Pierre Lemaitre: Silmukka

marrasjännitystäRanskaa en osaa, joten en tiedä varmasti, mitä tarkoittaa Trois jours et une vie. Se on Pierre Lemaitren romaanin alkuperäisnimi. Viittaisiko se kolmeen elämän päivään? Kolmesta Antoinen elämän päivästä eri-ikäisenä romaani Silmukka (Minerva Crime 2017) toden totta kertoo.

Romaania hallitsee kertojan valta ja voima valita tapahtumia ja tuntemuksia. Vaikkei kerronta tapahdu minämuodossa, tuntuu kuin näkökulma lähtisi suoraan Antoinen sisuksista. Romaanin lähtökohtana on yhden yksinäisen varhaisnuoren tolaltaan saava kokemus, joka johtaa tekoon, joka on peruuttamaton. Kirja kertoo seurauksista, jotka vaikuttavat nuorukaisen ja sittemmin miehen toimintaan, tunteisiin ja valintoihin. Rajaus kolmena päivänä kerrottuihin tapahtumiin lisää intensiteettiä.

Silmukka

Kuulkaa, en voin paljastaa edes sitä, mitä kirjan takakansi paljastaa. Tämä kirja kannattaa kokea sana sanalta, sivu sivulta Antoinen kanssa. Piina on silloin yhteinen, vaikutus väkevä. Sanankäyttäjänä Lemaitre miellyttää suoralla tyylillä, jossa ulkoinen ja sisäinen kohtaavat.

Hän oli kuluttanut yön tunnit kuvitellen, millaiseksi nyt väistämättömäksi muuttunut katastrofi muodostuisi. Hän makasi sängyssään kuunnellen myrskyä. Ikkunaruudut helisivät luukkujen takana, ilmavirta syöksyi savupiippuun kumeasti suhisten. Hän huomasi hämmentävän yhteyden myrskyn kourissa tutisevan talon ja oman elämänsä välillä.

Suomennosnimi Silmukka sopii tuntemuksiini: syyllisyyden silmukka kuristaa päähenkilöä ja siinä sivussa sijaiskärsijänä minua. Pierre Lemaitre on piinaava jännityskertoja. Olen nauttinut viime vuosin hänen romaaneistaan täysin tehoin, sillä tunnelmien ja toiminnan yhteispeli onnistuu niissä todella hyvin. Silmukka ei tee poikkeusta. Valttina pidän tarkkaa psykologista silmää, joka näkee pintaa syvemmälle.

Silmukka ei ole tavanomainen dekkari, vaan sen jännitys keskittyy kertojan sisäiseen tilaan. Se todistaa todenperäiseksi sanonnan: minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Juonen osittainen yllätyksellisyys lisää lukukokemuskierroksia, ja lopputuloksena on kertaistumalta ahmittava teos.

– –

Pierre Lemaitre
Silmukka
suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva Crime 2017
jännitysromaani
270 sivua.
Lainasin bloggaajakollegalta.

Mainokset

22 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Eppu Nuotio: Peiton paikka

Alunperin Eppu Nuotion romaani Peiton paikka ilmestyi 2003 (Otava). Romaani sai myös jatkoa: sarjassa kuvataan Annukan kasvua tytöstä naiseksi pienessä teollisuuskaupungissa. Merkittävä kehitystekijä on kodin puhumaton ja psyykkisesti raskas ilmapiiri, mutta Nuotion kuvauksessa on raskaiden asioiden ohella eloisuutta. Kasvutarinat ovat aina kiinnostavia, joten ei ihme, että nyt Peiton paikka on kääntynyt selkokieliseksi, mukauttajana Johanna Kartio (Opike 2017).

Peiton paikka2

Peiton paikka on selkoromaani aikuiseen makuun, mutta uskon tytön kasvutarinan kiinnostavan myös nuoria. Romaanissa kuvataan avioliittoa, jossa puolisot ovat yhdessä pakon vuoksi. Vaimo reagoi mielenterveysongelmin, mies syrjähypyin. Annukka kasvaa kaiken keskellä kouluikäiseksi. Kasvuympäristössä tärkeää on kodin ohella isän tehdas, pikkupaikkakunnalle ominainen juoruilu ja naapurin Sinikka äitineen.

Selkoversio säilyttää hienosti ajankuvan. On paikallaan, että heti ensi sivulla lukija sijoitetaan 1960-luvulle, johon liittyviä asioita teksti sopivasti ripottelee: on pankkikirjat, paperikoneet ja uudenuutukainen kodin esine eli televisio. Hienovaraisesti kirjassa tulee esille television merkitys tunteiden ilmaisun sijaisena. Esimerkiksi suosikkiohjelma Peyton Place on kaikenikäisille naisille kaikkea sitä, mitä Varkaudessa ei ole – ja on sillä myös pikkutuhma merkitys, ”peiton paikkaan” liittyvä.

Selkoversiona Peiton paikka on vajaa satasivuinen. Nykyisin ilmestyy aika paljon parisataasivuisia selkoromaaneja, joten on tervetullutta, että selkolukijoille on vaihtoehtona romaaneja myös selkeästi lyhyinä versioina. Silti kirjaan saadaan ehjästi Annukan ja hänen vanhempiensa tarina, jota on helppo seurata. Persoonat välittyvät pienistä yksityiskohdista. Samalla kirjasta saa kulttuurikurkistuksen nykyistä 50 vuotta vanhempaan Suomeen.

Selkoistuksen kieli on sujuvaa ja havainnollista. Parasta on se, miten tunnelma ja tunteet tunkevat tekstistä. Kaikista synkkyyksistä huolimatta kuvauksessa on lämpöä. Esimerkiksi Aimo-isän ja Annukka-tyttären suhteen läheisyys välittyy kauniisti.

Kun he lähtivät pois,
Aimo kumartui solmimaan Annukan kengännauhoja.
Annukan mielestä se oli hyvä.
Hän ei vielä itse osannut.
Annukka tiesi, että oli sellaisia ihmisiä,
jotka pitivät toisista huolta.
Aimo piti Annukasta huolta.
Maailmasta löytyi aina joku,
joka osasi, jos itse ei osannut.
Annukka läpsäytti isän päälakea.
– Pömps pömps,
Annukka sanoi, ja
isä teki rusetin valmiiksi.

Kirjamessut 2017 banneriPeiton paikka julkistettiin perjantaina 27.10.2017 Helsingin kirjamessuilla. Kaksi vuotta sitten Helsingin kirjamessuilla Reijo Mäki kutsui Eppu Nuotion selkokirjakummiksi. Kunniaan liittyy yhden romaani selkoistus, tällä kertaa siis Nuotion Peiton paikka. Seuraavaksi selkokirjakummina hyörii Tuomas Kyrö, eli kahden vuoden kuluttua luettavana on selko-Mielensäpahoittaja.

– –

Eppu Nuotio
Peiton paikka
selkomukautus Johanna Kartio
Opike 2017
96 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja, Tapahtuma

Kirjamessut 29.10.2017

Talviaikaan taittuminen ei tuntunut missään, kun säntäilin sunnuntaitungoksessa kirjakansan kanssa. Seuraavassa muutama sunnuntaihetki.

Arkistoista fiktioon

arkistoistaVenla Hiidensalo haastatteli Katja Kalliota ja Anna Kortelaista historiaan sijoittuvien romaanien taustatyöstä. Anna Kortelainen rakastaa ilmapiiriä, jossa häntä ympäröi tutkijoiden hiljainen työ. Kalliolle arkistotyö on pakollinen paha:
– Musta tuntuu, että olen arkistossa epätoivoinen hönkäilijä. En ole tutkija vaan valehtelija eli fiktion kirjoittaja. Kun luin Yön kantaja -romaanin päähenkilön Amandan esikuvahenkilön potilasraportteja, löysin keskellä terveystietoja merkinnän potilaan väittämästä kuumailmapallolennoista. Koin, että potilaaseen suhtauduttiin siten, että hän on sekä hullu että arvoton. Kirjoitusprosessiani tuli tärkeimmäksi se, että Amanda on arvokas. Haaveeni oli, että paperipinoni – romaanini – tekisi arvokkaaksi  arkistopapereiden henkilön, johon ei potilastietojen perusteella uskottu millään tavoin. Olen ilahtunut, miten kirjablogit kirjoittavat Amandasta arvokkaana henkilönä.

Mikä sai tutkijan ryhtymään romaanikirjailijaksi? Anna Kortelainen heittäytyi fragmenttien äärelle:
– Ensimmäinen romaanini viipurilaistaustaisesta isoisästä perustui vain pieniin faktakatkelmiin, koska hänestä ei ollut arkistoja, enkä koskaan ole häntä tavannut. Katkokset, jotka puuttuvat, muuttuvat romaaniksi.

Historiasta

En saanut tarpeeksi historian käsittelystä romaaneissa. En myöskään Anneli Kannosta (ks. lukupiiripostaukseni). Anna Kortelainen johdatteli juttelua oivaltavasti Lahtareiden henkilögalleriaan, moniäänisyyteen, kieleen ja koskettavuuteen. Haastattelijan innostus siivitti keskustelua.

Baba Lybeck haastatteli Petri Tammista kirjasta Suomen historia. Suomalaisuus askarrutti.
–  Kun Linnan Koskela sanoo, että ollaan kuin ellun kanat, niin ei todellakaan olla, vaan hoidetaan vain niitä asiallisia asioita. Suomalaisuus on joko-tai-kulttuuria, keskustelukulttuurikin heijastaa sitä. Tuntuu siltä, että olisi aika antaa välillä armoa itselle. Rentous ei ole vaarallista.

Tammisen romaanin jopa mielenosoituksellisen arkisesti käsitelty kansakunnan historia perustuu yli 500 haastatteluun.
– Kirjanteon aikana ihmiset muuttuivat minulle tarinoiksi. Minua keskusteluissa kiinnosti, mitä ihmisille jää historian tapahtumista mieleen. Muistumat ovat alkeishiukkasia, hioutuneita muistoja.

Petri Tammisen oma lempitarina Suomen historiassa on Etyk-muisto. Siinä merkittävintä ovat pienet yhteyden hetket. Niin elämässäkin. Lukekaa.

Esikoiskirjakisa

Tänä vuonna on ilmestynyt parisataa esikoista. On siinä sivuja, joista seuloa valioita. Kymmenestä parhausehdokkaasta olen lukenut kolme.
Silja Kejonen: Vihkilumen talo (runoja, postaus tässä)
Ari Räty: Syyskuun viimeinen (jännitysromaani, postaus tässä)
Tuuli Salminen: Surulintu (romaani, postaus tässä)

Muut ehdokkaat ovat:
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin (novelleja), Heikki Kännö: Mehiläistie (romaani), Ossi Nyman: Röyhkeys (romaani), Maaria Oikarinen: Lucian silmät (romaani), Marjo Katriina Saarinen: Kerrottu huone (romaani), Annastiina Storm: Me täytytään valosta (romaani) ja Pauli Tapio: Varpuset ja aika (runoja).

esikoiset

Kiinnostavaa on se, että ehdokkaista moni on pienien kustantamoiden kirjailijoita. Ei ole yllätys, että työttömyyskeskustelupankin räjäyttänyt Röyhkeys on mukana. Kirjallisuus ja sen takana oleva todellisuus saavat puhuttaa.

Seurasin osan esikoispalkintotilaisuudesta. Haastattelut eivät oikein nousseet lentoon, joten lähdin kotiin  – lukemaan. Siitä kirjamessuissa perimmältään on kysymys: lukuinnon virittämisestä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjamessut, Tapahtuma

Anneli Kanto: Lahtarit. Kirjamessut 2017, lukupiiri

Kirjamessujen lukupiirit mahdollistavat rauhallisen yhteyden kirjaan ja kirjailjaan. Auditorion hämäriin asettunut kirjaharrastaja välttää muun messuhälinän ja pääsee keskittymään ja osallistumaan kirjakeskusteluun.

lukupiiri_aloitus

Sunnuntaiaamun lukupiirissä Salla Pulli esitteli Anneli Kannon ja sisällissotaromaanin Lahtarit (Gummerus 2017). Naistoimittajat ry:n lukupiiri johti keskustelua. Keskustelu välillä luiskahti osallistujien omiin muistoihin ja havaintoihin muusta kuin Kannon kirjasta, ja siitä syystä olisin toivonut lisää tilaa kirjailijalle. Onneksi joukosta erottuivat kultajyvät kirjan ja kerronnan ominaislaadusta sekä aiheen käsittelytavasta.

Kuva sysäsi kirjaan

Tampereen Vapriikin 1918-näyttelyssä Anneli Kanto näki valokuvan, jonka sotilasjoukosta hän tunnisti isoisänsä. Kanto ryhtyi miettimään isoisänsä kokemuksia. Lisäksi häntä vaivasi se, ettei valkoisten puolelta ole paljon fiktiota.
– Romaanin Hermanni on mun paappa, tai se, jollaiseksi hänet kuvittelin. Sain romaanin sopivasti tehtyä Suomi 100 -vuoteen, koska aiempi kirjaidea piti vaihtaa, sen aiheen kuuluisasta naisvangista oli varannut dokumentintekijä.

Lapsena Kantoa eivät pelottavan isoisän sotajutut kiinnostaneet. Paappa kyllä kertoi Messukylän taisteluista.
– Se puhui, että tapuliin sijoitettu kivääri, kuolemankukko kylvi tuhoa. Paappa sanoi, että ”oitis ne pantihin seinälle, Sinisaloja ne oli kummatkin”. Muistan niiden puheiden järkyttäneen.

Naistoimittajien lukupiirin pohdinnoista poimittua

Päivi Istala aloitti lukupiirin esittelemällä kirjaa. Hän painotti, että Lahtarit on tärkeä kirja. Muotoratkaisu on onnistunut. Vaasasta Viipuriin edetään kronologisesti, ja siitä kerrotaan monin äänin.
Lahtareiden murretta ihailen, se vie mukanaan. Hieno taito on saada henkilöt puhumaan. Nerokas ratkaisu on se, että kertojat vaihtuvat mutta pysytään samassa kontekstissa.

Istala luki pienen katkelman Hermannin osuudesta, jossa nuori mies kuvaa kotikontuja ja jokimaisemaa. Anneli Kanto kertoi, että Kyröjoki on yksi kirjan symboleista: joki joka virtaa ja vie, tapahtui mitä tapahtui.

Lukupiiriläiset nostivat kirjasta keskeisiä asioita. Kirjan henkilöillä ei ollut vaihtoehtoja, eikä sodan jälkeen ollut voittajia, vaan kokemusten jälkeen seurasi tyhjyys, ankaruus vaieta vaikeista kokemuksista. Kirja herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, vaikka tavallaan aihe on tuttu. Romaani virittää etsimään lisätietoja 100 vuoden takaisesta sodasta. Kaikki olivat kirjasta vaikuttuneita.

Miten kirjailija selviää raskaista aiheista?

Lahtarit kuvaa järkyttävästi sitä, miten sattumanvaraisuus ja eriarvoisuus vaikuttavat ihmisiin. Lukupiiriläinen kysyi:
– Tämä kirja on asioiltaan kauhea ja siinä on silti ihmeellinen asia, että se on niin hienosti kirjoitettu. Miten olet Anneli itse selvinnyt kirjan teosta?
– Ahdistuin kyllä, eli kirjan kirjoittamisen jälkeen oli vähän sotineen olo eikä uskoni ihmiskuntaan vahvistunut. Mutta kyllä siitä toivuin. Veriruusuista minut arkeen palautti murrosikäisen lapseni kanssa eläminen, vaikka samalla todella surin Veriruusujen tyttöjen kohtaloa.
Lahtarit siis ahdisti ja sitä kirjoittaessani mietin, miten pienistä maalaispojista tulee parissa kuukaudessa tappajia. Kun elintasoerot leviävät ja lisäksi tulee vihapuheet ja hirveä tietämättömyys, huhumylly – silloin on matala kynnys hirveyksiin.

100 vuotta sisällissodasta

Lahtarit on ajankohtainen, koska sisällissodan satavuotismerkkipaalu saavutetaan keväällä. Kanto tähdensi, että taistelut kestivät oikeastaan vain alle kaksi kuukautta
– Näin lyhyt sota ja me yhä perataan sitä.

Keskustelun aikana tuotiin esille se, että Kannon sisällissotaromaanit kuvaavat merkittävästi sitä, miten ihminen lähtökohtaisesti ei ole hyvä tai paha, vaan sitä, miten ihminen pystyy sekä hyvään että pahaan. Keskustelun aikana viitattiin useasti Lahtareiden sisarteokseen Veriruusut, joka kertoo tehdaspaikkakuntien naisista sisällissodassa. Romaanien pohjavirtaan liittyen Kanto siteerasi Aleksis Kiveä:
– Yks enkeli, yks perkele sielussani elää. Ihmisessä vaikuttavat kummatkin.

Niin Lahtareissakin – hienosti kerrottuna. Yleisö on toiveikas, että Lahtarit tulee nimitetyksi Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

lukupiiri

 

– –
Kirjamessut, lukupiirit: lisäinfoa tässä.

Anneli Kanto keskustelee Lahtarit-romaanista sunnuntaina lisäksi klo 13.00 Eino Leino -lavalla.

Postaukseni Lahtareista tässä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut, Romaani, Tapahtuma

Kirjamessuväläyksiä 28.10.2017

Lauantaina messut täyttyivät kirjaväestä. Muutaman tunnin täyteläisen ohjelman jälkeen aion siirtyä itse asiaan eli lukemiseen. Sitä ennen välitän lauantain messutunnelmani lyhyen kaavan mukaan.

Kirjabloggaaja-aamiainen

Bonnier kutsui kirjabloggaajia aamiaiselle, jolla kuusi kirjailijaa kertoi palan painikkeeksi kirjoistaan.

Heikki Valkama: Pallokala
–  Usein tunnen, että japanilainen kulttuuri on tutumpi kuin suomalainen, mutta aina löytyy joitain syvempiä viittauksia, joista en tiedäkään mitään ja niitä selvittäessäni joudun vaikka perehtymään ruokaan, runouteen tai puutarhanhoitoon.

Marianna Kurtto: Tristania
– Viiden runokirjan jälkeen oli opettelua proosan juonenkuljetuksessa ja henkilökuvauksessa. Kiinnostuin käsittelemään kaipuuta, syyllisyyttä ja välimatkaa, siksi valitsin miljööksi maailman syrjäisimmän asutun saaren, Tristanian.

Roope Sarvilinna: Osuma
– Minua kiinnosti pahuuden käsite, mutta kirjasta tuli lempeämpi kuin oletin. En tiedä, mitä runoproosa tarkoittaa, mutta sellaista tunnelmaa hakevaa tekstini on.

Joona Konstig: Vuosi herrasmiehenä
– Herrasmiestestivuotenani suurin muutos tapahtui pääni sisässä, ei niin ulkoasussa tai vain käytöksessä.

aamiainen

Vasemmalta: Heikki Valkama, Roope Sarvilinna, Joonas Konstig ja Marianna Kurtto.

A.W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat
– Runokokoelmien jälkeen päädyin seikkailuromaaniin. Lapsena koettu kirjallisuuden ihmeellisyyden ja leikkimisen tunne oli asia, jonka halusin kirjaani.

AW

Nimikirjoitus minulle.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
– Joka maassa tunnetaan jäärä, joka valittaa kaikesta. Mielensäpahoittaja on kuitenkin hahmo, joka ei vain valita vaan etsii kaikkeen ratkaisuja.

Mielensäpahoittaja

Mielensäpahoittaja näkyy.

Runousko ei kiinnosta?

Haukio

Ehkä runous kiinnostaa massoja tai Katso pohjoista taivasta -runoantologian toimittaja Jenni Haukio. Tai sekä-että. Hieno kirja se on. Niin on paljon hienoa myös nykyrunoudessa, jota onneksi julkaistaan, vaikka levikki on proosaa paljon pienempi.

Tuntuma omaan tuotantooni

Kahden euron alelaarista putkahti ”varhaistuotantoani”, Eino Leinon pienoisromaaneihin kirjoittamani esipuhe (SKS 1995). Uusin hengentuotteeni Onnen asioita (Avain 2017) löytyy Avaimen ja Selkokeskuksen osastoilta.

Kohtaamisia

Kollegoita, kirjabloggaajia, ystäviä ja tuttuja käveli vastaan vahingossa ja sovitusti. Virkistäviä kirjakokemusten ja kuulumisten vaihtamisia. Tärkeää oli myös tapaaminen edesmenneen Lukutoukka-blogistin äidin kanssa.

asiaan

Ja sitten itse asiaan. Minkä valitsen?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjamessut

Kirjamessut perjantaina 27.10.2017

Kirjamessujen esiintymislavojen kirjakeskustelut sekä kohtaamiset kirjailijoiden ja kanssalukijoiden kanssa vakuuttivat: kirjamessut kolahtavat. Lukijoiden viitseliäisyyteen luottaen julkaisen pitkähkön kokemusjutun perjantaista. Valitsen runsaasta tarjonnasta nämä: Rosa Likson, Kjell Westö, Marjo Heiskanen, Selja Ahava, Anni Kytömäki, Eppu Nuotio ja selkokirjat.

Kirjamessut 2017 banneri

Rosa Likson ja Kjell Westö

LiksomWestöPerjantain käynnistin Rosa Liksomin ja Kjell Westön keskustelulla kirjailijuudesta. Liksomin kirjoittaminen on muuttunut todella paljon 30 vuodessa: ensimmäiset kirjat hän kirjoitti kirjoituskoneella, kunnes siirtyi tietokoneella kirjoittamiseen. Tekstinkäsittelyohjelmien korjaustoiminnot mullistivat kirjoittamisen. Westöllä on sama kokemus korjaamisen helppoudesta, kirjoittamisnautinnosta – joskin ikäviäkin kokemuksia on:
– Kerran tietokone pimeni ja löin tietokonetta, joka kadotti koko novellikokoelman. En uskaltanut kertoa korjaajalle väkivallasta konetta kohtaan. Kaikki on muuttunut 80-luvulta paljon, mutta yhä olen hidas kirjoittaja ja yhä valtaa sama hyvän olon tunne, kun aloitan kirjoittamisen.

Kirjailijat keskustelivat myös työhön liittyvistä esiintymisistä ja julkisuudesta. Vuoteen 2011 Liksomia ei kirjakarkeloissa näkynyt:
– Mutta Hytti nro 6:n jälkeen aloin esiintyä ja markkinoida kirjoja. Pääni ei olisi kestänyt esiintymistä ennen kuin vasta viime vuosina. En edes pystynyt nuorena hakemaan kirjapalkintoja. Nyt pidän etuoikeutena, että pääsen puhumaan itselleni tärkeistä asioista. Almanakka täyttyy, mutta olen tarkka siitä, että joka reissun jälkeen on kaksi vapaapäivää. Everstinnaa kirjoitin seitsemän vuotta. En sitä paremmaksi voinut tehdä. Siksi otan kaiken palautteen vastaan

Westö valitsi reissaamislinjan alusta asti.
– Olen karaistunut kirjoittamiseen, mutta kirjan ilmestyminen jännittää. Suljen kaiken informaation julkaisupäivinä, esimerkiksi Rikinkeltainen taivas -romaanin julkaisupäivänä istutin hedelmäpuita. Toisaalta itsenäinen asenne on kehittynyt vuosien aikana. Kirjoitin uusinta nelisen vuotta, se on pitkä aika. Silti nykyisin pystyn sivuuttamaan nihkeät arvioinnit nopeammin kuin nuorena. Ihminen pystyy muuttumaan ja olen oppinut pitämään esiintymisistäkin.

Kirjablogit ja kirjallisuuspiirit ovat tasoittaneet sinänsä tärkeää kirjakritiikkiä, tähdentää Westö. Kirjablogit herättävät keskustelua kirjoja rakastavien kesken, mikä on pelkästään hieno asia. 

Liksom antoi ohjeet aloitteleville kirjailijoille: pitää olla rehellinen, rohkea, raivokas ja anarkistinen. Westö lisäsi listaan sinnikkyyden.

Anni Kytömäki

Anni KytömäkiAnni Kytömäen syksyllä ilmestynyt romaani Kivitasku on seitsemän sukupolvien yli kulkeva tarina.
– Tykkään lukea pitkiä romaaneja, koska siten ehdin tutustua henkilöihin. En suunnittele kirjoittavani pitkiä romaaneja, mutta tarinat vievät mennessään. Ja niin kirjailijana ehdin tutustua henkilöihini.

Astuvansalmen kalliomaalauksien edessä vietetty päivä vakuutti Kytömäen menneiden aikojen ja sukupolvien merkityksestä.
– Aloitin kirjoittaa romaania nykyajasta, ja aluksi piti pysyä nykyajassa ja menneen ajattelin näkyvän vain henkilöiden tekemien esine- tai päiväkirjalöydöin. Ihastuin itse niin Sergein hahmoon, että aloin käsitellä mennyttä suoraan henkilöiden kautta. Tykkään kirjoista, joissa vähitellen pääsee oivaltamaan asioita, siksi Kivitaskun henkilöiden yhteys toisiinsa ei ole heti selvä. On mukava tilanne, kun tarinan yllättää myös kirjoittajan itsensä.

Romaanin tematiikkaan kuuluva vankeus ilmenee eri aikoina eri tavalla. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä enemmän kahleet eivät ole konkreettisia vaan päänsisäisiä. Kivien ja kallion merkitys monenlaisena on myös romaanissa tärkeää. Esimerkiksi kallionlouhinta ja lobotomia vertautuvat toisiinsa: kummassakin tapahtuu peruuttamatonta.

Marjo Heiskanen

Marjo HeiskanenMarjo Heiskasen kerronnallisesti taidokas romaani Mustat koskettimet kertoo muusikoista. Kirjan tapahtumat ovat fiktiivisiä, mutta kirjassa on tilanteita todellisuudesta väännettynä fiktion kierteelle. Omat pianistikokemukset vaikuttavat Heiskasen kirjaan ja kirjoittamiseen.

– Aiemmat kirjani syntyivät sykähdyttävästä kokemuksesta, tämä syntyi kirjailijan viileästä arviosta, että tähän on materiaalia. Aihe oli järkiavioliiton kaltainen. Tiesin, mitä en halunnut tehdä: en sijoitta musiikkia tarinaan vaan tavoittaa muodon ja tarinan itse asiaan. Halusin ennen kaikkea kirjoittaa siitä, mitä muusikko voi olla, mikllainen voi olla muusikon sisäinen kokemus, mitä se voi olla yleisölle ja mitä se voi olla yhteiskunnassa. Otin etäisyyttä omaan muusikkouteeni. Muusikkokoulutus tosin auttaa kerroksellisuuden tajuun kirjoittamisessa. Uskon, että musiikkikoulutuksen sorminäppäryyttä edellyttävä jatkuva tekniikan hiominen on siirtynyt kirjoittamiseen, tekstin hinkkaamiseen.

Heiskasen romaanin henkilöt riemastuttavat ja raivostuttavat. Kirjakeskustelussa etenkin romaanin assari-Sarin pisteliäisyys puhutti – eikä syyttä: mielenkiintoisen kirjan kiehtova taka-alahahmo.

Selja Ahava

Selja AhavaSelja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa –romaani on ollut esillä etenkin kirjailijan omakohtaisen kokemuksen vuoksi. Romaani on kuitenkin romaani, romaanin naisessa on kirjailijaa, mutta hän on romaanihenkilö, ei yksi-yhteen-kirjailija. Oman keittiönpöytäkokemuksen (mies kertoo olevansa nainen) jälkeen Ahava kirjoitti muistiinpanoja puolisen vuotta. Teksti alkoi saada kaunokirjallisia piirteitä ja assosiaatioita kahdeksan kuukauden kuluttua. Kolumbuksen osuus loksahti paikoilleen, kun varmistui, että Kolumbus todella kävi neljä kertaa mantereella, jota luuli Intiaksi –  ja siitä käynnistyi varsinainen kaunokirjallinen työ. Kerronnan matkapäiväkirjamainen ote tulee sen vaikutuksesta, että Ahava luki paljon vanhojen löytöretkeilijöiden autenttisia tekstejä.

– Alusta asti oli selvää, että tarvitsen oman näkökulman lisäksi yhden tai kaksi muuta. Oman elämän tarina ei riitä vaan kirjassa pitää olla aihe, joka puhuttelee. Ihmisen tarve ottaa elämää haltuun ja ihmisen pienuus maailmankartalla – ne ovat kirjassa tärkeitä. Kolumbus kävi parilla hassulla saarella, hän ei valloittanut maailmaa, vaikka kuvitelmat siitä olivat pömpöösit. Samoin läheisissä ja itsessä on paljon, mitä emme tiedä vaikka luulemme niin. Oikeassa olemisen tarve on surkuhupaisaa.

– Voin kirjoitan oman tarinan niin, että se on vajaa. Teksti on aina suhteessa siihen, mitä ei sanota. Juuri siksi siitä puuttuu ex-mieheni tarina tai muiden. Jokaisella on oikeus omaan tarinaan, toisten tarinoiden paikka on jossain muualla. Kirjan rakenteella, taitolla, tyhjillä kohdilla voin näyttää, että tämä ei ole ainoa tarina. Se huutaa muiden tarinoiden poissaoloa. Halusin kirjalle visuaalisen muodon hahmottomasta välitilasta – eihän keskellä merta näe mantereita – ei ole mitään, mikä pysyy, kaikki on liikkeessä, vuotaa ja valuu käsistä.
– Kirjani tarina voi herättää empatiaa mutta myös epämukavuutta. Kirjallisuuden tehtävä on kertoa vaikeita tarinoita, jotka vievät vieraille vesille. Esimerkiksi rakkaus ei aina riitä. On häpeällistä tajuta, että esimerkiksi puolison keho on tärkeä, en sellaista ollut aiemmin määritellyt.

Peiton paikasta Mielensäpahoittajaan sekä Seesam

Eppu NuotioEppu Nuotion romaanissa Peiton paikka 1960-luvun lapsi löytää oman maailmansa, vaikka isä on poissaoleva ja äiti masentunut. Alkuperäinen romaani on kutsistunut kolmannekseen, kun se on nyt selkoistettu.

Mukauttaja Johanna Kartio korostaa, että mukauttamisessa on kyse karsimisesta, oleellisten tapahtumien seulomisesta. Esimerkiksi Peiton paikassa piti jättää paljon tapahtumia ja henkilöitä pois.
– Täytyy olla nöyrä kirjan hengelle ja samalla rohkea jättämään pois. Ja kielen täytyy olla helppoa.
Eppu Nuotio on tyytyväinen mukautukseen.
– Johanna on ratkaissut lopun hienosti, nerokkaasti. Olin tosi jännittynyt, kun luin selkoistuksen ensimmäisen kerran. Huojennuin ja ihastuin: oma kirja on mutkitteleva polku, selkoversio on suora tie.

Eppu Nuotion selkokirjakummikausi päättyy Peiton paikan julkistukseen. Uusi kirjakummi on Tuomas Kyrö.
– Kiinnostavalta Mielensäpahoittajan selkoistaminen kuulostaa. Samalla se kuulostaa aivan samalta, mitä kirjailijan työ on, tiivistämiseltä. Ja samalla dramaturgiselta työltä. Näin kirjallisuus menee sinne, mitä pitääkin, eli kaikkialle. Minusta on kiva antaa oma tekele uudelleenkäytettäväksi, niin se syntyyt uudelleen. Selkoistus muistuttaa kääntäjän työtä. Mielenkiinnolla odotan!

Lopuksi Tuomas Kyrö lupasi lukea selkokirjoja kuten Eppu Nuotio suositteli. Esimerkiksi Eppu Nuotiolle kirkastui Vares vasta selkoistuksena.

Selkokirjallisuuden tunnetuksi tekemistä toivottavasti avittaa selkokummikirjailijaperinne. Medianäkyvyyttä yhä tarvitaan, jotta ymmärrys kaikkien kirjallisuudesta helpon kielen keinoin leviää. Tietysti pitää olla selkokirjoja, joita levittää. Hienoa työtä sen hyväksi on tehnyt Avain Kustannus, joka perjantaina palkittiin Seesam-palkinnolla merkittävästä työstä selkokirjojen kustantajana.

selkokummit

Seuraava selkokummi: Tuomas Kyrö. Mukana Peiton paikan mukauttanut Johanna Kartio, edellinen selkokirjakummi Eppu Nuotio ja haastattelijana Selkokeskuksen Leealaura Leskelä.

seesam

Tunnustuksen merkittävästä työstä selkokirjallisuuden hyväksi sai Avain Kustannus. Palkinnon noutivat kustannustoimittaja Katja Jalkanen ja kustannuspäällikkö Tiina Aalto (keskellä), pakinnon jakoivat selkokeskuksesta Eliisa Uotila ja Leealaura Leskelä (reunoilla).

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut, Romaani, Tapahtuma

Kiasma lokakuussa 2017

Värittömänä lokakuun päivänä etsin värejä nykytaiteesta. Jonkin verran niitä löytyi, mutta mieleni myös musteni.

Ars Fennica

Ars Fennica -palkinto on taas jaossa. Yleisö saa myös äänestää suosikkiaan. Minun ei ollut vaikea valita ehdokastani. Hän on Camilla Vuorenmaa. Hänen puulle maalaamistaan teoksistaan sain kaipaamaani väriä. Puukaiverrustekniikka tuo lisäksi maalauksiin struktuuria. Aiheet ovat universaaleja, ja näyttelytekstin perusteella niitä on noukittu maailmalla koetusta.

Muiden ehdokkaiden työt jäivät etäisiksi. Se on sanottava, että Pekka ja Teija Isorättyän instrumenttiteos ilahdutti taidehistoriallisilla viitteillä ja herätti ajatuksia kauneus- ja kuolemamielleyhtymien kombinaationa.

Ars17

Olen taiderajoitteinen: en millään jaksa kökkiä videoteosten edessä. Tämänkertaisen Ars-näyttelyn teokset ottavat kantaa nykyaikamme viestintävälineisiin ja kokemusten sirpaleisuuteen, siis mikäpä sen mainiompaa kuin ilmentää sitä nykivin liikkuvin kuvin, kaapelinpätkin tai vaikka rutattuine näyttöruutuineen. Eli en saanut teoksista ihmeitä irti vaan huomasin ärsyyntyväni.

Vain mauritiuslaisen Nandita Kumarin kiehtovat lasipullotyöt saivat minut keskittymään. Isoihin pulloihin on upotettu pleksilevyjä, joihin on väkerretty kiehkuraisia kuvioita, osin kasviaiheita. Materiaaleina on esimerkisi komponenteilta näyttäviä elektronisia pikkupiuhoja. Kolme pulloteosta liittyy samaan teknologiateemaan kuin näyttelyn muidenkin taiteilijoiden työt. Kumarin teoksissa on interaktiivisuutta: yhdessä teoksessa katsojan puhallus muuttaa äänimaailmaa; toisessa teoksessa on pieniä näyttöruutuja, joissa videokuvassa vilistää maisemia. Innostuin Kumarista.

Korakrit Arunanondchai

Kiasma_lokakuu1.jpg

Newyorkilainen, thaimaalaistaustainen taiteilija sotkee töihin eri materiaaleja, valoja, värejä, ääntä ja liikettä. Isossa näyttelysalissa on veistosmaisia röykkiöitä, jotka pikakatselmuksella ovat kuin alienin oksennuksia tai kauheimman kaatopaikan jäänteitä. Jätettä, jonka kauheuksissa on jäänteitä kauneudesta; jätettä, jota jätämme jälkeemme. Yksityiskohtia on runsaasti, lisäksi valo- ja ääniefektejä.

Arunanondchain haastatteluvideosta sain selville, että hän on aloittanut farkkumaalarina, koska farkkukangas selvimmin symboloi globalisaatiota. Hän myös tekee videotaidetta, ja näytillä on rap-videotyylinen teos ja pitkä filosofinen videoteos, jossa näyttäytyy myös taiteilijan muistisairas isoäiti. Jälkimmäisestä nappaan minuun vaikuttaneen tekstireliikin:

löydätkö kauneutta tästä datan merestä

Kiasma_lokakuu2Muistisairauden teema koskettaa minua. Isoäitivideon katkelmallisen silmäilyn jälkeen katson ”kaatopaikkaveistoksia” toisin silmin. Ne alkavat näyttää kaaokselta, jota kertyy jokaisen mieleen kokemuksista ja muistoista. Veistokset tuntuvat siltä tilalta, jonka kuvittelen muistisairaan mieleksi, joka ei saa otetta aikaan, paikkaan, minuuteen ja muistoihin. Ja niin teokset asemoituvat uudelleen: niiden ympäristötuhoajatuksia tuottanut ensivaikutelmatulkintani muuttui. Kuvien (kuvataiteen) merkitystä ei voi kiistää – taas taiteilijan videon tekstifragmenttia lainaten –

tässä oudossa maailmassamme

– –

Kiasma: http://www.kiasma.fi/

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Marrasjännitystä 2017

Viime vuonna kokosin marraskuun alkuun jännärijuttuja, joita en lukemistani dekkareista ollut julkaissut. Huomaan niitä kertyneen tänäkin vuonna.

Viime vuodesta valveutuneena kutsun muita kirjabloggaajia mukaan pyhäinpäiväviikon kirjakekreihin. Jos sinulla on postaamaton jännitys- tai kauhukirjakokemus, tule mukaan levittämään marrasjännitystä:

marrasjännitystä_info

Minulla on viikon varalle varastossa jutut seuraavista jännäreistä. Sattumalta valikoimani on käännöskirjallisuutta. Näin tänä vuonna:

marrasjännitystä

 

Jännityslukemisiin!

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Jussi Adler-Olsen: Vartija

Yksi postauskommentoija voittaa Vartija-kirjan. Lue ohjeet jutun lopusta.

Jussi Adler-Olsenin sarja kööpenhaminalaisen rikostutkinnan kellariporukasta jatkuu tuttuun tapaan. Osasto Q setvii vanhoja, selvittämättömiä rikoksia. Vartija (Gummerus 2017) käynnistyy bornholmilaisen poliisin itsemurhasta, mikä juontaa juurensa lähes kaksi vuosikymmentä vanhasta, ratkaisemattomasta nuoren tytön liikennekuolemasta.

Vartija paljastuu mutkikkaan psykologiseksi perhe- ja ihmissuhdetutkielmaksi mustasukkaisuudesta. Nimi Vartija on osuva, sillä kirja kuvaa ihmispolojen monenlaista vartiointia: kytätään toisia, suojellaan totuudelta ja koetetaan pitää loitolla muita oma etu pyhittäen. Moitin hieman juonen pitkittämistä, mutta toisaalta hapuilu ja junnaaminen sopivat siihen, että vanhaan juttuun kuuluvien henkilöiden tunnistaminen ja löytäminen pakostakin vie aikaa. Lopulta etsitty asia löytyy ja lisäksi paljastuu rikoksia, joista lukija saa näkökulmakerronnan vuoksi etukäteen tietää, tutkijat eivät.

Vartija

Q-sarjaan oleellisesti kuuluu päähenkilön Carl Mørkin lähimenneisyyden poliisioperaatio, jossa kollega Hardy neliraajahalvaantui. Sarjan joka osassa nytkähdetään sen tapauksen selvityksessä askel eteenpäin. Samalla käsitellään Hardyn ja Mørkin suhteen kehittymistä, suhteen, jossa sekottuvat syvä ystävyys, syyllisyys ja uhriutuminen. Tämä on kiinnostava juonne Mørk-kirjojen juonissa.

Pidän henkilövetoisista dekkareista, ja sitä herkkua Adler-Olsenin sarjasta saa. Osasto Q:n värikäs henkilöstö keskinäisine suhteineen viihdyttää minua jälleen kerran. Mørkin mörkki persoona vetoaa, ja arvoituksellinen Rose jaksaa hämmästyttää. Uusi jäsen Gordon tuntuu vielä aika hailealta, mutta ei se haittaa, sillä aina ällistyttämään pystyvä Assad pelastaa kirjan. Assad harjoittelee tanskankielisiä sanontoja, vaihtaa kuulustelustrategioita ja seuraa Mørkia kuin hai laivaa – ja säilyttää yhä perimmäiset salaisuutensa. Solidaarisuus työpariin hitsautuu tiiviiksi:

Vaikka tieto olikin julma, heitä oli kaikesta huolimatta kaksi.

Toivoisin Adler-Olsenin löytävän seuraaviin sarjan osiin jysäyttäviä aiheita, kuten romaanissa Tapaus 64, tai virittävän piinaavan jännityksen kuten aloitusosassa Vanki. Aurinkokultti ei aiheena oikein minulle tässä osassa polttaen porota.

Lopuksi on vielä mainittava yksi kiinnostava asia, hitusen henkilökohtainenkin. Isäni alkupuolen elämän kotipaikka oli Kangasala, ja siellä visiteerattiin lapsuudessani tiuhaan. Jotenkin sykähdyttää, kun Vartija-romaaniin ilmestyy yhdeksi keskeiseksi henkilöksi kangasalalainen Pirjo, vaikkei hän taida aivan auvoisaa Suomi-kuvaa välittää…

Kirjamessut 2017 banneriSarjan soisin tulevan monille jännityksen ystäville tutuksi. Siinä yksi syy, miksi arvon  kommentoijien kesken yhden Vartija-kirjan. Vastaa postaukseeni viimeistään 26.10. klo 12 – voit voittaa kirjan omaksesi. Muista myös, että Jussi Adler-Olsen vierailee Helsingin kirjamessuilla 28.10. klo 14.30 Aleksis kivi -lavalla. Arvonnan toiseksi tulleelle lahjoitan Camilla Greben Kun jää pettää alta.

Kiitos Gummerukselle arvontakappaleista! 

P. S. Ennakkotietona tämä: marraskuun alussa vietän jännitysviikkoa. Tule mukaan!

marrasjännitystä (3)

– –

Jussi Adler-Olsen
Vartija
suomentanut Katriina Huttunen
Gummerus 2017
Osasto Q -dekkarisarjan 6. osa
570 sivua.
Sain kirjan kustantajalta lukijoille arvottavaksi.

Juttuni sarjan aiemmista osista:
Vanki
Metsästäjät
Pullopostia
Tapaus 64
Poika varjoista

115 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kilpailu, Kirjallisuus

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkönen sai juuri Suomi-palkinnon pitkästä ja monipuolisesta taiteilijaurasta. Tuorein teos Valomerkki (Otava 2017) on romaani masennuksesta. Härkösen taiteilijaromaanissa Anita tippuu depression mustaan kuiluun kesken kirjankirjoitusprosessin. Niin hänelle käy uuvuttavasti kirja kirjalta, kerta kerralta pahemmin.

Ansiokkaasti kirja kertoo päähenkilön suulla siitä, miten ainoa oikea elinkeino tuntuu samalla pahemmalta kuin kuolema. Kirjoitusprosessin vaiheita yhdistettynä syvenevään masennukseen avataan konkreettisesti. Angstin ankeus, masentuneen itsekeskeisyys ja ajatuskierteeseen hirttäytyminen välittyvät arkisesti – elävästi.  Kepeä kerronta kohtaa sattuvat ja satuttavat syöverit.

Kirjoittamisen pakko ja samalla siihen liittyvä ylivoimaiselta tuntuva luomisen tuska alkaa tuntua Anitasta yhdistelmältä, jota hän ei enää 50 täytettyään kestä. Hän on valmis kuolemaan mutta haluaa itse valittuun kuolinhetkeen ystävän rinnalleen. Pelkkä tietoisuus siitä hänelle riittäisi. Niin Anita uskoo. Anitan isän kuolema tuntuu olevan teemallinen alateksti: rinnan kulkevat todellinen menetys ja kertojan oma kuvittelukuolema, jolla hän jahtaa ystäviään ja aviomiestään.

Valomerkki

Pidän siitä, että romaanin avioliitto kuvataan lempeänä. Aviomies ymmärtää ja kestää: vaimo saa skitsoilla, se on osa häntä, se on osa yhteiseloa. Pidän myös siitä, että masennuksen lisäksi kirjassa korostuu toinen tärkeä aihe, ystävyys, jolle leimallista on suoruus ja huumori.

– Älä huuda mulle. Se eutanasiapaska on nykyaikaa. Päivitä ittes, pappa!
– Helvetin hermoheikko pikku diiva!
– Saatanan kärttyinen vanha homo?
– Äitis oli kun sua teki!
– Vittu!
– Tuommosta tötteröintiä sun touhus. Mutta odotellaan ku elämän laikka hioo vähän kulmia pois niin kyllä sustakin vielä ihminen saadaan.
– Susta ei saaha ihmistä mitenkään.
Alamme nauraa.

Romaanissa kuvataan pitkää ystävyyttä, jota kannattelevat rituaalit ja vankkumaton luottamus. Siitä esimerkkinä poimin edellisen sitaatin. Kirjassa on myös kollegiaalista ystävyyttä. Tärkeältä tuntuu kuitenkin sen kuvaus, mitä rohkeutta vaatii katkaista ystävyys, joka on alkanut tuntua pahalta tai aikansa eläneeltä. Romaanissa kerrotaan myös ammattiin liittyvästä pitkästä kirjailija-kustannustoimittaja-suhteeesta, jonka katkeaminen tuo turvattomuutta.

Härkönen osaa sorkkia tavalliselta tuntuvia asioita mutkattomasti mutta myös kärjistäen ja provosoiden. Ajattelen, että lopulta koko romaanin asetelma on provosointia: kaiken kauhean ratkaisuna voi kuoleman ajatuksella teoreettisesti hekumoida, mutta kun oikeasti onkin kuolla, teoria kääntyy itseään vastaan. Ravistelu elävien kirjoihin on paikallaan, ja se käy kokeneelta kirjailijalta olemisen sietämättömällä keveydellä. Valomerkki on virkeää viihdytysproosaa vakavista asioista.

– –

Anna-Leena Härkönen
Valomerkki
Otava 2017
romaani
252 sivua.
Lainasin kirjan ystävältä.

Valomerkistä on paljon postauksia, esimerkiksi Kulttuuri kukoistaaJärjellä ja tunteella, Kirjasähkökäyrä ja Opus eka.

Taitelijaromaani

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

Perheessäni ovat varsinaisesti Koiramäki-ajat jo vuosia sitten päättyneet, mutta hankittavahan tuo Mauri Kunnaksen uutuus on silti. Arvostan suuresti hänen taitoaan muokata koti- ja länsimaisia taruja ja klassikoita virkeään kuvakirjatyyliin. Tänään vietetään kansallista satupäivää, joten sananen Kunnaksen tuoreesta kirjasta on paikallaan.

Satupaiva_logo

Koiramäen Suomen historia (Otava 2017) yllättää siten, että siinä ei Suomi 100 -juhlan henkeen kelata viimeistä vuosisataamme vaan varhaisia aikoja. Kirja on selvästi Koiramäki-sarjan ensimmäinen osa, vaikka se ilmestyy viimeisimpänä.

Kunnas aloittaa 1500-luvun alusta ja päätyy 1800-luvulle Vänrikki Stoolin tarinoiden aikaan. Loppusivulla kuitenkin vilahtaa skeittaajakoira, ja kirja päättyy hienosti sukupolvien kiertoon.

Koiramäen lapset saivat aikanaan omia lapsia ja nämä taas omia lapsia ja nämä taas omia lapsia. Isien, äitien, mummujen ja vaarien lisäksi muodostui melkoinen joukko serkkuja, pikkuserkkuja, tätejä ja setiä. – -. Ja vaikka sitä on vaikea uskoa, tämäkin päivä on joskus kaukaista historiaa.

Koiramäen väen sukupolvet siis kehystävät sitä historianippelitietoa, jota Koiramäen Suomen historia tursuaa. Riittää, että vilkaisee kirjan sisäkansia: huimaavaa runsautta tarjoillaan taattuun piirrosyyliin. Kuvitus on ilmeikästä ja kannattelee tanakkaa tekstisisältöä. Uskon kirjan toimivan hyvin eri-ikäisille lukijoille johdatteluna menneiden aikojen pieniin ja suuriin käännekohtiin.

Se on sanottava, että Kunnaksen historianäkemys kirjan faktaosuuksissa on todella hisstory. Aika raskaaseen tyyliin Kunnas esittelee merkkimiehiä. Vain Kaarina Maununtytär, kuningatar Kristiina ja maininta Ulrika Eleanoorasta mahtuvat monipäisen äijäköörin joukkoon. Ja kovin sotaisia ovat tapahtumavalinnat.

No, henkilöesittelyt voi halutessaan silmäillä ja seurata kerrontaosuuksia, jossa tavataan esimerkiksi Agricola pränttäämässä kirjaimia seinään,  kirmataan nuijasodassa käpälämäkeen, perehdytään postin perustamiseen ja rakennetaan Viaporia. Kun tapahtumia katsellaan taviskoirien kautta, kunnasmainen viihdyttävänsivistävä perustyyli on voimissaan. Hykertelen esimerkiksi Hansin pelastumista Vaasa-laivakeikauksesta ja Leenan selviämistä noitavainoista.

Kansalaiset: lukekaa satuja ja muita lastenkirjoja mahdollisimman pitkään pikkuväelle ja isoille lapsille. Kaunistetaan tilastot, jotka hälyttävät: vain 25 % lukee jälkikasvulleen. Toivotan siis kansallista satupäivää joka päivälle. Iloisen urakan voi mainiosti aloittaa Mauri Kunnaksen tuotannosta.

Koiramäen

– –

Mauri Kunnas
Koiramäen Suomen historia
Otava 2017
kuvakirja kaikenikäisille
81 sivua.
Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Mielihyvää tuntien luen Mielensäpahoittajan Suomea (WSOY 2017). Tuomas Kyrön kehittelemän karvalakkikansan tervaskannon turinat viihdyttävät ja liikuttavat.

Saattaa joku nurista hahmon rahasampona louskuttavasta jorinaryöstöviljelystä. Marinaääni voi nousta siitäkin, että jo nyt laskelmoidaan tämän Suomi 100 -juhlinnan vuoksi jopa niin, että Itte Mielensäpahoittaja valjastetaan isänmaan elinvuosimuisteloihin. Minua ei haittaa, niin nasevasti Kyrö pistää huippuhahmonsa suuhun havaintoja entisestä ja nykyisestä maailmanmenosta. Minua huvittavat sanavalinnat ja tyyli.

Kun Juha Seppälän Suomen historia (uusintapainos tänä vuonna) tarkastelee vaihtelevan yksityistä historiaamme ja Petri Tammisen Suomen historia tarjoaa kollektiivis-yksityisen katsauksen, Kyrön kirjassa supistetaan näkökulma rajatusti yhteen ääneen. Voi se silti kertoa äijää enemmän. Tämä huutavan ääni korvessa tallentaa katoavaa kansanperinnettä ja on kiinni nykykotkotusten syrjässä.

Yksinpuhelua avartaa se, että ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva pojantytär pistäytyy vaarin luona Sysi-Suomessa, ja jotain sanailevat naapuri ja omat pojatkin. Ja sitten vintiltä löytyy emännän päiväkirjat, jotka monipuolistavat kuvaa aviomiehestä. Vaikka halotaan Suomen itsenäisyyden vuodet, lähimmäksi päästään perhehistoriaa ja -suhteita. Ne ovatkin kiinnostavia. Ja tapahtuupa sellaistakin, että Mielensäpahoittaja on melkein tyytyväinen, vuonna 1973:

Emäntä huusi poikia syömään ja vasta sitten huomasi minut. Hymyili oikein suuresti ja se oli meidän perhe siinä. Hassusti vähän kaikki toisensa näköisiä ja aivan itsensä oloisia.

Ruokapöydässä ne ihmettelivät miksi toljotin heitä kaikkia, melkein tyytyväisen näköisenä. Sanoin, että nytpä voidaan ajaa kovassakin vesisateessa, kunhan noudatamme rajoituksia. Heitä nauratti, heitä usein nauratti kun eivät ymmärtäneet mitä puhuin, vaikka pelkästään totta minä puhun.

Jo ennen tätä kirjaa on Mielensäpahoittajan pehmeä sisus erottunut, nyt se ja kipupisteet näkyvät selvästi jurotuksen takaa. Rakkaus vaimoon ja jälkeläisiin on ja pysyy: vaikenemisena, tekoina ja itsepintaisuutena. Kirjan lopun hoitokotivierailu ja ylioppilaspuhe kruunaavat kaiken.

Mielensäpahoittajan Suomi

Ei vie Tuomas Kyrön uskottavuutta kirjailijana se, että hän istuskelee hupihemmona viihdeohjelmissa. Sanataitoa riittää kirjoihin. Jos Mielensäpahoittaja ei saa sinua vakuuttumaan, voit vaikkapa palata varhaistuotannon vakavaan romaaniin Liitto (2005). Minä puolestani jatkan iltaani Mielensäpahoittajan linjoilla, ja siirryn sulavasti Yle Arenaan seuraamaan 1970-luvun autenttista maalaiskyläkuvausta Rintamäkeläisiä, jossa Rintamäen Antti sopivasti yrmyilee samalla mentaliteetilla kuin Mielensäpahoittajan Suomen minäkertoja.

– –
Tuomas Kyrö
Mielensäpahoittajan Suomi
WSOY 2017
romaani
275 sivua.
Sain kirjan kustantajalta Kirja vieköön! -infossa.

Tuomas Kyrö on tulevat kaksi vuotta selkokirjakummi. Titteli julistetaan Helsingin kirjamessuilla perjantaina 27.10.2017 (Mika Waltari -lava klo 15.00 – 15.30). Kummiuden tavoitteena on edistää selkokirjallisuuden tunnetuksi tekemistä. Kahden vuoden kuluttua julkaistaan ensimmäinen selkokielinen Mielensäpahoittaja. Jos selkokirjat kiinnostavat, nouki blogistani niiden arvioita ja esittelyjä (asiasana selkokirja).

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Helsingin kirjamessut tuloillaan

Parin viikon päästä Messukeskus on pullollaan kirjallista vipinää 26. – 29.10.2017. Esittelen muutamat tärpit omilta messupäiviltäni. Valitsen takaperoisen lähestymisen sunnuntaista perjantaihin. Torstaina työ ja muu tohina pitävät minut poissa messuilta.

Kirjamessut 2017 banneri

Sunnuntai

Lukupiirit mahdollistavat vetäytymisen suljettuun, rauhalliseen tilaan ja keskittymisen yhteen kirjaan. Lukupiirissä lukija kohtaa kirjailijan. Olen bloggaajana mukana sunnuntaina klo 10.15 – 11.15 lukupiirissä, jossa aiheena on Anneli Kannon upea, moniääninen romaani Lahtarit (tila 201). Vielä mahtuu mukaan: ilmoittaudu kirjamessujen linkin ohjeiden mukaan.

Lukupiirin nimissä arvon kirjamessulippuja, joten kerro halukkuutesi osallistua messuille tämän postauksen kommentissa (tai Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa). Olet mukana lippuarvonnassa, kun vastaat viimeistään 16.10. Klo 17. Lipun voit käyttää haluamanasi messupäivänä.

kirjamessut_lahtarit

Lukupiirin jälkeen tähtään klo 11.30 kuuntelemaan ajatuksia Linnan Tuntemattomasta ja kokoelmasta Toinen tuntematon (Minna Canth) sekä klo 12 Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historiasta (Aleksis Kivi). Nämä kirjat hienosti – luonnollisesti eri tavoin –  välittävät historiaa ruohonjuuritasolla.

Annan itselleni kunnolla haahuiluaikaa ennen klo 15 alkavaa esikoiskirjapalkintoehdokkaiden esiintymistä (Aleksis Kivi). On kiinnostavaa, osuuko ehdokkuus vuoden mittaan lukemilleni esikoisille, kuten Komendantti ja Vien sinut kotiin.

kirjamessut_esikoiset

Lauantai

Lauantaiaamupäivän liehun kutsutilaisuuksissa. Niiden jälkeen valitsen illansuun ohjelmaa. Koska kuuntelin juuri Peter Franzenin uutuusromaanin äänikirjana, käyn kuuntelemassa taas hänen ääntään virkeän Ella Kannisen haastattelussa (klo 16, Aleksis Kivi).

Kirjabloggaajat päivystävät messupäivinä Booknäsin osastolla 6m48. Bloggaajat kirjavinkkaavat ja keskustelevat kirjoista. Lauantaina pistäydyn osastolla useasti.

Messuilla on ilahduttavasti runo-ohjelmaa. Runoilijat esiintyvät ja välitävät elävästi lyriikkakokemuksia. Taidan pistäytyä ainakin kaiken alkujuurilla, sillä Tarina-lavalla klo 17 juhlitaan: 100 vuotta suomalaista lastenrunoutta.

Philp Teirin romaani Tällä tavalla maailma loppuu on jotenkin hukkunut kirjavirtaan. Kenties porvariston hillitty charmi ei näinä aikoina lyö läpi. Minä vaikutuin kirjasta, joten kirjailijan ajatukset kiinnostavat (Aleksis Kivi klo 17.30).

Ehkä päätän päivän ”Antiikin myytteihin” (Kullervo klo 18). Ne tuntuvat yhä vaikuttavan kirjallisuuteen.

Perjantai

Aloitan klo 11, sillä syksyn kirjakolahduttajat Rosa Liksom ja Kjell Westö ovat silloin yhtäaikaisesti lavalla (Aleksis Kivi). He keskustelevat kirjoittamisen ja maailman muuttumisesta. Hetken harhailun jälkeen käyn kuulostelemassa Selja Ahavan haastattelua (Mika Waltari klo 12.30), sillä hänen uutuusromaaninsa kerronta kiehtoo minua.

Lounaan jälkeen tähtään klo 15 Mika Waltari -lavalle, jossa julkaistaan Johanna Kartion selkoistus Eppu Nuotion romaanista Peiton paikka. Samassa tilaisuudessa julistetaan seuraava selkokirjakummi. No, julkistan sen jo tässä: Tuomas Kyrö – eli kahden vuoden kuluttua ilmestyy ensimmäinen selko-Mielensäpahoittaja. Samassa tilaisuudessa palkitaan selkokirjallisuuden edistäjä, no, sen saaja jääköön vielä salaisuudeksi!

Peiton paikka_messut.jpg

Pidän tärkeänä, että näissäkin kirjakekkereissä muistetaan myös lukijat, joille lukeminen ei ole helppoa. Siksi selkokirjat (Selkokeskuksen osasto 6b68). Ja sen ohella iloitaan messuilla laajalla skaalalla kaikenlaisten kirjakuluttajien makumieltymyksistä, lastenkirjoista kovan luokan tietoteoksiin.

Siis tule messuille mukaan! Ohjelma on messujen nettisivuilla.

Muista: ilmaislippuja luvassa juttuuni kommentoimalla.

 

72 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus, Tapahtuma

Teatteri Jurkka: Kim, Lekki & Namwaan

Näytelmä Kim, Lekki ja Namwaan on syntynyt otsikosta luettavissa olevien naisten ja Saara Turusen yhteistyönä. Turunen sai vuosia sitten idean saattaa näyttämölle muita kuin ammattinäyttelijöitä kertomaan Suomeen rakkauden vuoksi muuttaneiden tarinoita ja siten tarkastella myös suomalaisuutta. Prosessista Turunen kertoo enemmän Teatteri Jurkan kotisivujen tekstissä, jonka perusteella voin vain todeta, että lähtökohta on tärkeä ja esityksen sisällön tuottamiseen täysillä heittäytyneet esiintyjät rohkeita.

Naiset esittävät vuorotellen monologeja, suomeksi ja englanniksi. Niiden välissä thai-kieliset iloiset rupattelut välittävät naisista toisen puolen – silloin minä olen kielitaidoton ja esiintyjät elementissään. Esityksen voitto on se, että  se moniäänisesti välttää thai-suomalaisuus-yksinkertaistukset, vaikka tyypillisiä kulttuurimielikuvia sivutaan.

Naisten elämäntarinat ovat kasvukertomuksia. Jokaisen kertojan lähtökohdat ja vaiheet eroavat toisistaan, ja siksi niitä seuraan herkeämättömällä mielenkiinnolla. Esiintyjien tarinoiden sisältö ja tapa kertoa viehättävät ja liikuttavat. Aitous ja raikkaus valloittavat. Myös kehon kieltä käytetään esityksessä mainiosti sipsuttelusta tanhuun ja revittelevään miestanssiin. Naisissa on ilkikurisuutta, riemua, voimaa ja herkkyyttä.

Esitys kertoo thai-naisten ohella suomalaisista miehistä – ja taas pisteet siitä, että yksioikoisuudet ohitetaan. Yhdelle naiselle suomalainen mies on aina kannustava sielunkumppani, rakastettava robotti, toiselle arvostuskokemus hiipuu arvostamattomuuteen, ja kolmannen elämänkulussa ero rajoittajamiehestä on reitti täyteen omaehtoiseen, häpeämättömään minuuteen. Katsojalta itku tiristyy väkisinkin tunteikkaissa tuokioissa, samoin hulvattomuuksissa.

Kim

Ihastelen monia näyttämöratkaisuja. Esimerkiksi esineet symboloivat syviä tuntoja. Sellaisina toimivat perunat, kahvikupit, pikkukuuset, käärme ja hirvensarvet. Valokuvilla on pieni rooli, suuri vaikutus. Paljastan nyt yhden minua säväyttäneen näyttämökuvan. Sain aika alkuvaiheessa kuulla, miten käärmeen näkeminen merkitsee thai-kulttuurissa rakastetun pikaista kohtaamista. Käärmeen avulla kiteytetään rakastuminen ja suhteen aistillisuus. Kun käärme sitten haudataan suomalaisen metsämökkipihan perunakasaan, se riittää kuvaamaan monen haaveen hautaamista.

Ihastelen myös tapaa, miten suomalaismiehet kuvitetaan jorailukohtauksessa: riemastuttava remuaminen sisältää samalla piikkejä äijäilystä ja tuskallisia thai-naisten kokemuksia kuten setelitukkoa tyrkyttäviä turjakkeita. Kohtausta voimistaa kunnon Suomi-iskelmä, joka tilanteessa muuttuu hupsutuksesta satiiriksi. Muutenkin äänimaailma on monipuolinen ja tilanteita sävyttävä kanneltyyppisestä taustamuzakista ja länsimaisista klassikkokappaleista buddhalaismunkkien muminaan.

Mitä enemmän esitystä muistelen, sitä enemmän kerroksia siitä keksin. Paljon kokemuksestani kertoo se, että työviikosta ryytyneenä raahauduin ennakkoesitykseen, ja lähdin sieltä virkistyneenä ja virittyneenä. Esitys puhuttelee: yksityisestä tulee yleistä ja yhteiskunnallista, kulttuurinen monimuotoisuus yhdistää vierasta ja tuttua. Loppukohtaus tiivistää sen, että esityksen naiset ovat tulleet sinuiksi kahden kulttuurin kanssa – tai sanoisin mieluummin: minuiksi, omiksi itsekseen.

– –
Kim, Lekki & Namwaan
Teatteri Jurkka, ensi-ilta 14.10.2017
Näyttämöllä: Kim Tauriainen, Lekki Nutchanart, Namwaan Yingsuksantisuk
Ohjaus ja dramaturgia: Saara Turunen
Dramaturginen dialogi: työryhmä
Koreografi: Janina Rajakangas
Valosuunnittelu: Erno Aaltonen
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Lavastus: Fabian Nyberg
Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas

kim2

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta

Sataa voi monenlaista, mutta multaa luulen satavan lähinnä arkulle. Sanna Karlströmin romaanin nimi Multaa sataa, Margareta (Otava 2017) taitaa viitata juuri siihen. Romaani kertoo isoäidin, äidin ja tyttären taloudesta jälkeen äidin miehen kuoleman.

Margareta on leskeytynyt puolitoista vuotta aiemmin. Mielen ja ruumiin ikävä sokeuttaa muun. Tytär Elouse on vielä lapsi mutta kasvamassa: hän kulkee yksin pihapolkuja, reittejä lammelle ja metsään. Margaretan vaativa äiti Linnea hapertuu vanhuuttaan. Ikävöivä tunnelma ummehduttaa suhteet, äiti-tytärsuhteissa ilma pilaantuu. Naisikon talo tarvitsee tuuletusta, mutta sellaiseksi ei riitä sinne ilmaantuva Erik. Jotain on kuitenkin kehittymässä, muutosmahdollisuus utuilee ilmassa.

Multaa sataa.jpg

Sanna Karlström on runoilija, ja runoilija on proosassaan tarkka sanoista. Tiheä teksti kätkee hetkiä ja tunnelmia, ei niinkään juoksutettavaa juonta tai monia tapahtumia. Aistikas kuvailu hallitsee, se pysäyttää tilanteita, purkaa havaintoja tuoksuin, kosketuksin, katseen kohtein, muodoin, värein, äänin ja mauin.

Romaani kertoo rakkaudesta, kuolemasta ja niihin liittyvästä ikävästä ja surusta. Romaanin ilmaisu samalla paljastaa ja peittää, ihan kuin muistot.

Suru on jo unohtunut, muuttunut näkymättömäksi kuin mikä tahansa pitkään seisonut sotku. Sotkun keskelle ilmestyy aika ajoin tuttu hahmo ja häviää näkyvistä jälkiään korjaamatta.

Aluksi hämäryys on karkottaa minua romaanin maailmasta. Ihmettelen tarkentumatonta aikaa ja paikkaa, henkilöiden paikantamattomia nimiä, jotka voisivat sopia minne vain länsimaista maailmaa. Ensimmäinen lukukerta tuntuu raskaalta. Ensimmäinen, todellakin. Sitten selailen kirjaa, palaan siihen uudelleen. Sukupolvien suhteet alkavat erottua entistä selvemmin: välien hierteet ja osaamattomuus lähestyä, odotukset ja vaatimukset.

Ja sitten minä näen näin. Multaa sataa, Margareta on pohjimmiltaan romaani rakkaudesta lapseen. Näen vain romaanin kursivoidut sivut. Ne kertovat etenkin isän viimeisten hetkien rakkaudesta pieneen tyttäreen. Rakkaus lapseen on rajaton, samalla rakkaus tulvii pelkoa siitä, että rakas etääntyy – luopumisen viiltävä suru siitä, ettei lapsen kasvua pääse seuraamaan. Luen romaanin kursivoidut sivut uudestaan. Ne OVAT runoa romaanin sisällä ja samalla kertomus yhdestä elämän tärkeimmästä hetkestä. Ensin luin koko kirjan, jossa kursivoidut sivut ovat kuin rajoja lukujen välillä. Luin uudestaan kursiivisivut alusta loppuun, sitten lopusta alkuun. Se on sekä loppu että alku, ja se kertoo asioista, joita on ja jotka jatkuvat, vaikkei niitä näe.

Tuulilasiin osuu pari pisaraa. Hän ajaa autolla aurinkoista hiekkatietä. Jossain on sateenkaari, mutta sitä ei tässä näe.

Taisin langeta kirjaluonnehdinnassani kryptiseksi. Luulen ymmärtäneeni jotain romaanista –  siis omalla tavallani, arvaillen. Arvostan kerrontaa, sen tapaa tavoittaa asioita, joita on vaikea verbalisoida. Monet asiat liikauttavat minua, etenkin monikasvoinen suru-aihepiiri. Romaani ei kuitenkaan humauta minua hurmokseen vaikka vetää puoleensa ja haastaa. Jään tietoiseksi, tunne jää toiseksi.

– –

Sanna Karlström
Multaa sataa, Margareta
Otava 2017
(pienois)romaani
157 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Kirja vieköön! on myös lukenut runoilijan ensimmäisen romaanin.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani