Avainsana-arkisto: Alice Munro

Totuudellisuuden tavoittaja

Jatkoin kirjoittamalla, etteivät mitkään valheet ole yhtä väkeviä kuin ne, joita kerromme itsellemme ja joiden kertomista emme valitettavasti voi lopettaa, kaikki se moska sisällämme ja valheet kalvavat meidät hengiltä, kuten hän pian tulisi huomaamaan. Ja sitä rataa, vuodatuksesta tuli lyhyenäkin itseään toistava ja vuolas, siitä puuttui arvokkuus ja tyyli.

Alice Munron teksteistä ei puutu tyyliä, arvokkuutta hän ei edes hae. Etsinnässä on ihmiselon totuudellisuus. Se ei sisällä yhtä näkemystä tai elämisen tapaa. Elämä ei täytä odotuksia. Ei se ole kohtuullinen tai palkitseva – aina se on epätydellinen.

Munron kansiViimeisin Munro-suomennos Kallis elämä (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2013) sisältää 14 novellia. Joka novellissa voi viipyä romaanin tapaan. Tarina halkoo tapahtumia kuin säleiksi pilkottu pölkky: erikokoiset palaset ovat yhdestä puusta mutta vasta hajallaan niistä syntyy sopivaa sytykettä. On päähenkilö mies tai nainen, kuvattu aika 1930-lukua tai lähellä nykyaikaa, hän on aina uskottava hämmennyksessään tai käänteissään, joita hän ei ennakoi. Siitä hyvä esimerkki on novelli ”Dolly”, josta on kopioimani aloitussitaatti. Siinä vakiintuneen parin tunnelmia mutkistavat odottamaton kohtaaminen ja sen tulkinnat.

Ihmisyhteisöt, joihin henkilöt usein etäisesti kuuluvat, ovat pikkukaupunkilaisia protestanttisia arvoja noudattavia. Munron henkilöt tietävät toimintatavat, ja novelleissa sovinnaisuus on vallitseva pinta, mutta sitä särkee kirjailijan tapa purkaa ihmismieltä. Jokunen henkilö hajottaa itse systeemiäkin, mutta aina ennakoimattomin, naurettavin tai traagisin seurauksin. Näin esimerkiksi novellissa ”Sorakuoppa”:

Hän oli saanut uuden tilaisuuden, hän oli alkanut elämänsä uudestaan. Hän oli hylännyt pöytähopeansa ja posliiniastiastonsa ja pöytäkoristeensa ja puutarhakukkansa ja jopa kirjahyllynsä. Nyt hän eläisi, ei lukisi. Hän oli jättänyt vaatteensa roikkumaan komeroon ja korkeakorkoiset kenkänsä kenkätelineisiin. Timanttisen kihlasormuksen ja vihkisormuksen piirongin päälle. Silkkiset yöpaidat piironginlaatikkoon. Maalla hän aikoi oleilla alasti ainakin osan aikaa, niin kauan kuin säät sallivat.
Siitä ei tullut mitään, sillä kun hän kokeili sitä, Caro meni piiloon sänkyynsä eikä Nealkaan vaikuttanut erityisen innostuneelta.

Kuvaustavassa on tietynlaista etäältä katsomista, ja sentimentaalisuus kierretään taitavasti. Silti – tai juuri siksi – tarinat tuikkaavat tunnepuolustuksen läpi. Eleettömyys, tarkkuus ja selkeys ovat novellien vaikuttavuuden voimatekijät. En ole todellakaan Munro-tuntija, mutta nyt toisen kokoelman lukeneena (ensimmäisestä blogissani 1.1.2014) kokoan tunnelmani: aina aloittaessani uuden novellin minulla on samalla luottavainen ja levoton olo. Tiedän pääseväni varman kertojan matkaan, ja aina hän tarjoaa yllätyksen.

Kokoelman kolme viimeistä novellia alkaa otsikolla Finaali: ”Ne muodostavat erillisen kokonaisuuden, joka on omaelämäkerrallinen tunteiden, joskaan ei aina kokonaan tosiseikkojen, suhteen.” Iho menee kananlihalle kirjailijan johdatuksen ansiosta. Kokonaisen kirjailijauran lopetusnovelleissa on taakse katsomisen jälkiviisautta ilman selittelyä. Ne ovat totuudellisia näkymiä elämän ehtoihin, ihmisluontoon ja ajan kulkuun. Samaa maisemaa on katsonut joku toinenkin, toisin silmin. Joitain koettuja näkymiä, tunteita ja hetkiä voi jakaa, monia pitää itsellään ja aina katsoa niitä eri tavoin. Kullekin elämä, pituudesta ja laadusta huolimatta, on kallis.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

PS. Muissa blogeissa on paljon Munron lukijoita, nämä esimerkiksi: Kirjapeto, Kirja joka maasta, Kirjabrunssi, Ja kaikkea muuta ja Kaisa Reetta.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Tunnekirurgin työtä

Aloitan vuoden 2014 blogi-päivitykseni komeasti Nobel-voittajalla. Luin ensimmäisen Alice Munroni, ja toden totta novellit ovat veitsenteräviä. Viha, ystävyys, rakkaus (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2002) tekee avaavia viiltoja suhteisiin ja yksityisiiin, harvoin jaettuihin, tunteisiin.

Mielenkiintoista, että suomennoksen nimestä on jätetty pois sanat kosiskelu ja avioliitto (Hateship, freindship, courtship, loveship, marriage). Ensimmäinen novelli ”Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät” säilyttää silti kokoelman nimirimpsun. Aloituskertomus johdattelee tunteiden sattumanvaraisuuteen ja kipeyteen. Ajattelemattomasta huijauksesta seuraa odottamatonta. Elämänkäänteet ovat siis melkoisen mielivaltaisia, tunteet myös.

Teemaksi luen ihmisluonteen mutkallisuuden ja suhteiden suhteellisuuden. Ihmiset tekevät äkkinäisiä ja arvaamattomia päätöksiä. Seurauksia ei voi ennakoida, muta usein ihmiset mukautuvat. Avioliitto- ja yhdessäelokuvaukset ovat ristiriitaisia: kuvatulla liitolla on selitys, liitto on tingitty järjestely, pienempi paha tai yhteen sopimaton yritelmä. Esimerkiksi novellissa ”Pilari ja palkki” nuori vaimo käy mielessään kauppaa, mitä myisi estääkseen jotain ikävää tapahtuvan.

Ei lapsia. Sen ajatuksen hän sysäsi syrjään kuin olisi siepannut heidät liekeistä. Eikä Brendania, mutta päinvastaisesta syystä. Hän ei rakastanut tätä tarpeeksi. Hän kyllä sanoi rakastavansa ja tarkoittikin sitä tiettyyn määrään ja halusi että Brendan rakastaisi häntä, mutta rakkauden rinnalla kulki lähes kaiken aikaa pieni vihan hyrinä. Häntä ei siis käynyt kaupitteleminen.

Edellä mainittu novelli on suosikkejani. Myös ”Se mitä muistetaan” on vaikuttava. Siinä näytetään hienosti, miten jokainen on itselleenkin salaisuus ja miten ihminen pitää yllä fantasioitaan elämänsä tarinan elävänä osana. Novellissa ”Queenie” kiteytyy hyvin muissakin novelleissa varioitu aihelma: erittäin merkityksellisetkin henkilöt pyyhkiytyvät matkan varrelta pois, kun ne eivät sovi enää oman elämän muuttuneeseen kulkuun. Hieman samaa maaperää polkee ”Nokkoset”, jossa menneisyyden tärkeän ihmisen kohtaaminen tuo kummia asioita itsestä pintaan ja osoittaa, miten valmistautumaton voi olla muutoksiin itsessä ja toisessa.Munro

Huomaan puhuvani ihmisistä, en henkilöistä. Ei ihme, sillä Munron kuvaus on särmäisen elävää ja henkilöt ihmisenkaltaisen ailahtelevia – ikäviä ja epämiellyttäviäkin. Etenkin minäkerrontanovelleissa kertoja ei itseään kaunistele, ote on jopa sarkastisen hapan. Silti henkilöt ovat kovin ymmärrettäviä, eikä armottomuus ole kyynistä. Tyypillistä on se, että tapahtumia ja henkilöitä kuvataan kuin matkan päästä, aivan kuin aikaa olisi kulunut ja asioita voi käsitellä terä edellä ja etäännyttäen.

Kokoelman novellit ovat pikemmin pienoisromaaneja. Munro ei rakentele tuokiokuvia vaan elämänkulkuja. Joka novellista muodostuu kompakti kokonaisuus, jossa tapahtumien eteneminen on rajattu ja äärimmäisen hallittu. Usein novelli kattaa pitkän jakson kerrotuista henkilöistä. Nykytilanteesta kurkitaan takautumin menneeseen, tai joissain novelleissa harpotaan ajassa eteenpäin. Monesti novelli napauttaa luunapin lukijan otsaan: näinkin vielä kävi, meni tai sattui.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus