Avainsana-arkisto: Arnaldur Indriðason

Arnaldur Indriđason: Varjojen kujat

Minulle Islanti on kaukainen pohjoiskolkka, josta tiedän vain jotain pintapuolista, ja sen, mitä tiedän islantilaisista, perustan pitkälti Arnaldur Indriđason dekkareihin. Uusimman katselmuksen teen Varjojen kujat -dekkarin (Blue Moon 2015) avulla.

Dekkarigenren henkilöpainotteista laitaa edustavan Indriđasonin lähestymistapa rikostapauksiin miellyttää minua. Kuvauksessa ollaan katutasolla, kanervanummien latvuksissa ja laavarinteiden kasvojentasoisella pinnalla. Kerronta on siis juurevaa ja ihmisläheistä. Kuvatut rikokset nyrjäyttävät tavallisten ihmisten ja heidän läheistensä elämän, eikä siitä jää osattomiksi tutkimuksen osallistuvat viranomaiset.

Varjojen kujat on hyvin linjassa Indriđasonin aiempaan tuotantoon. Menneisyyden murhenäytelmä putkahtaa pintaan nykyisyydessä, ja juoni etenee kahdessa aikatasossa ja niiden yhtymäkohdat solmiutuvat lopussa. Sota-aikana löytyy murhattu ompelijatar, ja nykyajan uhri on yli 90-vuotias vanha mies. Näihin tapauksiin ratkaisua etsii eläköitynyt poliisi Konráđ.

Kun Konráđ palasi illalla kotiin, hän pani soimaan 1960-luvun kotimaisia iskelmiä, avasi pullon arvostamaansa The Dead Arm -nimistä punaviiniä ja istuutui keittiön pöydän ääreen. Keittiön ikkuna avautui länteen, jossa pehmeä iltarusko punasi taivaan. Hän kuunteli usein iskelmiä ja osasi ne ulkoa. Ne muistuivat hänen mieleensä yllättävissäkin tilanteissa ja liittyivät muistoihin, joihin oli mukava vaipua musiikin avulla.

Tutkinnan ohessa pääsee tutustumaan Konráđin epätavalliseen taustaan ja vähemmän mukaviin muistoihin, joissa on linkki rikostapauksiin. Persooniksi kehittyvät myös 1940-luvun rikostutkijat. Sydämeen käypää on se, miten epäilyt jäävät kalvamaan etsivien omaatuntoa ja millaisia seurauksia niillä on.Varjojen kujat

Miljöökuvaus on melko suurpiirteistä mutta ajankuva havainnollista. Etenkin sodanaikaisten jenkki- ja brittijoukkojen vaikutus kaukana sodasta elävien islantilaisten elämäntapaan välittyy elävästi. Pikantin sävyksen Varojen kujat -kirjaan tuovat meedioistunnot ja myyttinen piiloväki.

Luonteenomaista on etenemisen hitaus, tilanteisiin ja henkilöihin pysähtyminen. Keskustelut, kuulustelut ja johtopäätökset ovat verkkaista hivuttautumista kohti totta. Jännitys on kaukana piinaavasta: se on oikeuden hakemista hiljaisille ihmiskohtaloille. Loppuratkaisussa on minusta hitusen latteutta, mutta se ei murenna sitä, että jälleen kerran Indriđason luon tunnelman, joka vie mukanaan ja johdattelee myötäelämään.

_ _ _
Arnaldur Indriđason
Varjojen kujat
Suomentanut Seija Holopainen
Blue Moon 2015
dekkari
295 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Juttujani muista Arnaldur Indriđasonin romaaneista: Reykjavikin yöt ja Mestaruusottelu.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Arnaldur Indriđiason: Reykjavikin yöt

Fanifiktiota yleensä kirjoittaa johonkin fiktiohahmoon hurahtanut fani, joka muokkaa alkuperäisluomusta. Nyt tuntuu siltä kuin kirjailija kirjoittaisi omista kirjahenkilöistä fanifiktiota: Arnaldur Indriđiason on viimeisimmissä suomennoksissa siirtynyt kirjojensa henkilöiden menneisyyteen. Indriđiasonin kirjoja lukeneet saavat tällä tavoin tuttuihin hahmoihin takautuvia näkökulmia ja syvennyksiä. Sehän sopii, se on faneille lahja.

Mestaruusottelu (2013) koskettaa Marion Briemin lapsuuden ja uran alkupuolen kuvauksella. Uusin suomennos Reykjavikin yöt (suom. Marjakaisa Matthiasson, Blue Moon 2014) siirtyy kirjailijan dekkareista tutun Erlendur Sveinssonin nuoruuteen. Erlendurin tuntevat saavat vakuutuksen siitä, että päähenkilöllä on onneton etäisyyden tarve lähisuhteissaan mutta tutkijana hän on sitkeä ja kontaktikykyinen. Myös Marion tavataan pariin otteeseen.

Erlendur on usein yövuorossa partiopoliisina. Työvuorojen tapahtumista kerrotaan pieniä inhimillisiä tragedioita. Ne ovat arkisia, totisia ja surkeita, ja tapahtumien ja tunnelman melankoliaa vain hitusen hälventävät työparien sukkeluudet. Varsinainen selvitystyö tapahtuu työvuorojen välissä: Erlenduria vaivaa puliukko-Hannibalin kuolema. Reykjavikin yöt

Jos kaipaat vauhtia ja jännitystä, Indriđiason ei ole kirjailijasi. Välillä tuntuu jopa kaukaa haetulta kutsua hänen kirjojaan dekkareiksi, sillä rikosjahtausta oleellisempaa on se, mitä tapahtumat kertovat ihmisistä. Jos siis haluat pysähtyä tuumailemaan ihmisen osaa, tartu tämän miehen kirjoihin.

Reykjavikin yöt -juoni jumittaa. Hitusen työlästyn alkupuolen junnaamiseen, mutta verkkaisella etenemisellä on perusteltu logiikkansa, joka kirkastuu vähitellen. Venytettynäkin sen henkilökuvaus on varmaa. Tyyli on konstailematonta ja selittelemätöntä, silti osoittelemattomuus paljastaa pinnanalaisia. Ihmiset koittavat elää saamillaan eväillä, monesti aika puutteellisilla. Usein se on selviämistä syyllisyydentuntojen kanssa.

Ei minun tarvitse harrastaa mitään hyväntekeväisyyttä, Erlendur sanoi.
– Miksi sinusta tuntuu että sinulla on jotain sovitettavaa? Siksikö sinä autat minua? Jotta voisit puhdistautua omista synneistäsi? Siksikö? Olenko minä sinun sovituksesi?
Hannibal korotti ääntään ja tuijotti Erlenduria ovensuussa.
– Miksi sinä teet tätä? hän huusi. – Pitääkö minun antaa sinulle jokin synninpäästö!?

Aiemmissakin kirjoissa Indriđiason on valinnut yhdeksi juonteeksi vähäosaisten aseman. Nyt liikutaan puliukkojen ja -akkojen alamaailmassa. Kirja viistää syitä ja seurauksia niin syrjäytymiselle kuin perheväkivallallekin, myös Erlendurin toiminnalle. Ihminen koostuu virheistä, valinnoista ja sattumista. Niistä on kiinnostava lukea.
_ _ _
Arnaldur Indriđiason
Reykjavikin yöt
Suomentanut Marjakaisa Matthiasson
Blue Moon 2014
256 sivua
dekkari
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Ottelun siirrot

– Minulle on sanottu, että tässä on kyse politiikasta. Että kyse on shakista, maailmanmestaruudesta, kansainvälisestä suurtapahtumasta Reykjaviksissa, turskasodasta, venäläisistä, amerikkalaisista, kylmästä sodasta. Minulle on sanottu, että tässä ei ole kyse pojasta joka kuoli. Kukaan heistä ei ajattele häntä, ja minusta se on surullista. Eikö se ole sinustakin omituista? Minä en piittaa kylmästä sodasta. En suurvalloista enkä shakkiottelusta. Ainoa mikä minua kiinnostaa on Ragnar ja se, miten hän kuoli. Ei mikään muu.

Näin laukoo Ragnar-pojan murhan tutkimuksia johtava Marion Briem vuonna 1972, kun Islannin pääkaupunki on monenlaisten intressien keskiössä. Arnaldur Indriðasonin dekkareissa poliisipäähenkilöstä on tainnut olla aiemmin sivumaininta, mutta romaanissa Mestaruusottelu (suom. Seija Holopainen, Blue Moon 2013) hän saa pääosan.Mestaruusottelu

Romaani on pinnalta tavallinen dekkari: alussa tapahtuu murha, johon poliisi etsii syyllistä. Tavallista on sekin, että päähenkilöpoliisi on yksinäinen tutkija, jolla on uskollinen apuri. Sekin on tuttua, että ihmissuhteet jäävät työn jalkoihin ja päähenkilöllä on menneisyyden taakkaa. Indridasonin dekkarit kohoavat lajin kärkeen sillä, miten mitäkin kerrotaan.

Shakki on vain jännitekulissi, samoin ajankuva. Juoni etenee monipolkuisena, ja maailmanpolitiikka limittyy siihen ihmisenkokoisena. Ei ole kyse politiikasta, on kyse ihmiskohtaloista, koska ei ole isompia kysymyksiä kuin se, miten ihmisiin suhtaudutaan. Romaani raapaisee aidon kivun tunteen. Siinä poiketaan vastauksia antamatta sellaisiin kysymyksiin kuin erilaisuus, yksinäisyys, vääryys, anteeksiantamattomuus ja Jumalan olemassaolo.

Rakenneratkaisu ei ole omaperäinen, mutta kertakaikkisen toimiva. Murhatutkimuksia pätkitään pistäytyen poliisipäähenkilön lapsuuteen. Menneeseen palaaminen luonnollisesti syventää henkilökuvausta. Siitä on hyvä kirjallisuus tehty: häälyväinen henkilö tulee tutuksi, mutta säilyttää jonkinlaisen salaperäisyyden, josta lukija haluaa tietää enemmän ja alkaa elää mukana parasta toivoen ja pettymyksiä peläten.

Kuvauksessa lohdullisinta on se, että on mahdollista kohdata välittäviä ihmisiä. Esimerkiksi käy se, miten yksi hyvä ihminen voi kannatella sairasta orpolasta uskomaan elämään. Koskettavuutta lisäävät tarinan osat lapsista tuberkuloosin kourissa. Vaikea tauti riittäisi jo yksin tragediaksi, sen lisäksi hoitoon liittyvät asiat lisäävät murhetta, esimerkiksi sairaus eristää lapset parantoloihin pelkäämään kuolemaa.

Kiinnostavassa kirjallisuudessa ei genre ratkaise. Arnaldur Indriðasonin kuvaa taitavasti ihmisyyttä – siinä se.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus