Avainsana-arkisto: Aki Ollikainen

Aki Ollikainen: Musta satu

Nykyhetkessä kertojamies angstaa pieleen mennyttä avioliittoa. Samalla hän muistelee ankeaa lapsuuttaan ja lapsuudenystäväänsä sekä kasaa käsikirjoitusta, jossa seikkailee papan isä kieltolakivuosina. 1930-luvun alkuun kiteytyvät trokaritoikkaroinnit, hulluun suuntaan kääntyvä poliittinen Eurooppa, kotimaisen kapinan jälkikatkeruus ja Tattarisuon lähteen taikamenot. Aki Ollikainen kytkee tiiviiseen romaaniin monta synkkää tarinaa: Musta satu (Siltala 2015).
Musta satu

Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä. Ja minä seisoin jonon päässä, tuijotin isän niskaa ja isä papan niskaa. Pappa tuijotti tyhjyyteen, ehkä sieltä vihdoin piirtyivät esiin sotavuodet ja sotaa edeltänyt aika, papan lapsuus, jonka uumenista hän haki omaa kadonnutta isäänsä.

Musta satu on tavallaan tavanomainen sukupolviromaani suomalaisista perustarinoista, joiden palasia ovat sotatraumat, rikkonaiset perhesuhteet, ryyppyreissut ja kesken jääneet elämät. Miehiä yhdistävät vaillinaiset isäsuhteet, jotka kirouksen lailla jatkuvat ja siirtyvät. Ytimenä on miehen riittämättömyyden tunne, jota paikataan vierailla naisilla ja epätoivoisilla teoilla.

Romaanin miehet joka aikatasolla rypevät synkissä tunnelmissa. Kenestäkään ei voi oikein pitää, hädin tuskin ymmärtää, vaikka selityksiä kierteelle saa. Naiset vaikuttavat taustalla vaan ovat kuitenkin vain statisteja, ja sellaisiksi jäävät joka miespolven pojatkin. Kas siinä pulma.

Tattarisuon ruumislähde on romaanissa sekä symboli että keskuspiste. Synkästä lähteestä pulpahtelee ihmisten mätää ainesta, vaipuu syvyyksiin, ja mahdollinen murhamiehen aarre jää löytymättä. Lähteen partaalla hortoilevat keskushenkilöt kohtaavat käänteen. Rakenne on taituritekoa: alun ja lopun sanomalehtisivut sitovat kokonaisuuden. Sisältö on upota äijäahdistukseen, mutta pysyy sittenkin pinnalla. Aina kun olen vajota, aikataso- ja henkilövaihtelu nostaa.

Kurotin käsikirjoitusnivaskan jalkatilasta. Sivut eivät olleet enää järjestyksessä, kohtaukset olivat sekoittuneet. Niin kauan kuin tarinalta puuttui loppu, tapahtumat kiersivät kehää ilman kronologiaa. Isopappa harhailisi ikuisuuden ikuisuuteen perille pääsemättä, emmekä koskaan kohtaisi.

Eipä tekstistä voi paremmin sanoa kuin minäkertoja tuossa sitaatissa. Huomaavaisesti kirjassa on painettu kursiivilla mennyt, tavallisella fontilla nykyinen, kunnes sukupolvien eri päässä olevat miehet kohtaavat – ehkä. Otsikossa ei ole suotta sana ”satu”, se antaa vapauden, jota romaanin lopussa hyvin hyödynnetään.

Ollikaisen Nälkävuosi vaikutti vahvasti, ja sen tarina, kerrontatapa ja kieli jättivät pitkäksi aikaa hullaantuneen olon. Vaikuttavaa kirjallisuutta. En todellakaan kadehdi loistoesikoisen lataamia paineita. Musta satu hivelee hallitulla kielellä, upeilla kuvilla ja kerronnan taidolla. Silti minun on myönnettävä, että sisällön synkkyys, miesminäkeskeisyys ja monia suuntia harova ote etäännyttävät minut hurahtamiselta. Minut valtaa myös tunne siitä, että romaanin ensimmäinen lukukerta on kuin saisi ”uuden ollikaisen” alta pois, ja sen uudelleenluku paljastaisi oikean romaanin. Hyvä kirja siis, sillä haluan lukea sen uudelleen.

– – –
Aki Ollikainen
Musta satu
Siltala 2015
romaani
157 sivua
Sain romaanin äitienpäivälahjaksi. Kiitos.
Muissa blogeissa: Lukutoukka ihastui Ollikais-uutuuteen.

Mainokset

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Pientä kaunista

Luettuani Aki Ollikaisen Nälkävuoden (blogissani 18.2.2013) vakuutuin siitä, että lyhyt ja hiottu kerronta kirkastaa sanottavan ja tuottaa lukijalle kerrontanautinnon. Ilo on lukea napakkaa ja selkein ajatuksin tiivistettyä tarinointia, jossa ei tingitä sisällöstä. Siksi silloin tällöin nappaan kirjastohyllystä kaposen kirjan suurin odotuksin. Melko hyvin toiveisiini vastasi kerronnan tarkkuuden ja raikkauden suhteen Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja yö (Siltala 2013). Sisältö ei ulotu sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen ytimeen Ollikaisen tyyliin, sillä Nousiaisen romaanissa elämänkohtalot ja tunteet hallitsevat.

Talvisodan alla Iida aloittaa työnsä kyläkoululla, ystävystyy ja rakastuu. Tiiviissä tarinassa välähtää myös Iidan kotiväki. Välillä piipahdetaan nykyajassa Iidan siskon vanhuusvuosissa ja kolmikymppisen Viljamin elämän taitekohdassa. Pienessä tilassa kerrotaan paljon, kuulaasti ja tunnelmallisesti. Kielen kuvat aukaisevat ihmisten mieltä apposelleen.

Aikatasojen vaihtelu toimii hyvin, ja sillä sidotaan juonilangat yhteen. Nyky-Viljami heijastetaan näppärästi mennen ajan Iidan katoilevan rakastetun peilikuvaksi. Sitoutuminen on kummallekin miehelle vaikeaa, ja jonkinsortin osattomuus selittelee tekoja. Päähenkilönaisia polttelevat sisarussuhteet hieman Kallion Säkenöivien hetkien tapaan.

Kertomukset, joissa on tunnevirityksen volyymit kaakossa, kohtalonomaista vääjäämättömyyttä ja sattumien merkityksellisyyttä, herättävät minussa välillä lievää vastustelunhalua, välillä innostun. Tämän romaanin ansioksi luen riskitekijöiden hyvän hallinnan. Kerronnassa on viehkoa keveyttä, jota kohtaloiden paino ei muserra.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kalvava nälkä

Katovuosi 1867 ajoi köyhää kansanosaa kerjuulle. Kurjuus ei jalostanut ketään. Henkiinjäämistaistelussa harva oli armollinen, oma selviäminen kohosi etusijalle. Parhaassa tapauksessa nälänhädän jaloista pakenevat kuihtuneet ihmistenkaltaiset saivat vastahakoisilta auttajilta laihaa, harmaata velliä. Talvisissa kylissä oli latoihin koottuja ruumiskasoja odottamassa sulan ajan nimettömiä joukkohautoja.

Aki Ollikaisen romaanissa Nälkävuosi (Siltala 2012) seurataan kahden perheen kohtaloita, maalaiskurjalistoperhettä ja virkamiesveljeksiä lähipiireineen. Kansan ääripäät ovat toistensa tavoittamattomissa, vain sattumanvaraisesti ne voivat kohdata.

Romaani on myös unohtuneiden nälkäuhrien muistokirjoitus, koska se palauttaa tietoisuuteen nimettömät kuolleet kurjat. Kuten yksi keskeishenkilöistä erään haudan äärellä tuumaa, ihminen on olemassa niin kauan kuin joku jotain hänestä muistaa.

Sivumääräisesti pieni kirja on sisällöllisesti suuri. Moni henkilö saa osakseen vain muutaman rivin tai sivun, silti heidän olemuksensa, ajattelunsa ja tunteensa jäävät kalvamaan, ja heistä tulee aseman ja tilanteen rajojen ulkopuolelle kurottuvia eläviä.Tuloksena on ääriolojen ja niissä sinnittelevien teräväpiirtokuva. Kuvatarkkuutta säätää hiottu kieli, jolla lähennetään ja loitonnetaan. Välillä kuvauksen anakara, brutaalikin naturalismi yhdistyy unien leijuvaan symbolismiin.

Elämänkulkuun vaikuttavat status ja sattuma, joten köyhä on heikoilla. Neljän hengen maatyöläisperheestä ei jää paljon jäljelle, vaikka äiti lapsineen yrittää pelastautua. Hätätilanteessa mikään inhimillinen tai sen puute ei ole vierasta. Kaiken kauheuden lomaan pujoitetaan harvoille tilaisuus selvitä ja raotetaan myös ihmeen mahdollisuutta.

Romaanin virkamiesveljekset ovat hyväosaisia. Sivistyksen kaverina on kaksinaismoraali. Tohtori vierailee alamaailmassa, kuten monet muut, mutta sen avoimeen päivänvaloon tuominen veisi varmuudella aseman; tohtorin hallintoveli puolestaan myötäilee ylempiään. Tohtori olettaa sukunsa sammumisen olevan luonnon valintaa. Sattumalta kumpikin veljes kuitenkin saa säätyeroja sotkevaa perheenlisäystä.

Tarinassa vilahtavan senaattorihahmon voi siirtää tähän päivään: kansan välitöntä hätää ei oteta huomioon, kun tiukkoja valtiollisia päätöksiä perustellaan välttämättömyydellä. Yksiulotteiseksi ei tämä jäärä kuitenkaan jää, koska kolkossa tyypissä on myös vanhenevan miehen haavoittuvuus, yksinäisyys ja voimien ehtyminen.

Kuvauksen ankea kauheus on kirjan yksi puoli. Toinen puoli on se, että epätäydellisissä henkilöissä ja olosuhteissa on komeaa totuutta. Tehokas teksti jää pitkäksi aikaa mieleen myllertämään. Vaikuttamaan.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus