Avainsana-arkisto: Antti Tuomainen

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Antti Tuomaisen veijarijännäri Palm Beach Finland (Lika 2017) vaatii asemoimaan odotukset uuteen asentoon. Tuomaisen uutukainen jatkaa revittelylinjaa, mutta kovin toisin tavoin kuin edeltäjäromaani Mies joka kuoliAi että, miten viimevuotinen myrkytysmysteeri hykerrytti ja ihastutti tavallisten ihmisten yllätyksellisillä ja hissukseen avautuvilla rötöstelyillä.

Tätä uutukaista joudun sulattelemaan, sillä pala kerrallaan pitää hyväksyä monenmoiset epäuskottavuudet ja rajattujen ominaisuuksien henkilöt. Ymmärrän niiden sopivan kirjan mustanpuhuvan koomiseen tyylilajiin, jonka Tuomainen saa mainiosti haltuunsa. Ja se on kyllä uskottavaa, että pastelliväritetyssä  Palm Beach Finland -rantalomakohteessa lämpöä riittää kesällä vain +16 asteeseen.

Palm Beach Finland

Helsingin läheisen pikkukaupungin rähjäistä turistikohdetta isännöi Leivo, venkula mieheksi. Hän hamuaa upean rantavahti-Olivian perintöhuvilaa loma-alueensa jatkoksi ja palkkaa kaksi toheloa pelottelemaan naista, jolloin tuloksena on ulkopuolisen miehen kuolema. Vainaja sattuu olemaan yhden kostoa hautovan sosiopaattirikollisen veli. Selvittämätöntä kuolemaa saapuu salaa tonkimaan poliisimies Jan Nyman, jota pidän romaanin keskushenkilönä. Henkilökuvaus on tällä kertaa Tuomaisen kirjaksi aika suoraviivaista, silti hahmoista tiristetään mehukkaita yksityiskohtia ja jokunen ydinmakukin.

Tuomainen on irrottanut hanan ja antanut tarinan valua vuolaana. Juoni virtaa henkilöstä toiseen, mutta kerronta pitää hahmojen pinta- ja pohjavirtaukset hallinnassa – ehkä kaikessa auttaa se, ettei täällä pohjoisilla Itämeren rannikoilla lasku- ja nousuvesi sotke vedenpinnan eli tason vaihtelua. (Kirjaan sopivaa sisäpiiriläppää, valitan.)

Koko tapahtumaketju saattoi olla yhdistelmä niistä kahdesta tulkintalinjasta, joita oli edistetty kutakin taholtaan: se oli sopiva sekoitus puhdasta sattumaa ja kunnianhimoista suunnitelmaa, jonka molemmat toteutushaarat lepäsivät täydellisten amatöörien harteilla.

Juoni todellakin nojautuu sattumiin ja amatöörien puuhasteluun. Niillä tyylitellään ja leikitellään. Tässä kirjassa juju on siinä, että lukijalle tarjoillaan asiantiloja suoraan, mutta kirjan henkilöt ovat niistä ja toisistaan pitkään tietämättömiä.

Tuomaisen laatutakeena pidän nautinnollisia kielikohtia, taitavaa ajatusten ja sanojen asettelua. Tuomainen on nyt entistä roisimpi, mutta tuttu romanttinen pohjavire pysyy. Palm Beach Finlandin teema on unelmat. Kaikille unelma ei tarkoita 10 000 eroa, vaikka siihen monen kirjan henkilön kohtalo kilpistyy. Onnen tavoittelusta jännäri kertoo kaihtelematta, samoin muutoksen mahdollisuuksista.

Nyman ajatteli että tuossa hetkessä, siinä silmänräpäyksessä, kun unelma muuttuisi joksikin konkreettiseksi pyrkimykseksi, oli jotakin niin alkukantaisen selkeää, jotakin niin voimakasta, että se ei pelkästään muuttanut unelmaa toiminnaksi. Se muutti ihmisen itsensä, ja se teki sen jo ennen kuin unelma oli lähelläkään toteutumistaan.

Siis viihdyn kirjan seurassa, mutta huomaan tekopalmujen katveessa kaipaavani edellisen Tuomais-romaanin sienimetsiin Haminaan. Sen sanon vielä, että oikeaan osuu Sofi Oksanen kirjan kansilehtikommentissa, jossa hän vertaa tätä romaania Coenin veljesten Fargoon. Tarina on loogisesti mahdoton ja silti viihdyttävä väläys ihmisten toiminnan sattumanvaraisuudesta ja ahneudesta sekä mahdollisuuksista pahaan, hyvään – ja onneen.

– –

Antti Tuomainen
Palm Beach Finland
Like 2017
jännitysromaani
333 sivua.
Sain yllätyksekseni kustantajalta signeeratun kappaleen.

Muissa blogeissa: Kirsin Book Club.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

marrasjannitysta-2016Antti Tuomaisen rikosromaania Mies joka kuoli (Like 2016) luen kuin katselisin kaurismäkiläistä elokuvaa. Kyllä. Kertoja vaikuttaa tyynen ilmeettömältä, korrektia kieltä käyttävältä mieheltä. Hän toimii hallitusti, vaikka kohtaa odottamattomuuksia. Hän on kuolemassa mutta on enemmän elossa kuin koskaan. Se ei juuri näy ulospäin.

Tapahtumapaikkana on Hamina. Kesäinen kuumuus väreilee kaarevilla kaduilla, omakotipihoilla ja merenrannoilla. Pikkukaupunki hönkii sisäänpäinlämpenevästi. Sammalikossa suhisee, eli lähimetsissä kasvaa  kaupattavia sieniä.

Näennäisen seesteisessä aviossa elelevät Jaakko ja vaimonsa Taina pyörittävät japanilaisten varassa menestyvää sienibisnestä. Jaakko alkaa vähitellen tajuta toimintoja, joilla häntä siirretään aisaa kannattelemaan, toista viulua soittelemaan, ennenaikasta viikatemiestä vartoamaan. Jaakko ryhtyy kaikessa hiljaisuudessa ratkomaan myrkytystä, petosta ja yrityspulmia.

mies-joka-kuoli

Henkilöt luonnehditaan tarkasti tiiviillä tyylillä. Herkkuhahmoja syntyy näin nopeasti. Suosikkini on kertojan ohella poliisimies Tikkanen. Iloitsen juonen sujuvasta soljuvuudesta. Toiminta harhauttaa minua siinä kuin kertojaakin, eli käänteet yllättävät. Eniten riemastun hirtehisestä sävystä. Se tuulettaa Tuomaisen kirjailijakuvaa, sillä aiempien kirjojen välillä jopa tosikkomaiselta vaikuttava vakavikko virittyy nyt komiikkataajuuksille. Mies joka kuoli hykerryttää ja hyytää.

Virkkeet virtaavat virkistävän veden lailla. Lukeminen on nautinnollista, sen helppous näennäistä. Viihdyttävä rikosromaani rakentuu taitavasti niin, että sanontatavan selkeys viettelee älyämään jotain, joka on pinnanalaista.

Tällaisista rikosromaaneista nautin. Ääritilanteissa kertojasta irtoaa kylmäverisyyttä, mutta merkittävintä on psykologisen tilan ja totuuden selvittäminen. Uskon kaiken. Jopa puun takaa pomppaavan rakkauden. Tuomainen virittää Mies joka kuoli -romaaniin houkuttavan loukun käsitellä isoja asioita pilke silmäkulmassa.

Ehkä ihminen elää vaikka kuolee. Ehkä hänestä jää tänne jotakin, henkäys tai ajatus, jokin, jotakin.

– –

Antti Tuomainen
Mies joka kuoli
Like 2016
rikosromaani
301 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Monissa muissa blogeissa, kuten Arde arvioi, Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirsin Book Club, Kirja hyllyssä ja Kirjoista ja muista kertomuksista.

Teemaviikon aloituspostaukseen ja osallistujailmoituksiin pääset tästä.

marraskirjat

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Antti Tuomainen: Kaivos

On ilo lukea luistavavirkkeistä dekkaria. Antti Tuomainen kirjoittaa selkeää ja virkeätempoista proosaa. Tapahtumat, ajatukset ja dialogit vuorottelevat siten, että ilmaisu on kirkas, vaikka kuvatut asiat eivät ole yksiselitteisiä.

Mikäli kukaan ikinä kysyisi minulta, mistä suuret järistykset saavat alkunsa, olisin osannut vastata omasta puolestani: täysin mitättömistä arkisista siirroista, vaikkapa siitä kun tuttu pahvilaatikko vaihtaa metrin verran paikkaansa.

Kaivos (Like 2015) kertoo kolmekymppisestä Jannesta, joka on talousvaikeuksissa kamppailevan päivälehden toimittaja. Tyrkyllä olisi skuuppiaineksinen juttu pohjoisen ympäristörikoskaivoksesta. Työorientoitunut lehtimies joutuu juttua penkoessaan vaikeisiin tilanteisiin. Lisäksi suhde avovaimoon kärjistyy, ja isyysriittämättömyys mietityttää, mitä voimistaa oman Emil-isän yllättävä ilmestyminen 30 vuoden poissaolon jälkeen.

Emil käveli ulos ja katsoi taivaalle. Se näytti korkeammalta kuin päiviin. Lumisade tuli aina niin matalalta. Hän pyrki pitäytymään tosiasioissa, mutta se oli vaikeaa. Yhtä vaikea oli myöntää sitä, mikä hänet oli eniten puhelussa pelästyttänyt.
Poika oli kuulostanut häneltä itseltään.

Janne joutuu kiperiin tilanteisiin, ja isän työkeikat pistävät puolestaan jännittämään, miten leikkaavat pojan ja isän työtehtävät. Juoni kulkee liukkaasti, ja aina kun pelkään ilmeistä selitystä, toisin käy. Lisäksi Kaivos-dekkarissa on virkeää tekstilaji- ja kerrontavaihtelua.Kaivos

Jännitystasoja on etenkin dekkarin ihmissuhdepuolella. Jannen ja Pauliinan pattitilanne on tavallaan lattea, mutta ymmärrettävästi pikkulapsiajan kireystekijät dokumentoidaan. Jannen itsetutkiskelu on luontevaa – ja samoin se, ettei se yleensä johda mihinkään. Jostain syystä Jannea ja ydinperheongelmia vetävämmiksi kohoavat isän ja äidin jälleennäkemiset sekä niistä viriävät tunnelmat. Isä-Emil on viileä tyyppi, ja onnistuneen säästeliäästi raottuvat hänen ammoisen lähtönsä taustat.

Ei kai Kaivoksen yhteydessä voi olla mainitsematta Talvivaaraa? Aihe on siis ajankohtainen. Yritysmaailman piilopelit eivät noudata samoja sääntöjä kuin ympäristönsuojelu, mikä ei yllätyksiä tuota. Siksi on dekkarille hyväksi, että päähenkilöiden privaattipuolella tapahtuu. 

Kummasti miellyttää se, että päähenkilö ei ole yksityisetsivä tai poliisi. Se laventaa toimintakenttää. Juttua tutkiva rikospoliisi vilahtaa pari kertaa ja näyttäytyy tyylikkäänä karikatyyrina. Muuten ei Tuomainen räväyttele eikä ole dekkariteksteissään huumorimiehiä. Alakuloinen pohjavire on tuttu aiemmista romaaneista Synkkä niin kuin sydämeni (2013) ja Parantaja (2010).

Lumen ja rännän tuprutus, kinokset ja talviöiden valo – ne aistin. Ja kylmyys niin Helsingissä kuin pohjoisessa kaivoskaupungissa pistää hengityksen huurtumaan, vaikka luen kirjaa elokuun auringon lämmittämällä parvekkeella. Tuomaisen aiemmissa romaaneissa sää- ja Helsinki-kuvaukset ovat tarkkoja, ja nyt kuljen vauhdilla mukana talvitunnelmissa kaupunginosasta toiseen maisemat tunnistaen ja kirjailijan tallennustaitoa ihaillen.

Ei Kaivos elämän tarkoitusta ratko, mutta mieluista luettavaa se on lajissaan. Jotain kyllä ratkeaa ihmiselon peruspilareista, rakkaudesta ja perheestä.
_ _ _
Antti Tuomainen
Kaivos
Like 2015
dekkari
326 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Kirjabloggaajista Kaivoksen on lukenut ainakin Lumiomena.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Dekkarimaaliskuu & lue novelli

Maaliskuun yhtenä kirjateemanani on ollut jännitys. Se liittyy osin Blogat Teamin kampanjaan, jonka johdosta blogini lukijat voivat lukea maalis-huhtikuun ajan ilmaiseksi verkossa Antti Tuomaisen uutuusnovellin Juntunen. Ilmaislukuun tarvitset tunnuksen MAALISKUU, ja novellin lataamiseen pääset tällä linkillä Elisa Kirjat -sivulle.

Novellista en paljastele enempää kuin sen, että Tuomainen on lähtökohdiltaan dekkaristi minun makuuni siinä mielessä, että hän tarinoi henkilöt edellä ja on kielellisesti hiotun hallittu. Romaaneissa on ollut hieman verikekkereidenkin piirteitä, mutta aina päähenkilön psykologia on jutun lähtökohtana. Näin on tässäkin novellissa, jossa Juntunen…Juntunen

Tämän kuukauden rikoslinjaan sopii myös edellinen postaukseni tiukan saksalaiskertojan Syyllisyys-kokoelmasta, vaikkei se varsinaista dekkarikirjallisuutta olekaan. Teemaan osuu ja uppoaa Kati Hiekkapellon toinen ja erittäin onnistunut osa Anna Fekete -sarjaa, Suojattomat. Ruotsalainen Varistyttö on puolestaan tehokkaasti markkinoitu väkivaltagalleria, joka jakaa mielipiteitä: osa lukijoista on innostunut ja koukuttunut, jotkut ovat marisseet laskelmoinnista. Lisäksi ahmaisin juuri helmi-maaliskuun vaihteessa vuoden Johtolanka-palkitun Timo Sandbergin kiinnostavan kieltolakidekkarin.

Kuukauden viimeisin poliisiromaanikokemukseni on tanskalaissisarusten Lotte & Sören Hammerin Yksinäisten sydänten kerho (suom. Sanna Manninen, Bazar 2013). Kirjailijoiden ensimmäinen dekkari Saastat oli voimakas kokemus vaikean aiheen monipuolisen kuvauksen vuoksi. Rikostutkija Simonsen tuli siinä esitellyksi ja kiinnostavaksi havaittua. Tässä uusimmassa suomennoksessa päähenkilö ja hänen työporukkansa sekä lähipiirinsä saavat uusia sävyjä.

Simonsen sulki silmänsä hetkeksi ja siirtyi ajatuksissaan kauas menneisyyteen. Sitten hän palasi taas nykyaikaan ja sanoi hiljaa:
– Ja kuka se sinä olet?

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei Yksinäisten sydänten kerholta kannata odottaa, eikä varsinaisessa rikostutkinnassa erityisesti edetä, joten teho perustuu – yllätys, yllätys – henkilökuvaukseen. Tyypit irtoavat kaavoista, ja hahmoista kehittyy haavoittuvia, epävarmoja ja elävän ailahtelevia. Yhtenä teemana on menneisyys ja se, miten se vaikuttaa ja puskee väkisin pintaan. Nykyisen elämänmenon rinnalla tuntuu 1970-luvun jännittynyt ilmapiiri. Hienoisen tyhjäkäynnin voi hyvin sulattaa, sillä kokonaisuutena kirja on kelpo lukuromaani. Ja parhaaseen sarjakirjatyyliin se pakottaa seuraamaan Simonsenin tulevia vaiheita.Yksinäisten sydänten kerho

Maaliskuu kääntyy pian huhtikuuksi, jossa yhtenä teemanani ovat vanhat kirjat, menneen muistaminen ja menneet ajat. Onko vanhassa vara parempi?

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Sataa, salaisuuksia ropisee

    Kirjoittamisen jatkaminen oli elämän jatkamista. Enkä jatkanut elämää tai kirjoittamista sen takia, että olisin kuvitellut enää löytäväni lukijoita. Ihmiset yrittivät selviytyä päivästä toiseen, ja runoudella oli siinä hyvin vähän tekemistä. Syy jatkamiseen oli täysin itsekäs.
    Kirjoittaminen toi päiviini ryhdin ja rutiinin. Sanat, lauseet ja lyhyet rivit toivat elämään järjestystä, joka ympäriltä oli kadonnut. Kirjoittaminen tarkoitti sitä, ettei hauras lanka eilisen, tämän päivän ja huomisen väliltä katkennut.

Hienosti sitaatti kuvaa kirjoittamista yleensä ja samalla kartoittaa fiktiivisen kirjailijahahmon lähtötilanteen. Runoilija pakottautuu etsiväksi joulun alla, ilmastokatastrofin muuttaneessa Helsingissä. Vetinen, kriminaali kaupunki on synkkä, ja synkkä on päähenkilön sydänkin Antti Tuomaisen romaanissa Parantaja (Helsinki Kirjat 2010).

Tomera toimittajavaimo on vainunnut ison rikosjutun, jonka johdosta hän katoaa. Huolestunut runoilijamies alkaa selvittää katoamista ja samalla selviää sarjarikos. Lisäksi minäkertoja raottaa vaimonsa menneisyyttä, samalla omaa suhdettaan nykyisyyteen ja entiseen. Vilpittömänoloista on rakkaus, jota runoilija vaimoaan kohtaan tuntee – koettelu punnitsee luoton ja keston. Lempi ja sitoutuminen ovat lämpövirtaus muuten kosteankalseassa, toivottomassa maailmassa.

Vihmoo taivaan täydeltä, näin Balde Runnerin tunnelmat siirtyvät tulevaisuuden vesikatastrofin Helsinkiin. Miljöön ja ilmapiirin ankeus toimivat tehokkaana kontrastina, sillä yleensä mielikuviin joulusta liittyvät valkea, puhtoinen lumi ja hyvää tahtova henki. Osin kyllä rannikon autioituminen ja veden nousun seuraukset jäävät puolitiehen ja tuhotilanteeseen tarkennus epäselväksi. Tehokkainta on dystooppinen kuva pimeästä, autioituvasta, väkivaltaisuuksien ja vartiointiyritysten valtaamasta kaupungista, jossa poliisi on voimaton ja yksinäinen ratsastaja terhakoituu rakastettunsa pelastuspyrkimyksiin. Parantajaksi ei ole kenestäkään, vähiten ekoterroristeista.

Tuomaisen kieli on sattuvasti sanovaa, etenevää ja tunnetajuista. Takaumat laventavat kerrottua, ja kertojan avaukset ajatteluunsa lähentävät. Kyllä, kyllä, Marlowen lierihattu sopii tämänkin totisen tilanteisiin törmääjän päähän. Harmittaa vetävän alkupuoliskon kannalta, että loppuosassa kaahataan mutkat suoriksi, jolloin juoni yksioikoistuu ja päädytään nopeasti nykäistyihin ratkaisuihin.

Parantaja

Luin kesällä Tuomaisen uusimman, Synkkä niin kuin sydämeni (Like 2013). Siinäkin seikkailee totisenoloinen yksityisetsivä tunnesolmuineen. Jälleen selvityksen alla on rakkaan kohtalo, tällä kertaa päähenkilön äidin. Muistumat menneeseen ja nykyhetki vuorottelevat osuvasti, kerronta on vaivatonta, se pakottaa jatkamaan lukemista ja ihailemaan kaunokirjallista osumatarkkuutta: dekkarikonventioihin syntyy lukuelämyksen vietäviä aukkoja.

Uutuusromaanissa on keskeistä edeltäjän tavoin päähenkilön tunne-elämä. Se pistää lukijan pysymään hänen puolellaan. Etsivä etsiytyy ja joutuu tilanteisiin, jotka jouduttavat salaisuuksien ratkeamista. Ja se taas pakottaa paljastamaan romaanin heikkoudet. Juoninikkarointi ei pidä liitoksiaan loppuun asti; sattumat kiusaavat yllätyksiä hamuavaa lukijaa. Auts, kunpa saisin ällistyä enkä kompastua ilmeisiin.

Tuomaista hehkutetaan kansainvälisesti kiinnostavana jännityskirjailijana. Kaikin mokomin: monet elementit ovat kohdillaan, etenkin kiinnittävän päähenkilökuvauksen taitaminen, kunhan juonikuviot eivät juutu sattumuksiin ja ratkaisut tutunoloisiin verikekkereihin.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus