Avainsana-arkisto: Alicia Gimenez Bartlett

Alicia Giménez Bartlett: Petra Deligado ja kodittomat

marrasjannitysta-2016Ai kun on kiinnostavaa piipahtaa eri maiden poliisivoimissa! Tällä kertaa kertaa käyn Barcelonassa, jossa työajat näyttävät olevan todella liukuvia, ja poliisiasemalla pistäydytään hommia hoitamassa kosteiden pirskeiden välissäkin. Työporukan juhlissa maristaan ruuasta, koska muuten lounaat ja päivälliset ovat päiväjärjestyksen kohokohtia. Paljon puhetta, toimintaakin piisaa.

Kyllä Alicia Giménez Bartlettin Petra Deligado -dekkareissa on paljon perusaineistoa: ylin pomo hengittää niskaan, työporukassa on jännitteitä, eikä murhajuttu ota selvitäkseen. Tavallista on myös tiiviin työparin naljaileva ystävyys. Roolit ovat tässä sarjassa pikkuisen epäperinteiset, sillä ponteva Petra Deligado on pomo ja yrmyilevä pullukka Fermin Garzón alainen. Vakiintuneen työparin dynamiikkaa hieman sotkee uusimmassa osassa Petra Deligado ja kodittomat (Tammi 2016) innokas tyttöpoliisi, Petran romanssinpoikanen ja Ferminin perheasiat.

petra-deligado

Sosiaalista omaatuntoa viritellään, sillä kodittomien hyljitty asema viistää rikosjuonta. Varakkaiden suhmurointi ja sumentunut oikeudentunto luuraa konnahommien taustalla. Juoni ei tällä kertaa kuitenkaan ole kovin kaksinen. Sarjan suola on – niin kuin kovin monesti kronologisesti etenevissä sarjoissa – päähenkilöiden henkilökohtaisen elämän käänteet.

Minäkertoja-Petra on kiinnostava tyyppi, eikä hän todennäköisesti ilman luottamustyökaveruutta Ferminin kanssa väläyttäisi persoonaansa eri puolia. Ferminin rooli on olla sovinnainen, Petran ei. Kerronta kulkee, ja jotkut tilanteet ja sutkaukset naurattavat. Pohdintojenkin paikkoja on:

Miksi meidän kaikkien mielestä rumuudessa on enemmän totuuden tuntua kuin kauneudessa, visuaalisessa enemmän kuin kirjoitetussa, eletyssä enemmän kuin kuvitellussa? Mieletöntä sovinnaisuutta. Halusin välttämättä välittää nämä mietteet Garzónille; arvostin häntä niin paljon, että minun täytyi edes yrittää.

Voihan kliseiseksi kutsua sitä, että pärjätäkseen äijähommissa naisen pitää olla kovapintainen. Petra äkäilee ja kulkee omia teitään. Sähäkkyys näkyy työnteossa ja privaattielämän ratkaisuissa. Lisäksi keski-ikäinen nainen asemoi itseään suhteessa katoavaan aikaan. Pidän siitä, miten Petra tekee valintoja omannäköisen elämän elämiseksi. Tinkimätön joutuu tinkimään – ja on sinut sen kanssa. Ja kun viime sivulla prätkän pyörät raapivat asvalttia, jään odottamaan, mitä leidille ja hänen apurilleen seuraavassa osassa sattuu.

YLE, hoi: sarjan romaaneista on Espanjassa tehty tv-sarja.


Pääset jännäriviikon aloituspostaukseen ja kommenttikentässä mukaan ilmoittatuneiden viesteihin tästä. Viikon aikana postaan näistä:

marraskirjat


Alicia Giménez Bartlett
Petra Deligado ja kodittomat
suomentanut Matti Brotherus
Tammi 2016
dekkari, sarjan 4. osa
390 sivua.
Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Barcelonassa irtoaa

Alicia Giménez Bartlettin kolmas suomennos Petra Delicado ja vaaran viestit (suom. Matti Brotherus, Tammi 2014) menee melkein heti suoraan asiaan: komisario Delicato saa paketin, jonka hän avaa työparinsa ylikonstaapeli Fermín Garzónin kanssa.

”Petra, joko minä olen tulossa dorkaksi tai tämä tässä on ihmisen siitin.”

Ja siitä se sitten lähtee. Paketteja tulee lisääkin, ja alkaa hermostunut silpomissyiden ja -syyllisten etsintä. Vaihtelevista teorioista päädytään yhteen potentiaaliin. Myös tutkittavia ruumiita siunaantuu, ja lisäksi poliisipari tekee kuuman matkan kylmään Moskovaan. Käänteitä riittää. Lopputulema on melkoisen kaukaa haettu, mutta päätössanoissa kirjailija muistuttaa siitä, että totuuteen hän tukeutuu, ja se on usein fiktiota villimpää.

Petra Delicado -sarjan viehätys on rempseässä ja humoristisessa kerronnassa. Reippaasti edetään ja sanaillaan. Kieltämättä tässä sarjan osassa on aika matalamielistä läppää. Koska elinasia on juonen juurena, ei vältellä aiheeseen liittyvää vitsailua eikä anatomisia yksityiskohtia.

Kertoja-Petra on itseironinen ja kipakka. Naispoliisius tuo mukanaan tiettyä kirpeyttä, mutta erityisen paljon ei tasa-arvoasioissa kieriskellä. Polisiromaanin päähenkilö tarvitsee aina työparin, ja Fermín on oikein oiva leukailija toiminnan naisen rinnalle. On oikeastaan hämmästyttävää se, että alkuteos on ilmestynyt 1999, mutta meno ei vaikuta 90-lukulaiselta, vaan maailma ja Barcelona ovat niin kuin olisivat nyt.Petra Delicado ja vai

Juhannusajan dekkariputkeni kirjoissa jumaluutta ja uskontoa pureskelevat etenkin Karin Fossumin Carmen Zita ja kuolema sekä Håkan Nesserin Yksinäiset. Kuinka ollakaan, Petra Delicado -uutuuskin pyörittelee näitä ikuisia aiheita. Myös rikosvyyhti liittyy uskonnon kääntöpuoleen, vaaralliseen lahkolaisuuteen. Romaanissa on komea kapakkakohtaus, jossa vertaillaan eri uskontoja. Väittäisin, että siinä missä pohjoismaisen luterilainen pohdinta on melkoisen vakavaa (pohjimmiltaan Nesserilläkin), katolinen katsanto on yllättävän rento ja väljä, silloin kun ei ole kyse lahkolaisuudesta.

Kukaan ei nauranut. Itse asiassa Garzónin sisäinen näkemys Jumalasta oli kaikkein aidoin. Siihen mahtui kaikki todellinen materia: pienuus, maallisuus, ihmisen niukat mahdollisuudet muuttua kokemuksen kautta, oman vähäpätöisyyden hyväksyminen, luonnonläheisyys. Ihminen vailla haasteita, vailla saavuttamattomia tavoitteita.

Rehellisyyden nimissä eivät uskonpohdinnat ole päätarkoitus Petra Delicado ja vaaralliset viestit -dekkarissa, vaan ne ovat sivutuote menevässä juonikuljetuksessa. Jännäri on viihdyttämään laadittu. Silti en voi välttää kiusausta heittää romaanista vielä yhden herkullisen, romaanisarjan henkeen sopivan irtonaisen uskonajatelman:

Miten uskonnon ja psykologian keinot eroavat toisistaan? Loppujen lopuksi kaikilla oli yhteiset lähtökohdat: pyrkimys kannustaa tervettä järkeä, rationaalista ajattelua. Ja jos yritys epäonnistui, kumpikin turvautui omaan reseptiinsä päästäkseen suoraan sydämeen. Jumala tai Freud, väliäkö sillä.

Näin – miksipä ei hurtista rikoskirjastakin voi irrotella elämänviisauksia. Kirjan voi lukea myös aivan toisin, naureskellen nauttien juonesta ja jutustelusta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Espanjalainen kesä

Kesäni aloitti matka Madridiin (blogissani 17.6.), ja espanjalaista nykykirjallisuutta luin pitkin suvea. Valitettavasti en osaa espanjaa ja kulttuurituntemuksenikin on ohut, joten sorrun latteisiin yleistyksiin: hispanialaisproosa on monisanaisen tarinoivaa ja henkilöt tunneherkkiä. Dialogi ja kerronta ovat eloisia ja kuvaus läikehtivää. Espanjankielisten keskusteluiden tiheä, pehmeänkova rytmi jollain tapaa saadaan kuulumaan käännöksissä. Lisäksi 1900-luvun historiamyllerrykset ovat olleet kivuliaita, mikä ruokkii juonien kärjistyksiä, vaarantunnetta ja kohtalokkuutta.

Eduard Mendozan Tulvan vuosi (suom. Tarja Härkönen, Tammi 1999) vakuuttaa edellä sanomaani. Tiiviissä romaanissa on peiteltyä ja avointa tunteiden paloa, mutta ennen kaikkea kerronnan tehoa. Se on kuvaus nunnan ja hidlagon muutamasta tulvivasta tilanteesta aatteellisesti jännitteisessä ajassa. Juoni voi kuulostaa banaalilta, toteutus ei.

Mendozan Kissatappelun luettuani (blogissani 22.7.) siirryin sulavasti Maria Duenasin romaaniin Ommelten välinen aika (suom. Sari Selander, WSOY 2013), joka jatkaa Kissatappelun ajasta, joskin naisnäkökulmasta. Ompeliajatar Sira hullaantuu humpuukimaakariin ja ajautuu Marokkoon, Tetuanin kaupunkiin. Tämä 1930-luvun lopun espanjalaiskausi Afrikan puolella on uutta ja eksoottista luettavaa, ja myös sisällissodan jälkeinen Madrid on kiinnostava vehkeilykeskus.

Ommelten välinen aika on sukkelasti sanailtu seikkailusatu, jossa on silkinhehkuista muotia, säännösteltyä romantiikka ja lojaalia ystävyyttä. Vakoilukuviot ovat melko epäuskottavia, mutta viihteellisti viritettyjä. Aika kekseliästä on kyllä kätkeä salakieli vaatekaavoihin. Henkilökuvaus sopii pukukaavateemaan: hahmoista luonnostellaan ohuita ja yksi-ilmeisiä mallipiirustuksia. Vaikka yli 600 sivua on tuhlailua tälle tarinalle, olen heikkona historiallisiin elävöittämisyrityksiin, jollaisena tämäkin sinnitteli kunnialliseen ja kiusoittelevan avoimeen loppuun.

Tein kevyen syrjähypyn Barcelonaan Alicia Gimenez Bartlettin seurassa: Petra Delicado ja vihaiset koirat (suom. Matti Brotherus, Tammi 2013). Dekkarisarjan toinen osa ei sovellu eläinystäville, mutta muille lukijoille se jolkuttaa hyvävoimaisen, koulutetun hurtan tavoin juoniradan alusta loppuun. Asetelma on tuttu jenkkiverrokeista: sanavalmis naisetsivä vanhemman miehen työparina hapuilee ja hupailee rikos- ja lemmenseikkailuissa.

Arturo Perez-Reverten Flaamilainen taulu (suom. Katja Kallio, Like 1997) on taidedekkari, jonka käynnistää 1400-luvun van Huysin taulun konservointi nyky-Madridissa. Maalauksen asetelmassa keskeistä on shakin peluu, samoin juonessa. Pelihienouksia ymmärtämättömälle juonen kehittely käy turhan näppäräksi, mutta kerronnalliset siirrot tehdään taidolla.

Luin kesällä paljon, jopa niin, että harkitsin elää välillä. Muistoksi siitä sijoitan kommenttikenttään koko alkuvuoden lukulistani ja tähän loppuun opetuksen Flaamilaisesta taulusta:
”Elämä on epävarma seikkailu epämääräisessä maisemassa, jossa ääret liikkuvat alati ja jonka rajat ovat keinotekoisia: jossa kaikki voi loppua ja alkaa uudestaan joka hetki, tai lakata yhdellä iskulla, kuin kirveellä odottamatta iskien, ikuisesti ja ainiaaksi; jossa ainoa absoluuttinen todellisuus, luja, kiistämätön ja lopullinen, on kuolema; jossa olemme vain pieniä leimahduksia ikuisessa yössä, ja jossa, prinsessa, meillä on kovin vähän aikaa.”

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus