Avainsana-arkisto: Anneli Kanto

Kolmanesvuosikatsaus: vinkit Lukuviikolla

Paraikaa vietetään Lukuviikkoa. Se innoitti kokoamaan kuluvan vuoden alun ajalta minua erityisesti ilahduttaneet kirjat. Lukuviikko oikein velvoittaa vinkkaamaan.

Kotimainen romaani

Yön kantaja

Katja Kallion Yön kantaja (Otava 2017) kosketti jotain sellaista minussa, mille ei ole sanoja. Amandan elämänkulku irtolaisesta Seilin saarelle pohjusti pikkuhiljaa sitä, että kunnolla tärähti, kun kirja kertoo Seilissä elämisestä. Kirja pistää miettimään vapautta omiin päätöksiin ja elämätöntä elämää. Kumpaakaan ei ehkä ole missään olosuhteissa. Aistivoimainen kerronta imeytyi ihon alle ja taito punoa tarinaa ajassa ja paikassa vaikutti.

Suomi 100 vuotta

suomen historia

Valtakunnan juhlavuotena ilmestyy monenlaisia kirjoja. Tästä teemasta ehdoton ykkönen on Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017). Episodifaktion otsikko on tyhjentävä. Tamminen on työstänyt tiivistä tekstiä tosielämämuisteluista, ja niin niistä on muovautunut liikauttavia yksityisiä, tavallisten kansalaisten tilanteita itsenäisyyden vuosilta. Voin vain ihailla sitä, miten lyhyisiin toteamuslauseisiin voi kätkeytyä syvältä survaisevia tunne- ja elämänasenneviestejä.

 

lahtaritIlmoitan täten, että tämän vuoden pakolliseen juhlalukemistoon kuuluvat Anneli Kannon romaanit Veriruusut (Gummerus 2008) ja Lahtarit (Gummerus 2017). Ne tulee lukea rinnakkain, sillä ensinmainittu kertoo hämäläisestä naispunakaartista ja jälkimmäinen pohjalaisesta valkokaartista. Kerrontakeinoiltaan ne eroavat sykähdyttävästi: ensimmäinen on melko perinteistä realismia, jälkimmäinen sirpaloitunutta näkökulmakerrontaa. Romaanit pistävät miettimään, mihin ihminen pystyy, ja sitä, millaisten vaiheiden jälkeen olemme nyt tässä.

Runot

katso pohjoista taivasta2

Tämä kirja voisi myös sopia otsikkoon ”Suomi 100 vuotta”. Yllätän oikeastaan itseni, että valitsen tämän: Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Jenni Haukion toimittama runoantologia alkaa odotetun kaltaisena, sillä kaikki klassikkorunot ovat löytäneet tiensä tähän(kin) kirjaan. Mutta mitä pitemmälle kirjassa etenen, sitä enemmän ilahdun: 1900-luvun jälkipuoliskolta on mukana mielenkiintoisia valintoja. Jos joku hankkii elämässään muutaman runokirjan, sopii tämä kelpo koosteeksi lyyrisestä kotimaastamme.

Käännösromaani

Uuden nimen tarinaKotimaiset uutuudet ovat selvästi innostaneet minua enemmän kuin käännösromaanit. Suosituskirjaa tähän kategoriaan on siten yllättävän vaikea valita. Ferrante, Han Kang vai McEwanKyllä se on Elena Ferrante! Perustelen valintani: Uuden nimen tarina kuvaa ankarasti 1960-luvun työläistaustaisten italialaisnaisten asemaa äideistä tyttäriin. Kehyksenä on yhä ”loistava ystävä”, poikkeuksellinen ja arvaamaton minäkertojan bestis, mutta minä käänsin katseeni kertoja-Elenaan, joka murretta peitellen pinnistelee lähiölähtökohdista akateemiskirjallisiin piireihin.

Jännitys

Jano

Juuri näin yllätyksetön olen. Alkuvuoden paras dekkari on Jo Nesbøn Jano (Johnny Kniga 2017). Kerronnallisesti ja kielellisesti tarinan punominen luontuu niin sutjakkaasti. Iljettävyyksiä riittää ja jännitys pitää vireessä loppuun asti ja sen jälkeen. Harry Holen ylivoimaisuus pitää kutinsa, ja pieni retkahdus lisää kiinnostavuutta – puhumattakaan sen seurauksista. Näin on kiva vihjailla paljastamatta mitään! Edellisiin Hole-osiin olen työlästynyt, rutiinisuorituksia, mutta Janoa luin verenmaku (hah) suussa.

Viihde

hammaskeiju

Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava 2017) sulatti sydämeni. Pasasen poikia en ole ennen tavannut, mutta nyt tutustun heihin tilanteessa, jossa poika aloittaa koulun ja yksinhuoltajaisä antaa väsymyksen vihdoin vallata. Tuohon kaikkeen kytkeytyy hupaisia ja hellyttäviä tilanteita. Ekstentriset entiset hiekkalaatikkotuttavat ja kehitysvammainen veli lisäävät aineksia arkiseen soppaan, joka maistuu makoisalta vaan ei äitelältä.

Tieto

kielen elämä

Viime vuoden puolelta putkahti lukemistooni Lari Kotilaisen Kielen elämä (Siltala 2016).  Kotilainen käy läpi kielemme kehityslinjat riemukkaan rennosti. Kotilainen aloittaa Volgan mutkasta ja päätyy rohkeisiin ennusteisiin kielen muutoksista. Harvoin lukee näin viihdyttävästi kirjoitettua tietoa. Teksti on sujuvaa, havainnollista ja jäsenneltyä, ja persoonallinen vinkeys välittyy tiukan tiedonvälityksen lisäarvona.

Mainokset

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Tietokirja

Anneli Kanto: Lahtarit

Kansalaissota, veljessota, punakapina, vapaussota vai sisällissota? Alkuvuosi 1918 on traumaattinen taistelujakso, ja aina minut yllättää se, että repivää sotimista kesti vain nelisen kuukautta. Sen seuraukset jäytivät pitkään, yhä nytkin ne tuntuvat, itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotena. Siksi siitä on syytä kirjoittaa: kiitokset, Anneli Kanto.

Kanto on näyttänyt sotimisen aiemmin Tampereen seudun punaisten puolelta, nyt katse kääntyy ilmajokisiin valkoisiin. Lahtarit (2017) on näkökulmakaleidoskooppi sotiviin: lyhyiden lukujen kertojat vaihtuvat tiuhaan jääkäristä eri lähtökohdista ponnistaviin valkoisiin taistelijoihin tai osallisiin. Joku kertoo vain kerran, mutta muutamien osuuksista muodostuu kokonaisuutta sitovia kehityskaaria. Lisäksi romaanissa on autenttisia dokumentteja kuten päiväkäskyjä ja kirjeitä.

Keitä pyssyjen ja äkseerauksen takaa löytyy? Mieleeni porautuvat esimerkiksi jäyhä jääkäri ja  nuori tamperelaisintoilija. Kaikkia lyhyt sota muuttaa perusteellisesti. Epämiellyttävä jääkäri kokee kaiken tarkoituksettomuuden, ja nuori konekiväärimies pääsee tappamisen makuun, eikä muu enää tunnu miltään. Kaksi henkilöä kiilaa kiinnostuskärkeeni: Hermannista ja Helenasta irtoaa tematiikan ja kerronnan vaihtuvia sävyjä.


Hermanni edustaa pohjalaisnuorukaisia, jotka voisivat taistella yhtä hyvin punaisten joukossa. Heillä ei ole taloa, torppaa tai toimeentulojatkuvuutta – ei ennen eikä jälkeen sodan. Sotimiseen Hermanni monen muun tavoin syttyy seikkailu- tai itsenäistymissyistä, sitten touhu vaihtuu kostonhimoiseksi ryssätuhotyöksi, jossa ei voinut muuta kuin edetä joukon jatkona tai joutua omien ampumaksi. Tehokas propaganda leimaa kaikki punaiset ryssiksi eli suomen itsenäistymisen vihollisiksi, millä epäinhimilliset kenttätuomiot ja myöhemmin vankilaolot perustellaan.

Hermannin rehvakkaana pohojalaaspuheena alkava kerronta kyynistyy sodan mittaan; myös ihastus kotiseudun tyttöön kutistuu, lähenee jopa kostoa. Sotareissu Vaasasta Viipuriin ei muuta Hermannin asemaa, ajattelua senkin edestä.

Kyllä tuntuu ourolta, kun linnut lauloo puis, ja me vain toisiamme tapoomme samoos mettis. – -. Häijysti rusahti punikin rinta, muttei sitä vähän päästä enää ajatellu. Pikkulinnut vain sirkutti eikä piitannu mitään. Menin rapulapaskalle ja päästelin itteni tyhjäksi pellonpyörtänölle. Sitten tulikin parempi olo.

Toiset punikit niille kaivo pitkää hautaa. Ei ollut kun toista viikkoa siitä, kun samalla hautuumaalla oli maannut valkosten rumihia vieri vieres. Että voitti kuka tahansa, niin rumihia tuli sakiatte.

Mietin, mitä oikiasti tahron, kun en kerran akkaa ja taloa. Mitä enee, sen paree, sanoo Raittila rahaa. Tairan olla samaa mieltä. Olis vain pitänyt Viipurissa tarkemmin kattella ryssien taskut eikä olla niin hengensiivo.


Helenan osuus nousee lukukokemukseni kärkikahinoihin. Aluksi korkealentoinen kansanopistolainen korulausuilee rasittavasti, mutta raaka homma keittäjänä, väärin perustein huoraksi leimattuna, valkoisten vainajien arkuttajana ja vankien oloja todistavana sensuurivirkailijana muuttaa tyylin. Liirumlaarum laantuu, ote kovenee, vaikka nainen on kärsimyksen näkemisestä sisuksista pehmentynyt.

Sanoin, että sota on ohi ja elämää pitää katsella eteenpäin, kun olen nuori ja vuosia edessä pitkälti kuin hakomettää – -. Minä olen tullut ihmisenä sodasta ulos ja olen sotasankari.

Helenan sanat ravistavat, sillä ajan rajalliset käsitykset naiseudesta tai naisista sodassa tarkentuvat aivan toisin sanakääntein romaanin äijien ja kotirintaman naisten puheenvuoroissa. Romaanissa ääneen pääsee kyllä yksi valkoinen naissotilas, poikkeus säännöissa, jos niin voi sanoa. Sen sijaan punaisista naiskaartilaisista Kanto on aiemmin kirjoittanut romaanin Veriruusut (2008). Lahtareissa on joitain sisarteoksesta tuttuja tyyppejä ja tilanteita, nyt toiselta puolelta nähtynä, nimettöminä, tuhoontuomittuina, persoonat riisuttuina.

Tänä Suomen juhlavuotena Veriruusut on ehdotonta luettavaa (kirjasta on ilmestynyt myös pokkaripainos). Mielestäni Tuntemattoman sotilaan sijaan se olisi pitänyt filmata. Tämän hyppäykseni jälkeen tähdennän, että Verisuusut ja Lahtarit on yhdessä voimakas kirjapari. Ne näyttävät alun: itsenäisyys varmistui, mutta ihmiset raunioituvat ja paljolti myös ihmisyys, toiveet ja odotukset, lisäksi raja railona aukesi luokkien väliin, katkeruuden rintamalinjat syvenivät. Ja siitä elettiin eteenpäin tähän hyvinvointivaltioon, joka taas yhä enemmän jakautuu hyvä- ja huono-osaisiin.


lahtarit

Kirjan voitoksi koituu moniäänisyys, joka aluksi tuntuu hajottavalta. Minulta menee noin 70 sivua ennen kuin hyväksyn sirpalerakenteen, sitten ryhdyn kokoamaan rikkonaisia ihmisten ja tekojen paloja – ja huomaan: juuri näin vältetään yksioikoisuus. Kokonaisuus hengittää, välillä jopa huohottaa kokemuksista, joissa on julmuutta, kauhua, alistumista, välittämistä ja välinpitämättömyyttä. Tekstistä osoittelematta nousevat tunteet vaikuttavat. Yllätän itseni itkemästä kohdassa, jonka kertoo suomenhevonen. Kaiken keskellä siinä kiteytyy se, mikä on elämässä hyvää, pahaa ja haurasta.

Lahtarit on lisäksi oivaltava otsikkovalinta. Vanhan haukkumanimen takana seisoo kirjava joukko, ei vain kliseeporvari työläisiä kyykyttämässä. On öykkäreitä, aatteissaan yksituumaisia, mutta on olosuhteiden pakosta ampumaan ajautuvia, särkyviä ja heikkoja. Loppuhuipennuksen valkoinen voitonparaati näyttää monen yksilön henkilökohtaiselta tappiotaaperrukselta. Kanto tekee kunnioitettavan koontityön historiamme hirmuajasta, joten tuloksena on hieno romaani, jossa dokumentit sitovat fiktiota, ja fiktio saa dokumentit eloon.

– –

Anneli Kanto
Lahtarit
Gummerus 2017
romaani
389 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Näkökulmasilpusta koostuu myös Sirpa Kähkösen romaani Tankkien kesä (Otava 2016), joka kertoo elokuusta 1968. Se ja Lahtarit taitavat sirpalerakenteen. Ja Kannon Pyöveli pitää lukea: hienoa, monipuolista kerrontaa kolmen henkilön näkökulmasta 1600-lukuun sijoitettuna.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Anneli Kanto: Veriruusut

Suomen satavuotisjuhla lähenee. Itsenäistymiseen liittyvää kansalaissotaa ei voi ohittaa, ja sisuksia vääntävästi siitä muistuttaa Anneli Kannon romaani Veriruusut (Gummerus 2008).

Veriruusut jatkaa kunniakkaasti realistisen proosan perinnettä. Se herättää historiallisen aiheen eloon ihmiskohtaloiden avulla. Siinä missä Väinö Linna Pohjantähti taustoittaa kansalaissodan ja kuvaa sen yhden hämäläisperheen ja kyläkunnan kannalta, Kannon romaani kertoo rinnakkain valkeakoskelaisen ja tamperelaisen naiskaartin synnystä ja tuhosta muutaman nuoren naisen ja heidän lähipiirinsä välityksellä. Kanto kahmaisee sekä pikkupaikkakunnan että tehdaskaupungin kapinatapahtumiin taitavan kerronnan keinoin.

Veriruusut

Veriruusut teiskolaisnurmella huhtikuussa 2016

Yhteiskunnallinen näkemys on romaanin selkäranka. Näkökulmaa laventaa sukupuolisen eriarvoisuuden tematiikka. Lisäksi työ- ja kotiolojen kuvaus välittää epäröimättä olosuhteet, joista taistelu eriarvoisuutta vastaan ryöpsähtää sodaksi. Valtaapitävän väen pienet ja isot piittaamattomuudet ja kaltoinkohtelut kasaantuvat, mikä ruokkii työväen kostomielialaa.

– Vallankumous… tää vaatii kovia tekoja. Ja sorassa tehrään virheitä kans. Ei se oo pelkkää yhteislaulua ja iltamia. Tässä ei saa itteensä sääliä eikä liioin porvareita. Ne on vihollisia. Se meirän pitää muistaa. Liika hempeemielisyys saa tämmösessä tilanteessa paljon pahaa aikaan. Tää on raakaa eikä tää hyvältä tunnu, mutta me ollaan pakkoravossa. Meirän pitää tehdä pahoja tekoja sitä varten, että työläisten tulevaisuus olis onnellinen ja vääryys loppuis.

Veriruusujen aiheen käsittelyn vaikuttavuutta tukevat tekstin elävyys ja kaihtelemattomuus. Nopein vedoin liudasta henkilöistä tulee lihaa ja verta. Henkeä pidätellen pelkään ja toivon Sigridin, Martan, Lempin, Lauhan ja monen muun puolesta. Kaikki inhimilliset tunteet ovat käytössä, ja ne välittyvät perihämäläisestä puheenparresta. Kieli soi korvissani tuttuna ja totena.

Tarkkasilmäinen kuvaus poimii yksityiskohtia henkilöistä ja tilanteista: toispaikkakuntalaiset agitaattorit ovat paikallisia oloja ymmärtämättömiä hyväosaisia, ihmisissä velloo kauna ja oma etu väristä huolimatta, moni ajautuu tapahtumiin ymmärtämättömyyttään. Kansalaissota on kaikkien kannalta silkkaa tragediaa. Pysäyttävimmillään Kanto on järjestäytymättömän mielivallan näyttäjänä. Sama silmittömyys sisältyy niin punaisten kuin valkoistenkin kostotoimiin. Joitain ne kavahduttavat, kummallakin rintamapuolella:

– Minä oon lähteny kaartista ja sinä lähdet kans. Tää on mennny semmoseksi mielivallaksi ja rosvomeiningiksi, että tässä minä en oo mukana.

– Tämä on semmosta laittomuutta, että täällä voi tapahtua mitä hyvänsä ja vaikka mukuloille.

Onhan sitä tullut satoja sotakirjoja luettua. Juuri ennen Veriruusuja luin Martti Backmanin kirjan Harriet ja Olof (Gummerus 2016), jossa kuvataan valkoisten masinoimaa holtitonta joukkomurhaa Viipurissa keväällä 1918. Verenhimoinen tappotyö liittyy siinäkin joukkojen järjestäytymättömään pidäkkeettömyyteen. Backmanin kirjaan sisältyy myös epäsopivan romanssin ja murhan selvittäminen, ja lajityyppinä se on faktio, siis arkistomateriaaleihin nojaava kokonaisuus fiktiokeinoin kuorruttaen. Anneli Kannolla on takanaan vankka lähdemateriaali, josta rakentuu ehta romaani. Se hyökkää suojauksieni läpi, ja käy niin kuin romaanin teiskolaisisännälle:

Totuus oli, että hänen saita ja väkivaltainen mielensä oli perusteitaan myöten järkkynyt ja huojahtanut nähdessään, mitä ihminen voi toiselle ihmiselle tehdä.

Veriruusut pitäisi kuulua pakolliseen lukemistoon juhlavuoden 2018 lähestyessä. Jokaista tulisi muistuttaa siitä, mistä itsenäisyys lähti ja missä asemassa olivat ihmiset ja naiset, kun töitä vielä oli kaikille muttei juurikaan oikeuksia tai eteenpäinmenomahdollisuuksia. Sitä ei sovi unohtaa, vaikka lähes 100 vuotta on yhteistä hyvää rakennettu kolmen sodan arpia nuollen, nousu- ja laskukausia kestäen. Hyvinvointivaltio, yhteiskuntasopimus, kasvunäkymät – ja epätasa-arvoisuuden kasvavat merkit. Niitä merkkejä sopii yhteiskunnan kavahtaa ja kaventaa jokaisena maailmanaikana, nykyisenkin hallituksen.

– – –
Anneli Kanto
Veriruusut
Gummerus 2008
historiallinen romaani
427 sivua.
Lainasin kirjastosta ystävän suosituksesta.
Suosittelen puolestani Anneli Kannon 1600-luvulle sijoittuvaa komeaa romaania Pyöveli (Gummerus 2015).

Martti Backman
Harriet ja Olof. Rakkaus ja kuolema Viipurissa 2018
Gummerus 2016
faktio
273 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Lue lisää, mm. Leena Lumi ja Kirja vieköön!

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Vuosikatsaus 2015

Paras kotimainen romaani

OneironArpaa heitän, noppa jää kallelleen. Hienoa, että saa olla sekä-että, eikä valita tarvitse. Siis: sekä lyhyt ja täyteläinen että laaja ja haarautuva. Pitemmittä puheitta valintani ovat Petri Tammisen Meriromaani ja Laura Lindstedtin Oneiron. Minua miellyttävät kirjat, joissa elämä on moniselitteistä, jopa sietämätöntä, silti mahdollista ja puhuttelevaa.

kesäpari

Kotimainen ja käännetty, vuoden 2015 elämyksiä.

Parasta käännettyä proosaa

Saatana 2Viime vuoden käännöskirjoista en löytänyt yhtä kiinnostavaa luettavaa kuin viime vuonna. Lukuisia hyviä lukukokemuksia on silti ollut. Blogistania Globalia -äänestykseen osallistun, ja vielä on siis aikaa pohtia valintoja (postaukseni ilmestyy 13.1.). Valitsen tähän listaukseen klassikon. Kiitos kirjabloggaajien klassikkohaasteen luin vihdoin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Kummallinen irreaalia harova kirja on kiinni ajassaan, irti siitä ja tarrautuu tähän päivään. Ilmeistä klassikkoainesta!

Paras kotimainen dekkari

Tyttö ja rottaMetro-tyttöjä täällä ollaan. Odotan jännityksellä Jari Järvelän Metro-trilogian viimeistä osaa, joka on keväälle luvattu. Tiukka tyyli, tuore aihepiiri ja kiinnostava päähenkilö ihastuttavat. Liputan yleensä psykologisen jännityksen puolesta. Sitäkin on kakkososassa Tyttö ja rotta. On niitä verikekkereitäkin. Menköön. Tämän kerran. Ja sitten vielä ensi keväänä.

Paras käännösdekkari

Nesser juoniTaas arpakuutio keikkuu: Barbarotti vai Brodie? Nyt en taidakaan valita dekkaria vaan dekkari-ihannemiestä. Håkan Nesser päättää kunnialla Barbarotti-sarjansa Pikku-Burman teurastajatar. Ihmispoloisten yksinäisyys, kamppailu ympäröivää ankeutta vastaan ja vastoinkäymiset ovat arkista aineistoa, joista Nesser luo inhimillistä tarinointia. Keskeinen kiinnostavuuselementti on pääpoliisin elämänkulun ja sielunkamppailun seuraaminen. Hieno henkilökuva! Niin on kyllä Jo Nesbøn Olavkin ja…

Parasta historiafiktiota

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

Anneli Kanto luo pyövelin, tuomarin ja apteekkarin näkökulmista elävän kuvan 1600-pikkukaupunkielämästä. Ja pyöritään siinä muuallakin Euroopassa. Pyöveli on komea romaani kerronnallisesti ja aiheiden käsittelyn kannalta. Monet ainekset pysyvät kasassa, ajankuva vakuuttaa ja henkilöt koukuttavat seuraamaan. Kuvauksessa on pyöveliammatin karkeutta, mutta siinä on myös hupaisat hetkensä. Minua esimerkiksi huvitti pyöveleiden tyhy-tapaaminen Saksanmaalla.

Parasta tietoa

NaparetkiBea Uusman Naparetki vie arkistoihin, vanhoihin päiväkirjoihin, arktiselle kuolinsaarelle – puhuri käy. Taitava teksti, taitto ja toteutus sulattavat minut. Täysin älyvapaa kuumailmapallolentoyritys jälkiseurauksineen 1800-luvun lopulla muuttuu 2000-luvun alussa tietotekstiseikkailuksi, joka vetää kuin paras fiktio. Kummallisesti riveistä tunkee romaniikkaa, toisaalta onhan kirjan alaotsikko Minun rakkaustarinani.

Parasta draamaa

oopperataloTeatteri- ja elokuvakokemukseni ovat olleet niin harvalukuisia, etten tohdi nostaa yhtä ylemmäksi muita. Poimin viimeisimmän ja siksi mielen päällä pyörivän kulttuurikokemuksen. Kansallisoopperan Thaïs joulun alla osui sopivaan aikaan: työtauko ja loman aloitus lähtivät siitä käyntiin. Melodinen, romanttinen musiikki ja korea art deco -toteutus veivät arjen yläpuolelle ja nostattivat irti olon tunnelmaa.

Parasta tv:ssä

Miss FisherMennyt kiehtoo ja etenkin 1920-luku. Totta kai Downton Abbeyn viimeiset vaiheet on tarkkaan katsottava. Mitä silmäkarkkia! Ja leskikreivitär Violetin pistämättömät lohkaisut! On herkullista, että kiintoisimmat hahmot ovat vanhoja rouvia. Silti valitsen vuoden tv-ilostuttajaksi Neiti Fisherin etsivätoimiston. Keski-ikäinen Neiti Fisher ratkoo reippaasti rikoksia ja toteuttaa estoitta naiseuttaan. Neidin osaaminen ohittaa kaikki uskottavuusrajat, mutta viihdyttävyyskertoimet ovat suuret. Tietysti iso osa viehätystä on 20-lukulainen tyylikkyys. Eipä unohdeta romantiikkaa: komean komisaarion ja neidin ensisuudelmaa saa odottaa kolme tuotantokautta. Australiassa pykätään sarjasta jo neljättä kautta.

Parasta kuvataiteessa

Ai Weiwei 1Näin hienon Ellen Thesleff -näyttelyn Turussa ja tarinallisen suomalais-norjalaisen -maalaustaidekatsauksen Ateneumissa. Jälkimmäisen kävin katsomassa kahdesti. Cartier-Bressonin valokuvat vaikuttivat myös. Vanha taide elää ja voi hyvin. Muitakin näyttelyitä katsastin meillä ja muualla. Vahvimmin vuoden taidekokemuksista mielessä myllää kiinalaisen Ai Weiwein näyttely Tennispalatsissa. Teoksissa on avartavaa puhuttelevuutta. Ja huippuna on taiteilijan nappaama pariselfie.

Paras matkakokemus

Kesällä Gdansk ja joulua ennen Riika: minilomat lähimaihin irrottavat yllättävän tehokkaasti rutiineista. Nautittavaa on kävelykaartelu uusissa maisemissa, ja historian kuiskailu murjottujen kaupunkien korjatuista perustuksista kiihottaa mielikuvitusta. Istuskelu pikku kuppiloissa ja ihmisten katselu – parasta proosaa. Vai jopa runoutta, joskus draamaakin.

Gdansk

Gdansk

Torun

Torun

101

Sopot

Riika

Riika

Kohottava kirjallisuustilanne

Jussi Valtonen ja minäPäätin elämäni yhden pitkän ja tärkeän ajanjakson elokuussa. Sen kulminaationa voisi pitää noin kolmesataapäisen kollegakuntani edessä vetämääni kirjailijahaastattelua. Tilanne alkoi tuntua oudon henkilökohtaiselta: siihen yhdistyivät  ammatti-identiteettini muuttuminen ja kirjabloggaajaharrastukseni jatkamisen punnitseminen – ne jännittivät (ja jännittävät yhä). Kaiken hermostuksen keskellä pysähdyin kohtaamaan tekstinsä ja esiintymisensä kanssa sinut olevan kirjailijan, Jussi Valtosen. Kirjailijahaastattelusta sukeutui antoisa keskustelu teemoista ja teksteistä. Kirjat ja kirjallisuus merkitsevät ja puhuttelevat.

Oma tuotanto

Työryhmän kanssa työstetty ja uudistettu oppikirja ilmestyi elokuussa. Ajantasaistus muutti kymmenkunta vuotta sitten ensi kerran kootun kirjan melko perusteellisesti, mikä on hyvä asia. Tuotantoa tämäkin: kissani runoilee sännöllisesti. Hän on erikoistunut haiku- ja tanka-sanailuun. Uusia ajatushenkäyksiä on ilmestynyt noin kerran viikossa: Alman runot.Vaihtuu

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Listaus, Oppera, Sekalaista

Finlandia-veikkaus 2015

Taas on aika arvuutella Finlandia-voittajaa. Perjantaina 6.11. valintaraati paljastaa listansa, minä jo tänään. Pistän suosikkini tekijänmukaiseen aakkosjärjestykseen.

KantoTappotyö 1600-luvulla tiesi karuja oloja ammattimiehelle ja hänen perheelleen. Sitä, tuomarointia ja apteekkitointa kuvataan kerrassaan tempaavasti Anneli Kannon romaanissa Pyöveli (Gummerus). Romaanin näkökulmatekniikka, ajankuva ja juonenkuljetus vakuuttaa: palkintoainesta.

Laura Lindstedt kirjoittaa kahdesta kuolemanjälkeisestä sekunnista satoja sivuja seitsemän naisen elämää hipaisten ja siinä samalla moninaisia elämänkysymyksiä sivuten. Oneronin (Teos) kerronnan elastisuus, kaihtelemattomuus ja rajattomuus on häkellyttävää ja häälyväistä: hieno, omintakeinen teos. Lindstedt on toinen voittajavaihtoehtoni.

Petri TamminenPetri Tammisen Meriromaani (Otava) on eleetön kertomus merikapteenista, joka taipuu vaan ei taitu. Romaani kuvaa epäonnistumisien sarjaa, jota elämäksi kutsutaan. Usein siinä lipuu onnensa ohi, joskus on jopa melkein onnellinen. Minua tyylitelty, tiivis tarina koskettaa. Tamminen on voittajasuosikkini.

pitkä valotusaikaPauliina Vanhatalo kuvaa romaanissa Pitkä valotusaika (Tammi) valokuvaajamiehen kasvua itsetuhoisesta nuorukaisesta epävarmaksi aikuiseksi, joka menestyy menetyksien jälkeen. Jos kuvailuni ei kuulosta houkuttelevalta, ohittakaa se. Uskokaa vain: romaani on varmaotteinen ja puhutteleva ihmis- ja perhekuvaus.

Olen lukenut monia hyviä kotimaisia kirjoja, mutta nuo neljä ovat sykähdyttäneet ja erottuneet kirjasadosta. Kahta avointa kisapaikkaa on vaikea täyttää. Mahdollisia ehdokkaita voisivat olla etunimiromaanit Eino (Matti Rönkä, Gummerus), Hertta (Heidi Köngäs, Otava) ja Sophie. (Mikaela Strömberg, SchildtS & Söderströms). Voi Katja Kettukin saada revanssin Yöperhosella (WSOY), kun Kätilö aikanaan tökerösti ohitettiin.

Loppuviikosta sitten ihmetellään, miten metsään ehdokasasetteluni meni.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus

Kesäkuun 2015 kirjavinkit


Kesäkausi nytkähtää liikkeelle. Nakkaan siksi lomailijoille muutaman kirjavinkin. Toivottavasti jokaisella on aikaa hetkeksi retkahtaa mukavaan asentoon lämpimän päivän vehreään varjoon, viileän illan viltin sisään tai suvisateen ropinaan kiehtovan kirjan kanssa.

Historiaa

KantoHistoriallisista romaaneista pitäville suosittelen Anneli Kanton romaania Pyöveli (Gummerus 2015). Siinä kolme kertojaa nappaa lähikuvia 1600-luvun suomalaisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Lähtökohta on kieltämättä kolkko, sillä päähenkilö perehdyttää pyövelin työn perusteisiin. Kerronta on kerrassaan vetävää ja kuvatut kohtalot mukaansa tempaavia. Oi aikoja, oi tapoja, oi ihmiseloa!

Muualta

ShinKulttuurikurkistusta kaipaavalle tarjoan ensimmäistä eteläkorealaista suomennosta. Kyung-sook Shinin romaani Pidä huolta äidistä (suom. Taru Salminen, Into 2015) sijoittuu nyky-Koreaan, mutta henkilöiden välityksellä saa käsitystä laajemminkin yhteiskunnan ja perhekäsitysten muuttumisesta. Kerronta ja rakenne etenee kekseliäästi. Inhimillinen katsanto on universaali – niin, äideistä on tarpeen pitää huolta, kaikista muistakin.

Sotaa

sopimus 2Sotakirjaharrastajat saavat kotirintamaperspektiiviä taistelu- ja marssikuvausten lisäksi Audrey Mageen Sopimuksen (suom. Heli Naski, Atena 2015) myötä. Saksalaista mielenmaisemaa toisen maailmansodan aikoina romaani kuvaa tinkimättömän konstailemattomasti. Teksti on toteavaa, ja sellaisena se vakuuttaa ryöstöviljellyn aiheen tuoreena toteutuksena. Myös keskittäminen kannattaa: yhden perheen välityksellä nähdään uho ja tuho.

Lyhyttä

UlitskajaTiiviin ilmaisun ystäville neuvon lyhytproosaa. Klassikoita ei kannata unohtaa, itse palasin pitkästä aikaa Tšehovin novelleihin, ja kyllä kannatti. Selkeää, terävää ja elävää tekstiä ei aika nakerra. Rinnalla voi ahmaista Ljudmila Ulitskajaa, nykyvenäläistä napakkaa kertojaa. Aloita pienoisromaanilla, Iloisilla hautajaisilla (suom. Elina Kahla, Siltala 2013; Tytölapsia-kokelmasta postaan myöhemmin, Siltala 2015).

LatvalaNykynovelleista kiinnostunut voi saada säväyksiä Taina Latvalan kokoelmasta Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava 2015). Kokoelman nykypäivän nuoret aikuiset ovat kuin kuminauhalla kiinni menneessä, silti eteenpäin on elävän mieli. Teksti nappaa kolmikymppiset tai varhaisaikuisuutta elävästi muistelevat, oletan.

Jännityksellisyyttä

AtkinsonJännityskirjalukijoille ei minulla ole vinkkiä käsiä hikoiluttavasta dekkarista, vaan valitsen hykerryttäviä teoksia, joita ryyditetään dekkarityylillä. Kate Atkinsonin Brodie-sarja on epätasainen, mutta uusin osa viehättää minua kovasti. Romaanin Joka lapsia ja koiria rakastaa (suom. Kaisa Kattelus, Schildts & Söderströms 2015) päähenkilö on vedenjakajalla, ja etsintäjuoni monine henkilöineen on herkullinen.

LindgrenMinna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan kolmas osa Ehtoolehdon tuho (Teos 2015) on hurtti kärjistysnäytelmä palvelutalon teknologisesta tehokkuudesta. Lindgren on hurja ja viihdyttävä visionääri. Varsinasta dekkariputkea suunnittelen kesäkuuksi, lukupinossa on muun muassa uusinta Jari Järvelää, Pauliina Sutta ja Vera Valaa. Eli perästä kuuluu.

Muutosta

GavaldaElämänmuutosta miettivä voisi lukea Anna Gavaldan Parempaa elämää (suom. Lotta Toivainen, Gummerus 2015). Aika samalla tyylillä Gavalda riepottaa nuorehkoja pariisilaisia kuin edellisessä suomennoksessa Lempi ei ole leikin asia, mutta se ei haittaa, jos tyylistä pitää. Minulle Gavaldan kaksi kertomusta tarjosi virkistävän rohkaisupläjäyksen monien kevään synkkien kirjojen lomaan. Jos onkin uhkia, on myös mahdollisuuksia.

Tiedosta tekoihin

AholaTietokirjoja olen lukenut kevään aikana valitettavan vähän. Tohdin silti toivoa, että otat Suvi Aholan vinkista vaarin. Ystäviä ja kirjoja (Avain 2015) esittelee monipuolisesti ja lukijaystävällisesti kirjallisuuspiiritoimintaa, tätä hauskaa ja virkistävää harrastetta, jossa kokoonnutaan maukkaan purtavan pariin keskustelemaan niitä näitä kirjoista ja muusta. Toivottavasti kaikilla on kesän aikana tilaa ystäville ja kirjoille.


 
Jos kaipaat lisää suosituksiani, pääset huhtikuun vinkkilistaan tästä linkistä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Lukupäiväkirja

Anneli Kanto: Pyöveli

Sanoin, että olen Saksanmaalla opinkäynyt pyöveli. Olen ollut Lyypekissä, Hampurissa, Wismarissa, Räävelissä ja Oolannissa. Osaan mestata miekalla ja kirveellä, taidan hirttää, hukuttaa ja haudata elävältä. Voin rakentaa polttorovion ja polttaa elävän taikka kuolleen. Tiedän kovan kuulustelun menettelytavat. Olen nuori, joten palveluani voidaan käyttää monet kymmenet vuodet. En juo enkä tappele.

Vakuuttava työpaikkahaastatteluavaus, vai mitä! Tällä tavalla Johann markkinoi itsensä isänsä seuraajaksi Vaasan ja ympäröivän maakunnan pyöveliksi 1600-luvun loppupuoliskolla. Eikä muutenkaan tässä romaanissa kaihdeta kertoa asioita suoraan – etenkään sitä, miten ihmiseltä otetaan työn puolesta henki pois. Koska ennen kuolemaa eletään, on romaanissa siitäkin paljon sanottavaa. Anneli Kanto on kirjoittanut karkeanhoukuttelevan historiallisen romaanin Pyöveli (Gummerus 2015).

Pyövelin jäljiltä olen pyörryksissä: julma ammatti tehdään lähes käsitettäväksi, kun tuomioonpano ja sitä edeltänyt tuomarointi hoidetaan enempiä kärsimyksiä tuottamatta. Ei kuvaus käännyttänyt minua kuolemanrangaistuksen kannattajaksi, mutta teksti vie varmalla otteella 1600-luvun ihmisten ajattelu- ja toimintatapoihin sekä elinympäristöihin. Innostun juuri tällaisesta henkilövetoisesta tekstistä, jossa on taiten hallitut kerrontakeinot ja lisäksi fokusoitua sanottavaa elämästä, ajasta ja ihmisen ihmeellisestä ja kauheasta tavasta toimia. Pyöveli on ammatti, jonka äärimmäisyys johtaa käsittelemään teemoja oikeudenmukaisuus, jumaluskon epäloogisuus, kanssaihmisten kohtelu ja muiden elämästä päättäminen.

Kanto taitaa keinot, joilla henkilöistä syntyy seuraamista vaativia persoonia. Johann-pyöveli on selkeä päähenkilö, ja hänen kasvunsa, kehityksensä ja kohtalonsa on vaiherikas. Pidän siitä, että kaksi muuta erisäätyistä kertojaa avartaa ajankuvaa, vallankin kun hahmot ovat näin mielenkiintoisia kuin tuomari Wisander ja Pieti-apteekkari. Tekisi mieli pitkästikin laverrella esimerkiksi Johanin oppivuosista, Pietin viidestä elämästä tai tuomarin naimahuolista ja otteen lipeämisestä. En voi: haluan sinun kohtaavan nämä miekkoset avoimin mielin.

Kieli ja kerronta vakuuttavat. Johann-pyövelinpoika, tuomari Wisander ja puotipojasta apteekkariksi kohoava Pieti Sipinpoika kertovat jokainen heidän taustaansa sopivaa ja uskottavaa kieltä. Alkupuolella terävänäköinen ja -kielinen Wisander on jopa riemastuttavan rehevä sanailija. Pieti suunnittelee suuria, se näkyy ilmaisussa, joka on laskelmoivan miehen selkeää ja napakkaa tyyliä. Pyövelin tekstissä äly, tunne ja kehitys näkyvät karusti. Hulppeitakin hetkiä on, esimerkiksi saksalaisten pyöveleiden kokoontuminen on kuin ammattiliiton tyhy-päivä, jossa vertaillaan työmenetelmiä, valitellaan epäkohtia ja rentoudutaan. Välillä kolmen minäkertojan osuuksia lavennetaan ulkopuolisen kerrontakulmin. Tiukan elävästä ilmaisusta esimerkiksi käy vaikka seuraava raskaustilan kuvaus.

Vatsan pehmeä pussi täytyi hiljalleen ja valui kohti kylkiä. Se alkoi kohota ja pullistua kireäksi. Terävän harjan halkaisi tumma ura. Napa ponnahti esiin kuin tappi. Sinertävät suonet kirjavoivat mahan. Ne olivat samannäköiset kuin piiskaniskun arvet tuomitun selässä.

Romaanin loppuosan noitavainokiihkoilu paljastaa entisistä järkimiehistä kääntöpuolen: ”Kuin kuumetauti ja päähulluus olisi iskenyt tuomareihin, lautamiehiin ja pappeihin.” Aluksi pidän päätösjaksoa jokinsortin notkahduksena. Tapahtumia vauhditetaan ja tempaistaan äkkiratkaisuja. Olkoon niin. Ymmärrän tarkoituksen: noitahullutus pistää koville Johannin (ja lukijan) ihmis- ja oikeususkon – usko kirkkoon on jo aikoja sitten mennyt. Pyövelin pohdinnat teoista, niiden seurauksista ja elämän edellytyksistä korostuvat loppua kohti. Syyllisyyden kantaminen on lähes ylivoimaista, mutta pyöveli solmii eräänlaisen elämäntaistelun välirauhan, höllentää kohtalon hirttosilmukkaa. Eristetyn ja hyljeksityn osa koskettaa.

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

Vivahteikas ja ajankuvaltaan vakuuttava romaani ravitsee tällaista historiallisten romaanien ystävää. Sanottavaa on ja juoni luistaa. Henkilöt ovat vereviä, heissä on hyvää ja pahaa, ja paljon siltä väliltä. Päähenkilöiden miesvaltaisuus ei minua närkästytä, sillä sivuhenkilöt, esimerkiksi päämiesten vaimot, ovat luonteikkaita. Vieläkin pyörryttää: olipa täyteläinen ja karu reissu noin neljänsadan vuoden taa!

– – –
Anneli Kanto
Pyöveli
Gummerus 2015
historiallinen romaani
382 sivua
Lainasin kirjan kirjastosta.
Ullalle kuvaus on uskottavaa, Kirjakon kirja valloitti ja Sallan vakuuttivat omaperäisyys ja tyyli.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus