Avainsana-arkisto: Armas J. Pulla

Hömppää kesälle 2017

Mitä on hömppä? Piti oikein kysyä käsityksiä työkavereilta. Monen henkilön todistamana hömppä tarkoittaa viihdyttävää ja kevyttä luettavaa, se on kaukana tiedosta ja todesta. Koehenkilöni tosin totesivat, että hömppä vaihtelee sen mukaan, kuka sen määrittelee. Hömpässä voi ailahtaa ihmiselämän tärkeitä aiheita, mutta oleellisinta on helppo ajanviete. Sanakirjastakin sen tarkistimme. Hömppää on hölmö, hassu, höperö; hölynpöly.

Hömppyys askarruttaa, sillä olen koostamassa viiden kirjan hömppäsuosituslistaa kesälle 2017.  Ylen Kirjojen Suomi kerää listauksia muutamalta kirjabloggaajalta (#hömppäkirjalista), ja on hauska tutkia, minkälaiseksi kukin hömpän käsittää. Myös Kirjojen Suomi -kirjakummi Antti Tuuri julkaisee hömppälistansa, ja teidät kaikki on haastettu julkaisemaan omianne.

Mielestäni hömppää voi olla missä genressä tahansa, ja hömppyys vaihtelee aivottomasta ajanvietteestä viihdyttäviin viisauksiin. Hupsutuksissa on liukkaasti etenevä juoni, jossa on kommelluksia ja jossa johdatellaan onnelliseen loppuun. Helposti näistä kirjoista tunnistaa genreen sopivan tarinankuljetuskaavan. Hömpässä voi olla vakuuttavaa historian, ajan ja tapojen kuvausta, mutta päähenkilön tilanne ja suhteet vievät päähuomion. Muut henkilöt ovat lähinnä tyyppejä, ja usein päähenkilöissäkin tapaa toisista tarinoista tuttuja piirteitä. Hömpän seurassa hupi ja ajanviete korostuvat, ja vaikka kirjassa voidaan sivuta vakavia teemoja, painottuu päähenkilön suloinen selviytyminen.

Sitten hömppäsuosituslistaani:

Hömppä-Tuijata2

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja, viimeisin suomennos Kuolleet linnut eivät laula (suom. Maija Heikinheimo, Bazar 2017)

Dekkareihin laskettava Flavia-sarja viihdyttää ja poikkeaa päähänkilön suhteen arvioitusdekkarikaavasta. Flavia on 11-vuotias kemiallisten reaktioiden nero, joka ratkoo kotikylän visaisia murhia. Viimeinen suomennettu osa on luiskahtaa jo kaiken uskottavuuden toiselle puolelle, mutta 1950-luvun brittiläinen maaseutukartanomiljöö ja tarkkasilmäinen ihmelapsikertoja tarjoaa kelpo ajanvietettä. Vakavia aihelmia voi onkia tytön traagisesta perhetilanteesta, mutta neidin nokkeluus voittaa kaiken. Sarja jatkuu jo syksyllä.

 

Helen FieldingBridget Jones. Mad about The Boy (suom. Annika Eräpuro, Otava 2013)

Hupsujen kirjanaisten kuningatar on Bridget Jones. Hän tempaisee varmasti lukijan irti arjesta lemmenhuolineen. Haluan palata muistoissa parvekelukuhetkiin, jolloin ääneen nauroin sarjan viimeisen osan leskiäidin ensiaskelia somessa, eikä deittailukaan vakavaksi vetänyt. Piristävää, rentoa ja hulvatonta viihdettä! Sopii myös äijien kokeilla rajojen rikkomista Bridgetin seurassa.

 

Eve HietamiesHammaskeiju (Otava 2017)

Tämän kevään iloisin kirjayllätys on ollut Hammaskeiju. En ole Pasasen pojista kertovaa sarjaa seurannut, mutta yksinhuoltajaisästä ja pontevasta pojasta kertovan trilogian viimeinen osa valloitti. Ei kirja silkkaa hölynpölyä ole, sillä kirjassa kerrotaan esimerkiksi uupumuksesta ja kehitysvammaisten oikeuksista, mutta kirjan viihdyttävyysarvo on korkea. Huumori, tilannetoilailut ja sanailu käyvät sydämeen ja nauruhermoon. Hömppä saa minun puolestani olla myös tällaista lämmintä hupsuttelua isoilla asioilla.

 

Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen -sarja, esimerkiksi ”Jees, Nurmijärven mämmiä”, sanoi vääpeli Ryhmy (Karisto 1943)

Armas J. Pulla saattaa olla listassani yllätys. Yhtenä varhaisteinikesänä nappasin Ryhmy ja Romppainen -kirjoja setäni hyllystä ja naureskelin näille sotatoimi- ja kotirintamahupailuille. Aina neuvokas Ryhmy hallitsee poikkeustilanteet apurinsa Romppaisen ja kevyen kenttäkissansa Mörököllin kanssa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tietysti riittää sota-aikana. Niiden lekkeriksi laittaminen varmasti kirjojen ilmestymisaikoina kevensi sotaponnisteluja. Kirjat olivat sodan jälkeen kiellossa 1990-luvulle asti epäkurantin neuvostoaineksen vuoksi. Luin pari Jees-kirjaa nyt kesän korvalla, ja lapsekkailta ne nyt tuntuivat mutta tarjosivat ikkunan menneeseen – ja huvitusta. Muuten: yksi Jees-kirja on Kirjojen Suomi -listalla, ja sen saa sitä kautta digitaalisesti luettavaksi.

 

Kaari Utrion historiaromaaneista esimerkiksi Vaitelias perillinen (Tammi 2009)

Tiedän, tiedän: eivät Kaari Utrion historialliset romaanit ole täyttä hömppää. Niissä on kunnioitettavan tarkkaa tapojen ja ajan kuvausta. Esimerkiksi Angelika-sarja tai Kristiina Vuoren ensimmäiset historiaromanssiteokset ovat hömpämpää. Minulle Utrion romaanit ovat tarjonneet viime vuosina tärkeää ajanvietettä, sillä olen kuunnellut niitä äänikirjoina pitkien automatkojen viihdykkeenä. Austenmainen säätyläistarkkailu on kirjojen yksi puoli, mutta hupsuin osuus niissä on aina lemmenpari, jonka lukija/äänikirjan kuuntelija arvaa heti romaani alussa saavan toisensa, mutta monet mutkat on matkattava ennen papin aamenta.

P.S. Linkki Ylen Kirjojen Suomi -hömppäkirjajuttuun on tässä.

 

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Sekalaista