Avainsana-arkisto: Anja Erämaja

Kesäkirjavinkit

On aika varustautua kesään. Jaan tusinan vinkkiä riippukeinuun, rannalle ja sadepäivän sohvalle. Ei valinta helppoa ollut, mutta nämä jaan fiilispohjalta.

Historiaa ja ihmisiä

Akvarelleja 2

Alkutalven kirjahuumauksen tuotti Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016). Sen luettuani katsoin esimerkiksi Senaatintoria uusin silmin. Kirja sopii siten Helsinki-matkailijoille ja paikallisille. Kirja sopii myös aukkoisesta ja kielellisesti hiotusta tekstistä nauttiville.

 

Säädyllinen ainesosa

Toukokuun lopun lukuyllätyksiä on Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa (Teos 2016). Vahva sodanjälkeisen ajan tunnelma huokuu tekstistä. Ajankuva vangitsee: värit, tuoksut, liike, ajattelu – kylmän sodan ajan kaikuja. Tarinan kaksi päänaista ovat kiehtovia henkilöitä, joista ripotellaan  yllätyksiä. Tämä vielä: kieli ja kerronta on varmaa.

 

 

Frau

Natsikortti vilahtaa. Kylmää kyytiä tarjoaa Terhi Rannelan romaani Frau (Karisto 2016). Kirja on kiinnostava siksi, että keskushenkilönä on natsiupseerin vaimo sota-aikaan kaikessa kukkeudessaan ja vanhana hiipuvana hahmona. Romaani haarautuu ja silti pysyy kasassa.

 

 

Hävityksen jumala 1Käännöskirjallisuudesta suosittelen Kate Atkinsonin Hävityksen jumalaa (S&S 2016) – etenkin heille, joita miellyttää brittiläinen proosa, jossa kuljetetaan useita henkilöitä ja aikoja. Etenkin sota-ajan ja sodan vaikutukset vakuuttavat. Monet ovat kirjaan jollain tavalla pettyneet Elämä elämältä -romaanin ensin luettuaan, mutta minulle tämä rinnakkaisteos jysähtää. Vaikutun fiktion tehosta.

 

Nora WebsterSiirrytään meren yli länteen, Irlantiin. Sieltä takuutekstiä työstää Colm Tóibín: keväällä ilmestyi ajan- ja elämänkuva Nora Webster (Tammi 2016). Kovin paljon ei ulkoisesti tapahdu, mutta sisäisesti kyllä, niukasti ilmaisten mutta elämänkaltaisesti. Kun kirjallisuuden sanotaan sen lisäävän eläytymis- ja empatiakykyä, taidetaan puhua tämäntapaiseista romaaneista.

 

Uiden kotiinSitten suosittelen lähihistoriaan (1990-luvulle) istutettua ihmissuhdedraamaa. Yhteensopimaton henkilörypäs viettää kuumaa kesää Nizzassa. Ääneen lausumattomia tunteita aistii, ääneen lausutaan ohi sinkoilevia sanoja. Ja se kaikki kerrotaan taitavasti, tiheästi ja viittauksellisesti. Uiden kotiin on Deborah Levyn romaanin nimi (Fabriikki Kustannus 2016). Selvitäpä, upotaanko vai pysytäänkö pinnalla.

Mitä miehen pitääKaikki kesäheilaa etsivät voivat saada vertaistukea nettideittailun ihmeistä Jarmo Ihalaisen romaanissa Mitä miehen pitää (Atena 2016). Nykymaailman kotkotuksista ja miehen roolista on asiaa, mutta siihen peilautuu viime vuosituhannen alkupuolella huutolaisena elämäntaipaleensa aloittaneen muurarin tarina. Mies(kin) on ihminen. Joka ajassa.

Rikoksia sarjassa

Tyttö ja seinäJari Järvelä sai Metro-trilogian valmiiksi. Ihastelen kirjailijan tiukkaa tyyliä, kielellistä tarkkuutta ja aiheen omaperäisyyttä. Päähenkilö Metron minäkerronta kuljettaa älykkäästi, hauskasti ja rajusti. Suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä, sillä tapahtumat vyöryvät lineaarisena sarjana. Myös henkilöihin tulee ulottuvuutta.  Ja se sarja: Tyttö ja pommi, Tyttö ja rotta, Tyttö ja seinä (Tammi 2016).

 

Hyisiä aikojaSalarakkaani Adamsberg kävi täällä taas! Fred Vargasin luoma kummallinen komisario tutkii alaisineen seitsemännessä suomennetussa romaanissa islantilaisen henkiolennon edesottamuksia ja Ranskan vallankumoukseen juontavia juuria. Nykymaailmassa kuitenkin eletään. Kyse on rikosromaanista Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Ja eniten saa iloa irti, jos lukee sarjan järjestyksessä.

Kokemustietoa

H niin kuin haukkaToiset pöyristyvät eläimen kesyttämisestä oman psyyken tasapainottamiseksi, toiset lumoutuvat kirjallisesta coctailista, jossa kerrotaan haukkametsästyksen ikiaikaisesta perinteestä, yhdestä brittiläisestä haukkakirjailijasta ja kertojan suruprosessista. Minä kuulun kiinnostuneisiin lukijoihin. Tunnetta vahvisti Helen Mcdonaldin kuunteleminen livenä Helsinki Lit -tapahtumassa. Lukulistalle siis tarjoan kirjaa H niin kuin haukka (Gummerus 2016).

Ellan ToscanaJos ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia matkustaa, kylmä korventaa tai epäsosiaalinen olo jäytää, käy kirjallisesti Toscanassa. Nojatuolireissu Ella Kanninen oppaana varmasti virkistää. Kirjassa on paikalliselämän tuntevan kertojan jutustelumaista helppoutta. Ellan Toscana (Tammi 2016) voi myös tehdä nälkäiseksi, sillä kirjan reseptit ovat maittavan näköisiä.

 

Runollisena

Ehkä liioittelen vähänAnja Erämaja on rytmillinen sanalatelija, jonka runoissa on laulua, lentoa, arkea ja yllätyskäänteitä. Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016) vie ihmettelemään tilaa, jossa r-sanaa ei sanota mutta tunnetaan vaikka mitä. Erämajan runoja raikastaa hitunen vinksahtaneisuutta ja huumoria. Tykkään.

 

Bonusraita

Kierrän vuoden KANSITämä vinkki on aloitteleville runon lukijoille, sellaisille, jotka pitävät runoja vaikeina. Okei, olen omahyväinen: tarjoan luettavaksi selkorunokokoelmaani Kierrän vuoden (Opike 2016). Sen myötä voi elää – ei vain kesän vaan – viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, koko vuoden.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Ei mikään pikku juttu

Viisikymppisiään lähenevälle harva asia on pikku juttu. Vääjäämätön ajan kulku tikittää. Otetaan esimerkiksi yksi nainen, toimeton yksinhuoltaja. Exään on sotkuiset välit, murkkupoika datailee ja tarmokas ystävä välillä kiristää hermoja. Tätä kaikkea sakeaa pääsee viihtyen näkemään Valtimonteatterin näyttämöllä otsikolla Ei mikään pikku juttu.

Anja Erämajan teksti sopii näytelmähenkilöiden suuhun. Mieleenjuolahdukset ja siirtymät mielentilasta toiseen joustavat. Dialogi ei aina paljon monologista eroa, itsekseen ja ohi puhuminen on tavanomaista. Arjen oivallukset ovat yllättäviä, tavalliseen ilmaantuu vinkeä kulma, joka tölväisee – tilanteissa ja aiheissa on tunnistettavia jokanaisen kipupisteitä. Sopii miehillekin!

Esityksestä voi poimia Erämajan runoista tuttuja aineksia. Esimerkiksi Ehkä liioittelen hieman -kokoelmassa on viittauksia teinipoikaan, joka puhuu tunnistamatonta tietokonepelikieltä, niin myös näytelmässä, jossa on herkullisia hetkiä äiti-poika-suhteesta, hermojen menettämisen ääritilanteista hiljaiseen toivoon.

Päänainen on komediallinen kimurantti tyyppi, josta ystävä epäilee, ettei hänelle mikään riitä. Ystävä sen sijaa yrittää hallita elämää, mutta ei se niin mene. Naisten elämä etenee kriisistä kriisiin, joiden rytmiin näytelmä rakentuu. Hulvattomia ovat Demis Roussos -vainaan ilmestyminen, nukkuva miesvieras ja imurirobotti. 

Kolme näyttelijää täyttää intiimin näyttämön. Niina Hosiasluoma on lähes koko ajan näyttämöllä, hallitsee tilaa ja tilanteita ilmeikkäällä olemuksellaan. Pinja Hahtola ja Pyry Äikää hoitavat monet roolinsa mallikkaasti. Koomiseen tyylilajiin sujahtavat tyylittelyt, eivätkä liioittelut läiky yli. Ja totta on vähintään toinen puoli, vaikka vitsikkäästi katsojaa viedään.

Pienet teatterit saavat aikaan raikkaita esityksiä. Kannattaa siis käydä katsastamassa Ei mikään pikku juttu. Enää neljä näytöstä on jäljellä.


Ei mikään pikkujuttu
Valtimonteatteri
Teksti: Anja Erämaja
Ohjaus: Minna Koskela
Rooleissa: Niina Hosiasluoma, Pinja Hahtola ja Pyry Äikää
Lisää teatterin kotisivuilla.

Pikku juttuja esitysillasta:

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän

Mitä enemmän Anja Erämaja liioittelee ja rönsyää, sitä enemmän riemastun. Ennen kaikkea nautin sanomisen vauhdista ja assosiaatioiden ryöpsähdyksistä. On jotain, mitä ei liioitella: vakavia asioita on, syviä syöveritäkin muttei tosikkomaisuutta.

Ehkä liioittelen vähän

Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016) hyödyntää samansorttista hölkkärytmiä ja laulullisuutta kuin Töölönlahti (2013), mutta niiden lisäksi pistetään muodolla koreasti. On sivu nurinperin, sivuttainkin, säkeitä ja rivityksiä on hajotettu, myös proosamaisesti paahdetaan pitkiä pätkiä. Runon puhuja myllertää lemmenasioissa, äitiydessä, elämän monissa mutkissa. Läheskään kaikkea en käsitä, mutta innostuneesti mukana roikun ja nautin.

Ehkä liioittelen vähän. Se kuuluu asiaan kun valmistautuu
               henkilökohtaisuuteen.

Kokoelman alkupuoliskon lukemisen soundtrackina mielessäni pauhaa Mariskan sanoitus Jenni Vartiaisen laulantaan Minä sinua vaan. R-sanaa ei sanota ääneen. (Miten niin ”vaan”, pitäisihän se olla ”vain”. Mutta vaan. Aha, se hämmentää tulkintaa, ihan oikein!) R-sanan lausumaton paino tuntuu tanakasti Erämajan runojen puhujan hullaannuksessa. Ajaton, vallaton tunne tunkeutuu kaikkeen ja tekee ennen kaikkea haavoittuvaiseksi.

että ajattelen sinua. Ajattelen pientä giljotiinia pöydällä,
sormen mentävää. Ajattelen askia, jossa lukee hengenvaara.
Ajattelen ainaista tulipaloriskiä. Onnettomuuksia. – -.

Sitten se sanotaan sivulla 40 ääneen. Tai sanotaan: ”Rakkaus jää” – jättääkö, jääkö pysyäkseen, jäätykö? Siinä se. Kannattaa kunkin selvittää.

Ehkä liioittelen vähän on monipuolinen tekstikokoelma; siinä on sanomisen mahtia tunnelmasta toiseen. Mottoa etsivälle runot tarjoavat samastumispintaa, murrosikäisen vanhemmille vertaistukea, kieli-ilottelua kaipaavalle liikkumatilaa, arkihavaintoja keräävälle hoksaamishetkiä ja stand up -harrastajille lohkaisuja. Ja r-sanan sanomista harkitseville: liioittelemattomuuksia.

– – –
Anja Erämaja
Ehkä liioittelen vähän
WSOY 2016
runoja.
70 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Jos kunto ei kestä

Anja Erämajan runokirja Töölönlahti (WSOY 2013) on pitkälti kirjoitettu juoksulenkin rytmiin ja tahtiin. Välillä vauhti on niin kova, ettei tällainen rapakuntoinen sauvakävelijä meinaa pysyä mukana. Mutta kun pitää taukoja ja lukee pätkissä, kokonaisuus nostattaa runokuntoa.

Pidän Erämajan havaintotarkkuudesta ja mielenailahduksista. Arkiset näyt ja niihin kytkeytyvät tajunnanvirrat ovat virkistäviä. Ilahdun huumorista, joka syttyy yllätyskytköksistä, surkuhupaisuudesta tai totisella naamalla tokaisemisesta. Hölkkääjän päähänpälkähdyksiin tunkeutuu lauluja, värssyjä, omia ja lainattuja. Hoitotyösanoitus kaiken keskellä hivelee. Kun olen muutaman kerran nähnyt lauluyhtye Laulavat kahvinkeittäjät palavasilmäisinä laulamassa Sound of Music -biisiä, en ihmettele, että solisti limittää runojensakin lomaan sen, aina pysäyttävän elämänviisauden: ”Älä katso peiliin, / vaan ikkunaan, / hanki kunnon kengät, / astu maailmaan.”

Runokirja jakaantuu kolmeen vuodenaikaan: syksyyn, talveen ja kevääseen. Graafisia keinoja on hyödynnetty, teksti liikkuu kaarena sivulta toiselle, lenkkipolkuna. Välillä vedetään henkeä proosarunomaisesti, välillä teksti pomppii epätasaisessa maastossa. Loppua kohti juoksutunne hieman katkeaa.Töölönlahti 2

Erämajan runoelmassa ihmetellään naisen osaa, elämisen tapaa, siihen annettuja ahtaitakin asemia, työoloja, yksinoloa, toisenkaipuuta, sukupolvien kiertoa, surua. Kaupunkimaisema ja kirjaimellisesti Töölönlahti on ulkoisena miljöönä, mutta sisäisessä maailmassa puhujan maisemissa on kaikkea. Ja uusi maisema sisältää myös vanhan.

– –
Tässä opetellaan suhteellisuuden tajua. Alla entistä
merenpohjaa, maankohoumaa. Entinen kylä ja
suojoki, tölå. Peltoja, niittyjä, laidun, haka lahden
kapeikolla ja huvila Hesperian läntisillä mailla.
Tämä on Helsingin Espanja. Täällä hedelmätarhat,
terveyslähteet, karppilammikko. Ja löyhkä, lahteen
kipattujen raatojen etova haju. Lantaa, virtsaa, verta.
– –

Runon puhuja jakaa kanssani kauhun keskusta-alueen kammottavista uudisrakennuksista radan varressa. Hän ihmettelee nurinpäin olevaa kypyhuonetta, oopperataloa. Kaupunkimaisema on kesken, liikkeessä ja muuttuvainen. Ihminenkään ei ole koskaan valmis:

– –
Rastitin sukupuolen,
nainen, mies, mikä.
Eikö sen pitänyt jo
olla selvä, katsoin
peilistä, ihminen on
rakennelma, elämä
on alussa ja lopussa,
– –

Runokirjassa on elämästä sekä laajoja näkyjä että pieniä pilkahduksia. Siinä on myös paljon selittämätöntä ja asioita, joista en saa kiinni. Hengästyin sen rytmissä. Vauhdin lisäksi sieltä löytyy paljon lohdullista: ”Tänään pieni päänliike riittää.”Töölönlahti

PS. Muita lukukokemuksia Töölönlahteen tarjoavat Kulttuuri kukoistaa ja Mari A:n kirjablogi.

 

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus