Aihearkisto: Tietokirja

Mervi Heikkilä & Marjo Nygård: Kissatalon asukit

Kirjoitan tietokirjaviikon (28.8. – 3.9.2017) jutun selkokielisestä kirjasta selkokielellä.

 

Tämä viikko on tietokirjojen viikko.
Viikon aikana tietokirjat ovat esillä,
jotta niiden monipuolisuus tulisi tutuksi.
Kirjan aihe voi olla esimerkiksi tiede, taide tai usko.
Tietokirjat voivat olla myös oppikirjoja,
tai ne voivat olla matkaoppaita tai keittokirjoja.
Ne voivat myös kertoa harrastuksista.
Myös elämäkerrat ovat tietokirjoja.

Esimerkiksi kirja Kissatalon asukit on tietokirja,
sillä sen tarinat ovat tosia.
Mervi Heikkilä kirjoittaa kissoista,
jotka on hylätty.
Joka vuosi 20 000 kissaa jää ilman kotia.

Kissatalon asukit kertoo 11 onnellista tarinaa,
joissa kissat saavat uuden kodin.
Kirjassa on tärkeää asiaa:
kotieläimiä täytyy hoitaa hyvin.

Jokaisen kissan tarina on erilainen.
On kiinnostavaa huomata,
että joka kissalla on oma luonne,
Esimerkiksi Jaska vaatii paljon huomiota
ja Pilli nauttii leikistä.
Kirjassa saa myös tutustua Jesseen,
joka pelastaa perheen tulipalosta.

Kissatalon asukit sopii etenkin lapsille.
Lisäksi sitä voivat hyvin lukea kaikki,
jotka ovat kiinnostuneita eläimistä.
Asiat kerrotaan helposti,
ja teksti etenee mukavan sujuvasti.
Vaikka tarinat ovat lyhyitä,
kissojen ja perheiden asiat kerrotaan elävästi.

Jokaisesta kissasta on kuva,
jonka on maalannut Marjo Nygård.
Kuvat sopivat hienosti tarinoihin,
sillä ne ovat selkeitä ja värikkäitä.
Monet kissat katsovat kuvissa suoraan silmiin.
Ehkä ne haluavat sanoa:
”Pidä hyvää huolta eläimistä.”

Kissatalon asukit

– –

Mervi Heikkilä, teksti
Marjo Nygård, kuvat
Kissatalon asukit
Avain 2017
Selkokirja
71 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja

Kolmanesvuosikatsaus: vinkit Lukuviikolla

Paraikaa vietetään Lukuviikkoa. Se innoitti kokoamaan kuluvan vuoden alun ajalta minua erityisesti ilahduttaneet kirjat. Lukuviikko oikein velvoittaa vinkkaamaan.

Kotimainen romaani

Yön kantaja

Katja Kallion Yön kantaja (Otava 2017) kosketti jotain sellaista minussa, mille ei ole sanoja. Amandan elämänkulku irtolaisesta Seilin saarelle pohjusti pikkuhiljaa sitä, että kunnolla tärähti, kun kirja kertoo Seilissä elämisestä. Kirja pistää miettimään vapautta omiin päätöksiin ja elämätöntä elämää. Kumpaakaan ei ehkä ole missään olosuhteissa. Aistivoimainen kerronta imeytyi ihon alle ja taito punoa tarinaa ajassa ja paikassa vaikutti.

Suomi 100 vuotta

suomen historia

Valtakunnan juhlavuotena ilmestyy monenlaisia kirjoja. Tästä teemasta ehdoton ykkönen on Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017). Episodifaktion otsikko on tyhjentävä. Tamminen on työstänyt tiivistä tekstiä tosielämämuisteluista, ja niin niistä on muovautunut liikauttavia yksityisiä, tavallisten kansalaisten tilanteita itsenäisyyden vuosilta. Voin vain ihailla sitä, miten lyhyisiin toteamuslauseisiin voi kätkeytyä syvältä survaisevia tunne- ja elämänasenneviestejä.

 

lahtaritIlmoitan täten, että tämän vuoden pakolliseen juhlalukemistoon kuuluvat Anneli Kannon romaanit Veriruusut (Gummerus 2008) ja Lahtarit (Gummerus 2017). Ne tulee lukea rinnakkain, sillä ensinmainittu kertoo hämäläisestä naispunakaartista ja jälkimmäinen pohjalaisesta valkokaartista. Kerrontakeinoiltaan ne eroavat sykähdyttävästi: ensimmäinen on melko perinteistä realismia, jälkimmäinen sirpaloitunutta näkökulmakerrontaa. Romaanit pistävät miettimään, mihin ihminen pystyy, ja sitä, millaisten vaiheiden jälkeen olemme nyt tässä.

Runot

katso pohjoista taivasta2

Tämä kirja voisi myös sopia otsikkoon ”Suomi 100 vuotta”. Yllätän oikeastaan itseni, että valitsen tämän: Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Jenni Haukion toimittama runoantologia alkaa odotetun kaltaisena, sillä kaikki klassikkorunot ovat löytäneet tiensä tähän(kin) kirjaan. Mutta mitä pitemmälle kirjassa etenen, sitä enemmän ilahdun: 1900-luvun jälkipuoliskolta on mukana mielenkiintoisia valintoja. Jos joku hankkii elämässään muutaman runokirjan, sopii tämä kelpo koosteeksi lyyrisestä kotimaastamme.

Käännösromaani

Uuden nimen tarinaKotimaiset uutuudet ovat selvästi innostaneet minua enemmän kuin käännösromaanit. Suosituskirjaa tähän kategoriaan on siten yllättävän vaikea valita. Ferrante, Han Kang vai McEwanKyllä se on Elena Ferrante! Perustelen valintani: Uuden nimen tarina kuvaa ankarasti 1960-luvun työläistaustaisten italialaisnaisten asemaa äideistä tyttäriin. Kehyksenä on yhä ”loistava ystävä”, poikkeuksellinen ja arvaamaton minäkertojan bestis, mutta minä käänsin katseeni kertoja-Elenaan, joka murretta peitellen pinnistelee lähiölähtökohdista akateemiskirjallisiin piireihin.

Jännitys

Jano

Juuri näin yllätyksetön olen. Alkuvuoden paras dekkari on Jo Nesbøn Jano (Johnny Kniga 2017). Kerronnallisesti ja kielellisesti tarinan punominen luontuu niin sutjakkaasti. Iljettävyyksiä riittää ja jännitys pitää vireessä loppuun asti ja sen jälkeen. Harry Holen ylivoimaisuus pitää kutinsa, ja pieni retkahdus lisää kiinnostavuutta – puhumattakaan sen seurauksista. Näin on kiva vihjailla paljastamatta mitään! Edellisiin Hole-osiin olen työlästynyt, rutiinisuorituksia, mutta Janoa luin verenmaku (hah) suussa.

Viihde

hammaskeiju

Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava 2017) sulatti sydämeni. Pasasen poikia en ole ennen tavannut, mutta nyt tutustun heihin tilanteessa, jossa poika aloittaa koulun ja yksinhuoltajaisä antaa väsymyksen vihdoin vallata. Tuohon kaikkeen kytkeytyy hupaisia ja hellyttäviä tilanteita. Ekstentriset entiset hiekkalaatikkotuttavat ja kehitysvammainen veli lisäävät aineksia arkiseen soppaan, joka maistuu makoisalta vaan ei äitelältä.

Tieto

kielen elämä

Viime vuoden puolelta putkahti lukemistooni Lari Kotilaisen Kielen elämä (Siltala 2016).  Kotilainen käy läpi kielemme kehityslinjat riemukkaan rennosti. Kotilainen aloittaa Volgan mutkasta ja päätyy rohkeisiin ennusteisiin kielen muutoksista. Harvoin lukee näin viihdyttävästi kirjoitettua tietoa. Teksti on sujuvaa, havainnollista ja jäsenneltyä, ja persoonallinen vinkeys välittyy tiukan tiedonvälityksen lisäarvona.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Tietokirja

Sinisiipi niityllä & Lukuviikko

Kirjastot ja koulut juhlivat lukemista lukuviikolla 17.-23.4.2017. Lukukeskus tuottaa materiaaleja ja eri tahot järjestävät tempauksia. Minä haastan kaikki postailemaan lukemisen puolesta – ei sen tarvitse kytkeytyä koulu- tai kirjastoympäristöihin. Riittää, että (ainakin) tällä viikolla kukin osaltaan somessa välittää lukemisen iloa ja tärkeyttä.

Lisään oman korteni Lukuviikon kekoon esittelemällä lapsille ja aikuisille sopivan luontokirjan Sinisiipi niityllä (Avain 2016). Koska kevään lämpoä ja kesän vehreyttä saa vielä odottaa, voi fiilistellä  kauniin kirjan kanssa. Kirjasta voi oppia asioita tai vain nauttia pääsystä kirjan keinoin kesäluontoon. Seija Niinistö-Samela on kirjoittanut kirjan selkokieliset teksti ja Juha Samela ottanut tunnelmalliset kuvat.

Aurinkoisena kesäpäivänä niitty on täynnä elämää.
Perhoset lentelevät värikkäiden kukkien joukossa.
Hyönteiset viihtyvät ympäristössä,
joka tarjoaa niille ruokaa ja suojaa.

Näin kirja käynnistyy. Niittyjen elämän esittely keskittyy lähinnä kesään. Kasvien ja hyönteisten yhteiseloa kuvataan lyhyesti, ytimet valiten. Kuvitus on keskiössä, ja teksti myötäilee sitä. Pidän kirjaa etenkin kauniina katselukirjana, sillä tarkat kasvi- ja hyönteiskuvat viehättävät. Ilahdun siitä, että suurennoksissa on aina mukana jotain ympäristöstä, jolloin voi hahmottaa mittasuhteet.

Selkokirjan luonteeseen kuuluu, ettei kaikkea voi kertoa vaan sisältöön pitää valita oleellinen. Tämä onnistuu hyvin. Kirja zoomaa tiettyihin niityn ominaispiirteisiin. Luonnonsuojelun taustahumina kuuluu sopivasti tekstistä ja kuvista.

Jonkin verran tekstissä on sellaista, joka olisi kaivannut kuvan apua tai uuden käsitteen selitystä. Jäsentelyn tueksi voisi teemoittaa väliotsikot, nyt esimerkiksi vieraskasvit tulevat ikään kuin kesken kaiken esittelyyn. Nämä ovat pieniä sivuhuomioita, sillä kokonaisuutena kirja on selkeä ja viehättävä. Se osoittaa mainiosti, ettei selko ole välttämättä erityistä vaan kaikille sopivaa. Siksi Sinisiipi niityllä sopii Lukuviikolle, kesällä mukaan niitylle kasvien tunnistuksen avuksi sekä kaikkiin vuodenaikoihin luontotunnelmointiin.

– –

Seija Niinistö-Samela ja Juha Samela
Sinisiipi niityllä
Avain 2016
luontokirja
79 sivua.
Sain kirjan muuten vain.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Selkokirja, Tapahtuma, Tietokirja

Täältä tullaan! Tampereen taidemuseo & Riitta Konttinen

Näyttelystä

Naistaiteilijat modernin murroksessa -näyttely eli Täältä tullaan! Tampereen taidemuseossa vaikuttaa merkittävältä muistutukselta. Kyllä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla taidetta tekivät muutkin kuin miehet sekä Helene SchjerfbeckEllen Thesleff ja Sigrid Schauman.

Tältä tullaan! näyttely

Nuo tunnetuimmat naisnimet ovat olleet suosikkejani siitä lähtien, kun kiinnostuin kuvataiteista. Tampereen näyttelyssä hartaana huojun Schjerfbeckin tyyliteltyjen muotokuvien edessä, Thesleffin Murole-maalausten valonkajossa ja Schaumannin värimaisemissa. Hyvä niin, mutta sitä parempi, että näytillä on vähän nähtyjä, todella moderneilta vaikuttavia teoksia unohdetuilta naisilta. Monipuolisesta valikoimasta poimin kolme minut naulinnutta tekijää.

Sylvi Kunnas on minulle tuttu Tulenkantajien liepeillä liikkuneista kuvataiteilijoista. Esimerkiksi Elina Vaarasta maalattu muotokuva näyttää, miten kohteesta välitetään tumma tunne. Tässä näyttelyssä oli väkeviä töitä tekijältä, joka toimi paljon kuvittajana, mikä oli monille taiteilijoille keino ansaita elantonsa, kun muuta taitelijuutta ei tuettu.

Täältä tullaan_Kunnas

Pitkään seisoin Kunnaksen omakuvan edessä. Siitä katsoo moderni nainen, joka tietää, mitä haluaa.


Täältä tullaan! 3

Sylvi Kunnas kuvitti Olavi Paavolaisen Valtatiet-runokokoelman, ja minä sain luvan käyttää kuvaa artikkelikokoelmassa, jota olin entisessä elämässäni toimittamassa.

 

 

Täältä tullaan! 2Poikkeavia ovat Greta Hällfors-Sipilän 1910-20-luvun maalaukset. Ne todella erottuvat muusta ajan taiteesta. Tilannekuvat vaikuttavat naivistisilta, ja niissä hahmoja, tilaa ja muotoja runnellaan tietoisen kömpelösti ja vääristyneesti. Karikatyyrimäisyyden taa kätkeytyy muuta. Joukossa on kiinnostavia kieltolain hengen vastaisia juhlintakuvia. Enkä ole nähnyt toista samalla pöyristyttävää ja säälittävää porvariplösömiehen kuvaa kuin on Sinipukuinen ihailija. Punakan ukon kourivat sormet leidin olalla puistattavat.

 

Ateneumin uuden ripustuksen myötä törmäsin ensimmäisen kerran Elga Sesemannin maalauksiin, joihin oitis hurahdin. Nyt Tampereella säntäilin Sesemannin maalaukselta toisen luo. Tässä taitelijassa tiivistyy näyttelyn nimi ja tavoite: tarkoituksena on tulla näkyväksi ja nähdyksi modernin murroksessa. Todella toivon, että Sesemannin töistä koottaisiin oma näyttelynsä ja hän saisi tunnustuksen tinkimättömän omaehtoisena maalarina.

Täältä tullaan!_Sesemann

Sesemannin maalaamissa henkilökuvissa lumoaa varma, leveä, paksu värijälki, joka välittää ihmisestä sirpaleen sielua, pinnanalaista ja puhuttelevaa. Hienoimpia ovat omakuvat. Monissa niissä tuntuu kuin kuva olisi suolammen tumman veden väreilevä kuvajainen. Baskeripäinen omakuva on suosikkini: vakava ja valmis – ikkunat auki.

 

 

Monia muita kiinnostavia töitä voisin luetella liudan, esimerkiksi Martta Helmisen henkilökuvat ja Tuulikki Pietilän sota-ajan grafiikan. Nämä kaikki on nähtävä. Kehotan käymään Tampereella.

Kirjasta

Riitta Konttisen kirja kietoutuu näyttelyn ympärille. Täältä tullaan! Naistaitelijat modernin murroksessa (Siltala 2017) valaisee taiteilijoiden töitä sekä vuosikymmenien taide-elämää ja -näkemyksiä. Miesten ylivalta on ollut taidekoulutuksessa, -kritiikissä ja näyttelytoiminnassa ilmeinen, sillä naistaiteilijat hyväksyttiin harvoin ja silloinkin vain, jos heidän tulkittiin välttävän ylitunteellisuuden tai naisellisen tyylin. Kiinnostavaa on, että jo 1900-luvun alkupuolella taideopiskelijoista suuri osa oli naisia, mutta näkyvyyttä he eivät saaneet.

Täältä tullaan! kirja

Kirjan kannessa on Elga Sesemannin omakuva.

Taidekirja teemoittaa sisältöä. Siinä pureudutaan esimerkiksi moderniuden merkkeihin, ulkomaisten taideopintojen vaikutuksiin, taiteilijaperhedynamiikkaan ja sotavuosien merkitykseen. Konttinen yhdistelee mielenkiintoisesti ajan asioita ja taiteilijoita. Samalla saa tietää taiteilijan tyylikeinoista, yhteyksistä aikalaisiin ja hitusia elämänkuluista.

Varsinaisia elämäkertoja ei kannata kirjasta odottaa, mutta tiedonjanon kirja niihin herättää. Varsin monet naistaiteilijat olivat taiteilijoiden vaimoja, ja naiset yleensä joutuivat pistämään työnsä kakkostilalle. Eivät kaikki. Uteliaisuuden herätti ”persoonallinen ja peloton väritaiteilija” Meri Genez (1885 – 1943). Hänestä saisi täydellisen romaani- tai elokuva-aiheen! Monilahjakkuus runoili ja taiteili ”kroonisesti ylävireessä”, opiskeli Dresdenissä, heilui Pietarin taidelehtipiireissä, jätti perheensä, avioitui toisen taiteilijan kanssa, eli taideyhteisössä Nizzan lähellä ja harrasti okkultismia ja spiritismiä. Entä taide? Kritiikin mukaan ”taiteilijatar on pyrkinyt uudistetulla antaumuksella aikamme maalaukselliseen henkeen”.

Minua kiehtovasta Elga Sesmannista (1922 – 2007) keräsin kirjasta kiinnostavia tietoja. Esimerkiksi sen, että aikalaistaidetuntijan lailla taiteilija itse piti ekspressionistista tyyliään makaaberina. Aikalaiskritiikki luonnehti aluksi häntä omaperäisenä, intensiivisenä ja rohkeana, mutta myöhemmin arvosteluissa oli vähättelevä sävy. Muutakin kiinnostavaa löysin: Sesemann kirjoitti lapsuudestaan omaelämäkerrallisen romaanin Kuvajaisia (WSOY 1959), ja hän eli taiteilijamiehensä kanssa joitain vuosia lähes erakkona Ruoveden Helvetinjärvellä. Eri taiteenlajit vaikuttivat hänen tyyliinsä.

Inspiraation lähteenä oli ensi sijassa kaunokirjallisuus, joka saattoi joskus olla visuaalisempaa kuin kuvataide. Vielä voimakkaammin ja välittömämmin inspiroi musiikki, mutta ”se ei ’näy’ maalauksissa, eikä siitä voi mitään kertoakaan”, Sesemann totesi. Hän ei myöskään halunnut noudattaa mitään filosofioita tai teorioita, vaan koki olleensa aina ”vastarannan kiiski”.

Riitta Konttisen kirja täydentää hienosti näyttelyä. Kirjasta huokuu perehtyneisyys. Lähdeaineisto on vaikuttava, ja tiedot yhdistyvät hyvin teosten ja taiteilijoiden työskentelyn käsittelyyn. Kirjan kuvitus on monipuolinen, silti lukemisen jälkeen tulee hinku nähdä Tampereen taidemuseon Täältä tullaan! -työt toistamiseen.

– –

Riitta Konttinen
Täältä tullaan! Naistaitelijat modernin murroksessa
Siltala 2017
312 sivua.
Ostin kirjan näyttelystä.

Näyttely Tampereen taidemuseossa 28.5.2017 saakka.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Kielen elämä & Kielen pilarit

Kahlasin kaksi kirjaa kielestä. Toinen elää, toinen asettuu pilareille. Kärjistän toki, mutta se on totta, että lähestymistavoiltaan suomen kielen syväluotaukset poikkeavat toisistaan. Näin Agricolan ja suomen kielen päivänä näistä on ilo julkaista.

Kielen elämä

Lari Kotilaisen Kielen elämä (Siltala 2017) levittää lennokkaasti hyvivoivan suomen kielen sanomaa. Lähtökohtana on se, että alati muuttuva ja elinvoimainen kielemme on menestystarina.

Kyseessä ei ole tavanomainen tasaisen kronologisen etenevä pukudraama, vaan yllätyskäänteiden värittämä, poukkoilevien kohtausten nykynäytelmä.

Näin Kotilainen johdattelee suomen kielen kehityksen alkuvaiheisiin, mutta niin voisi kuvata kirjan kirjoittajan ilmaisutapaa. Tavallaan se kyllä etenee kronologisesti mutta nykynäytelmätyylisesti se lomittaa aikoja, poukkoilee leikkisästi ja ennen kaikkea se viihdyttää. Harvoin lukee sekä rentoa että asiaan paneutuvaa tietoteosta.

Kotilainen käy läpi suomen kielen alkuvaiheet, Agricolan, kieliopin ja sanaston huiman kiihdytysvaiheen 1800-luvulla, kirjallisuuden vaikutusta kielen kehitykseen, itsenäisyyden ajan kirja- ja puhekielen ilmöitä, murteita ja tulevaisuudennäkymiä. Ennusteet ovat hauskoja, perusteltujakin. Ei muuta kuin odottamaan kielenhuollon höllenemistä ja uusia suomen kielen muotoja sekä pelkäämään luku- ja kirjoitustaitoon perustuvaa eriarvoistumista.

Ehkä tässä on yksi tekemämme matkan opeista: kielten kohtaloita heiluttavat niiden puhujien ajatukset ja arvostukset. Tämä on tavallaan lohdullista. Jos kielen puhujien aatteet tekivät suomesta sen, mitä se nyt on, on kai ajateltava näin olevan jatkossakin. Suomen kielen menestys on sen puhujien käsissä. Meidän käsissämme.

Kielen elämä ja Kielen pilarit

Kielen pilarit

Markku Variksen kirjan Kielen pilarit (Avain 2017) aiheidenkäsittely käynnistyy Agricolasta ja jatkuu kielenkehittäjämiehistä suomenkielisen kirjallisuuden merkkimiehiin. Mediaa käsitellään alkuvaiheen lehdistöstä nykysomeen. Varis perehtyy myös fennisteihin ja didaktikkoihin. Lisäksi koulunäkökulma on väkevästi esillä.

Varis on samoilla linjoilla kielen muuttuvuudesta kuin viimeisin siteeraukseni Kotilaiselta. Varis korostaa ideologista puolta, kieleen sisältyviä arvoja ja asenteita sekä oppimista.

Monien kansalaisten kielikäsityksiin ilmeisesti on muodostunut sellainen musta aukko, että jos äidinkieltä on osannut puhua, kirjoittaa ja lukea arkipäivän tilanteissa, se yhä takaa sivistymisen ja kasvun kohti ihmisyyttä. Unohdetaan sekä maailman että kielen muuttuvan koko ajan. Jos kielenkäyttäjä haluaa pitää työkalunsa kunnossa, sen huolto edellyttää jatkuvaa tiedostavaa käyttöä ja elinikäistä oppimista.

Käsite kielikäsitys mainittu! Se on Variksen kirjan keskiössä, ja siihen sihdaten hän vaeltaa merkkihenkilöistä ja instituutioista toiseen. Kirjoittaja pyrkii yleistajuiseen esitykseen kielikäsityksistä, niiden muutoksista ja merkityksistä, mutta on aika uskollinen tutkimustyylille, joita jotkut kannanotot tuulettavat. Tulee tunne, että asian painavuus on tarkoituksella painettu kirjaan asiallisesti, ehkä jopa opetuksellisesti – elinikäistä oppimista tukien.

– –

Lari Kotilainen
Kielen elämä. Suomen kieli eilisestä huomiseen
Siltala 2017
Tietokirja
239 sivua.
Lainasin kirjan Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjalta, jonka postaus on tässä. Myös Kirja vieköön ja Kirjavinkit ovat innostuneesti postanneet kirjasta.

Markku Varis
Kielen pilarit
Avain 2017
Tietokirja
346 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Kansallisteatterin ja Maijalan Canth

hella-herkka-hehkuvainenSyksyllä luin Minna Maijalan monipuolisen ja avartavan Canth-kirjan Herkkä, hellä ja hehkuvainen (Otava 2014). Elämäkerta kiedotaan Minna Canthin teoksiin, ja siten kohdehenkilöstä saadaan irti enemmän kuin vain kertaamalla kauppiasleski-kiistakirjoittaja-yksinhuoltaja-asioita. Hienosti Maijala osoittaa, ettei Canthin teoksista voi erottaa toisistaan yhteiskunnallista ja psykologista puolta. Eikä Canthia voi lukea vain poliittisina manifesteina, vaan synteesinä ajan eurooppalaisista virtauksista.

Useimmat Canthin teoksista voidaan tällä tavoin lukea eräänlaisina sairaskertomuksina, joissa esitetään, kuinka henkilöhahmon intohimot syntyvät ja kehittyvät ja kuinka ne tuhoavat ihmisen. Yhteiskunnalliset olosuhteet ja muut ympäristötekijät sekä henkilöhahmon luonne muodostavat materiaalin, jota naturalistinen kirjailija teoksessaan tutkii ja tarkastelee.

canthMiten Kansallisen Canth-näytelmä näyttää kohteensa? Miten siinä esitetään intohimot, olosuhteet ja luonteet? Seppo Parkkisen käsikirjoittaman näytelmän on ohjannut Kaisa Korhonen, ja esitys on saanut alaotsikon Kertomus uuden ajan ihmisestä. Maijalan uustulkinta Minna Canthista on inspiroinut tekijöitä, ja siten Canthia katsotaan ajan aaltoja seuraavana teatterintekijänä.

Draama juoksuttaa vikkelästi Minnan vaiheet ennen draamatöitä, myös muu monipuolinen tuotanto ohittuu. Mielenkiintoisesti Minnan kauppiaspuoli näytetään vain äidin kautta. Canthin äitiys ja ystävyys ilmenee näytelmässä lähinnä menetyksinä. Kohututtavuus Juhani Ahon kanssa ohitetaan huitaisten. Pääosin näytelmä on Canthin teatteriteosesittely, näytelmäkatkelmia näytelmässä. Jos ei Canthin draamoja tai elämänkertaa tunne, en tiedä, miten esityksessä pysyy kärryillä.

Intohimo Minnan (Cécile Orblin) hahmossa läikkyy, luovan työn kuume välittyy, myös se, miten Minna oli ajan hermolla. Uskon, että siitä syystä myös esimerkiksi puvustusta ei kahlita aikaan, vaan ikään kuin Canthin moderniutta korostetaan siten, että välillä Minna keikkuu voimistelurenkaissa alusvaatteisillaan, välillä hehkuu hihattomassa glamouriltapuvussa. Myös Papin perhe -pätkä on modernisoitu alleviivaten Canthin draaman käypyyttä tänään.

Monet lavasteratkaisut toimivat, ja ne ilmentävät teatteria teatterissa. Jotain huikeita valaistuksella korostettuja kohtia on myös. Kaikki palaset eivät kuitenkaan loksahtele kohdilleen, eli kokonaisuus tuntuu hajanaiselta. Tsehovin Lokki-näytelmän kohtaus vaikuttaa perustelemattomalta.

Maijalan Canth-elämäkerrasta saa käsityksen Canthin ja suomalaisen teatterin puuhamiehen Kaarlo Bergbomin jännitteisistä suhteista. Kansallistetatterin näytelmässä annetaan paljon tilaa Canthin ja Bergbomin sisarusten kohtaamisille, eikä lähestyminen ole niin pistävä kuin voisi odottaa. Canth-näytelmä onkin enemmän näytelmä suomalaisen teatterin kehityksestä kuin Minna-näytelmä. Myös Ida Aalbergin voimahahmo on näytelmässä tärkeä, vaikka Maijalan kirjan perusteella rouvilla ei oikein synkannut.

Näyttelijäporukka tuntuu puhaltavan samaan hiileen, ja moni vetää usean roolin. Pikantti erikoisuus esityksessä 10.2.2017 oli se, että Aalbergin näyttelijä oli sairastunut ja roolin paikkasi pikahälytyksellä Maria Kuusiluoma. Hän luki osin roolinsa plarista, ja hyvin lukikin. Itse asiassa olisi alunperin ollut nerokas ohjausratkaisu, että toteutuksessa superdiiva olisi vetänyt roolinsa paperista!

Kosolti esityksessä oli kiinnostavia yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena se jätti minut kylmäksi. Jälkikirjoituksena en malta olla mainitsematta, että Canth ansaitsisi kunnon epookkielokuvan, sillä niin merkittävä, värikäs ja häkellyttävän monipuolinen kulttuuripersoona hän on ollut.

– –

CANTH. Kertomus uuden ajan ihmisestä
Kansallisteatteri
Käsikirjoitus Seppo Parkkinen
Ohjaus Kaisa Korohonen
Pääosassa Cécile Orblin
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/canth/
Tietopaketti esityksestä tässä.

Minna Maijala
Hellä, herkkä ja hehkuvainen. Minna Canth
Otava 2014
289 sivua.
Ostin e-kirjana, Elisa Kirja.
Muuta: Kokemuksiani Canthin novelleista tässä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Tietokirja

Vuosikatsaus 2016

Aikamoinen vuosi on takana. Muusta viis – perinteiseen tapaan kokoan vuoteni kulttuurihuiput. Sanomattakin on selvää, että jouduin vaikeisiin valintoihin. Onhan esimerkiksi eri lähteissä moninkertaisesti mainittu kotimaisen proosan kova taso. Listauksesta jäävät pois monituiset hienot kohtaamiset kirja- ja blogi-ihmisten kanssa; ne pysyvät sydämessä. Tällaiseen otokseen päädyn.

Kotimainen esikoisromaani

Vaaka kallistui tällä kertaa Lempin puoleen. (Toinen nainen oli toisessa vaakakupissa.) Minna Rytisalon romaanin rakenne miellyttää kovin, sillä ristiin katsovat näkökulmat tarjoavat vivahteita tapahtumiin ja henkilöihin. Omaperäinen ratkaisu on myös se, että päähenkilöä ei tavallaan ole, vaikka häntä puhutellaan. Tunnekylläinen tarina tempasi minut kesällä täysillä mukaansa ja on jättänyt väkeviä muistijälkiä.

Kotimainen proosateos

Nyt kyllä peesaan reippaasti Finlandia-kisavoittoa. Vaikka mieli tekisi valita toisin, en voi. Jukka Viikilän romaani vei helmikuussa jalat altani, ja yhä siis konttailen sen edessä. Akvarelleja Engelin kaupungista hidasti ja hiljensi. Toistan tuolloisen ajatuksen: romaani ei tee yksityisestä yleistä vaan sisäisestä julkista. Vaikuttavaa kerrontaa, vangitseva tunnelma.

Kotimainen dekkari

Jari Järvelä sai Metro-trilogian päätökseen sellaisella kierteellä, että annan kaikki epäuskottavuudet anteeksi. Päätösosassa Tyttö ja seinä on entistä enemmän merkillisiä henkilöitä ja yhteensattumia, mutta jännite ei siitä notkahda. Nyrjähtänyt meno ei kätke sitä, että tämä kotkalainen kostosinfonia kannattelee romanttista pääteemaa. Miltä tuntuisi loihtia jonkun vuoden jälkeen Metron paluu, kirjailija Järvelä?

kotimaiset

Kotimainen runokokoelma

Processed with Snapseed.

En pyri jou-räppipiireihin, en hae katu-uskottavuutta, en poimi keski-ikäisten tätien nuorekkuuspisteitä. Kunhan vaan tykkään Paperi T:n runoista, joissa on sattuvaa sanaa, kulmikasta kuvaa, ajatuksia liikuttelevaa. Joka päivä hätkähdän ilon puolelle Post-alfan vuoksi, sillä liimasin allakkani kanteen kokoelman viimeisen runon: nää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin

 

Lapset ja nuoret

naondelLuin tänä vuonna hävettävän vähän lastenkirjallisutta, joten en voi siitä mitään lausua. Nuortenkirjallisuuskin jäi muutamaan niteeseen. Valitsen kuitenkin suosikikseni rajatapauksen, Maria Turtschaninoffin Naondelin, jonka mieluusti luokittelen (nuorten) aikuisten fantasiakirjallisuudeksi. Synkeähkö saaga selvittää, mitä tapahtui ennen Maresia. Erilaisten naisten tarinoista askelletaan alistamisen rappusia pitkin vapauden mahdollisuuteen. Kirja loihtii mahdollisia maailmoita.

Käännösromaani

nora-websterColm Tóibín tekee sen taas. Kerronta imee itseensä, vetää puoleensa. Nora Webster on kiteytettävissä lyhyesti: Nora jää leskeksi ja koittaa pärjätä sen jälkeen perheensä kanssa. Hillitysti ja hallitusti aukeaa mielettömän hienot näkymät henkilöihin toiminnan keinoin. Tätä on, kun proosassa ei selitetä vaan näytetään ihminen.

 

Käännösdekkarisarja

ireneKoska ahmin Pierre Lemaitren dekkarit siinä järjestyksessä, kuin ne käännettiin, jouduin tinkimään kronologiasta. Suosittelen lukujärjestykseksi Irène, Alex ja Camille. Alex ilmestyi jo viime vuonna, kaksi muuta tänä vuonna. Jännärikonventioita noudatetaan pieteetillä ja sopivasti varioiden. Kauheudet kuuluvat genreen, ja ne kuvataan niin, että tuntuu. Kerronta vakuuttaa ja henkilöihin kiinnittyy, joten siedän jopa sen, että päähenkilö sotketaan jännärijuonen keskiöön muutenkin kuin selvittäjänä.

Äänikirja

jarjen-ja-tunteen3Vasta tänä vuonna olen tottunut kuuntelemaan äänikirjoja. Koska olen ytimeltäni visuaalinen, asetan äänikirjalle kovia ehtoja: kerronnan tulee olla etenevää, henkilöt kiinnittäviä ja lukija ärsyttämätön.  Enni Mustosen viisiosainen romaanisarja Järjen ja tunteen tarinoita kuvaa itsenäistymiseen päätyvää historiaa naisnäkökulmasta: se koukuttaa, viihdyttää ja jopa liikuttaa. Muista valinnoistani poiketen, tämä on ”vanha” tuote, sarja vuosilta 2004-2008.

 

Tieto

h-niin-kuin-haukka

Helen Mcdonald työstää isän kuoleman aiheuttamaa kriisiä haukkaa kesyttämällä. Tiedän vähemmän eksentrisiä tapoja surun käsittelyyn, mutta tiedän nyt tällaisenkin. H niin kuin haukka -kirjan kerronta tavoittaa yksityisen matalalennon vaiheet älykkäästi ja tunteikkaasti. Hyvät kirjat ovat tällaisia: etukäteen ei  voi uskoa, että kirja kannattelee.

 

Asiaa

100-syyta-lukea2Vuoden viimeisen viikon asiaproosalukukokemuksen nostan myös listalleni. Uskallan sanoa, että tämän kaiken tiedän, mutta se ei estä lukunautintoa: 100 syytä lukea. Marika Helovuo kokoaa mutkattomasti hyvät syyt nauttia kirjoista. Sanonpa, ei ole kenelläkään yhtään syytä olla lukematta tätä kirjaa.

 

Draama

olive-kitteridge-9781471149047_hrSeulon tässä teatteri-, elokuva- ja tv-draamakokemuksiani, ja tv:n puoleen käännyn, vaikka on ollut suuri ilo ollut osallistua esimerkiksi Bloggariklubiin ja nähdä sen myötä kiinnostavia teatteriesityksiä. Katselin HBO:n välityksellä hienon sarjan Olive Kitteridge, ja huomaan, että sen jälkeen YLE on esittänyt sen kolmesti. On kyllä komeasti näytelty draama perheestä, jossa tömäillään tunteissa ja puheissa niin että kolisee. Kiehtova tunnelma kuorruttaa kaiken.

Näyttely

kusama3Taidenäyttelyissäkin on ollut runsaudenpulaa. Joudun arpomaan muutaman huippukokemuksen kesken. Japanilaisen Kusaman näyttely In Infinity HAMissa tuotti iloa. Peilihuoneiden äärettömyydessä nautiskelin perusmuodoista, -väreistä ja -olemisesta. Kumarran sille, että mielenterveyden horjunta ei ole mitta tai este taiteen tekemiselle.

Kirjallisuustapahtuma

Helsinki LitOnhan Helsingin kirjamessut hieno kokonaisuus, ja siellä hellitään kirjabloggaajia esimerkiksi kustantajatilaisuuksin ja kirjapiirein. Viihdyin tapahtumassa joka aukiolopäivä. Siitä huolimatta nautintollisin kirjatapahtuma oli toukokuinen Helsinki Lit. Sain istua rauhassa salissa, kuunnella hienoja keskusteluja, joissa pureuduttiin teksteihin, kirjailijat keskenään. Lisäksi oli ilo tavata kanssabloggareita (niin kyllä kirjamessuillakin).

Kulttuurimatka

Julian parveke

Kesäreissu Veronaan ja ympäristöön virkisti ja viritti. Juhlistin sillä samalla Shakespearen 400-juhlavuotta haahuillen fiktiohenkilöiden oletetuilla olinpaikoilla ja lukien mestaria. Itse Italia ihastutti myös historiakerroksillaan, kesäsäällään ja herkuillaan.

 

 

Runoni

Hoksasin, että kymmenkunta vuotta olen vuosittain julkaissut jotain, usein porukan osana pedagogista tekstiä. Siitä poiketen toukokuussa ilmestyi  runojani: Kierrän vuoden. Haastetta ei puutu, sillä rustasin runot selkoksi, kielellä ja tyylillä, jonka on tarkoitus avautua myös lukijoille, jotka ovat runoon tottumattomia. En halua tinkiä tulkintakerroksista, mutta runoista pitää myös saada nauttia vain tunnistaen ja jakaen puhtaan havainnon – vaikkapa vuoden vaihtumisen:

 Vaihdan vuotta.
Se koskee kaikkia.
Koskee, ei satuta.

Pitääkö luvata jotain?

Lupaan:
Herään joka aamu,
käyn illalla nukkumaan.
Siinä välissä elän.

tuija_kierran-vuoden

Jos kahlasit juttuni loppuun, on todella syytä kiitellä siitä, että seuraat blogiani! Toivotan tulevalle vuodelle antoisia kulttuurihetkiä ja jakamisen iloa!

20 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Runot, Tietokirja

Marika Helovuo: 100 syytä lukea

Tarvitseeko minut vakuutta lukemisen hyödyistä? No, aina voi vahvistua. Joskus ahkera lukeminen nostattaa syyllisyydentunteita, kun aikaa vievä harrastus haukkaa ison osan muusta tärkeästä. Hyvät syyt siis syyniin.

Marika Helovuo on koonnut 100 syytä lukea. Tämä Lukukipinän sytytyskirja (Avain 2016) lähinnä suunnataan empiville lukijoille vaan toimii se himoharrastajallekin. Kirjan sata argumenttia ovat pistämättömiä. Vaikka kirjassa korostuu se, että lukemiseen ei tarvita syytä, todistaa tukku viime aikojen tutkimuksia kirjallisuuden lukemisen hyödyt. Todistelun runsaus ei tunnu tarkoitushakuiselta, vaikka tähtäin on ilmeinen: perustelut voivat olla vain lukemisen puolesta.

Siteeraan syytä 82, jonka voisi luulla tyhjentävästi kiteyttävän koko asian, mutta siitä huolimatta Helovuo saa ne 99 muutakin kohtaa kuulostamaan oleellisilta ja tosilta.

Kirja on ihmisen kokoinen mielekäs kokonaisuus tässä ympärillämme vellovassa informaatiotulvassa. Mitä enemmän meille on luettu satuja ja tarinoita ja mitä enemmän me luemme kaunokirjallisuutta, sitä paremmin kertomusten ja tarinoiden kaavavarastot meillä on. Kokonaisuuksien lisäksi saamme kirjallisuuden kautta omaan sisäiseen tarinaamme aineksia muiden tarinoista ja osaamme hahmottaa omaa tarinaamme suhteessa muihin.

Kirjassa viitataan Falubertiin, jonka mukaan tulee lukea 1500 kirjaa, jotta pystyy kirjoittamaan yhden kirjan. 100 syytä lukea -kirjan kirjoittaja on vuorenvarmasti niin tehnyt. On ilo lukea luistavaa asiaproosaa, jossa yhdistyy tieto, kokemus ja näkemys. Ote on vankan asiantunteva mutta miellyttävän suhteellisuudentajuinen, sävyltään kepeä. Lisäksi selkeä rakenne tukee helppolukuisuutta.

Suosittelen Lukukipinän sytyttäjää kaikille kirjallisuuskasvattajille ja ylipäätään lukemisesta kiinnostuneille, vaikkei vakuuttelua tarvitsisikaan. Lähestymistapa on kattava, sillä kirjassa otetaan huomioon kaikki ikävaiheet sikiöstä kuolevaan. Sopivasti siinä myös sirotellaan tuoreita kirjavinkkejä, vaan miksei niitä voisi olla enemmänkin.

100-syyta-lukea

Lopuksi pähkäilen, miten saisi ujutettua kirjan todelliselle kohderyhmälle: porukalle, joka ei lue. Soisin, että Kela sujauttaisi 100 syytä lukea -kirjan äitiyspakkauksiin. Jospa sen lisäksi kirjaintoilijat värväytyisivät agenteiksi, jotka tekijänoikeuksien rajoissa syöttäisivät someen aina silloin tällöin jokusen kirjassa kerrotusta 100 syystä.  Ja jokainen himolukija hankkikoon tämän kirjan lahjaksi tutulle, joka ei lue. Moinen aktivismi sopisi ensi vuoden tempausten kuten Kirja-Suomi 2017 ja YLE:n 101 kirjaa henkeen.


Marika Helovuo
100 syytä lukea. Lukukipinän sytytyskirja
Avain 2016
asiaproosaa lukuhalun nostatukseen
147 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kulttuuri kukoistaa -blogissa on infoa kirjabloggaajien ja YLE:n yhteistyöstä: Kirjablogit ja 101 kirjaa. Sen on tarkoitus viritellä tulta lukukokemusten jakamiseen.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Tietokirja

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen

Jos ei ole aikaa tai rahaa lähteä reissuun muulla tavoin, Matkaopas keskiajan Suomeen (Atena 2016) sopii mielikuvamatkailuun, siirtymään  ajassa ja paikassa.

Avaan kannen, ja heti minut tempaistaan menneeseen. Etukannen sisään on präntätty ”Pikaopas selviytymiseen keskiajan Suomessa”. Näiden 21 ohjeen avulla orientoidun aikamatkaani. Pidän mielessä esimerkiksi tämän oivan ohjeen: ”Älä tervehdi kadun varrella tarpeillaan olevaa.” Toisaalta 1400-luvulla (johon opas fokusoituu) kadunkaltaisia taitaa olla kunnolla vain Turussa, muut viisi keskiajan suomalaiskaupunkia ovat kyläpahasia. Meitä raakoja itämaalaisia asustelee Suomeksi tunnetusta kolkassa vain 200 000.

Saan aimo kasan vinkkejä muinaisesta elämästä. Keskiaikatutkimus on vireää, ja opaskirjaan on koottu historian, arkeologian, kansatieteen, uskontotieteen ja folkloristiikan tutkimuskirjallisuudesta populaari kooste. Ilari Aalto korostaa, että kyse on mahdollisesta todellisuudesta.

Kirjan rakenne on selkeä, ja samaa on sanottava myös kerronnasta. Pidän ajatuksesta, että tyyliin tavoitellaan kevyehköä matkaopasmoodia. Aina se ei ihan pysy yllä, mutta parhaimmillaan sen keinoin tunnen olevani reissun päällä. Välillä fakta tarjotaan silppuna, pompitaan ja toistetaan. On erityisen kiinnostava tietää arkipäivän asioista, kuten uskomuksista, ruuasta, pukeutumisesta, ajanvietteestä ja matkustamisesta.

matkaopas-keskiajan-suomeen

Tämänkin nyt tiedän: keskiajalla tehtiin turkkeja kissannahoista. Siksikö puhutaan pimeästä keskiajasta?

Peilailen Aallon tekstiä viime vuosina lukemiini historiallisiin romaaneihin. Huomaan, että romaaneista olen saanut vankan taustan tälle kirjalle. Paula Havasteen ja Kristiina Vuoren tarkat ajankuvaukset täydentävät opaskirjan faktoja ja maustavat niitä eläytymiselementein. Suosittelen täten keskiajan elämästä kiinnostuneille toden ja sepitteen rinnakkaiseloa.

Matkaopas keskiajan Suomeen sisältää faktatekstin ja syvennystietolaatkoiden lisäksi kuvitusta. Pidän autenttisista kuvista ja kuvittaja Elina Helkalan akvarelleista, jotka myötäilevät keskiaikaisten kirkkomaalausten tyyliä. Monet maisema- ja tilannekuvat sen sijaan tuntuvat enemmän sopivan 1960-luvun kansakoulukirjoihin. Mutta ainahan visuaalisuudessa on kyse makuasioista.

Keskiajasta perustietoa kaipaavalle opaskirja käy mainiosta perehdytyksestä. Sopiikin lopuksi sanoa keskiaikainen alasaksilainen tervehdys: moi!

– –

Ilari Aalto, teksti
Elina Helkala, kuvat
Matkaopas keskiajan Suomeen
Atena 2016
Tietokirja, asiaproosaa
256 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Ihminen napakasti: selkotietokirja

Anatomia on vaikea aihe, joten pidän selkokirjaa Ihminen napakasti (Avain 2016) kunnianhimoisena hankkeena. Löydän lasten tietokirjasta paljon hyvää mutta myös jotain hankalaa.

Otsikoinnissa hieman revitellään, mikä houkuttelee lukemaan lisää. Aihe on pilkottu sopiviksi annospaloiksi, sillä luvut ja kappaleet ovat selkotyylisesti lyhyitä ja tekstipalstat kapeita. Asioiden eteneminen tukee selkeyttä. Ihmisen elimistön esittely konkretisoituu etenkin aisteja käsittelevissä luvuissa. Pidän siitä, että kirjassa otetaan huomioon muutakin kuin ruumis:

Elämä eletään päivä kerrallaan
yhdessä muiden kanssa.
Kerro tunteistasi läheisille ihmisille.
Asioilla on tapana järjestyä.

Iiris Kalliola on kirjoittanut tekstin, jota Väinö Heinosen kuvat havainnollistavat hienosti. Monessa kohtaa kuvitus vaikuttaa elintärkeältä: kuvan kanssa asiat aukenevat. Kuvitus ilahduttaa, sillä se ilmentää kiinnostavasti tunnelmien vaihtelua. Aihetta voi pitää tavallaan vakavana, mutta kuvitus keventää ja hauskuttaa.

Välillä tekstin selkokieliseksi tunnistaminen liikkuu rajapinnalla, eli kielen vaikeusaste vaihtelee.  Hermostoa ei oikein avata, imusuonisto-osuuden soisin konkretisoituvan, sokeritasapaino mainitaan vaan ei selitetä – esimerkiksi nämä. Törmäilen tekstissä usein siihen, ettei uusia asioita aukaista, esimerkiksi ei tarkenneta, mitä tarkoitetaan kuitupitoisella ruualla.

Selkokielen kannalta ongelmallisimpia ovat tekstin vaikeat lauserakenteet ja hankalat sanavalinnat. Monet rakennehankaluudet olisivat olleet oiottavissa. ”Virukset ovat hankalia torjuttavia” -lause helpottuisi: ”Viruksia on vaikea torjua.” Edellinen esimerkkini on kuitenkin helpoimmasta päästä.

ihminen-napakasti

Mietin useaan otteeseen, kenelle kirja sopii parhaiten. Ajattelen sen käyvän etenkin kaikenlaisten koululaisten biologia- ja anatomialäksyjen virikemateriaaliksi sekä kertaamisen innostajaksi. Mikä ettei sama ilmiö voisi sopia nuorelle ja aikuisellekin. Toisaalta näen aikuisen kainalossa noin kymmenvuotiaan ihmisilmiöistä kiinnostuneen lapsen, sillä yhdessä lukemisen soisin jatkuvan siihen ikään ja pidemmällekin.

Ihminen napakasti -tyyppisiä tietokirjoja ilman muuta tarvitaan. Kirja kirvoittaa kysymyksiin ja keskusteluihin elämän ihmeellisyydestä. Se, mitä tämä lasten tietoteos sanoo aikuisuudesta, sopii muuhunkin:

Edelleen on jännittävää tutustua maailmaan
ja elämään ihmisenä toisten joukossa!

– –

Iiris Kalliola ja Väinö Heinonen
Ihminen napakasti
Avain 2016
selkokielinen lasten tietokirja
62 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja, Tietokirja

Petri Pietiläinen: Kissojen maailmanhistoria

Ihanko totta on mahdollista kaivella kehräävän kotieläimen synnyt syvät aikojen saatossa? Näin aprikoin, kunnes älysin, että Petri Pietiläinen on koonnut vastaavan teoksen koirista. Nyt kissaihmiseksi tunnustautuva Pietiläinen katsoo kissaa karvoihin: Kissojen maailmanhistoria (SKS 2016).

Tietokoonti kissojen ja ihmisten rinnakkaiselosta tietysti kiinnostaa tällaista kissan palvelijaksi tunnustautuvaa. Alma käyttäytyy kotonamme prinsessan elkein, ja lapsuudenkodissani kuninkaana häärii ex-kulkuri Klasu. Heitä ja aiempia kissatuttavuuksiani seuratessani olen yrittänyt selvittää kissojen sielunelämää. Turhaan. Kissoissa on arvoituksellisuutta, selvittämätöntä itsellistä arvokkuutta. Ihmistä he sietävät ja hellivät, kun haluavat.

Pietiläinen ei ruodi kissojen luonnekuvia tai rotuominaisuuksia. Hänen kirjansa on häkellyttävän monipuolinen tietopaketti kulttuurihistorian siitä siivusta, jolla on yhteys kissoihin. Pääsen tutustumaan kissa-asioihin muinaisessa Egyptissä, Aasiassa sekä antiikin, viikinkien ja kristinuskon ajan Euroopassa. Ajassa ja paikoissa edetään eri mantereille ja tähän päivään, jolloin Suomessa oletetaan olevan jopa miljoona kissaa.

Lemmikkieläimetön maailma voi olla vielä edessämme. Virtuaaliset lemmikit voivat tulevaisuudessa olla suurimman osan ainoita lemmikkejä. Kissat eivät kuitenkaan usko tähän tulevaisuuteen, sillä kissat ovat salaperäisiä. Internet täyttyi 2000-luvulla kissavideoista. Niitä on tallennettu jopa New Yorkin modernin taiteen museoon. Kissavideoita arvioidaan olevan internetissä miljoonia. Niiden määrän ylittävät vain kissakuvat, joita on jaettu jo kaksikymmentä vuotta ja joiden määräksi uutistoimisto CNN arvioi 6,5 miljardia kuvaa.

Kissoihin on suhtauduttu eri aikoina ja kulttuureissa ristiriitaisesti. Paikkansa kotikissa lunasti tehokkaana viljavarastojen suojelijana eli jyrsijöiden metsästäjänä. Silti kissat ovat välillä kantaneet syntitaakkoja, joiden vuoksi niitä on yritetty tuhota. Kissoja on syytetty paholaisen kanssa vehkeilystä ja säädyttömyyksistä. Huikea hahmo on esimerkiksi juutalaiseen perimätietoon kuuluva kissapaholainen Lilith. Aika yleisesti kissoihin on kytketty yöpuolen asioita ja feminiinisyyttä.

Kissojen maailmanhistoria etenee kronologisesti, halkoo maanosia ja nojaa monipuoliseen lähdemateriaaliin. Tekstin lukeminen käy vaivattomasti, sillä Pietiläinen kirjoittaa sujuvaa asiaproosaa. Hän on valinnut kuvaavia sitaatteja laajasta lähdemateriaalista, niin tieto- kuin kaunokirjallisuudestakin. Jonkin verran huomaan toistoa, mutta aika tavallista se on tietokirjagenressä. Lopun osio ”Lähteet ja lisälukemista” on varsinainen aarreaitta. Se sisältää hämmästyttävää nippelitietoa, ja mikä miellyttävintä, Pietiläinen kommentoi ja vinkkaa innostavasti esittelemiään lähteitä.

Kissaeläin on ensimmäisen kerran kuvattu noin 30 000 eaa. Kalliomaaluksista tähän päivään on kissoille sattunut ja tapahtunut suhteessa ihmiseen. Sen Pietiläinen välittää monipuolisesti. Riippumaton viehkeys ja arvaamattomuus tässä eläimessä kiehtovat, tai se, ettei kissan kanssa täysin pääse sinuiksi. Tätä tukee tietokirjailijan valitsema lainaus Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan -romaanista, Begmont-kissan oikeutetun itseriittoinen todistus:

Kissoja jostain syystä aina sinutellaan, vaikkei kukaan kissa ole tiettävästi vielä koskaan juonut sinunmaljoja kenenkään kanssa.

– –
Petri Pietiläinen
Kissojen maailmahistoria
SKS 2016
tietokirja
352 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Pertti Rajala: 100 totuutta Suomesta

Pertti Rajala on koonnut tietopaketin suomalaisuudesta: 100 totuutta Suomesta (Avain 2016). Kirja on selkokielinen, ja keskeinen kohderyhmä on suomen kieltä harjoittelevat maahamme muuttaneet. Väitteet valtakunnastamme sopivat keskustelunvirittäjiksi muillekin.

Kirjan totuudet on jaettu 11 osastoon. Asiaa on muun muassa ruuasta, juomasta, luonnosta, urheilusta, kulttuurista ja historiasta. Takakansi lupaa hauskoja juttuja ja tiukkaa asiaa, mutta valtaosin kirja välittää yleisiä käsityksiä ja totista tietoa. Joukossa on muutama mukava maahanmuuttajan puheenvuoro. Niitä olisi voinut olla enemmänkin.

Lainaan lisää takakannesta: Sibelius, sauna ja sisu. Vai jotain ihan muuta? Uusia näkökulmia ei suomalaisuudesta tarjota. Kirjan kulttuuritietous hellii kansallisia stereotypioita ja kliseitä, muttei niitä oikein voi välttääkään. Pelkistyksiksi ne helposti kääntyvät. Esipuheessa kirjailija hyvin toteaa, että eri mieltä niistä saa olla. Tämäntyyppisesti suomalaisuutta esitellään:

Suomessa sanotaan, että
”vaatimattomuus kaunistaa”.
Joidenkin mielestä vaatimattomuus on
tavoiteltava luonteenpiirre Suomessa.
Helposti suomalaiset vetäytyvät
omiin oloihinsa ja vähättelevät
omia saavutuksiaan.

Rajala tuntee tuotteliaana selkotekijänä yleiskieltä helpomman kielimuodon sekä kaunokirjallisuuden että tietokirjallisuuden kannalta. Kokonaisuutena kirja sopii lukijalle, jolla on kohtuullisen hyvä kielitaito, sillä teksti ei ole helppoa selkokieltä. Esimerkiksi pitkiä yhdyssanoja tai sanajohdoksia ei vältellä, eikä kaikkia harvinaisia sanoja selitellä.

100 totuutta Suomesta

Minua miellyttää kirjan neliskanttinen muoto, ja on hyvä, että joukossa on havainnollistavia valokuvia. Yli 200-sivuinen kirja vaatii selkolukijalta kärsivällisyyttä, mutta toisaalta tämäntapainen teos sopii selailuun, sieltä täältä lukemiseen tai vaikkapa opettajan ohjauksessa sopivan aiheosuuden käsittelyyn.

Suomalaisuuskirjoja voi käyttää sytykkeenä keskusteluille siitä, mikä kaikkea suomalaisuus voi olla, miten erilaisia asioita se on  eri ihmisille ja mikä on yleistystä tai ennakkoluuloja tukevaa. 100 totuutta Suomesta -kirjan rinnakkaisteokseksi sopii hauskasti alkuvuodesta kirjana ilmestynyt ja netissäkin elävä Karoliina Korhosen sarjakuva Finnish Nightmares / Suomalaisten painajaisia (Atena 2016).

– – –

Pertti Rajala
100 totuutta Suomesta
Avain 2016
selkotietokirja
228 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja

Tietokirjat vievät -haastevastaus

Lumiomena haastoi esittelemään tärkeitä tietokirjoja. Haaste on mukavasti muotoutunut matkalla minulle, joten minäkin mukautan sitä. Kerron viidestä tietokirjasta, joka ovat olleet elämäni varrella tärkeitä. Yhtä olen blogissani aiemmin pureskellut, vaikka alun perin kai haasteen tarkoitus on pointata ennen esittelemätöntä.


KasvioVarhaisvuosieni tärkeä tietokirja on ollut isän kainalossa katseltu Värikuvakasvio (WSOY, 6. painos 1960). Ruotsalaisen alkuteoksen on suomeksi toimittanut Eino Kärki. Kirjan haaleansävyiset mutta helposti tunnistettavat kuvat (E. Hahnewald) kiehtoivat kovasti, ja taisin aika hyvin kasveja oppiakin, joskin oppi on jo ojaan valunut – oi unohduksen vuodet. Lempikukkani metsätähti on kirjassa niin herkästi piirretty, että jokunen vuosi sitten kaavailin siitä tatuointia lapaluuhuni. Kaiverruttamatta on jäänyt.

120

Marie Curie kotimuseo, Varsova 7/2009

Elämäkerroista on moneksi, osa viistää fiktiota, vaikka tietokirjoihin ne luokitellaan. Nuoruudessani minuun kolahti lapsuudenkodin kirjahyllyyn unohtunut Eve Curien Äitini Marie Curie (WSOY 1946). Minua hämmästytti se, että tytär tunkeutuu siten äitinsä elämään. Suurimman vaikutuksen kuitenkin teki kohteena oleva tinkimätön tiedenainen, joka raivasi itselleen tilaa tutkijana. Yksi nainen voi siis nitkauttaa koko maailmaa keksinnöillään. Huikeaa. Vuosia sitten matkailin Varsovassa ja pakko oli fiilistellä nuoruuskirjaelämystä Curien kotimuseossa.

 

Sain roolinSain roolin johon en mahdu (toim. Marja-Liisa Nevala, Otava 1989) on ensimmäinen teos, joka tarkastelee kotimaista kirjallisuutta naisnäkökulmasta, alaotsikko onkin Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Artikkelikokoelma innosti minua suuresti: eri kirjoittajien kokoelma muljautti teematarkastelun toisenlaiseksi kuin aiemmat kotimaiset kirjallisuustiedekirjat. En ole koskaan pitänyt kirjallisuudesta kirjoittamista objektiivisena, tämä kirja vahvisti uskoani siihen, että näkökulma ratkaisee.
Art Noveau

Lueskelen mielelläni kulttuuri- ja taidehistoriateoksia. Mielen perukoilta pulppuavat joskus päntätyt perustiedot, ja niitä palauttelen alan kirjoja selaillen, etenkin kuvituksesta nauttien. Pidän monista taidevirtauksista, yksi on jugend. Viimeisimmän taidehistoriateoksen sain syntymäpäivälahjaksi tasavuosijuhliin:  Art Nouveau (Scala, Spectrum förlag 2010). Teos on yhteispohjoismainen, tekstitkin neljällä kielellä. Käsittelytapa on laadukkaan monipuolinen: jugendia tarkastellaan kuvataiteista koruihin, asuihin ja käyttöesineisiin.

NaparetkiViime vuoden tietokirjasuosikkini hohtelee kuin kimmeltävät lumihuiput Jäämeren rannoilla. Mitä sitä kiertelemään, Bea Usman Naparetki (Like 2015) on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Kirjan lähestymistapa älyttömään naparetkeen on omaperäinen, se ujuttaautuu ihon alle. Jääkentällä samppanjalastia laahaavat tutkimusretkeläiset ovat ihmisen absurdiuden kuva, sellaisena inhimillisen erehtyvyyden vertauskuva.


Tietokirjahaasteeseen kytkeytyy viiden suosikkinettilinkin paljastaminen. Kieliasioita tutkin Kotuksen sivuilta, säätä Forecasta, telkkaritietopäivityksiä Telkusta, usein tulee käytyä Ilta-Sanomien sivuilla höröttelemässä lööppejä  – ja viides valinta jää tekemättä, sillä selailen paljon ja usein monia sivustoja.


Haastan Hennan ja Maiskun, sillä minua kiinnostaa, minkälaiset tietokirjat heille maistuvat.

P.S. Lumiomena haastoi samaan aikaan Arjan, jolla on monipuolinen tietokirjalistaus.

 

9 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Tietokirja

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi

Välttelin tätä lainakirjapinon kirjaa. Epäilin, että alakuloon taipuvaisena masennuskuvaus käy liian raskaaksi. Sitten sisuunnuin: tunteita kohti vain. En kadu. Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi (S&S 2016) yllätti ja ilahdutti.

”Ketä kiinnostaa, kun ihminen vatvoo päähänpinttymiään?”

Tosiaan, voisi ajatella, että murheiden vuodattaminen lokeroituisi ”hohhoijaa”-hyllyyn. Kyllä kirjassa veivataan, mutta syystä. Masentunut möyrii itsetarkkailun mudassa ja tiedostaa sen. Se ei ole lukijalle rasitukseksi, sillä kokonaisuutta leimaa tunteen, älyn ja rehellisyyden liitto. Pauliina Vanhatalon kirja lähestyy aihetta haavoittuvuutta varomatta.

Keskivaikea vuosi

Vanhatalon ensimmäinen omaelämäkerrallinen teos kertoo vuodesta, jolloin depressiotaipuvainen kirjailija tunnustaa uupumuksensa ja saa masennusdiagnoosin. Hän kertoo kirjassa taustastaan ja työpaineistaan. Mieltä kuormittavat sosiaaliset tilanteet ja häiriintymisherkkyys. Etenkin häntä riepoo tunne siitä, että hän on vaikea ihminen aviomiehelle ja huono äiti lapsille. Ja näin käy: yksityiset muistiinmerkinnät muotoutuvat yleisesti kiinnostavaksi kirjallisuudeksi.

”Mutta voiko se riittää minulle?”

Näin Vanhatalo kysyy, kun arkipäivä on kohtuullisen hyvä ja kiitollisuuspäiväkirjaan on pari kirjattavaa kohtaa. Masennustaipuvaisen matka oman olemuksensa hyväksymiseen on elämänmittainen. Vanhatalon kuvaama yksi vuosi on siten siivu siitä, miten mielialan ailahtelu on raskasta mutta osa elämää.

Kirjailija lataa itselleen odotuksia ja paineita. Hän on muun muassa suorittaja-vaatija ja huono äiti -tuomari. Lääkkeet, mindfullnes ja läheisten rakkaus saavat hetkittäin hänet uskomaan, että hän riittää. Introverttiyden tunnistaminen mahdollistaa itsetuntemuksen ja hallintakeinojen  lisääntymisen.

”Mitä jos työstä näkee masennuspotilaan kädenjäljen?”

Keskivaikean vuoden hienous on avoimuuden lisäksi kieli, luistava virke. Tekstin taitavuus jouduttaa lukemista. Nostan hattua myös sille, että tilanteita silmäillään matalapaineen lisäksi huumorisävyin itseironiasta vinoihin huomioihin.

Muistiinpanojen kirjaaja pohtii, ettei ole saavuttanut kirjailijana tavoitteitaan. Minusta hän on. Tämä kirja ansaitsee paikkansa mielenterveyttä käsittelevien tunnustuskirjojen joukossa. Lisäksi käy ilmi, että vaikean vuoden aikana Vanhatalo työstää taitelijaromaania. Pitkä valotusaika on ehdottomasti syksyn 2015 TOP 5-listallani: se on henkilökuvaukseltaan ja kerronnaltaan hieno, mieleen painuva romaani.

”Vai voisinko ainoastaan elää eteenpäin, hetken kerrallaan?”

Ei ole helppoa hellittää suorituspaineita, noudattaa itselle sopivaa tapaa olla ja elää perheessä. Se on kuitenkin toiveikkaasti mahdollista. Keskivaikea vuosi on lopulta mahdollisuuksien kirja. Tärkeä kokemusasiantuntijan kirja.

– – –
Pauliina Vanhatalo
Keskivaikea vuosi
S&S 2016
asiaproosaa
236 sivua.
Lainasin kirjastosta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Katja Jalkanen & Aino-Maria Savolainen: Korot kopisten

Korot kopisten haarukoi kulttuuriharrastuksiin sopivia taidelajeja ja vierailukohteita. Katja Jalkasen ja Aino-Maria Savolaisen kirjan alaotsikko on sopivasti Käytännön opas kulttuuriviidakkoon.

Otsikon nähtyäni mietin, miksi ei voi tassutella tennarein, kiitää kiiltonahkakengin tai maleksia maiharein. Tarkoitan lähinnä sitä, vahvistaako kirjan nimi käsityksiä kulttuurista naisihmisten puuhasteluna. Ei naispainotuksessakaan mitään vikaa olisi – kulttuuriharrastuksethan ovat naisvaltaisia (ja ne tutkitusti tekevät onnelliseksi ja pidentävät ikää, hyvä naiset!). Kirjan kohderyhmä on selkeästi aikuiset, ja otetaan tekstissä jokapojatkin huomioon, ei vain marimekot. Kunniakas tavoite on innostaa kaikkia (aikuisia) kulttuurin pariin.

Korot kopisten

Kirja esittelee laajasti kulttuurilajeja oopperasta ja baletista museovisiitteihin ja kulttuurimatkoihin. Pukukoodikin avataan kulttuurialoittelijan epävarmuutta poistaen. Mukana on lajiesittelyjä, sanastoja ja teoskuvailuja.

Kerronta on letkeää, luistavaa ja irtonaista. Kulttuuriharrastuksesta halutaan karistaa tärkeily. Hyvä! Runsaasti esitetään lukijalle kysymyksiä, mikä myötäilee kulttuuriherättelytavoitetta. Testit ovat hauskoja, esimerkiksi heti aluksi voi asemoida itsensä: olenko Nirppanokka-Niilo vai Poppi-Pinja?

Korot kopisten haastaa kurottelemaan mukavuusrajojen yli. Siksi se sopii jo alun alkaenkin kulttuurimyönteiselle lukijalla. Silti himottaa tietää, miten kirjan vastaanottaa änkyrä-äijä, joka lähtökohtaisesti pitää kulttuurihömpötyksiä turhina.

Ihan hitusen kirjassa on opettavaisuutta, mikä ei häiritse rennossa menossa. Mutkiakin suoristetaan: vaikka kokemusten omakohtainen elämyksellisyys on pointtina, kirja tarjoaa pelastusrenkaita.

Luonnollisesti kannustamme nauttimaan kulttuurista mahdollisimman kokonaisvaltaisesti ja aidosti, mutta joskus pienet oikopolut voivat olla paikallaan. Siksipä neuvomme, kuinka luovit itsesi kunnialla ulos kiperästä tilanteesta.

Enpä tässä paljasta, miten…

Minua hauskuttavat kirjan Ystäväkirja-sivut, joissa on lainattu tunnettujen kulttuurihenkilöiden haastatteluiden pohjaksi lasten ystäväkirjaideaa. Haastatelluista ilmenee aivan uusia puolia. En olisi arvannut Jaakko Hämeen-Anttilan lempileffaa tai Katja Ketun lempimuseota. Jos jotain rukkaisin, haastateltavien ikähaarukka voisi olla tätä valikoimaa leveämpi, mukana joku ”kunnolla” vanha ja joitain nuorempia kuin 1970-luvulla syntyneitä. Tämä vielä antoisasta kulttuurioppaasta: kannen ja sisäsivujen omenanvihreä korkkarivinjetti on viehättävä!

Korot kopisten 2

– – –
Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen
Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon
Avain 2016
asiaproosaa
168 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja