Avainsana-arkisto: Anne Holt

Kuolleita Oslossa

Kuollut kulmaViime rivit iskevät munuaisiin: jalat alta laakista. Istun sohvalla, juutun vain hengittämään, ajatus jumittuu. Näinkö tässä kävi? Romaanin juonesta ei voi kertoa paljoakaan, loppuratkaisusta ei sinnepäinkään.

Anne Holtin Kuollut kulma (suom. Outi Menna, Gummerus 2013) kuuluu Inger Johanne Vik -dekkarisarjaan. Alkutilanne on nyky-Norjan traumaattisin. On päivä, jolloin yli 80 norjalaista kuolee yhden häiriintyneen vuoksi. Samaan aikaan kuolee kotonaan pieni poika.

Kirjan tarina aukaisee lähes mahdottomasta aiheesta puolia, jotka eivät ole ilmeisiä. Esimerkiksi romaanissa ei lähdetä ruotimaan Breivik-persoonaa tai miksi kaikki kauhea tapahtui – siihen liittyvää on romaanissa vain hitusen ja välillisesti. Yhteisen tragedian aikaan tapahtuu yksityisiä tragedioita, jotka suuntaavat myös tapaa nähdä massamurhenäytelmä. Romaanin nimi itsessään on oivaltava: pimentoon jääviä asioita on liuta, osa niistä on tiedostamattomia tai tietoisen piilossa, osa todettavissa nurkan takaa. Kansakunnan yhteishenki tragedian jälkeen on näkyvää, mutta yhden romaanin henkilön suulla siinäkin on kuollut kulma:

Norjalaisille oli tyypillistä yhdistyä rauhan, vapauden, ruusujen ja demokratian puolesta tällaisina hetkinä. Tieto siitä, että julma murhaaja oli länsioslolainen, vaalea ja sinisilmäinen epäonnistuja, vaikutti niin ennalta arvattavalla tavalla, että Joachimia alkoi kuvottaa, kun hän vain ajattelikin sitä. Hyökkäys oli tullut sisältäpäin, mikä sai yhteiskunnan täydellisen hämmennyksen valtaan. Jos terrori-iskujen tekijä olisi ollut muslimi, kuten kaikki vielä ensimmäisenä iltapäivänä arvelivat, missään ei olisi näkynyt ainoaakaan ruusua.

Hyvinvointi-Norjan pohjavirroissa on paljon näkymätöntä. Syvissä vesissä väreilee rasismi ja taloudellinen eriarvoisuus, mikä on esillä pienin viittauksin, kuten että varakkaan nuorukaisen köyhimystausta paljastuu vääräntyylisistä sukista tai että hänen monikulttuurinen ystäväpiirinsä on saanut kuulla koko nuoruutensa taustoistaan.

Holt ei tee yhteiskunnallista syväanalyysia, mutta hän on rohkeasti ottanut norjalaisten kauheimman aiheen sen taustalle, etteivät koditkaan ole aina turvallisia paikkoja – ja kodeistaan jokainen ponnistaa. Ja vaikka voimavarat menevät Utøya-kriisin selvittämiseen, muita selvitettäviä asioita ei pidä ohittaa, kuten lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Elämän hauraus on romaanin ydintä: kuolleen lapsen suojelu on karmeasti epäonnistunut, muutenkin arvaamaton voi osua kehen vain.

Hyvinvointimaan perheissä on julkisivu kunnossa, mutta tunnetasolla on jähmettynyttä. Kipeitä asioita ei haluta nähdä, ja jos niitä nähdään, niistä ei puhuta tai ei puututa. Vaikeus puhua ja sen seuraukset ilmentyvät romaanissa erilaisin versioin. Inger Johannen liitossakin on menossa jakso, jossa omana tietona asioiden pitäminen hämmentää tasapainoa.

Takalieve mainostaa kirjaa: ”Monitahoinen sosiaalinen trilleri.” Holt luo uskottavaa kuvaa oslolaisesta elämästä, ja hän osaa ilmaista sen niin, että henkilöiden ja perheiden vaiheita pysähtyy tarkkailemaan ja odottaa jatkoa, asioiden avautumista.

Tarinan sivussa kulkee ja kasvaa nuori, epävarma poliisimies, erityislaatuisuutensa hyväksymisen kanssa koko ikänsä kamppaillut. Häntä luonnehditaan ymmärtävästi ja liikuttavasti. Erilaisuuden kanssa eläminen on myös osa päähenkilön, Inger Johannen, arkipäivää. Holt tuo hänet ja sitä kautta perheenjäsenet lukijan lähelle, vaikka lapset ovat matkalla ja mies henkisesti etäällä.

Romaanin tarina vie, lukijana vikisen. Palaan kirjan loppuhuipennukseen. Olen tyrmistystilassani jopa tulkitsemassa kirjasta opetuksen. Rakasta ja puhu; puhu, että rakastat, niin kuin aikasi päättyisi nyt.

Huhtikuussa 2012 Oslon tuomiokirkon edessä.

Huhtikuussa 2012 Oslon tuomiokirkon edessä.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Kuosiin

Hän vei Jeanin ruokailuhuoneeseen. Pöydälle oli pinottu litteäksi viikattuja isoja kangaspaloja. Kankaita oli kymmenkunta, ja kun Marina alkoi availla ja ravistaa niitä auki yhden kerrallaan, ne olivat niin riehakkaan heleitä, että Jean ei voinut olla nauramatta: epäsäännöllisiä geometrisia kuvioita ja valtavan kokoisia kukkia, puhtaita ja eläviä värejä, unikonpunaista, grafiitinharmaata, sinapinkeltaista, taivaansinistä, koboltinsinistä, lehmuksenvihreää ja vuokonvalkoista jäykkää vahvaa puuvillaa, joka näytti siltä että siitä olisi voinut tehdä purjeet satulaivaan. ”Löysin Kareliasta Marimekon liikkeen”, Marina sanoi. (Anne Michaels, Routaholvi, suom. 2010.)

Kanadalasiromaanissa pilkottaa väriläikkä keskellä päähenkilön harmaata todellisuutta. Siihen asti on puoli romaania vellottu. Tämä teos hämmentää minua. Alkuunsa siinä oli kiehtovaa kohtalonomaisuutta ja mielettömiä mielikuvia. Mitä tapahtuu maisemalle, ihmisille, muistoille ja historialle, kun valtavia maa-alueita jää patoaltaiden alle? Veden alle jäävät talot, kukkulat, hautausmaat niin Kanadan suurimman kosken kuin Niilin suistossakin. Ihmisten pitää väistyä. Hurjinta on kuvaus siitä, miten Abu Simbel siirretään muutamia kymmeniä metrejä kivi kiveltä vedenpaisumuksen alta. Tämän ohella kuljetellaan kiemuraista ja vyöryttelevää rakkaussuhdetta. Sihen liittyy yhteenkuuluvaisuutta ja etäisyyttä, ympätään mukaan vielä sodanaikaiset ja -jälkeiset juutalaiskohtalot. Sopassa onkin sitten aineksen noin neljään romaaniin.

Kaikkea on hiukan liikaa. Tuli ensi innostuksen jälkeen ähky, mutta kahlasin teoksen loppuun. Hiukan samanlaisen olon sytyttivät Riikka Pulkkisen Totta ja Siri Hustvedtin romaanit. Kauniita virkkeitä ja kielikuvia iskee yhtenään, mutta jokin kiiltäväkalvoinen elitistisyys estää pääsemästä läpi pinnan. Taitaa sittenkin viikon lukukokemuksista Anne Holtin (Kasvoton tuomio)  ja Arnaldur Indriðasonin (Sameissa vesissä) suoraviivaisessa kerronnassa ihminen epätäydellisyyksineen olla enempi läsnä.

Tämä vielä.  Marimekko voisi kyllä omiin tarkoitusperiinsä lainata Michaelsin tekstiä, eikös Sinkkuelämää-tähtikin ole ottanut yhteyttä firmaan, ja kevään mekkotrendinä on neliskanttisuus:

”- – Tuolla pitkin maailmaa kulkee naisia, jotka käyttävät näitä loistavia, mielettömiä värejä ja kuoseja. Nyt ommellaan sinulle vähän kesävaatteita, isoja, iloisia neliskanttisia mekkoja, väljiä ja viileitä. Näytät suurenmoiselta kun sinun sievät käsivartesi ja sääresi pistävät niistä esiin.” ”Käyttäisitkö sinäkin sellaista?” Jean kysyi. ”Isoa neliskanttista ja löysää Marimekon mekkoa?”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus