Avainsana-arkisto: Arturo Pérez-Reverte

Graffitijahtaus

”Jos se on laillinen, ei se ole graffiti.” Siinä on Arturo Pérez-Reverten romaanin Kärsivällinen tarkka-ampuja ( suom. Sari Selander, Like 2014) lähtökohta. Taideasiantuntija ja taitava jäljittäjä Lex palkataan etsimään piilottelevaa graffitimestari Sniperia.Kärsivällinen tarkka-ampuja

Sniper on kuuluisa operaatioista, joita hän organisoi mutta pysyy itse näkymättömissä. Tuloksena on tempauksia, joissa merkittävät paikat tagataan niin Madridissa, Lissabonissa kuin Veronassakin. Lisäksi Sniperin maalaushyökkäyksissä saattavat innokkaat seuraajat ottaa turhia riskejä: joitain nuoria spreijaajia on kuollut. Sniperia ei voida virallisesti vetää vastuuseen.

Lex siis jahtaa taidekirjahankkeen vuoksi piilossa lymyilevää katutaiteilijaa: juoni perustuu etsinnän etenemisen mutkitteluun jännärihenkisesti. Lex on tarinan kertoja, ja hänkin tavallaan piilottelee, sillä kovistyyppisenä toimijana ei hän ihmeitä itsestään paljasta, vihjailee kyllä. Hän on nokkela ja tavoitteessaan tinkimätön.

Pérez-Reverte on monissa kirjoissa ammentanut kuvataiteista. Esimerkiksi Flaamilainen taulu on oiva jännäri, ja Taistelumaalari monipuolinen taide- ja moraalipohdinta. Uusin suomennos viistää sitä. Katutaiteen tekemisen jännityksen ja vaarantunteen sekä graffitien verbalisointi on ilmeikästä. Piissien tuhraajien tunne, heimohenki ja merkitys on – hmm – kärsivällisen tarkasti kerrottu.

”Onko ateljeessa väsätty taidepaska muka aidonpaa taidetta kuin se, jota nämä kaverit tuottavat panemalla henkensä alttiiksi?” hän jatkoi. ”Kuka siitä lopulta päättää, että joku surkea virallinen installaatio on taidetta ja joku epävirallinen teos ei? Viralliset auktoriteetit, yleisö, kriitikot…?”

Nykytaidepohdinnat ovat sinänsä kiinnostavia, samoin se, miten graffiteihin suhtaudutaan. Katutaide on saavuttanut jo aseman, johon vaikuttavat taidekaupan markkinavoimat. Seinäkuvin on vaikea enää kapinoida, vain toimintatavoin se saattaa onnistua, ja sen Sniper hallitsee. Se johtaa tosin moraalisiin ongelmiin, jotka lopulta ratkotaan kovin suoraviivaisesti.

Viime vuoden suomennos Kohtalon tango hämmensi asetelmallisena. Pérez-Reverten useissa muissa teoksissa minut on kiinnitetty tehokkaasti juoneen ja henkilöihin, mutta tässä uutuudessa henkilöistä vaikuttuminen on valitettavan haaleaa. Nyt käy niin, että tämän vuoden graffitiaiheisista teoksista kotimainen vetoaa minuun eniten. Voi Arturoa, parhaansa teki, sillä kieli (ja suomennos) tavoittaa aiheensa, mutta Jari Järvelän Tyttö ja pommi kuitenkin kiilaa kärkeen kuvaustavan ja henkilöhahmotuksen ansiosta.

Romaanin mukaa Lissabon on graffitien pääkaupunki, joten tässä otos sieltä keväällä 2011.

Romaanin mukaa Lissabon on graffitien pääkaupunki, joten tässä otos sieltä keväällä 2011.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Salonkitanssia ja shakkia

Kohtalon tango”Käsine ja kaulanauha… Niin. Muistan miten päivänvalo siivilöityi lattialaatoille ja sängyn päälle. Alastoman vartalosi, oman hämmennykseni kauneutesi edessä.”
”Voi hyvä luoja sentään”, nainen mutisee kuin itsekseen. ”Sinä olit niin komea, Max. Elegantti ja komea. Täydellinen herrasmies.”

Arturo Pérez-Reverten Kohtalon tango (suom. Sari Selander, Like 2013) soi melankolisesti ja nostalgisesti. Välillä sen askellus on kiihkeää, välillä laahaavaa, ja tanssilajiin sopivasti rytmitetään dramaattisia käännöksiä ja pysähdyksiä.

Herrasmieshuijari Max on kuusikymppinen asemansa menettänyt hidalgo 1960-luvun Sorrentossa. Hän näkee siellä lähes ikäisensä Mechan, joka on paikalla poikansa shakkiottelun takia. Ensikohtaaminen on tapahtunut 1920-luvulla kiihkeissä tangotunnelmissa Buenos Airesissa ja seuraava 1930-luvulla Nizzassa. Kerronta ankkuroituu 60-luvun tilanteeseen, ja sen rinnalla kulkevat aiemmat kohtaamisajat. Juoni perustuu Maxin seikkailuihin ja Mecha-suhteeseen.

Etenkin 20-luvun jännittynyt ja dekadentti tunnelma välittyy tenhoavasti. Kiihkeän tanssin intensiivinen eroottinen lupaus imeytyy kuvaukseen. Aidosta argentiinalaisesta tangosta esitelmöiminen ei minua häiritse, vaikka se melko luentomaista onkin. Siirtymä 30-luvulle ei toimi yhtä hyvin, sillä vakoilukuviot ovat aika kevyesti kehiteltyjä, kuin kulissina romanssille. Sekavat poliittiset ajat kuvataan ohuesti, vaikka Espanjan sisällissota ja muun Euroopan fasistiliikkeet vaikuttavat asioiden etenemiseen. 1960-luku jää ajankuvana vaisuksi, painopiste onkin ikääntymisen ja menneiden mahdollisuuksien voivottelussa.

Kohtalon tangon naiskuva ja henkilöiden ulkonäkökeskeisyys nyppivät. Kylmänkiihkeä, arvoituksellinen, kohtalokas nainen ei todellakaan ole ainutlaatuinen ilmestys kirjallisuudessa, joten toistelu Mechan hunajaisen nestemäisistä silmistä ja vartalon kaarista kuluttaa tehoa. Ärsytykseni huipentuu, kun kuusikymppiseksi varttuneen naisen harmaista hiuksista, rypyistä ja maksaläikistä jankuttamisen välistä onnistutaan näkemään kaunotarjäänteitä, vähäistä vetovoimaakin havaitaan, mutta muuten ikääntyminen nähdään seuraavaksi vitsaukseksi spitaalin jälkeen.

En erittele sisältöä tämän kummemmin; kyllä Pérez-Reverte taitaa tarinoinnin, ja Maxista kehitellään kiinnostavaa renttusankaria. Lopputuloksena on pikemmin raskas kuin kepeä seikkailukertomus. Kerronta tiivistyy ja tehostuu, kun kahden ajan murtotilanteet etenevät vuorotahtiin. Olen lukenut kirjailijalta useita suomennoksia, joista etenkin Taistelumaalari (blogissani 17.6.2013) taidetulkintoineen teki vaikutuksen. Myös dekkari Flaamilainen taulu (blogissani 1.8.2013) on näppärä. Siinä shakki on keskeisessä osassa, ja tässäkin romaanissa sillä on tärkeä rooli. Shakin ja tangon symbolipuolia ei heruteta kunnolla, nyt ne jäävät pintakoristeluksi. Askellusta ja siirtoja riittää, hiottuja kuvioita, jokunen rytmi- ja pelinappulahapuilukin.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Espanjalainen kesä

Kesäni aloitti matka Madridiin (blogissani 17.6.), ja espanjalaista nykykirjallisuutta luin pitkin suvea. Valitettavasti en osaa espanjaa ja kulttuurituntemuksenikin on ohut, joten sorrun latteisiin yleistyksiin: hispanialaisproosa on monisanaisen tarinoivaa ja henkilöt tunneherkkiä. Dialogi ja kerronta ovat eloisia ja kuvaus läikehtivää. Espanjankielisten keskusteluiden tiheä, pehmeänkova rytmi jollain tapaa saadaan kuulumaan käännöksissä. Lisäksi 1900-luvun historiamyllerrykset ovat olleet kivuliaita, mikä ruokkii juonien kärjistyksiä, vaarantunnetta ja kohtalokkuutta.

Eduard Mendozan Tulvan vuosi (suom. Tarja Härkönen, Tammi 1999) vakuuttaa edellä sanomaani. Tiiviissä romaanissa on peiteltyä ja avointa tunteiden paloa, mutta ennen kaikkea kerronnan tehoa. Se on kuvaus nunnan ja hidlagon muutamasta tulvivasta tilanteesta aatteellisesti jännitteisessä ajassa. Juoni voi kuulostaa banaalilta, toteutus ei.

Mendozan Kissatappelun luettuani (blogissani 22.7.) siirryin sulavasti Maria Duenasin romaaniin Ommelten välinen aika (suom. Sari Selander, WSOY 2013), joka jatkaa Kissatappelun ajasta, joskin naisnäkökulmasta. Ompeliajatar Sira hullaantuu humpuukimaakariin ja ajautuu Marokkoon, Tetuanin kaupunkiin. Tämä 1930-luvun lopun espanjalaiskausi Afrikan puolella on uutta ja eksoottista luettavaa, ja myös sisällissodan jälkeinen Madrid on kiinnostava vehkeilykeskus.

Ommelten välinen aika on sukkelasti sanailtu seikkailusatu, jossa on silkinhehkuista muotia, säännösteltyä romantiikka ja lojaalia ystävyyttä. Vakoilukuviot ovat melko epäuskottavia, mutta viihteellisti viritettyjä. Aika kekseliästä on kyllä kätkeä salakieli vaatekaavoihin. Henkilökuvaus sopii pukukaavateemaan: hahmoista luonnostellaan ohuita ja yksi-ilmeisiä mallipiirustuksia. Vaikka yli 600 sivua on tuhlailua tälle tarinalle, olen heikkona historiallisiin elävöittämisyrityksiin, jollaisena tämäkin sinnitteli kunnialliseen ja kiusoittelevan avoimeen loppuun.

Tein kevyen syrjähypyn Barcelonaan Alicia Gimenez Bartlettin seurassa: Petra Delicado ja vihaiset koirat (suom. Matti Brotherus, Tammi 2013). Dekkarisarjan toinen osa ei sovellu eläinystäville, mutta muille lukijoille se jolkuttaa hyvävoimaisen, koulutetun hurtan tavoin juoniradan alusta loppuun. Asetelma on tuttu jenkkiverrokeista: sanavalmis naisetsivä vanhemman miehen työparina hapuilee ja hupailee rikos- ja lemmenseikkailuissa.

Arturo Perez-Reverten Flaamilainen taulu (suom. Katja Kallio, Like 1997) on taidedekkari, jonka käynnistää 1400-luvun van Huysin taulun konservointi nyky-Madridissa. Maalauksen asetelmassa keskeistä on shakin peluu, samoin juonessa. Pelihienouksia ymmärtämättömälle juonen kehittely käy turhan näppäräksi, mutta kerronnalliset siirrot tehdään taidolla.

Luin kesällä paljon, jopa niin, että harkitsin elää välillä. Muistoksi siitä sijoitan kommenttikenttään koko alkuvuoden lukulistani ja tähän loppuun opetuksen Flaamilaisesta taulusta:
”Elämä on epävarma seikkailu epämääräisessä maisemassa, jossa ääret liikkuvat alati ja jonka rajat ovat keinotekoisia: jossa kaikki voi loppua ja alkaa uudestaan joka hetki, tai lakata yhdellä iskulla, kuin kirveellä odottamatta iskien, ikuisesti ja ainiaaksi; jossa ainoa absoluuttinen todellisuus, luja, kiistämätön ja lopullinen, on kuolema; jossa olemme vain pieniä leimahduksia ikuisessa yössä, ja jossa, prinsessa, meillä on kovin vähän aikaa.”

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Pradon viemää, muun muassa

Matkani Madridiin oli taidepainotteinen. Kesäkuinen kaupunki oli värikäs ja helteinen. Ei ihme, että espanjalainen käyttömuoti on kirjavaa ja eri kuosien yhdistelyä, sillä kesäinen kapunkikuvakin syntyy kirkkaista väriyhdistemistä ja eri aikojen arkkitehtuurin sekoituksesta. Puuistutuksissakin vaihdellaan lehtien muotoja ja värejä verenpunaisesta eri vihreän sävyihin. Niitä tehostaa hehkuvan valon ja tummien varjojen kontrasti.

IMG_0732
Plaza Mayor
Puerto del Sol
Näin paljon kaunista ja pysäyttävää sadoilta taiteilijoilta sadoilta vuosilta useissa näyttelysaleissa. Runsaudessa on pakko pysähtyä vain muutamiin vaikuttajiin.

1 PRADO

Ensivisiitillä Pradoon kävelin suoraan El Grecon (1541-1614) taiteen pariin. Aina jaksaa hätkähdyttää se, miten vaikuttavan moderneja ovat nuo 1500-luvun näkemyksellä maalatutu työt. Valon ja varjon käyttö, ja etenkin valon lankeaminen komposition keskeltä tai ylhäältä saavat työt imemään valoonsa. Barokkiselta vaikuttavat vahvat varjostukset syventävät värivaikutelmia. Vihreän ja viininpunaisen sävyiset vaatetukset hehkuvat. Greco kouluttautui ensin ikonimaalariksi, ja ehkäpä siitä syystä pitkien, hoikkien käsien ja sormien asentojen maalaamisessa on sielua. Lisäksi ihmishahmot ovat hitusen venytetyn näköisinä inhimillisiä jopa hyvinkin ylevissä kirkkomaalauksissa.

Velázquez maalasi hovia ja uskonto- ja myyttiaiheisia töitä sekä niiden välisssä kääpiöitä ja muuta väkeä. Voi poloista Margarita-prinsessaa, josta säännöllisesti piti maalata potretti itävaltalaiskihlatulle. Niitä tuli nähtyä viime kesänäkin Wienissä. Kihlaus meni myttyyn, mutta taide elää. Las Meninas (1656) on huikea asetelma, jossa prinsessa on etualalla, muuta pientä väkeä ympärillä, peilistä heijastuvat vanhemmat ja takavasemmalla on itse taiteilija työssään. Lähes keskellä taulua on oviaukko, josta paistaa maaginen kultainen valo ja sen edessä on tarkkaileva hovimies. Alalaidassa pikkupoika talloo koiraa, joka näyttää siltä kuin murisisi varoittavasti. Prinsessa on keskiössä ja hänen ympärillään pyörii useampikin viihdyttäjähahmo. Monet katsovat eteenpäin – ilmeisesti peilistä näkyvä hallitsijapari vaatii kaikkien huomion. Taiteilija katsoo suoraan katsojaan. Minua. Minä katson tarinaan, joka minulle sallitaan.

Taidekasvatusta ja keskittymistä Velázquezin äärellä

Taidekasvatusta ja keskittymistä Velázquezin äärellä

Goyan tuotteliaan uran loppukauden spektaakkeli on Pintura Negras. Nämä mustat työt (n. 1820) ovat täysin muihin vertaamattomissa. Kuolonpimeät näyt ovat silkkaa ekspressionismia muuten niin koreilevalla taideajalla. Kalvakankeltainen valo puskee jostain kulmasta, muuta muuten mennään ruskeanmustassa maailmassa. Ihmisnaamat ovat groteskin venyneitä irvokkaissa asetelmissa. Mistä tämä on hurja pimeys on syntynyt, vallankin rokokootaustaisen alkutuotannon jälkeen?

Goyan töitä on esillä useita huoneellisia. Alkutuotantoon tosin kuuluu heleitä sievistelyjä, mutta aina hänen töihinsä siunaantuu leveänaamaisia irvailijoita, ulos söpöstelystä. Tai no, onhan joukossa puhdasta suloisuuttakin. Myös taulupari puetusta ja alastomasta Mayasta on siistiä sisätyötä, joskin naisen kasvoissa on jotain tuhruista. Eli yli mennään valokuvauksen, pelkkä näköisyys ei ole ollut tavoitteena. Goya on kiinnostava kasvomaalarina: välillä tarkka, välillä kasvot ovat nukkemaisia naamioita ja välillä turvonneen vääristyneitä.

2 REINA SOFIA

Luin matkalla Arturo Perez-Reverten romaania Taistelumaalari (suom. Satu Ekman, Like 2009). Siinä valokuvauksen ja maalauksen eroja kuvailtiin osuvasti, ja Goyan rooli siinä on oleellinen. ”Kiintoisaa että melkein kaikki varteenotettavat taistelumaalarit ovat vaikuttaneet ennen 1600-lukua –. Sen aikakauden jälkeen vain Goya on rohjennut peittelemättä tarkastella kuolevaa ihmistä, jolla virtaa suonissaan aitoa verta eikä mitään sankarien siirappia, eivätkä hänen taulunsa kotirintamalla maksaneet tilaajat pitäneet sellaista kovinkaan viisaana. Sitten tuli valokuvaus.–. Nykyään kaikki ihmistä esittävät kuvat ovat valheellisia tai epäillyttäviä, oli niissä kuvateksti tai ei. Enää ne eivät ole todistusaineistoa meitä ympäröivistä lavasteista.”

Roomani kuvaa palkitun sotavalokuvaajan resignaation päiviä. Hän on luopunut valokuvaamisesta ja maalaa tornihuoneeseen kaiken kokemansa synteesiä, muraania. Jugoslovian sodan veteraani, uhri ja kidutettu, saapuu haastamaan tämän kuvaajan, jonka kameralinssin kohteena soturi oli ollut sodan aikana petollisin seurauksin. Romaanissa käsitellään moraalia, taiteilijan etiikkaa, taiteen vaikutuksia ja ilmaisukeinoja.

Reina Sofia -nykytaidemuseossa on moderneja klassikkoja Picasson Quernicasta ja Dalin erikoisnäyttelystä lähtien, mutta matkateemakseni selvästi tarkentui vanha espanjalaistaide. Museossa on jostain syystä Goyan grafiikkasarja sotauhreista: niissä ei kaunistella eikä kasvoja vääristellä, vaan ihmiset on hahmoteltu tarkoin, herkin viivoin viimeisissä henkäyksissä tai niiden jälkeen. Perez-Reverten Taistelumaalari-romaanissa taiteilija kuvailee niitä ja Goyan muita kuolontöitä: ”Hänen grafiikkaansa parempaa ei ole tehnyt kukaan. Kukaan ei ole nähnyt sotaa niin kuin hän eikä kukaan ole päässyt yhtä lähelle ihmisen pahuutta… Kun hän viimein menetti kunnioituksensa kaikkia ihmisiä ja kaikkia akateemisia sääntöjä kohtaan, hän ylsi sellaisiin saavutuksiin etteivät niille ole vetäneet vertoja edes valokuvista raaimmat.”

Goyan söpöstelevä rokokoopari on tuotteistettu käyttöesineeseen.

Goyan söpöstelevä rokokoopari on tuotteistettu käyttöesineeseen.


3 THYSSEN-BORNEMISZA

Thyssen-Bornemiszassa on yli tuhat lähes tuhannen vuoden ajalle sijoittuvaa taulua.Kokoelmassa on upeita helmiä. Domenico Ghirlandaion muotokuva ylhäisestä naisesta 1400-luvun lopulta on häkellyttävän hieno. Sitten on maalauksia jokaiselta tunnetulta tekijältä (vain Vermeer puuttuu) ja sadoilta tuntemattomilta.

Jäin taas miettimään sitä, miten paljon taidetta on tehty ympäri maailmaa ja vain noin pari sataa tunnetuinta tekijää tulee bongattua. Kieltämättä heidän näkemyksellisyytensä erottuu saman aikakauden muiden taiteilijoiden samantyylisistä teoksista. Silti siellä joukossa on muitakin mestarillisia töitä.

Lisäksi nimimiehet ovat olleet todella tuotteliaita, sillä joka maailman museoon riittää näytettävää. Se on liian ilmeistä, että tekijät ovat yksinomaan miehiä ja kuvauskohteista enemmistö naisia, mikä osoittaa kuvataidehistorian oudon sukupuoliasetelman.

Sitten hyppään lähimmälle vuosisadalle. Edward Hopperin teokset ovat tunnelmakuvia. Etenkin maalaus yksinäisestä naisesta alusvaatteisillaan hotellihuoneessa paperia lukien on vangitseva. Tallentuneessa tilanteessa on kertomus, jonka voi taulun vihjeistä täydentää. Lisäksi luen siihen itseni yksinäisenä matkailijana. En paneudu paperin pitämiseen kuten taulun malli, kirjoittelen muistiinpanoja ja luen kirjoja, mutta ilmapiirin imen itseeni.

Edward Hopper: Hotel Room (1931)

Edward Hopper: Hotel Room (1931)

Toinen matkalukemiseni oli Javier Mariasin romaani Rakastumisia (suom. Tarja Härkönen, Otava 2012). Madridiin sijoittuvassa romaanissa minäkertojanainen kertoo itsestään ja täydellisestä pariskunnasta, joista toinen puolisko kuolee väkivaltaisesti. Sen jälkeen tarinaan punoutuu monimutkaisia suhteita.

Romaani on kovin kirjallinen, siinä ruoditaan muun muassa Balzacin pienoisromaania ja Dumas’n Muskettisotureita. En erityisemmin innostunut lörpöttelevästä ja kuviteltuja ajatustenkulkuja pikkupiirteisesti selostavasta tyylistä. Romaanissa on kuitenkin vetoavaa elämisen ja kuolemisen merkityksen erittelyä. Hienosti romaanissa selvitellään narratiivisuutta: miten tarina voi olla todempi kuin tositapahtuma ja miten loppujen lopuksi kaikesta jää jäljelle vain tarina. ”Kaikki muuttuu kertomukseksi ja kelluu lopulta samassa sfäärissä, ja tapahtunutta tuskin erottaa keksitystä. Kaikki on lopulta tarinaa ja kaikki jutut kuulostavat lopulta fiktiolta, vaikka miten olisivat totta.”

Matkastanikin jää tarina. Ars longa vita brevis -henkisesti eletyt hetket kelluttavat aikansa, uppoavat, painuvat piiloon pinnan alle ja välillä putkahtelevat muistokuplina mieleeni.

Circulo de la Bellas Artes: portaikon kirjaripustus. Tulevaisuuttako? Kirjasta killuva taide-esine, kun sisällöt sähköistetään?

Circulo de la Bellas Artes: portaikon kirjaripustus. Tulevaisuuttako? Kirjasta killuva taide-esine, kun sisällöt sähköistetään?

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide