rikollisen muistiinpanojen ja rikosselvittelyjuonen lomittaminen ei ole kerronnallisesti ainutlaatuinen ratkaisu, mutta se tehostaa tunnelmaa ja koukuttaa tarinaan. Lähes 600 sivussa ei ole tyhjäkäyntiä.

Juoni on vetävä, niin rikoksen kuin Barbarottin yksityiselämän puolesta. Päähenkilön lisäksi muutkin henkilöt hahmotellaan ketterästi. Iskuja suomalaisuuteen naksuu myös mukavasti: yhden henkilön koiran nimi on Saarikoski ja yksi poliiseista pyrkii hahmottamaan tapahtumia Sinuhe egyptiläisen avulla. Kirjallista ilottelua tarjotaan näin monin tavoin. Hilpeää on myös se, miten poliisijoukko ihailee rikollisen taitavaa kirjallista ilmaisua. Nesserhän sen… Lisää on odotettavissa kesäkuussa, jolloin ilmestyy suomeksi seuraava, kolmas Barbarotti-osa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Barbarotti/Brunetti

Viiletin Venetsia-tunnelmiin Donna Leonin Veritimantit-dekkarin (Otava 2011) avulla. Keväällä kaupungissa käyneenä on ilahduttavaa vaeltaa sielun silmin  komisario Brunettin kanssa kujilla ja kanaaleilla. Veritimantit-kirjassa kiinnostavinta oli melkoisen avoimeksi jäävä juoni, joka on kuitenkin kantaaottava ja vähemmistöjen roolia puiva. Ei juttu muuten erityisen kaksinen ollut. On välillä mukavaa tässä genressä lukea keski-ikäisestä miehestä, joka ei ole alkoholisti, hämärähemmo tai muuten tekemällä tehdyn rikkinäinen. Brunetti on vaimoonsa ja perheeseensä sitoutunut mässäilijä. Aikuisten Viisikkojahan nämä Leonit ovat: kolmen ruokalajin esittelyissä riittää vivahteita!

Håkan Nesserin ensimmäinen Barbarotti-suomennos on Sukujuhlat (Tammi 2011). Nesser kyllä osaa henkilökuvauksen, viihdekynnyksen ylittävän kerronnan ja lisäksi luo piinaavaa jännitystä. Henkilöiden sisäinen monologi on terävää, ja hahmojen masentuvuus viiltää ikävästi: katoamisia kohtaavan perheen elämä on siinä pisteessä, että sitä tahmeasti tallataan ja nähdään ympärillä olevat asiat inhorealistisessa valossa. Vaikka rikosvyyhden henkilöt ovat eriasteisen depression vallassa, kerronnan tyyli on jopa irrallisuuden ja vieraantuneisuuden kuvauksissa irrottelevaa. Hyytävää on perhesuhteiden etäisyyden kuvaus. Herkullisin on eläkkeelle jäävän käsityöopettajan sisäisen äänen kuuleminen: jumittuneet kyllästyneisyyden tunteet nostavat mieleen melkoisen värikkäitä tappiomielen väläyksiä. 

Barbarotti-hahmo on puolestaan aika kepeästi kuvattu polisiimies. Siisääntulo on hulppea: nimen historia piirreellään lennokkain vedoin, samoin elämäntilanne ja perhesuhteet. Barbarottin toiminta on vakaalla realistisella pohjalla järjettömässä maailmassa. Mieluusti odotan seuraavaa suomennosta. Enpä näemmä vaan saa dekkariputkea katkeamaan. Helteellä viihde vie – kehuttu historiallinen romaani Susipalatsi jumittaa, vaikka Thomas Cronwellin elämä ja aikakausi kiehtookin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus