Avainsana-arkisto: Antti Tuuri

Antti Tuuri: Tammikuu 18

Antti Tuuri on ajan hermolla siten, että sisällissota-ajasta on vierähtänyt kutakuinkin 100 vuotta ja sitä muistellaan nyt valtakunnasamme tiheästi fakta- ja fiktiokeinoin. Tuuri yhdistää ne, sillä Tammikuu 18 (Otava 2017) perustuu dokumentteihin mutta ilmiasu on romaanimuotoinen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuodenvaihteeseen Pohjanmaalla. Takautuvasti kertoja, Ahto Sippola, kertoo edellisvuoden lopun valmistelureissuja, mutta pääpaino on otsikonmukaisesti tammikuussa 1918. Silloin viedään voimat venäläisiltä sotilailta ja aseistetaan suojeluskunta. Romaani kuvaa konkreettisesti, miten iso venäläiskasarmi vaikuttaa ympäristöön aikana, jolloin ei enää Pohjanmaa eikä muukaan Suomi ole osa Venäjää.

Tuurin tiukka dokumentointityyli minäkerrontana kuulostaa uskottavalta. Kertoja on mielenkiintoinen sekoitus sisäpiiriläistä ja ulkopuolista. Oiva tapahtumatallentaja siis. Hänessä viehätyn perhekeskeisyydestä ja velvollisuudentuntoisuudesta. Hän on järkimies, eikä hän lähde mukaa yliampuviin vouhotuksiin. Hän hoitaa asiallisia asioita.

Kertojalla on hetkittäin silmää komiikalle. Esimerkiksi juopot ja kelvottomat uhoajat näyttävät naurettavat puolensa. Romaanin alkupuoli vetää hienosti, mutta loppupuoliskolla välillä väsähdin runsaaseen väkimäärään, pikkupiirteisyyteen ja hienoiseen junnaamiseen.

Tammikuu 18 (2)

Tuurin romaani muistuttaa monien muiden sisällissotaa kuvaavien tekstien tapaan siitä, että aluksi korostui suojeluskuntien ja jääkärien motiivi ajaa venäläiset sotajoukot itsenäistyneestä Suomesta sotkemasta selvää uuden valtion asiaa, jonka haluttiin olevan Neuvosto-Venäjästä riippumaton. Se, että tilanne riistäytyi verikekkereiksi saman valtion väen kesken, on tragedia pahimmasta päästä. Kohtalokkaaseen kahakointiin johtivat huhut, vihapuheet ja paikkaansa pitämättömät yleistykset, kuten esimerkiksi valkoisten puolella se, että yhtäkkiä kaikki vasemmistolaiset luokiteltiin venäläisiksi, ryssiksi. Mutta tuo kaikki sisällissodan taisteluihin ja niiden jälkimaininkeihin liittyvä on vielä tulevaisuutta Tuurin kirjassa.

Istuimme hetken rukoushuoneella omissa ajatuksissamme; sitten Bergman halusi puhua niistä monista asioista, joita olimme yhdessä tehneet isänmaan hyväksi viimeisten vuosien aikana. Kuulin, että se jo kaipasi niitä aikoja. Minä ajattelin tulevaisuutta, mutta en osannut aavistaa millaiseksi se muodostuisi.

*

Tuuri on ammattimies, ja niin Tammikuu 18 jatkaa vakuuttavasti kirjailijalle ominaista dokumentaaristyylistä minäkerrontaproosaa. Osallistun romaanilla Ompun 1918-kirjahaasteeseen, ja lisäksi liitän sen blogini itsenäisyysjuhlaan, jossa julkistan peräkkäin jutut kolmesta 1918-vuoteen kytkeytyvästa, keskenään kovin erilaista kirjasta. Eilen postasin Pirjo Tuomisen romaanista Tulen väri punainen ja huomenna Heidi Köngäksen kirjasta Sandra.

– –

Antti Tuuri
Tammikuu 18
Otava 2018
romaani
220 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Ikitie elokuvakokemuksena

Epookkielokuva on vaativa laji ollakseen uskottava. Lavastuksen, puvustuksen, puheenparren ja henkilötyyppien tulee loksahtaa ajankuvaan. Ikitie kuvaa 1930-lukua Itä-Karjalassa ja saa minut uskomaan kuvaamaansa maailmaan.

Jussi Ketola (Tommi Korpela) muilutetaan itärajan taakse, ja siellä hänet pakotetaan Jussi Kariksi, Hopea-kolhoosin tiedonantajaksi. Pohjanmaalle jäävät vaimo ja lapset, kun itämaalla pitää perustaa uusi perhe. Elokuva tallentaa Jussin ahdinkoa menneen, olevan ja vääjäämättömän suhteen. Samalla elokuva valaisee 10 000 hyväuskoisen amerikkalaislähtöisen onnelarakentajan kohtuutonta kohtaloa Stalinin vainoharhavaltiossa.

Vaikka historiaa lukeneena tietää, mitä kolhoosilaisille tulee tapahtumaan, elokuvan väkevä voima on siinä, että se vie yksilöihin. Alkupuolen kuvaus tosin pitää minua etäällä, mutta loppupuoli menee ihon alle. Järkyttävät asiat voimistuvat, ja hetkelliset seesteisenkauniit tuokiot puolestaan lohduttavat. Eläytymistä edesauttaa näyttelijätyön luontevuus.

Ikitie

Elokuva on Tommi Korpelan, sillä kokonaisuudessa taitaa olla vain muutama sekunti ilman Jussia ja Jussin jylhää elämänpaloa. Jos etukäteen ihmettelin Sidse Babett Knudsenin valintaa neuvostovaimon rooliin, en tee sitä enää. Vahvuuden ja herkkyyden käväisyt naisen kasvoilla vakuuttavat. Arvosteluissa on huomauteltu Hannu-Pekka Björkmanin nallukkamaisuudesta, mutta minusta juuri pintaleppoisuus tekee hahmosta hyytävän.

Kuvaus myötäilee tarinaa, etenkin maisemakuvat hivelevät, ja toisaalta peittelemättömät lähikuvat puhuttelevat. Syväterävyydellä leikitellään aika paljon, ja silloin kuvan sumeuskin merkitsee. Musiikkitaustassa minua hieman häiritsevät jotkut modernit sovitukset – näytän olevan konservatiivi ajanmukaisuuden suhteen.

Ohjaaja AJ Annila saa Antti Tuurin romaanista toimivan, riipivän tositarinaelokuvan. Romaanina en Ikitietä ole lukenut, mikä varmasti on eduksi katsomiskokemukselleni. Näin en voinut elokuvan aikana ennakoida, kuinka Jussille käy. Jussi on minulle ennestään läheinen hienosta Taivaanraapijat-romaanista, joka kuvaa nuoren miehen kehityksen lisäksi pilvenpiirtäjätyöläisiä, työoloja ja aatevirtauksia 1920-luvun amerikansuomalaisessa yhteisössä. Olen lukenut myös Ikitietä seuraavan Rauta-anturan. Kirjat kuuluvat Tuurin Äitini suku -romaanisarjaan.

Ikitie liittyy Suomen 100-vuotisjuhlintateoksiin, ja sehän sopii, sillä historiaamme kuuluu parempien olojen etsintä niin lännestä kuin idästäkin. Ideologisista syistä on ihmisiä rääkätty niin meillä kuin muualla sekä vähemmistöjä tuhottu – ja valitettavasti niin tapahtuu koko ajan jossain.

– –

Ikitie (2017)
ohjaus AJ Annila
käsikirjoitus Antti Tuuri, Aku Louhimies, AJ Annala
rooleissa esimerkiksi Tommi Korpela, Sidse Babett Knudsen, Hannu-Pekka Björkman, Ville Virtanen, Jonna Järnefelt, Sampo Sarkola
Katso traileri linkistä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus, Romaani

Antti Tuuri: Tangopojat

Ai että, kun romaanin alku tuntui kuin olisi juonut jokajouluista kotikaljaa. Maku on tuttu ja turvallinen, mutta annos virkistää. Kokemus syntyy Antti Tuurin tämän syksyn romaanista Tangopojat (Otava).

Minulla on pitkä yhteinen taival Tuurin alkutuotannon kanssa, ja jokaiseen uuteen tuuriin tarttuessani toivon hyvää. Valitettavasti viime aikojen teoksien jämähtäminen on pistänyt narisemaan (näin ja noin). Nyt voin kertoa ilahtuneeni aiheenkäsittelystä, ajankuvasta ja tarinoinnista.

tangopojat

Kertojaääni kuulostaa samalta, kuin mihin 1980-luvulta lähtien on totuttu, eli tapahtumia seuraileva mies kertoo lakoniseen tyyliin ja referoi vuoropuheluita. Nyt ei kerro sota-aikojen jäärä eikä konkurssipesien ryvettämä uros, vaan vähitellen selviää, että Sauli on vasta 22-vuotias viriili veijari. Jo se selvästi tuo uutta verta kerrontatapaan, jossa on sanailun lisäksi tunnemöyrintää.

Harju kertoi minun olevan ammattimuusikko, joka oli joutunut lähtemään Ruotsiin petollisen naisen ja rakkauden takia. Sanoin Harjulle, että se oli muistanut kovin lyhyen aikaa, mitä oli luvannut naisasioistani.

   Moni mies sanoi, ettei rakkaudessa pettyminen ollut mikään hävettävä syy kotimaasta lähtemiseen, ja muutama pyysi, että hakisin haitarin ja soittaisin illan ratoksi.

Sauli paiskii töitä ruotsalaisessa autotehtaassa ja liittyy paikalliseen Tangopojat-yhtyeeseen. Samalla hän tekee tiedusteluja eläväisen Elinan olinpaikasta. Romaanissa on muikeita kuvauksia 1960-luvun perhe-elämästä, soittoniekoista ja siirtotyöläisyydestä. Yhteiskunnallisuus pilkistää rivien välistä, ja alkutuotannosta tuttuja kaikuja kuuluu Saulin Kaitsu-veljen hienoisesta hörhöytymisestä biodynaamiseen ajatteluun.

Äijäilyä piisaa, siis miestä väkevämpi maistuu, autoilu kiinnostaa ja naisissa käydään. Roolit ovat selvät: miehiä kutsutaan sukunimillä, naisia etunimillä. Vaikka miehinen meininki puskee päälle, keulii arvoituksellinen Elina näkymättömänikin hallitsevaksi. Rakkausromaaniksi Tangopoikia voisi kuvata – vaan ei vain sellaiseksi eikä imeläksi.

– –

Antti Tuuri
Tangopojat
Otava 2016
romaani
317 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita lukijoita mm. Jorma Melleri, Liukkonen ja Anssin kirjat.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Matkamies

Antti Tuuri kutsuttiin Istanbuliin kirjafestivaaleille 2011. Kirjailija on jättänyt lentämisen, joten Bosbor Express (Otava 2013) kertoo vanhanaikaisesta matkanteosta nykymaailmassa. Juna pysähtelee maalaiskylissä ja matelee välillä aikataulut unohtaen, vaan nostalgia karisee: nykyajan kotkotuksiin tottunut matkaaja tuskailee kännykkäkentän toimimattomuutta ja hermoilee junanvaihtologistiikan pettäessä.

Matkustajakertoja on vanheneva mies, joka raportoi yöunien laadusta ja taksimatkojen hinnoista. Vatsan toiminnastakin lukija saa tietoja. Ulkoisia havaintoja kaduista, kaupoista ja aterioista sekä vieraiden kielten puhujista hän kertoo tarkasti. Mielenailahduksia hän paljastaa säästeliäästi. Kuitenkin matkakertoilun lomaan eksyy referointeja eri uskontojen käsityksistä kuolemanjälkeisestä elämästä. Koskettavasti on kyse kertojasta, jonka matkamittari on vääjäämättömästi tikittämässä kohti maallista määränpäätä – vaan onko lopullisuutta.

Lakoniseen kerrontaan kätketty oivaltavuus ja huumori saivat minut aikoinaan fanittamaan Tuurin romaaneita. Varhaistuotannossa oli monia tasoja. Huumori on hiipunut ja tyyli kiertää kehää. Nyttemmin kustannustoimittajat päästävät tuottelijaan kertojan käsikirjoituksia huolettomasti painoon; ehkäpä tämän teoksen sisältö ja muoto sopisivat paremmin vaikkapa matkablogiin.

Vanhenemisen tunnot liikuttavat minua, mutta väsynyt kerronnan veto huolettaa. Taitoa ja tahtoa on, toivottavasti sanottavaa. Riipaiseva kohta kirjassa on, kun Tuuri kuvaa vierailuaan Hokusain näyttelyssä. Tämä kuvataiteilija antoi nimensä nuoremmalle kollegalle ja otti itse uuden. Tuuri tuumii, miten hänen kävisi samassa tilanteessa: ”Arvostelijat kiittäisivät Antti Tuuria uudistumisesta ja uudesta kirjailijanimestäni sanottaisiin ehkä että olin uusi, raikas tuulahdus suomalaisen kirjallisuuden ummehtuneessa ilmakehässä.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Ennen oli miehet

Antti Tuurin Rauta-antura (2012) kertoo parikymppisen sotapojan näkökulmasta jatkosodan loppuepisodista: saksalaisia ajetaan pohjoisesta. Minäkertojan lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat reipasotteinen, Sukevassa vastarintamielialan vuoksi istunut sotamies Arvo ja tämän pikkuveli, minäkertojan lapsuudenystävä.

Itsenäisyyspäivän läheisyys johdatti minut valitsemaan luettavakseni sotakirjan. Rintamaveteraanin tyttärenä ja asepalvelusta kieltäytyvien äitinä etsin paikkaani tämän romaanin tapahtumissa. Isäni on herkkänä parikymppisenä joutunut selviytymään rintamalla, ja äitinä pidän hirvittävänä, jos parikymppiset poikani joutuisivat taatan tai romaanin kertojan tapaan sodan ääritilanteisiin. Lisäksi sota-ajan naisten rooli on ollut ankara.

Mutkan romaanin taistelu- ja rintamavellusjuoneen tekee se, että pieni joukkue joutuu paimentamaan laumaa saksalaissotilaiden jättämiä suomalaisnaisia. Naisten sotapetturi- ja lutka-asema ei ole häävi. Aikamoinen yhdistelmä nuorelle kertojamiehelle on sotatapahtumiin liittyvä jatkuva kuoleman läheisyys ja viholliskuvat sekä tottumaton suhde naisiin. Miesten katseen kohteena ovat hyljeksityt naiset. Kokematon poikanen ei näytä tunteitaan, mutta muut jermut kyllä huorittelevat tai pyrkivät kähmimään. Lisämaustetta kattaukseen tuo joukon mukana kulkeva rintamapappi ja naislössiin kuuluva papin langennut vaimo. Mitä tässä tilanteessa tarkoittavat vihkivalat tai ”kaiken se kestää, kaiken se kärsii”?

Tuuri on taitava toteavan tyylin dokumentaristi. Juttu jolkottaa omalla painollaan eleettömästi, rivien alla häälyy kipua, heikkoa hymyäkin tai myötätuntoa. Tuurin minäkertojasta syntyy romaani toisensa perään mielikuva pohjalaistuvan kiikkustuolissa verkkaan keinuvasta jussipaitaisesta jäärästä, joka siirtyy silmät kiinni menneeseen. Vaikka hän on ollut tapahtumissa mukana, hän on hieman sivussa, ja taitaa asioiden painokin pakoittaa ulkoistavaan etäisyyteen.

Valitettavasti Tuurin kertojaääni on jo kuin itsensä irvikuva: ilmeetön muistelija raportoi kronologisesti menneitä tapahtumia ja referoi käytyjä keskusteluja. Tarinoinnissa eivät asiat erotu, tasapaksuus lähenee tylsyyttä. Tuurin eri teoksissa minäkertoja kuulostaa samalta – ei huonolta, mutta metodi alkaa olla loppuun saatettu. Onneksi tämän romaanin viimeisessä kappaleessa on pysäyttävä tunne ja kuva kosken puhdistavista kuohuista; ”paska reissu mutta tulipa tehtyä” -tyylisen vaelluksen päätös selittää osaltaan rintamamiesten henkistä selviämistä sotakokemusten jälkeen.

Aikanaan kirjoitin gradun Antti Tuurin romaanien henkilökuvauksesta. Pohjanmaa-sarja oli silloin tuore ja sitä edeltävä tuotanto monipuolista. Innostuin Tuurista alunperin nimenomaan lakonisen ja hieman vinksallaan olevan huumorin vuoksi. Olin epätoivoinen 1980-luvun ankean proosan lukija, kunnes Tuurin Viisitoista metriä vasempaan (1985) tyylittelyineen ja tyypittelyineen yllätti ja nauratti.

Tuurin alkutuotannon humaanisuus ja taustalla vaikuttava steinerlaisuus viehättivät. Pohjanmaan ja Talvisodan kerrontataituruus valloittivat myös. 1990-luvun luin velvollisuudentuntoisesti joka Tuurin, mutta sittemmin toisiaan tekstiltään ja etenkin kirjankansiltaan muistuttavat teokset ovat osin jääneet lukematta. Nyt pistään toivoni keväällä ilmestyvään Istanbul-reissuromaaniin: josko ummehtunut tyyli saisi tuuletusta ja upea kertoja uuden nousun.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus