Jenni Linturi: Jälleenrakennus

Edellisen kerran tapasin Ingeborgin ja Letun, kun sisällissota nyrjähdytti heitä, koko heidän perhettään, lähiympäristöään ja maata. Jenni Linturin Malmi 1917 (Teos 2013) teki suuren vaikutuksen, joten odotukseni ovat nyt kovat, kun Jälleenrakennus (Teos 2017) ilmestyy. Aluksi odotushorisontti sumentaa minut, vähitellen etenkin kerronnan taito selkeyttää hienot näkymät.

”Vuodesta toiseen sama näytelmä, jotakin oli tehty väärin, jotakin oli pilalla.”

Jälleenrakennus alkaa siitä, kun Ingeborgin pojat palaavat jatkosodan rintamalta. Kaksosista Olavi porskuttaa ylimielisenä komistuksena, mutta hauras Kalevi murtuu. Draamaqueentyylinen Ingeborg lepattaa tunteineen ja pyrkimyksineen, mutta Lettu-täti jäykistelee itselleen rakentamiensa muurien sisässä. Näistä asemista romaani kertoo syksyyn 1946 asti pääpaikkoinaan Malmin sukutalo ja Lapinlahden sairaala.

Huomaan Linturin romaanin asettuvan suomalaisten perheromaanien janalle siihen, kohtaan, jossa sukupolvien puhumattomuudet ja selvittämättömät ristiriidat sekoittavat pään jos toisenkin. Tässä on taas tarina läheisistä vieraantumisesta ja siihen reagoinnista. Toiset porskuttavat muita jyräten, toiset jämähtävät, jotkut pysyvät kypsymättöminä, aina myös joku särkyy.

Viittäkymppiä lähestyvät sisarukset jatkavat elämäänsä keskinäisen kilpailun ja kaunan epätasapainossa. Kummankin persoonallisuus kaventuu muutamiin käytösmalleihin, jotka ovat peräisin vuosikymmenten takaa. Siitä syystä en saa heistä oikein kiinni. Samoin käy aikuisten poikien suhteen: en saa selville kuilun levenemisen kaikkia puolia.

”Sillä tavalla ihminen oli paljaimmillaan, varjon kanssa, mutta ilman valoa.”

Romaanin alussa palauttelen mieleeni edellisen romaanin tapahtumia, etenkin sisarusten dynamiikka on oleellinen. Aloin vakuuttua siitä, että Jälleenrakennukseen vie tie aiemmasta romaanista, muuten eksyy. Vaikka vettä on virrannut Malmin ojissa, sisarusten pytingissä jännitteiden lähde on sama: käpristyminen kateuteen ja kaunaan. Sen heijastuminen toiseen polveen on tuhoisaa. Jälleenrakennus tuntuu kovin synkältä, muttei se kuitenkaan muodostu ylittämättömäksi esteeksi seurata suvun vaiheita – joten odotan jatkoa.

Jälleenrakennus

Vaikuttunut olen siitä, miten tärkeän henkilön poissaolo ja sen syy on avain muiden kärvistelyyn. Oivallisesti poissaolijan nimi on Oiva. Linturin tyyliin kuuluu aukkoisuus, ja siitä pidän kovasti.

Tärkeimmäksi henkilöksi nousee Kalevi, jonka kanssa käydään rintamalla ja mielisairaalassa. Niin sota- kuin sairaalatilanteet todentavat sitä, miten kunkin sisäinen kokemus on muille saavuttamaton. Näennäiset selviytyjät eivät pääse sitä lähelle, eivät edes halua. Kalevin välityksellä kärjistyy myös se, miten vastuuta läheisestä tai potilaasta kannetaan. Äärimmillään se tässä romaanissa viedään lobotomiasta päättämiseen.

”Sanoja. Niiden vuoro tulisi myöhemmin.”

Linturin kieli pitää minut pihdeissään, vaikka joistain aihelmista lipsuisinkin. Pilkuista ja nopeasti osuvista pisteistä sykkivä tekstin sydän hakkaa mieleeni sykäyksiä henkilöiden teoista, tajunnasta ja toistensa torjumisesta. Ilmaisun arvaamattomuus on samalla armotonta, ja se herättää ihailua.

Tyyliin kuuluu lisäksi se, että ulkoinen kuvaa samalla sisäistä: se sysää lukemaan kappaleita ja lyhyitä lukuja uudelleen. Lukija saa arvokkaan lahjan, mahdollisuuden tutkia ja hutkia – mahdollisuuden hulmahtaa virkkeiden väliin tulkintoineen.

Lettu käveli ikkunan luokse. Harmaa valo liukui seinäpaperin rentukoissa, ruusuissa, pysähtyi paikkan, jossa saumat kulkivat toistensa ohitse. Ruskeat ja kultaiset viivat, himmentyneet kuviot. Lettu tunsi ne paremmin kuin itsensä.

Ingeborg tunsi pienen pistoksen, kylkivälilihas, olisi pitänyt liikkua enemmän. Jotkut asiat oli niin helppo unohtaa, menneisyys surun takana etenkin. Ympärillä vieraat äänet nousivat ja laskivat, liikkuivat samaa tahtia ulkona heiluvien lehmusten kanssa.

Kalevi lipaisi huuliaan, ne maistuivat suolalta, kovin erilaiselta kuin sokerikiteet lämpimässä nisussa, hiivaa, voita, vehnäjauhoa, kovakuoriseen kestileipään leivottua sitkoa. Sitä, eikä mitään muuta Kalevi äidiltään halusi, kauppasavukkeita, puolukkasylttyä. Brän kertoi rakkauden olevan juuri sitä, sitä että halusi toiselta jotakin.

Olavi nyökkäsi aivan kuin ei olisi halunnut tuhlata äitinsä sanoja, kaivoi tupakan esille. Valo paljasti kaulan lihakset, teki nuoruudesta taidetta. Jokainen paluu oli tappio. Sillat voitettiin kulkemalla niiden ylitse. Kuka niin olikaan sanonut? Oivako?

Aika on vahaa Linturin käsissä. Entinen aika sijoittuu monesti omiin lukuihinsa. Sen sijaan muisto voi putkahtaa vaikkapa vain virkkeen väliin. Niin käy usein, kun henkilöitä kuvataan kerronnan reaaliajassa.

”Kaipa sekin oli rakkautta, että päästi toisen vapaaksi, antoi tämän pitää omat harhansa.”

Jälleenrakennus – nimen monimerkityksellisyys sopii sodanjälkeisten vuosien perheromaaniin. Raunioitunutta maata alettiin rationaalisesti kohentamaan ja yhteiskuntaluokkien rajaa sota oli rukannut – tämä on yleinen taso. Sekä yleinen että romaanin perheen yksityinen taso on se, että monen mieli sotakokemuksien jäljiltä oli jälleenrakennuksen tarpeessa, mutta siihen ei ollut voimavaroja eikä taitoa.

Romaanissa perheen tunnesuhteet tarvitsevat myös sotaa edeltävien vaiheiden vuoksi jälleenrakennusta, mutta jokainen neljästä keskushenkilöstä on niin eri vaiheessa traumojen ja pettymysten jäljiltä, ettei sellaiseen pystytä. Silti suurinta on rakkaus, se ei vain millään löydä ilmaisutapaa, jolla kohdataan, tehdään hyvää. Jälleenrakennus ravisuttaa rakkauden käyttämättömistä mahdollisuuksista.

– –

Jenni Linturi
Jälleenrakennus
Teos 2017
romaani.
232 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Juha Seppälä: Suomen historia

Juha Seppälän alkutuotannon kirjoja olen lukenut, mutta sitten ne vain jäivät väliin. Niin kävi myös Suomen historian ensimmäiselle tulemiselle (1998), mutta nyt korjaan tilanteen: ilmeisesti itsenäisyyden juhlavuoden vuoksi kirjasta ilmestyy uudistettu laitos (WSOY 2017). En tiedä, mitä on uudistettu, joten otan kirjan tällaisenaan, tässä ja nyt.

Kirjan alaotsikko on trilogia, mutta neljä osaa siinä on. Alussa on kertojan sukuselvityksiä. Varsinaisessa trilogiassa alku- ja loppuosa koostuvat lyhyistä henkilökuvista, ja välissä on ”Hovimarsalkka”, joka on Mannerheimin suulla kerrottu minielämäkerta.

Aloitan Mannerheimista, joka selostaa asenteella ”Aikamoinen kollo ja kusipää minusta tuli.” Varmasti marsalkan elämässä etenemisen faktat ovat paikoillaan, vaan painopisteet ja tyyli ovat kirjailijan valintaa. Tiivis kerronta tallentaa karusti ulkopuolisuuden ja valottomuuden kokemuksia. Marskin kiillotetuttu pronssipatsas kolisee jalustaltan ja kolhiintuu. Kiinnostun jylhästä illuusiottomuudesta.

Suomen historia_Seppälä

Muuten trilogiassa on lyhyitä juttuja, monet niistä tunnetuista henkilöistä. Joku juttu on kahden virkkeen pituinen, joku toinen ehtii jopa toiselle sivulle. Luonteenomaista Seppälälle on kaihtelemattomuus, rupisen elämän hiertäminen tekstiksi. Sykkivä virkerytmi lyhyehköine lauseineen hakkaa säälimättömästi. Esimerkiksi tarina Isontalon Antista päättyy näin:

Vanhana miehenä Antti oli pappien ystävä. Nämä eivät koskaan jättäneet poikkeamatta Isossatalossa, kun pitivät sillä suunnalla seuroja. Ne tiesivät että myös Jumalan vilja vaati sontaa väkevästi kasvaakseen.

Asioita ei kaunistella, mutta joukossa on kuin onkin kauniita kohtia. Jokin luontohuomio tai oivallus välissä pehmentää muuten ankaria elämänkuvia. Viimeinen tarina äidin hanuristienoista liikuttaa. Lisäksi yllätyn, sillä välillä käydään fantasian puolella, liioitellen ja kärjistäen, esimerkiksi yhdessä hurjassa sankarihiihtäjässä on sellaista, kuten myös Saima Harmajan totuudesta poikkeavassa pystyyn kimpoamisessa.

Alkuvuodesta ilmestyi Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017), joka samannimisenä ja osin samansorttisena lyhyiden kertomusten kavalkadina vertautuu Seppälän kirjaan. Tamminen kokoaa itsenäisyyden ajan yksittäisten ihmisten muisteloita. Ei hänkään kaunistele tai sievistele, ja hallittu kerronta synnyttää inhimillistä rivienvälien proosaa. Selvä ero Seppälään on siinä, ettei Tamminen varta vasten hakeudu karkeuksiin.

Kuvaavat verrokit löytyvät Armi Kuusela -aiheesta. Seppälällä lähtökohta on tällainen, satiirisesti oletan: ”Universumin kaunein nainen Armi Kuusela loukkasi Suomea antamalla vierasrotuiselle.” Tammisen kirjan jutussa naiskertoja karkasi rippikoulusta Armia katsomaan ja suututti kanttorin: ”Missit ne vaan kiinnostaa mutta kirkkomusiikista ei tiedetä mitään.” Jospa kiteytän näin: Tammisen teksteistä kuulen itkunsekaisen naurun, Seppäsen sanominen tuntuu tirskahtavan iskusta munuaisiin tai munaskuihin.

– –

Juha Seppälä
Suomen historia. Trilogia
WSOY 2017, uudistettu laitos (1998)
kertomuskokoelma
135 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

Sinikka Nopola on kirjoittanut 65 lyhyttä juttua pakisevaan kokoelmaan Onko teillä tämmöistä? (WSOY 2017). Kokoelman tekstit on jaettu osastoihin, joissa vuorottelevat minäkertojan havainto- ja kokemuskuvaukset sekä Ansku ja Pera -dialogit. Kokonaisuus on virkistävä. Tekstilajia ei voi tarkasti rajata, ja rajattomia ovat myös aiheet. Tarkastelutapa asioihin tarjoaa kulman jos toisen, joskus myös piikin.

Onko teillä tämmöistä? -otsikko haastaa miettimään, vastaako oma kokemus kirjassa kerrottua. Se haastaa myös vastaamaan. Kysymys esitetään siinä muodossa, että ainakin hämäläisittäin riittäisi ”kyllä” tai ”ei”. Tartun silti muutamaan aihelmaan ja vastaan laveahkosti.

Meillä ei ihan sellaista ole kuin Anskulla ja Peralla. Erolla ei uhkailla, mutta kirjapariskunnan tapaan minulta mopo karkaa jutuissani käsistä, kun taas ”Perani” näkee asiat niukan yksitotisesti. Kirjapariskunnan vuorovaikutuskonfliktit silti naurattavat enemmän kuin omani.

Kirjan osastossa ”Nainen reunapaikalla” määritellään erityyppisiä ihmisiä kuten fontti-ihminen tai karaisuihminen. Tunnistan olevani tyynyihminen, muttei meillä sellaista ole, että toimisin johtotehtävissä tai saisin sankat joukot seuraamaan minua.

Onko teillä tämmöistä

Meillä on sellaista, että olen viime aikoina paneutunut erityisopetusasioihin. Tarkkanäköinen juttu ”Jos olisin syntynyt 2003” kuvaa sitä, miten minäkertoja olisi saanut ADD-diagnoosin, jos olisi tämän vuosituhannen lapsi. Entisaikojen lapsena hän on aika rauhassa saanut elää harhailevin mielin. Nopola tuuppaa osuvasti tuumimaan oppimisvaikeuksien tunnistamisen ja luokittelun kääntöpuolta.

Saan ADD-lääkityksen.
Minulla on ADD-ihmisen identiteetti. ”Liu’un liian helposti omaan maailmaani”, kerron ihmisille.
Kukaan ei sano minulle: ”Mikä vika sinun omassa maailmassasi on?”

Meillä on semmoista, että kuolemaan suhtaudutaan hartaan varovaisesti. Nopolan teksteissä putkahtelee kuolemateema sieltä täältä ja aina sillä tavalla, että myötäelämiseen tai seremonioihin liittyvät käyttäytymiskaavat näyttävät nolon puolen. Tämmöiset tavallista vinkkeliä vinommat näyt näpäyttävät.

Tämmöistä siis ainakin on Sinikka Nopolan Onko teillä tämmöistä? –kirjassa. Meillä on vielä semmoista, että tämän kirjan jutuista nautitaan. Tavallisimmissakin kolumnityyppisissä teksteissä on jokin havainto, joka muistuttaa, ettei meitä tai teitä eikä ainakaan itseään kannata ottaa niin vakavasti.

– –

Sinikka Nopola
Onko teillä tämmöistä?
WSOY 2017
”essee, novelli, kolumni, proosaruno -repertuaari”
175 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Novellihaasteen purku

novellihaasteOmppu käynnisti marraskuussa novellihaasteen, jonka päätöspäivä on tänään (katso haaste, koontipostaus ja yhteenlasku). Tarkoitukseni oli lukea huomattavasti enemmän novelleja, mutta uutuusromaanit änkesivät väliin ja runot ruikuttivat osansa aikakapasiteetistani.

Saldoni oli jäädä lukemaan 83, mutta lasken joukkoon tänään lukemani 65 Nopola-juttua. Kaikkiaan lyhyttä proosaa siis nautin 148 kappaletta.

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

miehia-ilman-naisiaMurakamilla aloitin haasteen. Ehkä kokoelmassa on epätasaisuutta, mutta sen parhaat novellit vievät outoon atmosfääriin, jossa kuu kuumottaa, korvien muodoilla on merkitystä ja kissat puikahtelevat yllättävistä yhteyksistä. Murakami tavoittaa taitavasti ihmisen vierauden kaltaistensa keskellä. (7)

 

Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema

omenkrokotiilin-kuolemaNovellihaasteen kirjoista tämä jäi kaikkein vieraammaksi. Outouden itsetarkoituksellisuus vieraannutti minut monesti jutun juonista. Ymmärrän, ettei mikään yhteinäinen tarinallisuus ole näiden novellien tarkoituksena, mutta lukuhetkenäni eivät Karilan jutut tarjonneet minulle maistuvaa teekupposta muutamaa siemaisua enempää. (10)

Robert Walser: Kävelyretki

kavelyretkiGeneveen vein sveitsiläisiä novelleja. Kirjava kokoelma oli välillä uuvuttaa, mutta en sitä aivan kivirekenä perässäni vetänyt lomamatkallani. Se antoi paloja entisistä ajoista, miesten maailmasta, naisnäkemyksestä ja porvarillisista kaupunkikuvista. En tiennyt, mitä odottaa, ja ylitin oman mukavuusalueeni. (41)

 

Michael Cunningham: Villijoutsenet

villijoutsenetCunningham sepittelee satuja uuteen uskoon. Sinne sekaan mahtuu uusia oivalluksia ja vanhaa karstaa. Kokoelma viihdyttää, aikuisten sadut sopivat välipalaksi. Voisin kuvitella, että nämä kävisivät perinteiseen satutarkoitukseen eli ääneen luettaviksi. Kuukausien päästä en niitä kaiholla muistele, muistan vain, että ihan mukavasti aika vieri tarinatuokioissa. (11)

Christian Rönnbacka: Hautamäen joulu

hautamaen-jouluJouluhenkisesti kuuntelin yksittäisen rikosnovellin, josta pidin kovasti. Siinä oli rikoskerroksen lisäksi hyvää tahtoa ja kauniita tekoja. Henkilöt hahmottuivat nopein vedoin kiinnostaviksi. Näppärä tarina kaikkiaan. (1)

 

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

UraanilamppuKielellisesti hiotut ja aiheiltaan konteksteista pullistelevat novellit eivät ole helpommasta päästä. Sain kuitenkin kunnolla nauttia oivalluksista joskin myös ohilyönneistä. Päällimmäisenä novelleista jää tunnelma, jossa on nyrjähtänyttä melankoliaa. Jutut jäävät kaihertamaan ja putkahtelevat myöhemmin pintaan. (13)

 

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

Onko teillä tämmöistä1Rimaa hipoen lasken Nopolan pakisevat jutut novelleihin, ja aivan kuin korkeushypyssä käy, tulos lasketaan, vaikka rima pomppii kannattimillaan juuri ja juuri paikalleen asettuen. Takakansi vakuuttaa, että kirjailija läpäisee lajien repertuaarin, novelli mukaan lukien. Varsinainen postaukseni ilmestyy myöhemmin, mutta sanon tässä, että kirjan juttujen tarkkailijatarinat valaisivat jo muutenkin aurinkoista sunnuntaiaamua. (65)

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Kun on jo kuusi kylmää kesää takana, järjestyksessä seuraa seitsemäs kevät. Siitä yksi selitys Tiina Laitila Kälvemarkin romaanin Seitsemäs kevät (WSOY 2017) nimeen. Ilmasto on muuttunut, ihminen ei. Sotkuisaa tunne-elämää ei mikään voi estää, eikä ilmastonmuutosta. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Jokainen tekemäsi valinta lähettää joukon renkaita ympärilleen. Ne laajenevat, osuvat toisiin renkaisiin ja muuttavat pinnan jännitettä, saavat sen väreilemään. Muodostuu ketjuja, ehkä erilaisia kuin alun perin tarkoitit. – -. Ne osuvat ihmisiin, joita et koskaan tavannut ja jotka olisivat valinneet toisin kuin sinä.

Romaanissa on kaksi pariskuntaa sekä tytär, rakastajatar ja sijaissynnyttäjä. Intialainen sijaissynnyttäjä lähipiireineen asettuu vastakuvaksi hyvinvoivalle länsimaalaiselle hedonismille, taitavat jopa näyttää sen hinnan. Esimerkiksi käynti kaatopaikan reunalla on ravisteleva perspektiivikäännös.

Keskityn silti Pohjolan kansalaisiin, sillä heihin eniten romaanissa katsetta kohdennetaan. Romaanin joka luku vaihtaa näkökulmaa, siksi ihmissuhteet näkyvät erilaisina eri silmin. Se sysää lukijan kokoamaan koko kuvaa, täydentämään ja päättelemään. Toisaalta kaivelee, sillä haluaisin tietään näistä henkilöistä lisää, päästä syvemmälle. Romaanin henkilöt nähdään taitekohdissa, ja heidän motiiviensa kirjavuus yllättää ja värittää tunnelmaa. Toisaalta lumo piilee juuri tässä: ihmiset säilyttävät perimmäisen arvoituksensa, saan heistä elämänkaltaisesti vain siivun.

Seitsemäs kevät

Pidän Seitsemäs kevät -romaanin kaltaisista lyhyistä episodiromaaneista, sillä ne ovat sisällöltään sivujaan moninkertaisesti runsaampia. Viimeksi hitusen samanlaista tunnelmaa aistin Eurooppalaisista unistatosin Laitila Kälvemarkin kirjassa ei kuljeta aikajanalla vaan edetään lähidystopiassa seitsemännestä keväästä hieman eteenpäin.

Seitsemäs kevät on hiottu ja tarkka repalerakenneromaani. Siinä on joka luvun välikkeenä esseetekstiä ilmastonmuutoksesta, ja lukujen näkökulmapätkät näyttävät lukijalle henkilöiden salaisuuksia. Tunnen olevani etuoikeutettu niitä lukiessani, sillä kieli hivelee selkeydellään ja aukinaisuudellaan.

Kuka ikinä on keksinyt sananlaskun, jonka mukaan valheella on lyhyet jäljet, ei tiedä mistään mitään. Valheen jäljet ovat pitkät, elämän pituiset. Kuinka monesta mutkasta käännytkin, ne seuraavat mukana. Kuin limainen vana etanan perässä. Kuin urat, jotka täyteen pakatun matkalaukun pienet rattaat painavat pehmeään tiehen.

Lue nyt tekstini toisen kappaleen sitaatti uudelleen. Siinä aukikirjoittuu romaanin ydin ja perusta rakenneratkaisuille. Lue koko romaani. Ehkä se kiehtoo sinua kuten minua hallitulla monipuolisuudellaan.

– –

Tiina Laitila Kälvemark
Seitsemäs kevät
WSOY 2017
romaani.
178 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anu Kaaja: Leda

Kerroksia kerrassaan tässä Ledassa (Teos 2017). Sopinee vertaus 1700-luvun rönsyilevään ranskalaisnaisen röyhelöpukuun. Pitsien ja rusettien joukkoon kätkeytyy tarinan vartalo niin, että siitä erotan vain puuteroidun pään ja aimo kaistaleen povea.

Lyhykäiseen Anu Kaajan romaaniin laskostuu monia konventioita. Se on tavallaan perinteinen kirjeromaani. Kirjeiden kirjoittaja eli kertoja upottaa kirjeisiin kuvaelmakäsikirjoituksen, jossa rokokooaikainen ylhäisöväki pistetään varioimaan antiikin Leda-myyttiä. Romaanissa Leda-tarun kuvaelmatoteutukseen sisällytetään lisäksi Valheet ja viettelijät -klassikkotyylinen neitsytturmelustarina.

Leda

Kirjeiden on ilmeisesti tarkoitus huvittaa ja hyvittää vastaanottajaansa. Syy kätkeytyy. Myös kertojan henkilöllisyys pysyy pimennossa. Kertoja öykkäröi ylemmyydentuntoisena muulle ympäristölle (yhdelle palvelijattarelle) ja kirjeiden vastaanottajalle alemmuudentuntoisena. Kertoja selittelee tilannettaan parhain päin, ja kuvaelmakertojana hän ylentyy ylivertaiseksi, vaikka on valmis muuntelemaan juonta.

Mutta tästä ei kuitenkaan tule huolestua, sillä kaikki on hallinnassa ja kertojanne hahmojensa jumalana yhäkin pitää valtaa henkilöittensä yli.

Kaaja taitavana sanankäyttäjänä tyylittelee Ledassa menneen maailman henkeen. Viettelyjuonne luo sananvalintoihin ja tilanteisiin pikkutuhmuuden tuntua. Romaanin alun reteä kuvailu palvelijan kuolemasta antaa odottaa vaikka mitä. Välillä saa nautiskella kunnolla rokokooasetelmien kaltaisten runsaiden, jopa makaaberien yksityiskohtien kuvailusta ja vihjeistä. Kieli taipuu uusiin johdoksiin ja yhdyssanoihin, eläväisiin ja kuvaaviin. Kutkuttavaa etenemisessä on sen arvaamattomuus, eli taruperimä ei kahlitse.

Tunnelman pintahilpeys sulkee sisälleen synkkyyttä, johon en oikein saa suunnattua järkeni vähäistä valoa. Sisäkuvaelmalla halutaan viestiä moneen suuntaan, joten uskon saaneeni kiinni niistä vain pari. Sukupuolisuudella ja seksuaalisuudella leikitellään, ja samalla niihin leikellään syviä haavoja. Naisen rooli vaikuttaa kaikissa osissa olevan sattumanvarainen. Ja sitten on nämä hahmot, jotka ajattelevat omistavansa kaiken, myös joutsenten räpylöiden värin. Isäntä- ja palvelusväen alisteinen suhde kiteytyy hyvin siinä, miten kertoja toteaa välillä alentuvansa palveluskunnan puoleen, mutta toisin päin se ei ole mahdollista. Loppukäänne on mojova.

Tyylikkään kerroksellinen Leda on. Odotin sen lukukokemuksena nousevan uljaasti siivilleen, mutta huomaan sen olevan minulle virkistävän omaperäinen lehahdus.

P. S. Oi miksi kirjastotarra pimittää kirjan hienon ulkoasun toteuttajan nimen, puhumattakaan siitä, miten tarra tuhoaa kirjailijan kasvot!

– –

Anu Kaaja
Leda
Teos 2017
ulkoasu Jenni Saari
romaani
161 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Postaajia on jo monia, ainakin:

Kirja vieköön
Kirjakko ruispellossa
Lumiomena 
Reader, why did I marry you? 
Tekstiluola 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu

Kirjan nimi jää pitkäksi aikaa kaivelemaan: Kaikki mikä sinulle kuuluu (Nemo 2017). Garth Greenwellillä varmasti on oma selityksensä nimivalinnalle (What Belongs to You), ja minä saan arvuutella omiani. Pieni elämä -romaanin kirjailija Hanya Yanagihara lievetekstissä kiteyttää Greenwellin romaanin siten kuin itse haluaisin: ”- – Kaikki mikä sinulle kuuluu etsii ja pohtii halun viekkautta, pelastuksen mahdottomuutta sekä rakkauteen usein liittyvän häpeän, syyllisyyden ja kaipuun voimaa.”

Kun nyt ytimet on muotoiltu, kuittaan kehyksen siten, että amerikkalaismies opettaa Bulgariassa, kohtaa miehen, jota himoaa mutta joka on suhteena mahdoton. Romaanin väliosa selventää kertojan perhetaustaa, mikä selittää kertojapersoonaa.

Kiinnostun siitä, miten kirja rakentuu vastakohtiin. Ensinnäkin kertojan perustaksi muodostuu ulkopuolisuuden ja halun yhdistelmä. Lisäksi hänen seksuaalisuutensa on kehittynyt pidättäytymisen ja tuhon ääripäihin. Pitkin matkaa kerronnassa tarjoillaan dikotomioita, joiden varassa kertoja elämässä rimpuilee. Ääripäät tuntuvat erottuvan räikeinä puolimaailman miehen Mitkon astuttua kertojan elämään. Kärjistetysti suhteen toisessa päässä on himo, toisessa raha – tai kaipaus ja hyväksikäyttö. Tai kun kertoja näkee junassa Mitkoa muistuttava pojan, hänelle tärkeä asia nitkahtaa puolelta toiselle:

Olin aina ajatellut, että runojen kirjoittaminen on tapa rakastaa asioita, säilyttää ne ja elää hetkiä kahteen kertaan, tai tarkemmin sanoen se on tapa elää täydemmin, antaa rikkaampi sisältö kokemuksille. Silti minusta ei kuitenkaan tuntunut nyt, kun käännyin katsomaan poikaa viimeisen kerran; koin lähinnä menettäneeni jotain.

Suhtaudun kertojan kerrontatapaan kahtalaisesti. Toisaalta siinä on pikkutarkkaa selittelyä, joka välillä jopa väsyttää. Silti pysäytyskuvissa tilanteista tai tunnelmista on kielellisesti kiehtovaa. Ja aika taidokkaasti kertoja pitää langat käsissään, kun hän poimuttaa mennyttä ja kuluvaa aikaa pitkissä tekstikappaleissa. Toisaalta kerronta solmii hienosti vastakohtaisuuksia:

Niin paljon kuin minulta jääkin täällä ymmärtämättä – puolinaisesti kuultuja lauseita ja vaillinaisesti havaittuja eleitä, merkityksiä joiden luullaan olevan kaikille selviä mutta joista minä jää osattomaksi – niin enemmän kuin missään muualla maailma tuntuu täällä toisinaan antautuvan oikopäätä hotkaistavaksi, merkitys tarjoutuu valmiina kuin lenkkimakkara.

Ankea betoni-Sofia kehystää kertomusta, jonka kaikki ulottuvuudet eivät minulle aukea. Eroottisuudesta romaani on saanut kehuja, mutten sellaisena osaa romaani lukea, ja rakkautta siinä tavallaan paetaan, pystytään ”rakastamaan jollain tavalla” – tunteet pikemmin ovat halun kaluamista. Sen sijaan psykologisoimaan se minut houkuttaa, sillä isän hylkäämä, äidinrakkauden torjuva ja ulkopuolisuutta tunteva mies hakee kotiaan ja itseään kulttuurissa, jota hänen ei tarvitse tuntea, ja suhteissa, joissa hän voi pysyä etäällä. Kaikki mikä sinulle kuuluu jää mieleeni arvaamattomana, tunnelmaltaan tumman jäytävänä.

Kaikki mikä sinulle kuuluu

– –

Garet Greenwell
Kaikki mikä sinulle kuuluu
What Belongs to You
Suomentanut Juhani Lindholm
Nemo 2017
216 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jarmo Mäkilä Sara Hildénin taidemuseossa

Jarmo Mäkilän taidetta tituleerattiin postmodernismiksi, kun hän tempaisi 1980-luvulla rubensilaisia figuureita uusiin yhteyksiin. Maalauksissa on yötaivaan sävyjä, kaukana kuultavia kaupungin valoja ja planeettojen pyöreitä muotoja. Niitä ja Mäkilän töitä 1970-luvulta tälle vuosikymmenelle voi nähdä Sara Hildénin taidemuseossa.

Alkutuotannossa on picassoa ja andywarholia. Näistä esikuvaselvyyksistä Mäkilä jatkaa komeasti omilleen. Pop-taiteen sarjakuvatyylisyys liukuu pikkuhiljaa fotorealismin suuntaan. Mitä lähemmäs tätä päivää tullaan, tarkoissa töissä on realistisesti maalattuja miehiä ja poikia tai pikkupoikia mukamiehinä ympäristöissä, joissa seinien rappaus rapisee, seitit sotkevat pinnat ja kaakelit lohkeilevat. Vaikuttavinta teoksissa on tunnelma, jonka nyrjähtäneisyys ja vaaran tuntu kourii vatsanpohjaa. Yksilöitymätön mies tai poikajoukko puuhailee ruskeansävyisissä suljetuissa tiloissa. Hiljaa, eristyksessä. Hyytävää. Hienoa.

Retrospektiivi vakuuttaa. Ainutlaatuiseksi näyttelykokemuksesi sen muuttaa musiikki. Taiteilija on valinnut tiettyihin teoksiin sopivat kappaleet. Kun korvissa soi Sex Pistols ja edessä on sarjakuvatyylinen räikeys, kokonaisvaikutelma tehostuu. Kaikki isäni linnut –maalaus lainaa taiten kulttuurimme peruskuvastoa, ja samalla lainaan sen soundtrackikiksi viereisen maalauksen Marilyn Mansonin biisin. Veistoskokonaisuus Hyljätyt katson Doorsin Riders of the Stormin soidessa, ja pienet, laatikoidut pojat tuntuvat olevan todella teljettynä rajoittavaan ahdinkoon.

Mäkilä 3Huippukokemukseksi nostan taulun, jossa poikajoukko on jähmettynyt liikuntasalissa. Kukin hahmo, kopio toisistaan, nykertää alistuneesti omiaan. Pääsemättömyys ahdistuksesta on vangittu tähän. Pääni täyttää kuulokkeissa pauhaava Rammsteinin Seemann (kuuntele tästä). Pyhä jysäys! Yhdistelmä on enemmän kuin osiensa summa. Nerokasta.

Näyttely on avoinna 28.5.2017 asti. Samalla reissulla kannattaa käydä Tampereen taidemuseon Täältä tullaan! -naistaitelijanäyttelyssä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat jatkuvat, mutta viidennessä osassa kertojaksi vaihtuu Idan sijasta parikymppinen Kirsti-tytär, siksi nimi Ruokarouvan tytär (Otava 2017). Sormet syyhyten syöksyn 1920-luvun puolivälin säpinään.

Ruokarouvan tytär2

Kansikuvasta kehkeytyy romaanissa mojova tarina.

Ida-äidin elämänvaiheita paimenesta täysihoitolan emännäksi seurasin eläytyen, ja surutyötä on nyt tehtävä, sillä tyttären päästyä ääneen kovin läheiseksi tullut äiti on melko persoonaton sivuhenkilö. Uskon, että Idalla olisi sanottavaa uudessa elämäntilanteessa taksisuharin vaimona, pienten kaksospoikien äitinä ja kahden yliopisto-opiskelijaneitosen huoltajana. Vaan se on toinen tarina, nyt on Kirstin aika.

Kirstin kertojaääni kuulostaa samantyyppisen selväpäiseltä kuin neljässä aiemmassa osassa äiti-Idan. Yhteistä on tapa tarkkailla tapahtumia ja kanssaihmisiä illuusiottomasti. Kirstin napakkuus kuultaa jopa ensirakkauden huumassa.

Ei tulevaisuutta rakennettu muutaman tanssin, parin suudelman ja vappuyön hulluttelun varaan.

Eletään vapautuneen 1920-luvun huippua, jolloin kieltolakia kierretään, tanssitaan charlestonia ja avataan ikkunoita Eurooppaan. Aiempien osien yhteiskuntakitkeryyteen ei ylletä, sillä Katrin ei kauheasti yliopisto-opiskelijana tarvitse ponnistella asemansa eteen, vaan Kirsti haaveileekin maisteriuden sijaan ateljeeompelimosta.

Joutuisasti Katrin kertomaa lukee, ja topakkaan tyttöön tietyllä tavalla tykästyn, kun asemoin Ruokarouvan tyttären silkkaan viihteeseen. Tosin turhan paljon tekstissä ladellaan vain tekemisiä, jopa jonninjoutavia yksityiskohtia tähdentäen. Vain harvoin päästään pintaa syvemmälle. Suuri menetyskin tuntuu kumman laimealta. Vaikka Katri joutuu raatamaan, hän pärjää – aina ja varmasti. Toisaalta toteava tyyli myötäilee minäkertojan suoraa luonnetta.

Iltapäivän aurinko lämmitti selkää ja niskaa, ja ihmisiä parveili kaduilla ja katukahviloissa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niinhän se aina käy. Kun jonkun ihmisen elämä päättyy tai maailma romahtaa, tuntuu käsittämättömältä mutta samalla lohdulliselta, että maapallo jatkaa silti pyörimistään eikä suistu radaltaan.

Minulle hilpeimmät hetket liittyvät Tulenkantajien liepeillä liikkumiseen. Olen heitä aikanaan tutkiskellut, joten on hykerryttävää katsella kotikutoista modernistitouhua purevan syrjästäkatsojan silmin. Kirsti ei syty omahyväisistä vouhottajista, etenkin Olavi Paavolainen todella ärsyttää häntä.

Kyllä kai Paavolainen ja ne hänen tulenkantajansa olivat lahjakkaita, mutta kovin pieniltä tuntuivat heidän puheensa ja tekonsa. Hekin kerskuivat ja keikaroivat, kadehtivat toisiaan ja leikkivät toistensa tunteilla mustasukkaisuutta lietsoen.

Kulttuurihenkilöiden nimipudottelu viedään sarjan viidennessä osassa huippuunsa. Uskottavuus ylitetään romaanin Pariisi-jaksossa, jossa Katri työskentelee kuuluisissa muotitaloissa, poseeraa Voguessa ja ajautuu keskelle yhden merkkihenkilön aviokriisiä. Varsinaiset överit vedetään siinä, miten Katrin elämä hetken viistää taiteilijaisänsä jäämistöä – Katri tosin ei tiedä alkuperäänsä, mutta sarjan aiempien osien lukija tietää. Osan ällistyttävistä sattumista avarakatseisena lukijana annan anteeksi, mutta en tätä kaikkea.

Ruokarouvan tytär

Kunnioitan Mustosen/Mannisen taustatyöskentelyä. AKS:n teatterikiertue, NVL:n juhlat, kannakselaishuvilan kuuluisat bakkanaalit, Tulenkantajien lähi- ja etäpiiri, pariisilaisompelimojen toimintatavat ja kuuluisuuksien elämäntapa tallentuvat pikkupiirteisesti. Kirstin kierto ajan kerman sisäpiirissä vaikuttaa aiempiin romaanisarjan osiin verrattuna silti liioitellulta. Siksi seuraan minäkertojan syrjästäkatsontaa välillä huvittuen, välillä kiusaantuen.

Kaikenmaailman kotkotuksiin minäkertoja suhtautuu kitkerästi, koska koketeerauksen seasta hän tunnistaa häikäilemättömyyden. Näistä synneistä hän on itse vapaa ja säilyy suoraselkäisen nuhteettomana kaiken härdellyksen keskellä. Romaani kannattaa lukea romanttisviritteisen viihteen tapaan nuoren järki-ihmisen värikkäinä käänteinä aikana, jolloin päähenkilön intohimo kärsivällisesti odottaa ulospääsyään.

Mielenkiintoista on se, että viime aikojen kirjallisuudessa on useita Mustosen romaaniin sopivia rinnakkaisia. Edefelt-sukulaisuustulkinnoista viimeisimpiä ovat Venla Hiidensalon Sinun tähtesi ja Nuotio-Soininen-dekkari Nainen parvekkeella. Ja jos Hemingwayn ensimmäinen avioliitto kiinnostaa, siitä on romaanitulkinta: Nuoruutemme Pariisi. Chanelista ilmestyi Sanna Tahvanaisen romaani Pikkumusta viime syksynä, ja ensi elokuussa tupsahtaa Asko Jaakonahon romaani Valon juhla Olavi Paavolaisesta ja Katri Valasta. Kiinnostavaa! Minut ja näemmä monet muut 1920-luku kietoo pauloihinsa. Saapa nähdä, jatkuuko Kirstin tarina – Idasta puhumattakaan.

Enni Mustonen
Ruokarouvan tytär
Syrjästäkatsojan tarinoita V
Otava 2017
496 sivua.
Kannen suunnittelu: Timo Numminen.
Luin e-kirjana Storytelin kautta. Sain kirjan myös kustantajalta.

Lue myös koosteeni sarjan aikaisemmista osista: Syrjästäkatsojan tarinoita I-IV

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Jokainen elämä alkaa syntymällä ja päättyy kuolemaan, ja on todella todennäköistä, ettei monestakaan eläjästä jää näkyvää jäljelle. Voiko silti arvottaa elämän kokoa? Epäilen, ja sitä mielestäni epäillee myös Hanya Yanagihara, ja ehkäpä siksi paradoksaalisti Pieni elämä (Tammi 2017) mahdutetaan yli 900 sivuun.

Kaikki nämä sivut tarvitaan. Romaani kertoo neljän college-kaveruksen (Jude, Willem, JB ja Malmcolm) ystävyydestä viisikymppisiksi. Lähinnä kirja keskittyy Juden koko elämänmittaiseen kärsimysnäytelmään, jota voisi lieventää aikuisiän ulkoinen menestys ja hyvää tarkoittavat ihmissuhteet. Niillä ei kuitenkaan paikata elämän alkutaipaleen tuhoja.

Ei liene yllätys, että Pienen elämän kaltainen runsas romaani sisältää valtavat määrät aihelmia ihmiselämän ihmeellisyydestä sekä äärimmäisessä hyvässä että pahassa. Minulle se jättää eritoten voimakkaat jälkijäristykset. Niistä jyrisevin on tämä: miten keinoton läheinen on silloin, kun omakuva on peruuttamattomasti ja parantumattomasti nyrjähtänyt.

pieni elämä

Teksti liukuu ja haavoittaa

Ympäristönä hyvinvoiva newyorkilainen liberaalidemokraattinen yläluokka välillä uuvuttaa. Päivälliset, vitsaileva small talk, säätiöiden ja vapaaehtoistyön välityksellä hääritty hyvänteko ja maailmanmatkailu korostuvat tässä eliittiväessä, jossa rotu tai seksuaalinen suuntautuminen ei ole mikään juttu. Yletön kohteliaisuus ja varovaisuus puuttua kukoistaa sivistyneistön käytöksessä. Iso osa dialogia keskittyy pahoitteluihin ja väistelyihin.

Pidän siitä, että vuosia harpotaan muutamin sanoin, ja sitäkin pidän toimivana keinona, miten Juden nuoruuteen ja lapsuuteen peruutetaan säästeliäästi. Se, mitä Judelle on tapahtunut – siinä ei säännöstellä eikä säästellä. Suru, kuvotus ja raivo vuorottelevat lukutunnelmissani niissä kohdin, joissa käsittämätön kaltoinkohtelu kohdistuu juuri heihin, jotka eniten kaipaavat suojelua ja kannattelua. Monikkomuodolla haluan yleistää Juden, sillä judeja ikävä kyllä maailmaan mahtuu kuten myös pahuutta ja pahoja ihmisiä.

Romaanissa painottuu tapahtumien ja tilanteiden kerronta, ja siksi henkilöt jäävät etäälle. Minulle jäävät vieraiksi adoptiovanhemmat, luottolääkäri, JB ja Malcolm. Ei Willemkään kovin liki tule, vaikka hänen osuutensa on merkittävä. Minulle ei aivan selviä, mitä hienouksia näissä kiistämättömän lahjakkaissa tyypeissä on. Kaikissa on haavoineenkin kumman puleerattu pinta. Se on outoa, ja vielä oudompaa on se, ettei se erityisemmin minua haittaa. Ehkä kaiken ylittävä lähipiiristä välittäminen korvaa persoonapurennan.

Tietynlainen pintapuolisuus ei estä sitä, etteikö Juden kohtalo tulisi liki. Hän on keskiö, hänen salattu menneisyyteensä ja kärsimykseensä. Hän on piinattu, ja kaikki läheiset piinattuja siitä. Minäkin.

Elämän tarkoitus

Pieni elämä tarjoaa ounasteluja kaiken tarkoituksellisuudesta. Ei sellaiseksi selity perityt tai tienatut rahakasat, jälkipolville jäävät muotokuvat tai suvun jatkaminen. Eikä elämänarvoituksen ratkaisuna ole sekään, että kärsimyksistä seuraisi palkinto tai hyvitys. Ei seuraa. Kaiken selvintä on se, että kukaan ei ole ansainnut tulla kohdelluksi jollain tavailla tai että ihminen olisi jonkun tietyn suhtautumisen ja kohtalon arvoinen.

Judelle rakkain ystävä Willem yhdessä keskustelussa kiteyttää tarkoituksensa: käyttäytyä niin, että voi olla muille hieno ihminen. Willem näkee myös yleistettävyyttä yksilökohtaisessa.

Silloin Willem oli katsonut Judea ja tuntenut samaa kuin joskus, kun hän oikein juurta jaksaen pohti Judea ja sitä, millaista elämää tämä oli elänyt: sitä olisi kai voinut sanoa murheellisuudeksi, mutta se ei ollut mitään säälivää murheellisuutta, se oli suurempaa ja tuntui sulkevan sisäänsä kaikki ponnistelevat ihmisparat, miljardit hänelle täysin vieraat, jotka elivät elämäänsä, ja tähän murheellisuuteen sekoittui myös ihmetystä ja syvää kunnioitusta siitä, että ihmiset kaikkialla niin sitkeästi jaksoivat yrittää elää, jopa vaikeimpina mahdollisina päivinä, jopa kurjimmissa mahdollisissa olosuhteissa. Elämä on niin murheellista, hän ajatteli niillä hetkillä. Se on niin murheellista, ja silti kaikki elävät sitä. Kaikki me takerrumme siihen, kaikki me etsimme lohtua.

Romaanin loppuluvun sivuilla roikun pitkään, riipun sanoissa, joista luen julkilausumaa yhdestä pienestä elämästä, jossa on poikkeuksellisia tapahtumia mutta jossa on jotain meistä kaikista. Pieni elämä säteilee minulle sanomaa. Ei tarvitse uskoa minkäänmoiseen jumaluuteen, silti minusta romaaniydin palautuu jakeeseen: ”Sen minkä te teette näille kaikkein pienimmille, sen te teette minulle.” Siitä tämä Pieni elämä huutaa suurin kirjaimin, lukuisin sivuin.

Ja niinpä yritän olla ystävällinen kaikelle mitä näen, ja kaikessa mitä näen, näen hänet.

– –

Hanya Yanagihara
Pieni elämä
Arto Schroderus
The Little Life
Tammi 2017
romaani
937 sivua.
Ostin kirjan.

Pieni elämä on jo laajalti luettu – ainakin näissä blogeissa, joissa kaikissa on romaaniin jokin oma kulma:

Kirja vieköön! 
Lukuisa 
Täysien sivujen nautinto 
Elegia
Kirjaluotsi 
Lumiomena 
Mistä luimme kerran 
Yökyöpeli hapankorppu lukee
Kirjasähkökäyrä 
Sivutiellä 
Kulttuuri kukoistaa 
Piippuhyllyllä
Ruskeat tytöt, jossa kirjailijaa on haastateltu.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Satu Taskinen: Lapset

Vuosientakaista Wienin matkaani ryyditin Satu Taskisen esikoisromaanilla Täydellinen paisti. Toinen romaani jäi kesken, sillä sen kerronnan imu ei vetänyt. Kolmas romaani Lapset (Teos 2017) ilmestyi juuri.

Satu Taskinen

Teoksen tiloissa 6.4.2017

Pääsin kuuntelemaan, kun Taskinen kertoi kirjastaan ja luki siitä katkelmia. Kirjailijan tarjoamat täkyt tästä yhdenpäivänromaanista innostivat. Kirjassa wieniläinen opettajamies valmistautuu tyttären lapsilleen järjestämiin juhliin. Minäkertojaa heikottaa. Auton kanssa on ongelmia. Vaimon kanssa on ongelmia. Mies pohtii perhettä ja yhteiskuntaa, perheoloja, maahanmuuttajuutta, eettisyyttä ja empatiaa. Ainakin. Häntä kiinnostavat teot: ”Mitä sanoo ja mitä tekee, kaikessa on monta puolta. Ja kaiken takana on ajatus. Jokaisen teon takana on ajatus.” Yhtä kiinnostavia ovat tunteet, jotka syntyvät kokijan havainnoista ja kokemuksista – eivät mistään muusta.

Aina saa vedota omaan kokemukseen. Taisteluihin tuulen ja kantamusten kanssa. Vuotavan nenän. Ainoastaan kokemuksen voimalla ja siihen nojaten voi uskoa, että tästä selvitään.

Se, mitä tapahtuu, tapahtuu minäkertojan pään sisällä. Tajunta virtaa. Lapset oli siinä mielessä vaikea luettava, että koko romaanissa on vain seitsemän kappalejakoa. Katkeamaton tekstivirta vaatii keskittyneisyyttä, vaikka sinänsä hallittu lause- ja virkerakenne tukee lukemista. Teksti pölisee sakeana, sillä kertoja tuulettaa ajatus- ja elämysmaailmansa. Siinä aika menettää merkityksensä, ja siinä on tilinteon tukevaa tuntua.

Maailma alkaa jokaisen ihmisen kohdalla vasta omasta syntymästä. Tästä väitteestä on todisteena teko, monenmoinen tärkeily, kukkoilu, lukemattomat kerrat ne samat virheet ja luulo, että minulle, vain minulle tällainen päähänpisto ja tunne ja taito ja lahja on ominainen, vaikka oikeasti kaikki asiat ja tapahtumat ovat olleet ja tapahtuneet jo ennenkin. 

Aika näyttäisi paremmuuden tai huonommuuden suhteessa entiseen, joka ei sekään ollut alusta asti sellainen kuin mihin nimenomaan me olimme tottuneet. Mutta ei sitäkään ole mukavaa huomata, että oma käsityskyky aikaisemmin olisi ollut jotenkin rajoittunut. Että nyt vasta näki asiat siten kuin ne olivat.

Romaani kertoo minulle siitä, miten yksinäisyys, omahyväisyys ja itsekkyys eristävät, kun taas kysymykset, kuunteleminen ja arvostus avartavat. Lukemisen jäljiltä olen liputtanut kirjastokappaleesta hienot tekstikohdat. Osuvia sitaatteja voi napata vaikka joka sivulta. Vaikutun siitä, miten kertoja erittelee elämästä erheitä. Mutta kukaan ei kuule. Minä luen.

Yrittää kestää sen, jos tuleekin katsoneeksi taakse, eikä pelkästään katsoneeksi, vaan on kuin onkin suuttunut, kauhuissaan ja häpeissään, niin senkin sitten vaan. Että niin se nyt vain on. Yrittää nähdä oman käytöksen ja tapahtuneet virheet ja kestää. Sanoa: joskus meni isosti metsään. Ja silti vain, taas ja taas. Uudestaan ja uudestaan: asettua virtaan, osallistua, joko katsojana tai katsottavana, aistia, istahtaa puuskatuulen pesään. Olla pelästymättä omaa kuvitelmaa tulvista ja myrskyistä ja pyörteistä, kun suuri joukko lapsia on tulossa koulusta näin varhaisena iltapäivänä. Olla pelästymättä omia ajatuksia ja sen sijaan katsoa, mitä ympärillä tapahtuu, mitä toiset ihmiset sanovat ja tekevät ja toivovat.

Lapset

Kertojan mielenjuolahdukset esitetään juuri sellaisena mylläkkänä kuin ajattelu on, kun elämä tuntuu lähtevän raiteiltaan: ”Kun kaikki on rikki, on taas se tila, josta kaikki kerran alkoi.” Näin sekä universumissa että yksilöllisesti. Romaanissa sekoittuvat muistot, niistä kehitellyt unelmamielikuvat ja alas painetut omat totuudet. Siinä sykkii syyllisyys, jälkikäteen tehdyt tulkinnat ja ymmärrys. Opetustyöhön liittyvät elämänopetukset murrosikäisille sotkeutuvat siihen, miten opetukset omille tyttärille ovat olleet kyseenalaisia. Mielen pohjalla kuplii ensi rakkaus ja etenkin elämän rakkaus, jonka muuttuminen painaa, painostaa.

Haluaisin analysoida kertojaa ja hänen suhdetta vaimoon, tyttäriin, oppilaisiin ja naapuriperheeseen. Ei. Kirja pitää kokea. En lupaa helppoa kokemusta, mutta vaikuttavan kirjallisuuden tapaan se liikuttaa ajatuksia ja tunteita. Romaanista voi lukea myös fysiikan ja filosofian alatekstejä. Kerronta ja sisältö muodostavat katkeamattoman kehän:

Tämä kipu, tämä ilo, tämä suru ja tämä lohdutus. Ihmisen elämänhetket eivät kulje jonossa vaan hehkuvat ja säteilevät ja sykkivät eri suuntiin. Kaikki on koko ajan tässä. Jos yksi kohta liikkuu, liikkuvat loputkin. Tämä päivä muuttaa niin tulevaisuuden kuin menneisyyden.

Lapset sanoo paljon, ja se, miten se sanoo, patoutuu ja aiheuttaa tulvan. Kirja jopa ui uniini: hätkähtelin hereille, koetin saada kiinni sisäisestä puheestani, joka pulputti levottomana, ja sen ääni kuulosti Navidilta, romaanin yksinpuhujalta.

– –

Satu Taskinen
Lapset
Teos 2017
romaani
295 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Myös Omppu on lukenut Lapset: lohdun ja humanismin.

Lapset2

Toivottelen antoisaa Kirjan ja ruusun päivää 23.4.2017 ja lukuisia Lukuviikkoja.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Roope Lipasti & Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö

Tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirjan kirjoittaja Roope Lipasti taitaa keveänhuvittavan sanailun. Sen joukkoon voi tuikkia vakavia aihelmia, jotta arkinen ote säilyy.

Elovena-tyttö -romaanin kertoja Pekka on kotoutettu, mikä tarkoittaa sitä, että masentunut viisikymppinen mies ei enää osallistu työelämään.  Hän ei enää osallistu myöskään perhe-elämään, sillä vaimo on jättänyt. Yläkertaan muuttaa Jussuf, jota Pekka ajautuu kotouttamaan – ehkä sanan perinteisemmässä merkityksessä kuin kotoperäistä syrjäytymistä tarkoittamassa.

Pekan ja Jussufin seikkailujen seurauksena tulee kirjassa käsiteltyä taloyhtiöiden peruspiinaajatyyppi ja ihmisystävähahmo. Jälkimmäinen eli Pirjo paljastuu Pekan elämän pelastavaksi enkeliksi. Pekka puolestaan auttaa Jussufia etsimään omaa pelastavaa enkeliään, suomalaista Marjaa. Etsintämatkalla selviävät sekä suomalaisen hyvinvointivaltion perusasiat että maahanmuuttajuuteen sisältyvät oletukset.

Aja[e]ssani tankkaamaan mietin, että Jussuf oli nyt tutustunut suomalaiseen ruoka-, liikenne-, mökki-, metsästys-, jonotus- sekä tapaturmakulttuuriin, ja jos hän vieläkin halusi jäädä maahamme, hän oli hullu ja sopisi siksi tänne hyvin.

Hupaa riivitään väärinkäsityksistä ja yllättävistä kommelluksista. Hirvestysporukkaan eksyntä on hulvattomin. Loppua kohti tuppaa sotkeutumaan hiukan liikaa aihelmalankoja ja niitä joudutaan selvittämään hätäisesti. Ymmärrän kyllä tarkoitukseen sopivan sen, että tähdätään onnelliseen loppuun sekä selvittämään ounastelut ja erheet.

Elovena-tyttö

Pekka harrastelee bloggaamista, ja pikkupostauksia suomalaisuudesta on joka luvun perässä. Kirjan alaotsikoksi siten sopii Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille. Postauspätkiä koristavat simppelit piirrokset, jotka ovat tyyliltään tuttuja Karoliina Korhosen Finnish nightmares -sarjakuvista. Tikku-ukkotyypit sopivat postauksiin. Se on kyllä sanottava, että tunnen pientä työlästymistä näihin kansallisuusstereotypioihin, vaikka joukossa on huvituksiakin. Onneksi kertoja suhtautuu tyypittelyyn kieron tolkullisesti:

Kirjoittaja muistuttaa, että kaikki edellä esitetty on tietenkin hyvin kliseistä, mutta ei se silti tarkoita, etteikö se olisi totta.

Okei. Elovena-tyttö toimii pienenä hyvän mielen tarinana. Sellaisena se on sopivan viihdyttävä alkupala varsinaiselle Kirjan ja ruusun päivän hankinnalleni, todella tanakalle ja kuulemani mukaan aiheeltaan raskaalle Pieni elämä -romaanille (yli 900 sivua).

– –

Roope Lipasti – teksti
Karoliina Korhonen – kuvitus
Elovena-tyttö. Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille
Kirjakauppaliitto 2017
Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja
150 sivua.

Lukuviikkoa vietämme yhä!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kolmanesvuosikatsaus: vinkit Lukuviikolla

Paraikaa vietetään Lukuviikkoa. Se innoitti kokoamaan kuluvan vuoden alun ajalta minua erityisesti ilahduttaneet kirjat. Lukuviikko oikein velvoittaa vinkkaamaan.

Kotimainen romaani

Yön kantaja

Katja Kallion Yön kantaja (Otava 2017) kosketti jotain sellaista minussa, mille ei ole sanoja. Amandan elämänkulku irtolaisesta Seilin saarelle pohjusti pikkuhiljaa sitä, että kunnolla tärähti, kun kirja kertoo Seilissä elämisestä. Kirja pistää miettimään vapautta omiin päätöksiin ja elämätöntä elämää. Kumpaakaan ei ehkä ole missään olosuhteissa. Aistivoimainen kerronta imeytyi ihon alle ja taito punoa tarinaa ajassa ja paikassa vaikutti.

Suomi 100 vuotta

suomen historia

Valtakunnan juhlavuotena ilmestyy monenlaisia kirjoja. Tästä teemasta ehdoton ykkönen on Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017). Episodifaktion otsikko on tyhjentävä. Tamminen on työstänyt tiivistä tekstiä tosielämämuisteluista, ja niin niistä on muovautunut liikauttavia yksityisiä, tavallisten kansalaisten tilanteita itsenäisyyden vuosilta. Voin vain ihailla sitä, miten lyhyisiin toteamuslauseisiin voi kätkeytyä syvältä survaisevia tunne- ja elämänasenneviestejä.

 

lahtaritIlmoitan täten, että tämän vuoden pakolliseen juhlalukemistoon kuuluvat Anneli Kannon romaanit Veriruusut (Gummerus 2008) ja Lahtarit (Gummerus 2017). Ne tulee lukea rinnakkain, sillä ensinmainittu kertoo hämäläisestä naispunakaartista ja jälkimmäinen pohjalaisesta valkokaartista. Kerrontakeinoiltaan ne eroavat sykähdyttävästi: ensimmäinen on melko perinteistä realismia, jälkimmäinen sirpaloitunutta näkökulmakerrontaa. Romaanit pistävät miettimään, mihin ihminen pystyy, ja sitä, millaisten vaiheiden jälkeen olemme nyt tässä.

Runot

katso pohjoista taivasta2

Tämä kirja voisi myös sopia otsikkoon ”Suomi 100 vuotta”. Yllätän oikeastaan itseni, että valitsen tämän: Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Jenni Haukion toimittama runoantologia alkaa odotetun kaltaisena, sillä kaikki klassikkorunot ovat löytäneet tiensä tähän(kin) kirjaan. Mutta mitä pitemmälle kirjassa etenen, sitä enemmän ilahdun: 1900-luvun jälkipuoliskolta on mukana mielenkiintoisia valintoja. Jos joku hankkii elämässään muutaman runokirjan, sopii tämä kelpo koosteeksi lyyrisestä kotimaastamme.

Käännösromaani

Uuden nimen tarinaKotimaiset uutuudet ovat selvästi innostaneet minua enemmän kuin käännösromaanit. Suosituskirjaa tähän kategoriaan on siten yllättävän vaikea valita. Ferrante, Han Kang vai McEwanKyllä se on Elena Ferrante! Perustelen valintani: Uuden nimen tarina kuvaa ankarasti 1960-luvun työläistaustaisten italialaisnaisten asemaa äideistä tyttäriin. Kehyksenä on yhä ”loistava ystävä”, poikkeuksellinen ja arvaamaton minäkertojan bestis, mutta minä käänsin katseeni kertoja-Elenaan, joka murretta peitellen pinnistelee lähiölähtökohdista akateemiskirjallisiin piireihin.

Jännitys

Jano

Juuri näin yllätyksetön olen. Alkuvuoden paras dekkari on Jo Nesbøn Jano (Johnny Kniga 2017). Kerronnallisesti ja kielellisesti tarinan punominen luontuu niin sutjakkaasti. Iljettävyyksiä riittää ja jännitys pitää vireessä loppuun asti ja sen jälkeen. Harry Holen ylivoimaisuus pitää kutinsa, ja pieni retkahdus lisää kiinnostavuutta – puhumattakaan sen seurauksista. Näin on kiva vihjailla paljastamatta mitään! Edellisiin Hole-osiin olen työlästynyt, rutiinisuorituksia, mutta Janoa luin verenmaku (hah) suussa.

Viihde

hammaskeiju

Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava 2017) sulatti sydämeni. Pasasen poikia en ole ennen tavannut, mutta nyt tutustun heihin tilanteessa, jossa poika aloittaa koulun ja yksinhuoltajaisä antaa väsymyksen vihdoin vallata. Tuohon kaikkeen kytkeytyy hupaisia ja hellyttäviä tilanteita. Ekstentriset entiset hiekkalaatikkotuttavat ja kehitysvammainen veli lisäävät aineksia arkiseen soppaan, joka maistuu makoisalta vaan ei äitelältä.

Tieto

kielen elämä

Viime vuoden puolelta putkahti lukemistooni Lari Kotilaisen Kielen elämä (Siltala 2016).  Kotilainen käy läpi kielemme kehityslinjat riemukkaan rennosti. Kotilainen aloittaa Volgan mutkasta ja päätyy rohkeisiin ennusteisiin kielen muutoksista. Harvoin lukee näin viihdyttävästi kirjoitettua tietoa. Teksti on sujuvaa, havainnollista ja jäsenneltyä, ja persoonallinen vinkeys välittyy tiukan tiedonvälityksen lisäarvona.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Tietokirja

Katso pohjoista taivasta

Jenni Haukio on koonnut kotimaisista lempirunoistaan antologian Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Hänen kotikirjastonsa noin 1000 runokirjaniteessä on ollut ammennettavaa.

Tiedän antologiatoimittamistyöstä jotain. Lukija ei välttämättä arvaa, minkälaista seulomisaherrusta kokoelman koonti vaatii. Valikoimaa varten toimittaja lukee ja tutkii satoja muita tekstejä, karsii, valikoi ja järjestelee sekä hahmottaa teemoja, päättää tekstien järjestyksestä ja pitää mielessään kokoelman tarkoituksen ja tunnelman. Työ vie aikaa ja paloja sielusta. Lukija voisi vaikka ajatella toimitustyön tuloksista näin kuin puhuja(t) Joni Pyysalon runon katkelmassa:

– –
Tulimme valmiiseen maisemaan,
liikuimme arasti vanhoilla poluilla
kuin ne olisi särkyä,
sanotaan ettei mitään ollut meitä ennen.
– –

Katso pohjoista taivasta on ilmiselvä juhlakirja. Se on kaunis koristus olohuoneen pikkupöydälle, sillä kirjan kuvituksena on arvomaalauksia Gösta Serlachiuksen säätiön kokoelmista. Kokoelma sopii luonnollisesti Suomen 100-vuotisjuhliin, mutta kelpaa se arkipäiviinkin. Itse olen sitä pari viikkoa lueskellut ensin selaillen, sitten teemaluku kerrallaan runoihin usein palaten.

katso pohjoista taivasta

En voi sanoa, että kirjan alkuosa olisi haukotuttanut, mutta aika yllätyksetön se on. Tutut klassikkorunot ottavat paikkansa tässä(kin) kirjassa. Mutta onko se huono juttu? Joillekin RunebergiinKiveenLeinoon, Larin Kyöstiin ja Koskenniemeen tutustuminen voi olla ensimmäinen kerta. Näistähän suomalainen taideruno ponnistaa. On joukossa myös vähän tunnettuja tekijöitä, vaikka kirjallisia virtauksia seuraaville valitut runoilijat ovat aika tuttuja nimiä.

Kokoelma jakautuu osiin, joilla on löyhä teema. Silti se etenee melko kronologisesti. Huomaan sähköistyväni, mitä pitemmälle kirjassa etenen. 1900-luvun loppupuoliskolta ja 2000-luvun alusta on poimittu vaihtelevatunnelmaisia runoja laajalta kirjailijajoukolta. Kaikkiaan kirjassa on 367 runoa 160 runoilijalta.

Kokoelman runojen Suomi näyttäytyy luonnonkauniina, sen ihmiset väkevästi tuntevina. Runojen puhujat sanovat välillä suoraan, välillä avartavin kielikuvin. Yksi kokoelman viesti voisi olla se, että tähän kielemme pystyy, luomaan ilmaisukokonaisuuksia, jollaisia ei mikään muu. Sitä on runo: omaehtoista sanomista, jossa merkitys on suurempi kuin osiensa summa.

Lempirunoilijoitani ovat esimerkiksi Aleksis KiviAaro HellaakoskiKatri ValaEeva Kilpi, Tua Forström ja Sanna Karlström. Koen toisaalta väkivaltaiseksi luetella nimiä, sillä lähes kaikilla runoilijoilla on sykähdyttäviä säkeitä, kielen ääriä tunnustamattomia sananäkyjä.

Valitsen kaikesta edellä sanomastani riippumatta kokoelmasta tämänhetkisen ykkösrunon. Se on Eeva-Liisa Mannerin ”Maailma on minun aistieni runoelma”. Jo otsikko puhuttelee, juuri noin se on: aistien varassa ihminen luo käsityksensä, rajansa ja rajallisuutensa.

– –
Tämä läheisyys, pitkä hetki, ihon pehmeä
tunnelma ovat vain minussa, minulle; mielle vain
tai kehä minun aistieni haaveen ympärillä.
– –

Aistien runoelmana nähty maailma kattaa kaiken yhdestä ihmisyydestä, Katso pohjoista taivasta puolestaan paljon kaikkea, jokaiselle jotakin. Mielelläni pidän kirjaa sohvapöytäni kulmalla ja luen sieltä tänä juhlavuotena sekä sen jälkeen päivittäin runon sieltä täältä.

– –

Katso pohjoista taivasta
Toimittanut Jenni Haukio
Otava 2017
runoja
463 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita kirjasta bloganneita: Jokke.

Kokoelmalla Katso pohjoista taivasta olen mukana kirjbloggaajien runohaasteessa (#runo100) ja juhlin Lukuviikkoa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Sinisiipi niityllä & Lukuviikko

Kirjastot ja koulut juhlivat lukemista lukuviikolla 17.-23.4.2017. Lukukeskus tuottaa materiaaleja ja eri tahot järjestävät tempauksia. Minä haastan kaikki postailemaan lukemisen puolesta – ei sen tarvitse kytkeytyä koulu- tai kirjastoympäristöihin. Riittää, että (ainakin) tällä viikolla kukin osaltaan somessa välittää lukemisen iloa ja tärkeyttä.

Lisään oman korteni Lukuviikon kekoon esittelemällä lapsille ja aikuisille sopivan luontokirjan Sinisiipi niityllä (Avain 2016). Koska kevään lämpoä ja kesän vehreyttä saa vielä odottaa, voi fiilistellä  kauniin kirjan kanssa. Kirjasta voi oppia asioita tai vain nauttia pääsystä kirjan keinoin kesäluontoon. Seija Niinistö-Samela on kirjoittanut kirjan selkokieliset teksti ja Juha Samela ottanut tunnelmalliset kuvat.

Aurinkoisena kesäpäivänä niitty on täynnä elämää.
Perhoset lentelevät värikkäiden kukkien joukossa.
Hyönteiset viihtyvät ympäristössä,
joka tarjoaa niille ruokaa ja suojaa.

Näin kirja käynnistyy. Niittyjen elämän esittely keskittyy lähinnä kesään. Kasvien ja hyönteisten yhteiseloa kuvataan lyhyesti, ytimet valiten. Kuvitus on keskiössä, ja teksti myötäilee sitä. Pidän kirjaa etenkin kauniina katselukirjana, sillä tarkat kasvi- ja hyönteiskuvat viehättävät. Ilahdun siitä, että suurennoksissa on aina mukana jotain ympäristöstä, jolloin voi hahmottaa mittasuhteet.

Selkokirjan luonteeseen kuuluu, ettei kaikkea voi kertoa vaan sisältöön pitää valita oleellinen. Tämä onnistuu hyvin. Kirja zoomaa tiettyihin niityn ominaispiirteisiin. Luonnonsuojelun taustahumina kuuluu sopivasti tekstistä ja kuvista.

Jonkin verran tekstissä on sellaista, joka olisi kaivannut kuvan apua tai uuden käsitteen selitystä. Jäsentelyn tueksi voisi teemoittaa väliotsikot, nyt esimerkiksi vieraskasvit tulevat ikään kuin kesken kaiken esittelyyn. Nämä ovat pieniä sivuhuomioita, sillä kokonaisuutena kirja on selkeä ja viehättävä. Se osoittaa mainiosti, ettei selko ole välttämättä erityistä vaan kaikille sopivaa. Siksi Sinisiipi niityllä sopii Lukuviikolle, kesällä mukaan niitylle kasvien tunnistuksen avuksi sekä kaikkiin vuodenaikoihin luontotunnelmointiin.

– –

Seija Niinistö-Samela ja Juha Samela
Sinisiipi niityllä
Avain 2016
luontokirja
79 sivua.
Sain kirjan muuten vain.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Selkokirja, Tapahtuma, Tietokirja