Avainsana-arkisto: Ahmadou Kourouman

Lapsisotilas puhuu


”Small-soldiers saa ihan mitä vaan. Ne saa kalasnikoveja. Kalasnikovit on jonkun venäläisen keksimiä kivääreitä, jotka ampuu yhtä mittaa. Kalasnikoveilla lapsisotilaat saa ihan mitä vaan. Ne saa rahaa, jopa Amerikan dollareita. Ne saa kenkiä, kaluunoita, radioita, lakkeja ja jopa autoja, joita maastureiksi kutsutaan. Mä huusin Walahe! Walahe! Mä halusin lähteä Liberiaan. Ja nopeasti. Mä halusin tulla lapsisotilaaksi, olla small-soldier.”

Näin kuvaa kertojapäähenkilö Birahima, 10- tai 12-vuotias poika, tavoitteita tappotyöhon. Sekasortoiset sisällissodat korruptoituneissa kehitysmaissa eivät rajoja tai ihmisoikeussopimuksia tunne. Sotahommat ja ryöstely lankeavat osattomille lapsille, joita poimitaan kaduilta ja kylistä ja joille riittävät houkutteeksi rajaton pilvenpoltto ja palkkiolupaukset. Tästä kertoo Ahmadou Kourouman romaani Ei Allahin tartte ( suom. Marjatta Ecare, Tammi 2002).

Päähenkilön mukaan koko vuodatuksen nimen tulisi olla Ei Allahin tartte olla redi kaikissa näissä maanpäällisissä asioissa. Todella näyttää siltä, että kaikki kuviteltavissa olevat jumalat, henget ja ihmisarvon tunnustavat verelliset kääntävät katseensa, ja kaikki kuviteltavissa oleva paha saa tapahtua.
”Me jätettiin Kik kyläläisten armoille, niin kun Sarah oli jätetty villieläinten ja hyönteisten armoille. Kumman kohtalo oli kadehdittavampi? Ei ainakaan Kikin. Sellaista sisällissodissa on. Eläimet kohtelee haavoittuneita paremmin kuin ihmiset.”

Taikausko, siihen sotkeutuva islamilaisuus ja katolisuus sekä levoton poliittinen valtataistelu on täysin hallitsematon yhdistelmä niin Liberiassa kuin Sierra Leonessakin. Tästä kaaoksesta romaani todistaa. Romaanin tavoite taitaa olla myös se, että vertaisen suulla tuhannet lapsisotilaat saavat näin muistokirjoituksensa, kaltoikohdellut aikuisjärjettömyyden uhrit saavat fiktiivisen muistomerkin.

Jo alun perin kovia kokenut katulapsi näkee ja kokee palkkasoturina rivoja raakuuksia. Ne kerrotaan lapsen kielellä, jossa on sekä kaiken kokeneen että viattomuuden ääni. Uskottavuus on rajavyöhykkeellä. Kaksi vuotta koulua käynyt poika selailee perimiään sanakirjoja ja käyttää rikasta sanakirjakieltä yhdistellen sitä lapsenomaisiin ja ympäristölle ominaisiin ilmaisuihin elämäänsä kelaillessaan.

Nyt taitaa olla probleema se, että kirja on romaani. Hirveydet fiktiosoituvat, eivätkä tietoiskuntapaiset politiikkakatsaukset istu joukkoon. Tavoiteltu vaikutus lamaannuttaa. Kauheus ja mukakepeän kerronnan keplottelu tekee teoksesta toisen luokan talismaanin: jäljelle jäävät näköalattomuus ja rikottu ihmisyys.
”Eikä mun tartte puhua, ei kertoa mun paskamaisesta elämästä ja kaivella sanakirjoja sanakirjojen perään. Vituttaa; mä lopetan tältä päivältä. Helvettiin kaikki!
Walahe (Allahin nimeen)! A faforo (mun isän perse)! Gnamokode (äpäryyksien äpäryyksien äpäryys)!”

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus