Avainsana-arkisto: äijäproosa

Varamies pääosaan

Stephen C. McQueen on näyttelijä, ei SE Steve McQueen, vaan uranoususta haaveileva kolmikymppinen lontoolainen, jonka suurin menestys on oravan rooli lastenelokuvassa. Näin siis huumorivireellä edetään David Nichollsin romaanissa Varamies (suom. Sauli Santikko, Otava 2014).

Yksitoistavuotisen näyttelijänuransa aikana Stephen C. McQueen oli esittänyt kuutta ruumista hienovaraisesti eläytyen ja tarkkaan välittäen vaaditun ei-elävän vaikutelman. Jotta ei joutuisi tällaisten osien leimaamaksi, hän oli vähätellyt niiden osuutta CV:ssään ja antanut rooleille mielenkiintoiset, karismaattiset nimet kuten Max tai Oliver ja jättänyt pois sellaiset latteat joskin totuudenmukaiset roolinimet kuin ruumis tai kuolonuhri.

Äijäproosaa tämä on, chick litin hyvää kaveria dude litiä. On mielenkiintoista, että miesvetoisen viihteen lukeminen luontuu sukupuolirajoitteitta, kun taas likkakirjallisuus ei mieslukijoita houkuta. Varamiehen päähenkilö on samansorttinen kuin chick litin keskeishenkilöt eli hakusessa elämänsä kanssa ja odottavalla kannalla romanssin suhteen. Miespäähenkilöllä on enemmän vapauksia kuin naispuolisilla keskeishenkilöillä, mies voi olla jopa rähjäinen luuseri. Varamies-Stephen onkin alakuloinen, turpeahko sähläri rähjäisessä yksiössään.Varamies

Romaani on rakennettu ja kerrottu siten, että haahuilevaa Stepheniä ryhtyy oitis symppaamaan. Viihdekirja voi näin lisätä empatiakykyä, vaikka onkin brittitutkimuksia, joiden perusteella korkeakirjallisuus ja klassikot ovat myötätuntokasvattajina ylivoimaisia. Jos pedagogiikan jättää sikseen, kirja tarjoaa ainakin aika viattoman hupihetken, ja sen antisankarin seurassa kokee myötähäpeää ja toivoo parasta.

Tämän sorttinen kirjallisuus on paljolti juonivetoista. Varamiehessä jutun juurena on Stephenin tutustuminen komistusnäyttelijään ja etenkin tämän vaimoon. Romanttisia unelmia puskee pintaan, samoin urahaaveita. Lisäksi hän koittaa toipua avioerosta. Päähenkilön surkeus ja tilanteisiin ajautuminen on komiikan ydintä. Ei kuitenkaan yksin, sillä verbaalinäppäryys tuottaa osan huvista. Kepeään dialogiin Nicholls on harjaantunut käsikirjoittajana. (Oi, Rimakauhua ja rakkautta, Gold Feet, oli 1990-luvun huippusarja.)

Olen lukenut Nichollsin suomennetut kirjat, ja pidän niitä ajanvietelajissaan mainioina. Ne ovat ilmestyneet takaperoisesti Sinä päivänä -menestyksen (Otava 2011) vanavedessä, Varamies on alun perin ilmestynyt jo 2005 ja esikoisromaani Kaikki peliin 2003 (Otava 2012). Sauli Santikko on suomentanut kaikki sukkelasanaisiksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Parinhakukomedia

Vaimotesti

Selvitin jokseenkin yksityiskohtaisesti Vaimoprojektin idean, mukaan lukien Genen suorittaman arvostelun sekä treffipalveluiden parissa suoritetun kenttätutkimuksen. Sain selostukseni loppuun syödessämme pitsan viimeiset viipaleet. Rosie ei ollut oikeastaan esittänyt ainuttakaan kysymystä, ellei lukuun otettu ”Kiesus soikoon” ja ”Voihan vittu” -tyyppisiä huudahduksia.
”No niin”, Rosie sanoi. ”Onko se edelleen käynnissä. Vaimoprojekti?”
Selitin, että projekti oli yhä teknisesti aktiivinen, mutta soveliaiden kandidaattien puutteen vuoksi se ei ollut edistynyt lainkaan
.

Minäkertoja on Don, nelikymppinen geenitutkija, ja Gene on hänen parinhakuprosessiin sotkeutuva häntäheikkityyppinen ystävänsä. Don on laatinut vaimonetsinnän avuksi testin, tutkimuskaavakkeen ja tiukat valintakriteerit, ja tämän epätoivoisen touhun yhteydessä hän tutustuu täysin valintaehtoihin sopimattomaan Rosieen. Kuinka mahtaa vaimoprojektissa käydä, kun romanttisen komedian alkuperäisnimi on The Rosie Project, suomeksi Greame Simsionin romanssi on Vaimotesti (suom. Inka Parpola, Otava 2014)?

Romaanin juju on minäkertojassa. Projektien, aikataulujen ja kaikenmoisten kontrollointien avulla nörttitutkija selviää juuri ja juuri arjesta. Don on looginen, strukturoiva ja erittäin älykäs: supermuisti auttaa häntä monissa mutkikkaissa tilanteissa. Huikea hetki on esimerkiksi menestys coctailsekottajana (Don luki juomaoppaan ennen illan pestiään). Autismin kirjoon viittaaminen auttaa ymmärtämään, minkätyyppinen hemmo hän on silloin, kun vuorovaikutustilanteissa tulisi lukea sanattomia viestejä ja ilmapiiriä.

Koska kertojan ongelmana ovat sosiaaliset tilanteet, hän tutkii ja analysoi niitä teoriassa ja koittaa selviytyä käytännössä. Lopputuloksena on katastrofi. Epäonnisista tilanteista irtoaa huumoria, mutta on monia hetkiä, joissa liikuttaa Donin rakentama panssari pettymysten suojaksi. Romaanin kokonaistunnelma on kuitenkin hilpeä ja toiveikas.

Hauskinta romaanissa on se, miten se paljastaa ihmisten kummia toimintakuvioita, kun niitä katsellaan sosiaalisen ufon silmin. Lisäksi minua huvittaa se, miten chick lit soljuu miehen kirjoittamana ja miespäähenkilön silmin. Onko tämä äijäproosaa, kun juonilankana on likkalitteratuurinen ”sen oikean” etsintä, mutta pääosassa on (kylläkin jopa romanttiseksi sankariksi yltävä) urpo? Tietysti kömpelyydet muuttuvat hellyttäviksi ja sympaattisiksi, koska päähenkilö on selvä Asperger-aikuinen. Tuoreutta lajityyppiin tarjoaa päähenkilön tunnetunnistusongelma, vaikka muuten edetään romanssikäsikirjoituksen mukaan.

Vaimotesti on viehättävää viihdettä, hyväntuulista ja vikkelästi kerrottua. Romaani on nykyaikaan sovitettu kirjallinen screwball-komedia. Pääosissa voisivat olla 2000-luvulle siirretyt Gary Grant ja Kathrine Hepburn: ensi silmäyksellä toisilleen sopimattomat (= toisiaan täydentävät) yksilöt törmäävät tilanteisiin ja toisiinsa, sanailevat älykkäästi ja leikkisästi, ja ohittavat ilmeisen ihastuksen, kunnes sen sitten eriaikaisesti, vaan kovin suloisesti tajuavat.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus