Avainsana-arkisto: Anna Gavalda

Kesäkuun 2015 kirjavinkit


Kesäkausi nytkähtää liikkeelle. Nakkaan siksi lomailijoille muutaman kirjavinkin. Toivottavasti jokaisella on aikaa hetkeksi retkahtaa mukavaan asentoon lämpimän päivän vehreään varjoon, viileän illan viltin sisään tai suvisateen ropinaan kiehtovan kirjan kanssa.

Historiaa

KantoHistoriallisista romaaneista pitäville suosittelen Anneli Kanton romaania Pyöveli (Gummerus 2015). Siinä kolme kertojaa nappaa lähikuvia 1600-luvun suomalaisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Lähtökohta on kieltämättä kolkko, sillä päähenkilö perehdyttää pyövelin työn perusteisiin. Kerronta on kerrassaan vetävää ja kuvatut kohtalot mukaansa tempaavia. Oi aikoja, oi tapoja, oi ihmiseloa!

Muualta

ShinKulttuurikurkistusta kaipaavalle tarjoan ensimmäistä eteläkorealaista suomennosta. Kyung-sook Shinin romaani Pidä huolta äidistä (suom. Taru Salminen, Into 2015) sijoittuu nyky-Koreaan, mutta henkilöiden välityksellä saa käsitystä laajemminkin yhteiskunnan ja perhekäsitysten muuttumisesta. Kerronta ja rakenne etenee kekseliäästi. Inhimillinen katsanto on universaali – niin, äideistä on tarpeen pitää huolta, kaikista muistakin.

Sotaa

sopimus 2Sotakirjaharrastajat saavat kotirintamaperspektiiviä taistelu- ja marssikuvausten lisäksi Audrey Mageen Sopimuksen (suom. Heli Naski, Atena 2015) myötä. Saksalaista mielenmaisemaa toisen maailmansodan aikoina romaani kuvaa tinkimättömän konstailemattomasti. Teksti on toteavaa, ja sellaisena se vakuuttaa ryöstöviljellyn aiheen tuoreena toteutuksena. Myös keskittäminen kannattaa: yhden perheen välityksellä nähdään uho ja tuho.

Lyhyttä

UlitskajaTiiviin ilmaisun ystäville neuvon lyhytproosaa. Klassikoita ei kannata unohtaa, itse palasin pitkästä aikaa Tšehovin novelleihin, ja kyllä kannatti. Selkeää, terävää ja elävää tekstiä ei aika nakerra. Rinnalla voi ahmaista Ljudmila Ulitskajaa, nykyvenäläistä napakkaa kertojaa. Aloita pienoisromaanilla, Iloisilla hautajaisilla (suom. Elina Kahla, Siltala 2013; Tytölapsia-kokelmasta postaan myöhemmin, Siltala 2015).

LatvalaNykynovelleista kiinnostunut voi saada säväyksiä Taina Latvalan kokoelmasta Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava 2015). Kokoelman nykypäivän nuoret aikuiset ovat kuin kuminauhalla kiinni menneessä, silti eteenpäin on elävän mieli. Teksti nappaa kolmikymppiset tai varhaisaikuisuutta elävästi muistelevat, oletan.

Jännityksellisyyttä

AtkinsonJännityskirjalukijoille ei minulla ole vinkkiä käsiä hikoiluttavasta dekkarista, vaan valitsen hykerryttäviä teoksia, joita ryyditetään dekkarityylillä. Kate Atkinsonin Brodie-sarja on epätasainen, mutta uusin osa viehättää minua kovasti. Romaanin Joka lapsia ja koiria rakastaa (suom. Kaisa Kattelus, Schildts & Söderströms 2015) päähenkilö on vedenjakajalla, ja etsintäjuoni monine henkilöineen on herkullinen.

LindgrenMinna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan kolmas osa Ehtoolehdon tuho (Teos 2015) on hurtti kärjistysnäytelmä palvelutalon teknologisesta tehokkuudesta. Lindgren on hurja ja viihdyttävä visionääri. Varsinasta dekkariputkea suunnittelen kesäkuuksi, lukupinossa on muun muassa uusinta Jari Järvelää, Pauliina Sutta ja Vera Valaa. Eli perästä kuuluu.

Muutosta

GavaldaElämänmuutosta miettivä voisi lukea Anna Gavaldan Parempaa elämää (suom. Lotta Toivainen, Gummerus 2015). Aika samalla tyylillä Gavalda riepottaa nuorehkoja pariisilaisia kuin edellisessä suomennoksessa Lempi ei ole leikin asia, mutta se ei haittaa, jos tyylistä pitää. Minulle Gavaldan kaksi kertomusta tarjosi virkistävän rohkaisupläjäyksen monien kevään synkkien kirjojen lomaan. Jos onkin uhkia, on myös mahdollisuuksia.

Tiedosta tekoihin

AholaTietokirjoja olen lukenut kevään aikana valitettavan vähän. Tohdin silti toivoa, että otat Suvi Aholan vinkista vaarin. Ystäviä ja kirjoja (Avain 2015) esittelee monipuolisesti ja lukijaystävällisesti kirjallisuuspiiritoimintaa, tätä hauskaa ja virkistävää harrastetta, jossa kokoonnutaan maukkaan purtavan pariin keskustelemaan niitä näitä kirjoista ja muusta. Toivottavasti kaikilla on kesän aikana tilaa ystäville ja kirjoille.


 
Jos kaipaat lisää suosituksiani, pääset huhtikuun vinkkilistaan tästä linkistä.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Lukupäiväkirja

Anna Gavalda: Parempaa elämää

LUKIJAN NOTKAHDUS JA NOUSU

Olen aiemminkin pohtinut lukemisen tilannesidonnaisuutta. Vireystila, elämäntapahtumat ja mieliala vaikuttavat luetun vastaanottamiseen. Hyväkin kirja voi joskus maistua tahmealta, jos muun elämän levottomuus tai painavuus vaivaavat. Silloin ainakin minuun leviää epäilys arvostelukyvyttömyydestä: mitä voin sanoa kirjasta, jos ulkokirjalliset seikat sekoittuvat lukukokemukseeni? Se ei ole oikeudenmukaista luetulle kirjalle. Silti on kyse minun lukukokemuksestani.

Eihän sitä voi välttää, että lukuharrastus tapahtuu jossakin kontekstissa. Siinä on aina mukana lukijan eletty elämä, lukupinot, makumieltymykset ja nykytilanne. Hieno kirja voi irrottaa arjesta, se voi myös ankkuroida siihen tai toimia siitä huolimatta, voipi myös hämärtyä, mutta tausta on aina vaikuttamassa tavalla tai toisella.

Olen lukenut peräkanaa muutaman romaanin, jossa aiheet olivat synkkiä ja joissa veivattiin kertomusta eri aikatasoissa ja näkökulmissa. Kaikki kunnia näille kiinnostaville kirjoille ja rakenteille, mutta ajoitus ja peräkkäisyys alkoivat painaa lukumieltäni. Raskaat tarinat viettivät minua varjoisaan notkoon, jota oman elämän huolivyöryt lisäksi pimensivät. Tästä ei voi kuin nousta: tarvitsin nostavaa välipalaluettavaa.

Ja sitten avasin kannet, joiden välistä tulvi ketterää, kronologista minäkerrontaa, rempseän itseironisesti, huolettoman nuorekkaalla tyylillä. Huoliakin kuvailtiin, masennuslamaakin, mutta liukkaasti edettiin elämän kauniissa turhuudessa ja olemisen sietämättömässä keveydessä. Taas saa epäillä arvostelukykyäni, mutta ilmava sepustelu sopi minun lukutilanteeseeni. Kiitos notkosta nostolle Anna Gavaldan kahden kertomuksen kirjalle Parempaa elämää (suom. Lotta Toivainen, Gummerus 2015).Parempaa elämää

Kahdessa erillisessä kertomuksessa on samasta asiasta kysymys. Alle kolmikymppiset nuoret aikuiset ovat tavoitteettomia ja ajautuvia tyyppejä. Sattuu jotain odottamatonta, joka sysää kohti käännettä ja uutta. Gavalda hallitsee draaman kaaren ja sukkelasanainen verbaaliveto käy kovilla kierroksilla. Sopii minulle juuri nyt.

Ensimmäisessä kertomuksessa Mathilde kadottaa laukkunsa rahatukkoineen. Pakkomielteenomainen nainen etsii laukkunsa löytäjää ja samalla elämänsä suuntaa sekä tekee ratkaisun – käy miten käy.

Välillä minäkerronta kuin varkain vaihtuu kolmanteen persoonaan: tilitysvyöry etäännyttää näkemään loppuratkaisun näyttämönomaisesti, kokonaisuutena. Nykivä sanailuvauhti ja juonen tiiviys säilyvät. Kertojaääni muistuttaa edellistä suomennosta Lempi ei ole leikin asia. Kummassakin kevyeen, kiihkeään juonikuljetukseen kuuluu sekä katkeria muistoja että apeutta lievittävää vääjäämättömän toiveikasta eteenpäinmenoa.

Toisessa tarinassa Yann kohtaa naapurin perheen, ja se muuttaa hänen elämänsä. Samalla teemalla mennään Mathilden kanssa: muuta suuntaa – menee syteen tai saveen. Kerronta etenee taas minämuodossa. Vauhtia on, vyöryäviin virkkeisiin ympätään osuvaa yhteiskuntakritiikkiä ja monia, monia ihmiselämiä, sukuja ja tapoja olla kanssaihmisten kanssa.

Lumoudun Yannin tapaan kuvatusta naapuripariskunnasta, seuraan kiihkeästi tunnelmia ja tarinapolkuja. Virkistyn, saan virtaa ja nyökyttelen naapurin elämänopeille (toivottavasti muistan ne vastakin, olen rohkea, avoin ja valpas):

Tulee hetki, jolloin kohtaloa pitää kovistella. Eli se pitää haastaa. Niin, aina tulee hetki, jolloin pitää koetella onneaan kunnolla, ravistella sitä ja panna kaikki peliin.

_ _ _
Anna Gavalda
Parempaa elämää
Suomentanut Lotta Toivainen
Gummerus 2015
kaksi kertomusta
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lukupäiväkirja

Epäkonventionaali lemmenluritus

Jo osaa romaani yllättää. Siinä on sivukaupalla draamatekstin analyysia. Tulkinta on lennokasta, perustelevaa, havainnollista. Vaikken tunne Alfred de Mussetin näytelmää, jota romaanissa ruoditaan, kiinnostun innosta, jolla nuoret romaanihenkilöt erittelevät muinaisten tragediahenkilöiden tunnekokemuksia ja eläytyvät niihin. Melkein puolet romaanista kytkeytyy tavalla tai toisella näytelmään, kuin näytös, kohtaus – hyvä on – tai tuotantokausi.

Eikä se nyt niin pitkä ollut, eihän? Jotkut vääntävät kuusiosaisen kirjasarjan lapsuudestaan ja sitten vielä neljä kirjaa ekasta kortsusta, minä kuittasin kaiken yhdellä kohtauksella, myönnä että se on ihan kohtuullista.

On, kohtuullista vähintään. Tämähän on jokaisen kirjallisuudenopettajan toiveuni: teinin elämä muuttuu kirjallisuuden avulla. Päähenkilön taidekokemuksesta syntyy valaistumisen tila, ja ensimmäisen kerran elämä tuntuu hänestä omalta, vaikka ponnahduslautana on samastuminen eri ajan ja elämäntavan kirjalliseen hahmoon.Lempi ei ole leikin asia

Kiehtovaa, ehkäpä epäaitoakin, mutta uskottavasti Anna Gavalda siitä kertoo romaanissaan Lempi ei ole leikin asia (Billie, suom. Lotta Toivanen, Gummerus 2014). Suomennosnimi on sama kuin näytelmän, johon Billie-hylkiötyttö uppoaa yläkoululaisena. Näytelmän rinnalla hänet herättää elämään luokkakaveri, homopoika Franck, ensimmäinen, joka puhuu hänelle kauniisti ja kunnioittavasti. Rakastava, erilaisuuden hyväksyvä ystävyys syttyy ja kannattelee.

Tuo tunne pitää kokea, jotta sen ymmärtäisi, mutta ne jotka ovat sen kokeneet, tietävät tarkalleen mitä tarkoitan kun sanon: pysytellä puolustuskannalla… Ihan aina… Ja varsinkin silloin kun on rauhallista… Rauhalliset hetket olivat kaikkein pahimpia, se tarkoitt… Ääh, antaa olla… Ihan sama…

Kovia kokenut minäkertoja-Billie on jo aikuinen, mutta kuulostaa teinitempoon jämähtäneeltä. Billie selostaa sattuman sanelemassa taitekohdassa elämäntarinansa taivaan tähdille, samalla meille. Kielen kolmet pisteet ja yliolkaiset heitot toistuvat. Esitystapa on ”mitä välii” -tyylistä puhekieltä, mutta se kertoo asioista, joilla oikeasti onkin väliä. Gavalda yhdistää arkisen, leikkisän, raadollisen, kuolemanvakavan, traagisen ja koomisen.

Nyt turvavyö kiinni, tuikkunen with diamonds in the sky, koska nyt pannaan turbo päälle…
Minulla ei ole enää aikaa juuttua yksityiskohtiin, joten näytän kolmannen tuotantokauden pi-pi-pika-ke-ke-kelauksella.

Onhan kerronta välillä aika rasittavaa. Se vain kuvaa niin sattuvasti ytimeltään haavoitettua, itseironisesti salaviisauksia ja intertekstuaalisuuksia laukovaa kertojaa, joten olkoon. Gavalda uudistaa tyyliään, hyvä. Lopun makeilu – olkoon menneeksi. Romaani tarjoaa hellyttävän näkymän selviytymiseen. Se selviytyy, joka uskaltaa hyväksyä menneen ja antautua vilpittömään välittämiseen. Näissä tunnelmissa on parasta siirtyä kuuntelemaan romaanin ääniraitaan sopiva Billie Holidayn No Regrets, no, miksei myös Rihannan Diamonds.

PS. Monet kirjabloggarit ovat jo lukeneet alkuvuodesta ilmestyneen romaanin: viimeisimpänä Lurun luvut.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus