Avainsana-arkisto: Anna-Liisa Ahokumpu

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Kuulin Stanislauksen raskaan hengityksen soiton lomasta, ne kuuluivat yhteen, yksinäinen melodia ja hengitys, niiden pohjalla soi jokin yksinkertainen sointukulku, jonka päällä kaikki muu kulki, kunnes melodia hiljeni, sointukulku hiljeni, vain hengitys jatkui.

Näin päättyy Viktor Stanislauksen kolmastoista sinfonia hampurilaisella konserttilavalla 1980-luvulla. Ei se ole laaja orkesteriteos eli sinfonia vaan säveltäjän pianokonsertti. Ei kaikki muukaan ole sitä, miltä kuulostaa, näyttää tai sanotaan Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanissa Viktor Stanslauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus 2018).

Stanslauksen konsertista ja muustakin kertoo Max Halma, perhostutkija pohjoissuomalaisin sukujuurin. Romaanissa on lehtijuttuja, arkistoasioita, päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä ja valokuvia – siis muutakin materiaalia kuin Maxin silmin nähtyä todellisuutta. Moniaineksisuus tuo kokonaisuuteen vaihtelua. Rakenne miellyttää minua: kompakti kokonaisuus jakautuu kolmeentoista osaan Stanslauksen sifoniaosien tapaan.

Viktor Stanslauksen

Max joutuu selvittelemään äitinsä jäämistöä. Siitä käynnistyy tarina, johon kuuluvat sota-ajat, Maxin alkuperän arvoitus ja äidin salaisuudet sekä Maxin intohimo perhosiin.

Musiikissa ei ollut samalla tavalla järkeä kuin perhosissa, ei mitään erityistä mieltä tai syytä sen olemassaololle, siinä ei ollut mitään totta tai täsmällistä. Sitä ei voinut ymmärtää, koska sitä ei ollut tehty ymmärrettäväksi. Perhosilla oli sentään oma järjestyksensä, joka oli aina lopulta löydettävissä.

Musiikki on kuin elämä, välillä vaikeaa ymmärtää, sillä myös selviksi luullut systeemit saattavat sotkeutua. Maxin sysää selvityssyövereihin äidin talosta löytynyt perhonen, jota hän ei tunnista. Muikea loppuratkaisu perhospulmaan huvittaa minua, vaikka muuten romaani on vakava. Myös muita arvoituksia ratkeaa. Niihin liittyy mukavasti yllätysmomentteja, sillä paljon on romaanissa myös tuttua. Nykykirjallisuudessa on monesti käsitelty Lapin sotaa, eikä miespäähenkilön kehitys puhumattoman perheen ja oman rikkonaisen elämän paineissa ole uutta. Ja perhosasiat tunelmineen tuovat mieleen Joen Haahtelan ja sota-ajan arvoitukset Minna Rytisalon Lempin.

Kokonaisuutena romaani on viehättävä. Teksti soljuu sujuvasti, ja selvittämättömät asiat  pitävät minua sopivasti hereillä. Arvostan sitä, ettei tarinaa ole pitkitetty vaan tiiviisti saadaan yhden miehen elämä alkuperineen haaviin – ja lukija voi sen mielihyvin tunnistaa ja liittää lukukokoelmiinsa.

– –

Anna-Liisa Ahopelto
Viktor Stanslauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus (2017) 2018
esikoisromaani
175 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani