Aihearkisto: Tapahtuma

Marraskuun Kirja vieköön! 7.11.2017

Rehellisyyden nimissä: marraskuisen Kirja vieköön! -illan kirjallisuuskattaus ei etukäteen nostanut vettä kielelle. Olen niin fiktioon kallellaan, että suhtauduin varauksella tietokirjapainotteiseen ohjelmaan. Koska tiedän, että ensi vaikutelma ei kerro kaikkea, annoin illalle mahdollisuuden. Hyvä niin!

marraskuu kirja vieköön

Illan alkupuoliskolla Raija Oranen kertoi romaanistaan Kreivin aikaan, joka kertoo Kainuusta 1700-luvulla. Pääosassa on korea nainen, mutta alueen murjonta lännen ja idän välisissä kahinoissa kuvataan myös. Lähemmäs nykypäivää toi Herman Lindqvist, jonka Mannerheim-kirjaa esiteltiin. Koko ajan taustalla pyörivät hienot luontokuvat, ja syy selvisi, sillä kolmas keskustelija, Kimmo Ohtonen, oli ottanut valokuvat kirjaansa Metsäkansan tarina. Luonnon nopea muutos puhutti Orasta ja Ohtosta – Herman Lindqvist kielimuurin vuoksi tyytyi seuraamaan ei-kielellistä viestintää.

Kirja vieköön! -formaatissa mainiota on tapa, jolla keskustelija pohjustetaan lavalle. Illan emäntä, haastattelija ja teemojen sitoja Baba Lybeck, aloittaa tapahtumissa monologit, eli yleisö kuulee aina katkelman kirjailijan uutuusteoksesta ennen henkilön esiinmarssia Savoyn lavalle. Monologit tuovat tekstin liki. Karl-Christian Rundman ja Tommi Korpela tekivät sen marraskuun illassa koruttomasti, Sampo Sarkola takellellen ja Jussi Valtonen valloittavasti.

Puoliajalla ajattelin, että ilta tulee loppumaan nopeasti, jäljellä vain kaksi vierasta. Ei ollenkaan, keskustelu ryöppysi eloisasti. Odotusteni vastaisesti kiinnostavimmaksi ja sävykkäimmäksi esiintyjäksi osoittautui Sixten Korkman. Kirjassaan Miten pärjää Suomi? hän käsittelee globalisaatiota. Baba Lybeck nostatti keskusteluun etenkin ilmastonmuutokseen liittyviä teemoja. Faktat ovat selvästi Korkmanille tärkeitä, ja selvästi merkittävin fakta hänelle on se, että tuloerojen kasvu on ilmeinen niin Amerikassa kuin Suomessakin. Se hälyttää, sille on tehtävä jotain. Viehättävällä tavalla Korkman lateli faktoja, mutta piti yllä positiivisuutta. Uskoa ihmisiin ja ihmiskuntaan riittää vielä.

Lopuksi lavalla viihtyi Alexander Stubb, jonka Karo Hämäläisen kanssa kirjoittama omaelämäkerta on Tieto-Finlandia -ehdokkaana. Kirjaprosessi oli ex-pääministerille ilmeisen mieluinen. Kirjoittajat esimerkiksi lenkkeilivät yhdessä, Hämäläinen tuotti tekstiä keskusteluiden pohjalta, ja taas sen pohjalta Stubb työsti tekstiä. Raskaat kotimaan politiikan ajat ovat ohi, nyt kansainvälisessä virassa Stubbilla tuntuu olevan aikaa tärkeimmille asioille kuten perheelle, kavereille, urheilulle ja tekoälyopiskelulle.

Miellyttävän kirjallisuusillan jälkilämmössä voin vain arvuutella joulukuista (13.12.) ohjelmaa. Odotan fiktiojättipottia, kirjavuoden loppuhuipennusta.

marraskuu kirja vieköön 1

Kirja vieköön! -tapahtumien sielu Baba Lybeck kirjallisuusiltojen esittelytilaisuudessa lokakuussa.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani, Tapahtuma, Tietokirja

Eppu Nuotio: Peiton paikka

Alunperin Eppu Nuotion romaani Peiton paikka ilmestyi 2003 (Otava). Romaani sai myös jatkoa: sarjassa kuvataan Annukan kasvua tytöstä naiseksi pienessä teollisuuskaupungissa. Merkittävä kehitystekijä on kodin puhumaton ja psyykkisesti raskas ilmapiiri, mutta Nuotion kuvauksessa on raskaiden asioiden ohella eloisuutta. Kasvutarinat ovat aina kiinnostavia, joten ei ihme, että nyt Peiton paikka on kääntynyt selkokieliseksi, mukauttajana Johanna Kartio (Opike 2017).

Peiton paikka2

Peiton paikka on selkoromaani aikuiseen makuun, mutta uskon tytön kasvutarinan kiinnostavan myös nuoria. Romaanissa kuvataan avioliittoa, jossa puolisot ovat yhdessä pakon vuoksi. Vaimo reagoi mielenterveysongelmin, mies syrjähypyin. Annukka kasvaa kaiken keskellä kouluikäiseksi. Kasvuympäristössä tärkeää on kodin ohella isän tehdas, pikkupaikkakunnalle ominainen juoruilu ja naapurin Sinikka äitineen.

Selkoversio säilyttää hienosti ajankuvan. On paikallaan, että heti ensi sivulla lukija sijoitetaan 1960-luvulle, johon liittyviä asioita teksti sopivasti ripottelee: on pankkikirjat, paperikoneet ja uudenuutukainen kodin esine eli televisio. Hienovaraisesti kirjassa tulee esille television merkitys tunteiden ilmaisun sijaisena. Esimerkiksi suosikkiohjelma Peyton Place on kaikenikäisille naisille kaikkea sitä, mitä Varkaudessa ei ole – ja on sillä myös pikkutuhma merkitys, ”peiton paikkaan” liittyvä.

Selkoversiona Peiton paikka on vajaa satasivuinen. Nykyisin ilmestyy aika paljon parisataasivuisia selkoromaaneja, joten on tervetullutta, että selkolukijoille on vaihtoehtona romaaneja myös selkeästi lyhyinä versioina. Silti kirjaan saadaan ehjästi Annukan ja hänen vanhempiensa tarina, jota on helppo seurata. Persoonat välittyvät pienistä yksityiskohdista. Samalla kirjasta saa kulttuurikurkistuksen nykyistä 50 vuotta vanhempaan Suomeen.

Selkoistuksen kieli on sujuvaa ja havainnollista. Parasta on se, miten tunnelma ja tunteet tunkevat tekstistä. Kaikista synkkyyksistä huolimatta kuvauksessa on lämpöä. Esimerkiksi Aimo-isän ja Annukka-tyttären suhteen läheisyys välittyy kauniisti.

Kun he lähtivät pois,
Aimo kumartui solmimaan Annukan kengännauhoja.
Annukan mielestä se oli hyvä.
Hän ei vielä itse osannut.
Annukka tiesi, että oli sellaisia ihmisiä,
jotka pitivät toisista huolta.
Aimo piti Annukasta huolta.
Maailmasta löytyi aina joku,
joka osasi, jos itse ei osannut.
Annukka läpsäytti isän päälakea.
– Pömps pömps,
Annukka sanoi, ja
isä teki rusetin valmiiksi.

Kirjamessut 2017 banneriPeiton paikka julkistettiin perjantaina 27.10.2017 Helsingin kirjamessuilla. Kaksi vuotta sitten Helsingin kirjamessuilla Reijo Mäki kutsui Eppu Nuotion selkokirjakummiksi. Kunniaan liittyy yhden romaani selkoistus, tällä kertaa siis Nuotion Peiton paikka. Seuraavaksi selkokirjakummina hyörii Tuomas Kyrö, eli kahden vuoden kuluttua luettavana on selko-Mielensäpahoittaja.

– –

Eppu Nuotio
Peiton paikka
selkomukautus Johanna Kartio
Opike 2017
96 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja, Tapahtuma

Kirjamessut 29.10.2017

Talviaikaan taittuminen ei tuntunut missään, kun säntäilin sunnuntaitungoksessa kirjakansan kanssa. Seuraavassa muutama sunnuntaihetki.

Arkistoista fiktioon

arkistoistaVenla Hiidensalo haastatteli Katja Kalliota ja Anna Kortelaista historiaan sijoittuvien romaanien taustatyöstä. Anna Kortelainen rakastaa ilmapiiriä, jossa häntä ympäröi tutkijoiden hiljainen työ. Kalliolle arkistotyö on pakollinen paha:
– Musta tuntuu, että olen arkistossa epätoivoinen hönkäilijä. En ole tutkija vaan valehtelija eli fiktion kirjoittaja. Kun luin Yön kantaja -romaanin päähenkilön Amandan esikuvahenkilön potilasraportteja, löysin keskellä terveystietoja merkinnän potilaan väittämästä kuumailmapallolennoista. Koin, että potilaaseen suhtauduttiin siten, että hän on sekä hullu että arvoton. Kirjoitusprosessiani tuli tärkeimmäksi se, että Amanda on arvokas. Haaveeni oli, että paperipinoni – romaanini – tekisi arvokkaaksi  arkistopapereiden henkilön, johon ei potilastietojen perusteella uskottu millään tavoin. Olen ilahtunut, miten kirjablogit kirjoittavat Amandasta arvokkaana henkilönä.

Mikä sai tutkijan ryhtymään romaanikirjailijaksi? Anna Kortelainen heittäytyi fragmenttien äärelle:
– Ensimmäinen romaanini viipurilaistaustaisesta isoisästä perustui vain pieniin faktakatkelmiin, koska hänestä ei ollut arkistoja, enkä koskaan ole häntä tavannut. Katkokset, jotka puuttuvat, muuttuvat romaaniksi.

Historiasta

En saanut tarpeeksi historian käsittelystä romaaneissa. En myöskään Anneli Kannosta (ks. lukupiiripostaukseni). Anna Kortelainen johdatteli juttelua oivaltavasti Lahtareiden henkilögalleriaan, moniäänisyyteen, kieleen ja koskettavuuteen. Haastattelijan innostus siivitti keskustelua.

Baba Lybeck haastatteli Petri Tammista kirjasta Suomen historia. Suomalaisuus askarrutti.
–  Kun Linnan Koskela sanoo, että ollaan kuin ellun kanat, niin ei todellakaan olla, vaan hoidetaan vain niitä asiallisia asioita. Suomalaisuus on joko-tai-kulttuuria, keskustelukulttuurikin heijastaa sitä. Tuntuu siltä, että olisi aika antaa välillä armoa itselle. Rentous ei ole vaarallista.

Tammisen romaanin jopa mielenosoituksellisen arkisesti käsitelty kansakunnan historia perustuu yli 500 haastatteluun.
– Kirjanteon aikana ihmiset muuttuivat minulle tarinoiksi. Minua keskusteluissa kiinnosti, mitä ihmisille jää historian tapahtumista mieleen. Muistumat ovat alkeishiukkasia, hioutuneita muistoja.

Petri Tammisen oma lempitarina Suomen historiassa on Etyk-muisto. Siinä merkittävintä ovat pienet yhteyden hetket. Niin elämässäkin. Lukekaa.

Esikoiskirjakisa

Tänä vuonna on ilmestynyt parisataa esikoista. On siinä sivuja, joista seuloa valioita. Kymmenestä parhausehdokkaasta olen lukenut kolme.
Silja Kejonen: Vihkilumen talo (runoja, postaus tässä)
Ari Räty: Syyskuun viimeinen (jännitysromaani, postaus tässä)
Tuuli Salminen: Surulintu (romaani, postaus tässä)

Muut ehdokkaat ovat:
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin (novelleja), Heikki Kännö: Mehiläistie (romaani), Ossi Nyman: Röyhkeys (romaani), Maaria Oikarinen: Lucian silmät (romaani), Marjo Katriina Saarinen: Kerrottu huone (romaani), Annastiina Storm: Me täytytään valosta (romaani) ja Pauli Tapio: Varpuset ja aika (runoja).

esikoiset

Kiinnostavaa on se, että ehdokkaista moni on pienien kustantamoiden kirjailijoita. Ei ole yllätys, että työttömyyskeskustelupankin räjäyttänyt Röyhkeys on mukana. Kirjallisuus ja sen takana oleva todellisuus saavat puhuttaa.

Seurasin osan esikoispalkintotilaisuudesta. Haastattelut eivät oikein nousseet lentoon, joten lähdin kotiin  – lukemaan. Siitä kirjamessuissa perimmältään on kysymys: lukuinnon virittämisestä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjamessut, Tapahtuma

Anneli Kanto: Lahtarit. Kirjamessut 2017, lukupiiri

Kirjamessujen lukupiirit mahdollistavat rauhallisen yhteyden kirjaan ja kirjailjaan. Auditorion hämäriin asettunut kirjaharrastaja välttää muun messuhälinän ja pääsee keskittymään ja osallistumaan kirjakeskusteluun.

lukupiiri_aloitus

Sunnuntaiaamun lukupiirissä Salla Pulli esitteli Anneli Kannon ja sisällissotaromaanin Lahtarit (Gummerus 2017). Naistoimittajat ry:n lukupiiri johti keskustelua. Keskustelu välillä luiskahti osallistujien omiin muistoihin ja havaintoihin muusta kuin Kannon kirjasta, ja siitä syystä olisin toivonut lisää tilaa kirjailijalle. Onneksi joukosta erottuivat kultajyvät kirjan ja kerronnan ominaislaadusta sekä aiheen käsittelytavasta.

Kuva sysäsi kirjaan

Tampereen Vapriikin 1918-näyttelyssä Anneli Kanto näki valokuvan, jonka sotilasjoukosta hän tunnisti isoisänsä. Kanto ryhtyi miettimään isoisänsä kokemuksia. Lisäksi häntä vaivasi se, ettei valkoisten puolelta ole paljon fiktiota.
– Romaanin Hermanni on mun paappa, tai se, jollaiseksi hänet kuvittelin. Sain romaanin sopivasti tehtyä Suomi 100 -vuoteen, koska aiempi kirjaidea piti vaihtaa, sen aiheen kuuluisasta naisvangista oli varannut dokumentintekijä.

Lapsena Kantoa eivät pelottavan isoisän sotajutut kiinnostaneet. Paappa kyllä kertoi Messukylän taisteluista.
– Se puhui, että tapuliin sijoitettu kivääri, kuolemankukko kylvi tuhoa. Paappa sanoi, että ”oitis ne pantihin seinälle, Sinisaloja ne oli kummatkin”. Muistan niiden puheiden järkyttäneen.

Naistoimittajien lukupiirin pohdinnoista poimittua

Päivi Istala aloitti lukupiirin esittelemällä kirjaa. Hän painotti, että Lahtarit on tärkeä kirja. Muotoratkaisu on onnistunut. Vaasasta Viipuriin edetään kronologisesti, ja siitä kerrotaan monin äänin.
Lahtareiden murretta ihailen, se vie mukanaan. Hieno taito on saada henkilöt puhumaan. Nerokas ratkaisu on se, että kertojat vaihtuvat mutta pysytään samassa kontekstissa.

Istala luki pienen katkelman Hermannin osuudesta, jossa nuori mies kuvaa kotikontuja ja jokimaisemaa. Anneli Kanto kertoi, että Kyröjoki on yksi kirjan symboleista: joki joka virtaa ja vie, tapahtui mitä tapahtui.

Lukupiiriläiset nostivat kirjasta keskeisiä asioita. Kirjan henkilöillä ei ollut vaihtoehtoja, eikä sodan jälkeen ollut voittajia, vaan kokemusten jälkeen seurasi tyhjyys, ankaruus vaieta vaikeista kokemuksista. Kirja herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, vaikka tavallaan aihe on tuttu. Romaani virittää etsimään lisätietoja 100 vuoden takaisesta sodasta. Kaikki olivat kirjasta vaikuttuneita.

Miten kirjailija selviää raskaista aiheista?

Lahtarit kuvaa järkyttävästi sitä, miten sattumanvaraisuus ja eriarvoisuus vaikuttavat ihmisiin. Lukupiiriläinen kysyi:
– Tämä kirja on asioiltaan kauhea ja siinä on silti ihmeellinen asia, että se on niin hienosti kirjoitettu. Miten olet Anneli itse selvinnyt kirjan teosta?
– Ahdistuin kyllä, eli kirjan kirjoittamisen jälkeen oli vähän sotineen olo eikä uskoni ihmiskuntaan vahvistunut. Mutta kyllä siitä toivuin. Veriruusuista minut arkeen palautti murrosikäisen lapseni kanssa eläminen, vaikka samalla todella surin Veriruusujen tyttöjen kohtaloa.
Lahtarit siis ahdisti ja sitä kirjoittaessani mietin, miten pienistä maalaispojista tulee parissa kuukaudessa tappajia. Kun elintasoerot leviävät ja lisäksi tulee vihapuheet ja hirveä tietämättömyys, huhumylly – silloin on matala kynnys hirveyksiin.

100 vuotta sisällissodasta

Lahtarit on ajankohtainen, koska sisällissodan satavuotismerkkipaalu saavutetaan keväällä. Kanto tähdensi, että taistelut kestivät oikeastaan vain alle kaksi kuukautta
– Näin lyhyt sota ja me yhä perataan sitä.

Keskustelun aikana tuotiin esille se, että Kannon sisällissotaromaanit kuvaavat merkittävästi sitä, miten ihminen lähtökohtaisesti ei ole hyvä tai paha, vaan sitä, miten ihminen pystyy sekä hyvään että pahaan. Keskustelun aikana viitattiin useasti Lahtareiden sisarteokseen Veriruusut, joka kertoo tehdaspaikkakuntien naisista sisällissodassa. Romaanien pohjavirtaan liittyen Kanto siteerasi Aleksis Kiveä:
– Yks enkeli, yks perkele sielussani elää. Ihmisessä vaikuttavat kummatkin.

Niin Lahtareissakin – hienosti kerrottuna. Yleisö on toiveikas, että Lahtarit tulee nimitetyksi Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

lukupiiri

 

– –
Kirjamessut, lukupiirit: lisäinfoa tässä.

Anneli Kanto keskustelee Lahtarit-romaanista sunnuntaina lisäksi klo 13.00 Eino Leino -lavalla.

Postaukseni Lahtareista tässä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut, Romaani, Tapahtuma

Kirjamessut perjantaina 27.10.2017

Kirjamessujen esiintymislavojen kirjakeskustelut sekä kohtaamiset kirjailijoiden ja kanssalukijoiden kanssa vakuuttivat: kirjamessut kolahtavat. Lukijoiden viitseliäisyyteen luottaen julkaisen pitkähkön kokemusjutun perjantaista. Valitsen runsaasta tarjonnasta nämä: Rosa Likson, Kjell Westö, Marjo Heiskanen, Selja Ahava, Anni Kytömäki, Eppu Nuotio ja selkokirjat.

Kirjamessut 2017 banneri

Rosa Likson ja Kjell Westö

LiksomWestöPerjantain käynnistin Rosa Liksomin ja Kjell Westön keskustelulla kirjailijuudesta. Liksomin kirjoittaminen on muuttunut todella paljon 30 vuodessa: ensimmäiset kirjat hän kirjoitti kirjoituskoneella, kunnes siirtyi tietokoneella kirjoittamiseen. Tekstinkäsittelyohjelmien korjaustoiminnot mullistivat kirjoittamisen. Westöllä on sama kokemus korjaamisen helppoudesta, kirjoittamisnautinnosta – joskin ikäviäkin kokemuksia on:
– Kerran tietokone pimeni ja löin tietokonetta, joka kadotti koko novellikokoelman. En uskaltanut kertoa korjaajalle väkivallasta konetta kohtaan. Kaikki on muuttunut 80-luvulta paljon, mutta yhä olen hidas kirjoittaja ja yhä valtaa sama hyvän olon tunne, kun aloitan kirjoittamisen.

Kirjailijat keskustelivat myös työhön liittyvistä esiintymisistä ja julkisuudesta. Vuoteen 2011 Liksomia ei kirjakarkeloissa näkynyt:
– Mutta Hytti nro 6:n jälkeen aloin esiintyä ja markkinoida kirjoja. Pääni ei olisi kestänyt esiintymistä ennen kuin vasta viime vuosina. En edes pystynyt nuorena hakemaan kirjapalkintoja. Nyt pidän etuoikeutena, että pääsen puhumaan itselleni tärkeistä asioista. Almanakka täyttyy, mutta olen tarkka siitä, että joka reissun jälkeen on kaksi vapaapäivää. Everstinnaa kirjoitin seitsemän vuotta. En sitä paremmaksi voinut tehdä. Siksi otan kaiken palautteen vastaan

Westö valitsi reissaamislinjan alusta asti.
– Olen karaistunut kirjoittamiseen, mutta kirjan ilmestyminen jännittää. Suljen kaiken informaation julkaisupäivinä, esimerkiksi Rikinkeltainen taivas -romaanin julkaisupäivänä istutin hedelmäpuita. Toisaalta itsenäinen asenne on kehittynyt vuosien aikana. Kirjoitin uusinta nelisen vuotta, se on pitkä aika. Silti nykyisin pystyn sivuuttamaan nihkeät arvioinnit nopeammin kuin nuorena. Ihminen pystyy muuttumaan ja olen oppinut pitämään esiintymisistäkin.

Kirjablogit ja kirjallisuuspiirit ovat tasoittaneet sinänsä tärkeää kirjakritiikkiä, tähdentää Westö. Kirjablogit herättävät keskustelua kirjoja rakastavien kesken, mikä on pelkästään hieno asia. 

Liksom antoi ohjeet aloitteleville kirjailijoille: pitää olla rehellinen, rohkea, raivokas ja anarkistinen. Westö lisäsi listaan sinnikkyyden.

Anni Kytömäki

Anni KytömäkiAnni Kytömäen syksyllä ilmestynyt romaani Kivitasku on seitsemän sukupolvien yli kulkeva tarina.
– Tykkään lukea pitkiä romaaneja, koska siten ehdin tutustua henkilöihin. En suunnittele kirjoittavani pitkiä romaaneja, mutta tarinat vievät mennessään. Ja niin kirjailijana ehdin tutustua henkilöihini.

Astuvansalmen kalliomaalauksien edessä vietetty päivä vakuutti Kytömäen menneiden aikojen ja sukupolvien merkityksestä.
– Aloitin kirjoittaa romaania nykyajasta, ja aluksi piti pysyä nykyajassa ja menneen ajattelin näkyvän vain henkilöiden tekemien esine- tai päiväkirjalöydöin. Ihastuin itse niin Sergein hahmoon, että aloin käsitellä mennyttä suoraan henkilöiden kautta. Tykkään kirjoista, joissa vähitellen pääsee oivaltamaan asioita, siksi Kivitaskun henkilöiden yhteys toisiinsa ei ole heti selvä. On mukava tilanne, kun tarinan yllättää myös kirjoittajan itsensä.

Romaanin tematiikkaan kuuluva vankeus ilmenee eri aikoina eri tavalla. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä enemmän kahleet eivät ole konkreettisia vaan päänsisäisiä. Kivien ja kallion merkitys monenlaisena on myös romaanissa tärkeää. Esimerkiksi kallionlouhinta ja lobotomia vertautuvat toisiinsa: kummassakin tapahtuu peruuttamatonta.

Marjo Heiskanen

Marjo HeiskanenMarjo Heiskasen kerronnallisesti taidokas romaani Mustat koskettimet kertoo muusikoista. Kirjan tapahtumat ovat fiktiivisiä, mutta kirjassa on tilanteita todellisuudesta väännettynä fiktion kierteelle. Omat pianistikokemukset vaikuttavat Heiskasen kirjaan ja kirjoittamiseen.

– Aiemmat kirjani syntyivät sykähdyttävästä kokemuksesta, tämä syntyi kirjailijan viileästä arviosta, että tähän on materiaalia. Aihe oli järkiavioliiton kaltainen. Tiesin, mitä en halunnut tehdä: en sijoitta musiikkia tarinaan vaan tavoittaa muodon ja tarinan itse asiaan. Halusin ennen kaikkea kirjoittaa siitä, mitä muusikko voi olla, mikllainen voi olla muusikon sisäinen kokemus, mitä se voi olla yleisölle ja mitä se voi olla yhteiskunnassa. Otin etäisyyttä omaan muusikkouteeni. Muusikkokoulutus tosin auttaa kerroksellisuuden tajuun kirjoittamisessa. Uskon, että musiikkikoulutuksen sorminäppäryyttä edellyttävä jatkuva tekniikan hiominen on siirtynyt kirjoittamiseen, tekstin hinkkaamiseen.

Heiskasen romaanin henkilöt riemastuttavat ja raivostuttavat. Kirjakeskustelussa etenkin romaanin assari-Sarin pisteliäisyys puhutti – eikä syyttä: mielenkiintoisen kirjan kiehtova taka-alahahmo.

Selja Ahava

Selja AhavaSelja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa –romaani on ollut esillä etenkin kirjailijan omakohtaisen kokemuksen vuoksi. Romaani on kuitenkin romaani, romaanin naisessa on kirjailijaa, mutta hän on romaanihenkilö, ei yksi-yhteen-kirjailija. Oman keittiönpöytäkokemuksen (mies kertoo olevansa nainen) jälkeen Ahava kirjoitti muistiinpanoja puolisen vuotta. Teksti alkoi saada kaunokirjallisia piirteitä ja assosiaatioita kahdeksan kuukauden kuluttua. Kolumbuksen osuus loksahti paikoilleen, kun varmistui, että Kolumbus todella kävi neljä kertaa mantereella, jota luuli Intiaksi –  ja siitä käynnistyi varsinainen kaunokirjallinen työ. Kerronnan matkapäiväkirjamainen ote tulee sen vaikutuksesta, että Ahava luki paljon vanhojen löytöretkeilijöiden autenttisia tekstejä.

– Alusta asti oli selvää, että tarvitsen oman näkökulman lisäksi yhden tai kaksi muuta. Oman elämän tarina ei riitä vaan kirjassa pitää olla aihe, joka puhuttelee. Ihmisen tarve ottaa elämää haltuun ja ihmisen pienuus maailmankartalla – ne ovat kirjassa tärkeitä. Kolumbus kävi parilla hassulla saarella, hän ei valloittanut maailmaa, vaikka kuvitelmat siitä olivat pömpöösit. Samoin läheisissä ja itsessä on paljon, mitä emme tiedä vaikka luulemme niin. Oikeassa olemisen tarve on surkuhupaisaa.

– Voin kirjoitan oman tarinan niin, että se on vajaa. Teksti on aina suhteessa siihen, mitä ei sanota. Juuri siksi siitä puuttuu ex-mieheni tarina tai muiden. Jokaisella on oikeus omaan tarinaan, toisten tarinoiden paikka on jossain muualla. Kirjan rakenteella, taitolla, tyhjillä kohdilla voin näyttää, että tämä ei ole ainoa tarina. Se huutaa muiden tarinoiden poissaoloa. Halusin kirjalle visuaalisen muodon hahmottomasta välitilasta – eihän keskellä merta näe mantereita – ei ole mitään, mikä pysyy, kaikki on liikkeessä, vuotaa ja valuu käsistä.
– Kirjani tarina voi herättää empatiaa mutta myös epämukavuutta. Kirjallisuuden tehtävä on kertoa vaikeita tarinoita, jotka vievät vieraille vesille. Esimerkiksi rakkaus ei aina riitä. On häpeällistä tajuta, että esimerkiksi puolison keho on tärkeä, en sellaista ollut aiemmin määritellyt.

Peiton paikasta Mielensäpahoittajaan sekä Seesam

Eppu NuotioEppu Nuotion romaanissa Peiton paikka 1960-luvun lapsi löytää oman maailmansa, vaikka isä on poissaoleva ja äiti masentunut. Alkuperäinen romaani on kutsistunut kolmannekseen, kun se on nyt selkoistettu.

Mukauttaja Johanna Kartio korostaa, että mukauttamisessa on kyse karsimisesta, oleellisten tapahtumien seulomisesta. Esimerkiksi Peiton paikassa piti jättää paljon tapahtumia ja henkilöitä pois.
– Täytyy olla nöyrä kirjan hengelle ja samalla rohkea jättämään pois. Ja kielen täytyy olla helppoa.
Eppu Nuotio on tyytyväinen mukautukseen.
– Johanna on ratkaissut lopun hienosti, nerokkaasti. Olin tosi jännittynyt, kun luin selkoistuksen ensimmäisen kerran. Huojennuin ja ihastuin: oma kirja on mutkitteleva polku, selkoversio on suora tie.

Eppu Nuotion selkokirjakummikausi päättyy Peiton paikan julkistukseen. Uusi kirjakummi on Tuomas Kyrö.
– Kiinnostavalta Mielensäpahoittajan selkoistaminen kuulostaa. Samalla se kuulostaa aivan samalta, mitä kirjailijan työ on, tiivistämiseltä. Ja samalla dramaturgiselta työltä. Näin kirjallisuus menee sinne, mitä pitääkin, eli kaikkialle. Minusta on kiva antaa oma tekele uudelleenkäytettäväksi, niin se syntyyt uudelleen. Selkoistus muistuttaa kääntäjän työtä. Mielenkiinnolla odotan!

Lopuksi Tuomas Kyrö lupasi lukea selkokirjoja kuten Eppu Nuotio suositteli. Esimerkiksi Eppu Nuotiolle kirkastui Vares vasta selkoistuksena.

Selkokirjallisuuden tunnetuksi tekemistä toivottavasti avittaa selkokummikirjailijaperinne. Medianäkyvyyttä yhä tarvitaan, jotta ymmärrys kaikkien kirjallisuudesta helpon kielen keinoin leviää. Tietysti pitää olla selkokirjoja, joita levittää. Hienoa työtä sen hyväksi on tehnyt Avain Kustannus, joka perjantaina palkittiin Seesam-palkinnolla merkittävästä työstä selkokirjojen kustantajana.

selkokummit

Seuraava selkokummi: Tuomas Kyrö. Mukana Peiton paikan mukauttanut Johanna Kartio, edellinen selkokirjakummi Eppu Nuotio ja haastattelijana Selkokeskuksen Leealaura Leskelä.

seesam

Tunnustuksen merkittävästä työstä selkokirjallisuuden hyväksi sai Avain Kustannus. Palkinnon noutivat kustannustoimittaja Katja Jalkanen ja kustannuspäällikkö Tiina Aalto (keskellä), pakinnon jakoivat selkokeskuksesta Eliisa Uotila ja Leealaura Leskelä (reunoilla).

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut, Romaani, Tapahtuma

Helsingin kirjamessut tuloillaan

Parin viikon päästä Messukeskus on pullollaan kirjallista vipinää 26. – 29.10.2017. Esittelen muutamat tärpit omilta messupäiviltäni. Valitsen takaperoisen lähestymisen sunnuntaista perjantaihin. Torstaina työ ja muu tohina pitävät minut poissa messuilta.

Kirjamessut 2017 banneri

Sunnuntai

Lukupiirit mahdollistavat vetäytymisen suljettuun, rauhalliseen tilaan ja keskittymisen yhteen kirjaan. Lukupiirissä lukija kohtaa kirjailijan. Olen bloggaajana mukana sunnuntaina klo 10.15 – 11.15 lukupiirissä, jossa aiheena on Anneli Kannon upea, moniääninen romaani Lahtarit (tila 201). Vielä mahtuu mukaan: ilmoittaudu kirjamessujen linkin ohjeiden mukaan.

Lukupiirin nimissä arvon kirjamessulippuja, joten kerro halukkuutesi osallistua messuille tämän postauksen kommentissa (tai Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa). Olet mukana lippuarvonnassa, kun vastaat viimeistään 16.10. Klo 17. Lipun voit käyttää haluamanasi messupäivänä.

kirjamessut_lahtarit

Lukupiirin jälkeen tähtään klo 11.30 kuuntelemaan ajatuksia Linnan Tuntemattomasta ja kokoelmasta Toinen tuntematon (Minna Canth) sekä klo 12 Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historiasta (Aleksis Kivi). Nämä kirjat hienosti – luonnollisesti eri tavoin –  välittävät historiaa ruohonjuuritasolla.

Annan itselleni kunnolla haahuiluaikaa ennen klo 15 alkavaa esikoiskirjapalkintoehdokkaiden esiintymistä (Aleksis Kivi). On kiinnostavaa, osuuko ehdokkuus vuoden mittaan lukemilleni esikoisille, kuten Komendantti ja Vien sinut kotiin.

kirjamessut_esikoiset

Lauantai

Lauantaiaamupäivän liehun kutsutilaisuuksissa. Niiden jälkeen valitsen illansuun ohjelmaa. Koska kuuntelin juuri Peter Franzenin uutuusromaanin äänikirjana, käyn kuuntelemassa taas hänen ääntään virkeän Ella Kannisen haastattelussa (klo 16, Aleksis Kivi).

Kirjabloggaajat päivystävät messupäivinä Booknäsin osastolla 6m48. Bloggaajat kirjavinkkaavat ja keskustelevat kirjoista. Lauantaina pistäydyn osastolla useasti.

Messuilla on ilahduttavasti runo-ohjelmaa. Runoilijat esiintyvät ja välitävät elävästi lyriikkakokemuksia. Taidan pistäytyä ainakin kaiken alkujuurilla, sillä Tarina-lavalla klo 17 juhlitaan: 100 vuotta suomalaista lastenrunoutta.

Philp Teirin romaani Tällä tavalla maailma loppuu on jotenkin hukkunut kirjavirtaan. Kenties porvariston hillitty charmi ei näinä aikoina lyö läpi. Minä vaikutuin kirjasta, joten kirjailijan ajatukset kiinnostavat (Aleksis Kivi klo 17.30).

Ehkä päätän päivän ”Antiikin myytteihin” (Kullervo klo 18). Ne tuntuvat yhä vaikuttavan kirjallisuuteen.

Perjantai

Aloitan klo 11, sillä syksyn kirjakolahduttajat Rosa Liksom ja Kjell Westö ovat silloin yhtäaikaisesti lavalla (Aleksis Kivi). He keskustelevat kirjoittamisen ja maailman muuttumisesta. Hetken harhailun jälkeen käyn kuulostelemassa Selja Ahavan haastattelua (Mika Waltari klo 12.30), sillä hänen uutuusromaaninsa kerronta kiehtoo minua.

Lounaan jälkeen tähtään klo 15 Mika Waltari -lavalle, jossa julkaistaan Johanna Kartion selkoistus Eppu Nuotion romaanista Peiton paikka. Samassa tilaisuudessa julistetaan seuraava selkokirjakummi. No, julkistan sen jo tässä: Tuomas Kyrö – eli kahden vuoden kuluttua ilmestyy ensimmäinen selko-Mielensäpahoittaja. Samassa tilaisuudessa palkitaan selkokirjallisuuden edistäjä, no, sen saaja jääköön vielä salaisuudeksi!

Peiton paikka_messut.jpg

Pidän tärkeänä, että näissäkin kirjakekkereissä muistetaan myös lukijat, joille lukeminen ei ole helppoa. Siksi selkokirjat (Selkokeskuksen osasto 6b68). Ja sen ohella iloitaan messuilla laajalla skaalalla kaikenlaisten kirjakuluttajien makumieltymyksistä, lastenkirjoista kovan luokan tietoteoksiin.

Siis tule messuille mukaan! Ohjelma on messujen nettisivuilla.

Muista: ilmaislippuja luvassa juttuuni kommentoimalla.

 

72 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus, Tapahtuma

Turun kirjamessuilla lauantaina

Väkeä vilisee messukäytävillä, kirjoja hiplataan, kirjailijoiden haastattelupisteillä kuhistaan, nimikirjoitusjonoissa jaksetaan odottaa kirjailijan signeerausta ja kassakoneet kilahtelevat. Kirjamessuilla saa mitä tilataan: kirjasäpinää.

Minun messupäivääni vaikutti kuluneen viikon mediateema, joka torstaina pääsi aivan lööppiin (Ilta-Sanomat 5.10.2017) asti. Siksi valitsin kaksi pääkokemusta messuraporttiini. Siksi valitsin kaksi melko marginaaliin jäävää kirjallisuusaihetta.

lööppi

Runokritiikki

Kolme runokriitikkoa keskusteli aiheesta, mikä on olennaista runokritiikissä. Pienilevikkinen kirjallisuus tuppaa jäämään hupenevien kulttuurisivupalstojen poisto-osastolle, vaikka Mervi Kantokorpi kiteytti lyriikan merkityksen paljonpuhuvasti: ”Runous on ihmiskunnan äidinkieli.”

Miikka Laitinen pitää tärkeänä antaa kaikenlaiselle kirjallisuudelle mahdollisuus. Kriitikko taistelee kaikin keinoin saadakseen tilaa myös runoudelle. Mielenkiintoisesti keskustelun mittaan tuli esille se, miten runolla on aikansa ja paikkansa – ja eri paikka myös kriitikon ajassa. Laitinen totesi kerran teilanneensa runokokoelman, jonka arvon hän on sittemmin aikojen saatossa ymmärtänyt merkittäväksi.

Siru Kainulainen puhui paljon siitä, mitä hallaa tehdään toistelemalla ajatusta runojen vaikeudesta. Se voi estää tarttumasta runokirjoihin, vaikka lähtökohta on se, että lukija saa mahdollisuuden kohdata runon kokemuksena. Kainulainen sanoi runojen lukemisesta, myös kriitikon runojen lukemisesta: ”Lukemalla ja kuulemalla kirjallisuutta oppii kirjallisuutta.” Kritiikki eroaa yksityisestä lukukokemuksesta siten, että kritiikissä ei heti hypätä lausumaan hyvä/ huono/tykkään/en tykkää -ajatuksia, vaan kritiikki perkaa auki teoksen lähtökohtia.

Mervi Kantokorvi kertoi tavoitteestaan kriitikkona: hän haluaa sytyttää lampun, kiinnostuksen runoihin. Hän kirjoittaa usealle yleisölle yhtäaikaa: paljon, vähän tai ei ollenkaan runoja lukeville. Kaikkia luonnehdintoja, jotka karkottavat lukijoita, on vältettävä, esimerkiksi epiteettiä ”kokeellisuus”. Oleellista on se, miten runo resonoi tässä ajassa, elämässä. Kantokorven mielestä runoudessa hiljaiset signaalit näkyvät ehkä ensin, mutta silti runous ja proosa ovat yhteydessä toisiinsa joka ajassa.

Jenni ja sauli

Kuluneen kirjakauden menestysrunokirjan toimittaja Jenni Haukio puolisoineen messuväen keskellä. Hienoa, että runot päätyvät koteihin myös tällaisessa paketissa kuin Katson pohjoista taivasta. Ja sitten sen perään jokainen voisi ostaa jonkun uuden runokirjan.

Runokritiikkikeskustelusta innostuneena menin pöyhimään yhden kustantajan tarjontaa ostaakseni tietyn uutuusrunokirjan. Kirjavyörystä löytyi vain kolme runoteosta:  Jenni Haukion toimittama antologia sekä näyttelijä-kirjailija Antti Holman ja tangokuningas-Mäkimattilan runokirjat. Sillälailla – sellainen valinnavara ja runotarjonta.

Selkokirjapaneeli

Kustannustoimittaja Katja Jalkanen haastatteli sadan kirjan miestä Pertti Rajalaa, melkein sadan kirjan miestä mutta ensimmäisen selkoromaanin kirjoittanutta Tapani Baggea ja ensimmäiset selkomukautukset tehnyttä Hanna Männikkölahtea. Selkokirjat on yksi vaihtoehto, kun tarjotaan vähän lukeville tai lukemisen vaikeaksi kokeville luettavaa.

selkopaneeli

Miten onnistuinkaan ottamaan vakavan kuvan eloisasta ja iloisesta keskustelusta? Kuvassa Pertti Rajala, Tapani Bagge, Hanna Männikkölahti ja Katja Jalkanen.

Pertti Rajala totesi, että kaikilla on kulttuurinen oikeus kirjallisuuteen – siksi on selkokirjoja. Pitää olla kiinnostavia ja koskettavia kirjoja myös helppoa kieltä tarvitseville. Tapani Bagge kiertää paljon kouluissa, ja hänelle opettajat ihmettelevät, että tutkimustulos heikkojen lukijoiden osuudesta oli yllätys. Opettajat arvioivat mutu-tuntumalla, että heikkojen lukijoiden osuus on enemmän kuin noin 10 % ikäluokasta.

Rajala on paljon mukauttanut klassikoita, jotta kaikilla on mahdollisuus päästä osalliseksi. Hän on mukauttanut esimerkiksi KalevalanSeitsemän veljestäAarresaaren ja Rautatien. Uusin on Waltarin Komisario Palmun erehdys (Avain 2017). Myös uutta kirjallisuutta on tärkeä saada selkokieliseksi, jotta mahdollisimman moni pääsee jakamaan kokemuksia samoista kirjoista kuin muut. Hanna Männikkölahti on mukauttanut Salla Simukan Lumikki-sarjaa. Kaksi ensimmäistä osaa on jo ilmestynyt: Punainen kuin veri ja Valkoinen kuin lumi (Avain 2017). Lisää on tulossa. Männikkölahti haluaa mukauttaa myös kirjoja, joissa joka sivulla on jotain hauskaa.

Baggen selkoromaani Alligaattori on suoraan selkokieliseksi kirjoitettu kirja. Reipas äijätarina voisi osua vähän lukevien miesten makuun. Mutta miten tieto selkokirjoista saadaan leviämään, sillä media ei niitä noteeraa? Miten väärät ennakkoluulot ”erilaiseksi” leimaamisesta poistetaan? Siten, että selkokirjoja tarjotaan ”tavallisten” kirjojen rinnalla kotona, kouluissa, kirjastoissa ja mediassa.

Muuta

Viihdyin lukumyönteisessä kirjamessuhumussa. Messumieleeni jäivät vielä tällaiset väläykset:

– Tuomas Kyrön lapsuudenmuistot mummon hoivasta ovat siirtyneet mutkan kautta Mielensäpahoittaja-kirjoihin.

– Pirkko Saisio vaihtoi oitis kustantajaa, kun kustannustoimittaja alkoi ronkkia kirjailijan tekstiä lauserakenteita muutellen.

– Petri Tamminen on loihtinut vain kahteen kirjaan otsikon, muut ovat kustannustoimittajan kanssa syntyneitä (tai kustannustoimittajan ideoita).

– Lyhyt kohtaaminen Paula Havasteen kanssa ilahdutti, ja kirjailija vahvisti, että Kertte-sarja oli nyt tässä – jotain uutta on tulossa.

– Lukuseikkailu-kirjaa koskevassa haastattelussa iloittiin siitä, että lastenkirjoissa on aiheita joka makuun – kirjojen  pitää vaan päätyä kotiin. Vaikkapa Prisman hedelmäosaston vierestä.

– Äidinkielenopettajien paikallisyhdistyksen haastattelupistettä arvostan yli kaiken: nuoret haastattelevat kirjailijoita ja levittävät haastatteluihin valmistautuessaan vertaiskokemuksia kirjojen lukemisesta.

– Juha Hurme haastatteli hurmioituneena Satu Taskista Lapset-romaanista, ja haastattelun jälkeen ohitin kirjailijat ja kuulin yksityisestä keskustelusta, miten otettu Hurme oli Lapsista. Uskon, että kirjailijoiden keskinäiset kohtaamiset ovat tärkeitä.

– Ilo oli kohdata kirjabloggaajia. Kirjallisuuden jakamisen kokemukset yhdistävät.

Aloitin juttuni korostamalla melskettä ja tungosta. Hienoa, että Turun kirjamessuilla oli myös hiljentymishuone, jossa vartin kerrallaan kirjailijat kävivät lukemassa teoksiaan. Hetken ennen messuilta lähtöä viivähdin siellä kuuntelemassa Satu Taskista.

Taskinen

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Runot, Selkokirja, Tapahtuma

Tuloillaan Turun kirjamessut

Lokakuu hemmottelee kirjaharrastajia. Vaikken tavallisesti viihdy tungoksessa enkä sakeassa virikehärdellissä, kirjamessuja en välttele. Kirjatapahtumissa on vara valikoida runsaasta tarjonnasta itse asiaan pysäyttäviä tilanteita.

Ainakin lauantain 7.10. vietän Turun kirjamessuilla, joiden ohjelma vaikuttaa virkeän monipuoliselta. Nostan tähän juttuun muutaman tärpin.

Turun kirjamessut_banneri

*

Aloitan kirjaprosessin pohdinnalla. ”Rakas kustannustoimittaja” -otsikoidussa osuudessa Selja Ahava ja kustannustoimittaja Salla Pulli keskustelevat Ennen kuin mieheni katoaa -romaanista (Flore A-halli klo 10.30-11.00). Kirja on puhuttanut paljon, ja fakatan fiktiotuminen kiinnostaa kovasti.

Vai pitäisikö loikata tietokirjailijoihin ja tutkijoihin? Kari Enqvist ja Janne Saarikivi keskustelevat ateistinäkökulmasta elämän tarkoituksesta, otsikkona ”Ainoa mikä jää” (Kuisti B-halli klo 10.40–11.00). Voi ei: samaan aikaan Hanna-Reetta Schreck kertoo kirjoittamastaan Ellen Thesleff -elämäkerrasta Minä maalaan kuin jumala (Auditorio klo 10.45 – 11.00). Tätä tämä messuilu on, runsaudenpulaa.

Kirjoittamisen prosessit ja kokemukset kiinnostavat minua, joten suuntaan kuuntelemaan Pirkko Saision ja Petri Tammisen keskustelua ”Kirjailija ja hänen kustantajansa” (Auditorio klo 11.30 – 11.55). Kokeneilla kertojilla on varmasti kiintoisia kulmia aiheeseen. Taidan poiketa myöhemmin iltapäivällä kuuntelemaan lisää Tammisen Suomen historia -kirjasta (Agricola A-halli klo 13.00 – 13.20).

Nostan hattua sille, että messut ottavat huomioon monenlaiset lukijat. Selkokirjoista on tunnin mittainen paneeli, jota käyn kuuntelemassa klo 12.00–13.00 (Jukola 2. krs). Kirjahuumassa saattaa muuten unohtua, että myös helppolukuisia kirjoja tarvitaan.

Lauantaina on kiitettävästi tarjolla runo-ohjelmaa. Ohjelmaa selatessa heti alkoi kutkuttaa ”Vaikuttavia upotuksia nykyrunouteen” (Kallas klo 15.20–15.50), keskustelemassa Matti Kangaskoski, Eino Santanen ja Jussi Tiihonen. Koska runoista kirjoittamisen ilo ja tuska välillä minua liekittää, käyn myös seuraamassa, mitä runokriitikot asiasta pakisevat: Runokritiikki (Kuisti B-halli klo 13.20–14.00).

Koska messuilla paikasta toiseen rientäminen on tämmöistä, pysähdyn hetkeksi Onko teillä tämmöistä -kirjan tunnelmiin, joista Sinikka Nopola kertoo (Kallas klo 14.00–14.20). Heti perään samassa paikassa voi kuunnella Raili Mikkasta edelläkävijänaisesta, Hiljasta.

Sitten on genrekattaus aika vakuuttava, jos vielä pysähdyn novellistiikan seuraan: ”Novellin voima” (Kallas klo 14.40–15.20). Silloin keskustellaan novellikeinoista ja jännitteen lataamisesta, mukana kirjailijat Olavi Koistinen, Harry Salmenniemi, Tuuve Aro ja Marja Mäenpää.

Lisäksi messuilla on laadukasta lasten- ja nuortenkirjaohjelmaa. Ja luonnollisesti joka genren menestyskirjoja on kaupan, ja monia tänä vuonna kirjoja julkaisseita kirjailijoita voi bongata monista haastattelupisteistä. Jokaiselle on jotakin.

*

Nyt kun pitää aamukammasta kiskoa päiviä ennen messujen alkua, saa h-hetkeä odotellessa nautiskella riemastuttavasta twiittausvirrasta. Turun kirjamessut on haastanut kirjoittamaan klassikkokirjoista enintään twiitin mittaisia luonnehdintoja (#MontaÄäntä, #montaääntä, #klassikkotwiitti). Ai kun maukasta!

*

Saatat päästä messuhumuun, kun kommentoit tähän postaukseen, Instagram-tililleni (@tuijata1), Twitteriin (@tuijata_) tai Facebookiin. Arvon vastanneiden kesken yhden lipun 1.10.2017.

Turun kirjamessut_Tuijata.jpg

– –
Turun kirjamessut 6. – 8.10.2017: http://www.kirjamessut.fi/

14 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus, Kirjamessut, Listaus, Tapahtuma

Kävin runokävelemässä

Eilen Runon ja suven päivänä 6.7.2017 tapahtui ensimmäinen Runokävely (ennakkoesittely tässä). Tempauksen aikana kävelimme suunnitelmallisesti keskustan patsaalta toiselle. Pysähdyimme patsailla lukemaan runoja nykyrunoilijoilta, joilta olimme saaneet siihen luvan, ja lisäksi luimme tekijänoikeusvapaita vanhoja runoja. Aloitimme Runebergin patsaalta, ja avasin illan Runebergin runon ”Heinäkuun viides päivä” (suomentanut Otto Manninen) alkusäkeistöllä:

”Nyt päilyy päivä heinäkuun,
näin ihmeellist`ei mieltä muun
tois mulle aamun hetki.
On raikas, sorja suvisää,
sua, nuori mies, jos miellyttää
kävellä pieni retki;
on juhlapäivä päivä tää.”

Vaikka runossa mainitaan nuoret miehet, ei heitä juuri näkynyt, mutta kävelylle osallistui ilahduttava määrä kaikenikäisiä ihmisiä. Osa kiersi koko reitin, osa osan; osa oli bloggaajia, osa runoilijoita, osa osallisia muuten vain runokiinnostuksesta. Reittimme eteni suunnitelmien mukaan näin:

Runokävelyllä2

Aloitimme Runebergin patsaalta.

Runokävelyllä1

Eino Leinon päivänä luonnollisesti kuulimme myös Leinoa.

6390f56d-556a-46ff-9f45-700488e34194

Jatkoimme suunnitelman ja aikataulun mukaan.

runokävelemässä4

Päädyimme Kansalaistorille, jossa ”nous hauki puuhun laulamaan”. (Hellaakoski ei ole vielä tekijänoikeusvapaa, koska kuolemasta ei ole vielä 70 vuotta.)

Viisi kirjabloggaajaa on runokävelemisen ideoinnin takana, ja koko juttu juontuu Ompun runohaasteesta. Jokainen meistä julkaisi lähtölaukausjutun ennen kävelyä, niihin voi palata näistä linkeistä:

1.7. Tuijata 
2.7. Hyönteisdokumentti 
3.7. Reader, why did I marry him?
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie 
5.7. Kirja vieköön! 

Olimme valmistautuneet kävelylle jakamalla runoilijoita, eli ääneen lukemiseen luvan antaneilta runoilijoilta valitsimme lempivärssyjämme tai muuten kävelyn henkeen natsaavaa lyriikkaa. Kävelyllä kävivät myös runoilijat SusuPetal ja Sinikka Vuola, ja bloggaaja-runoilija Tuomas Aitonurmi ensiesitti runonsa (lue tästä).

Runokävelylllä3

Tuomas lukee kännykän näytöltä runoaan.

Lukemisen lisäksi juttelimme runoista, niiden ymmärtämisestä ja ymmärtämättömyydestä, ajan ja elämäntilanteen vaikutuksesta runon oivaltamiseen ja lyriikkavalikoiman jokaiselle jotakin -luonteeseen. Runokävelyn rennoninnostunut tunnelma viittaa siihen, että tempauksesta saattaa kehittyä traditio. Myös Kirja vieköön! -blogi julistaa samaa.

Haaveena oli tempaus, jossa kuka tahansa voi lukea minkä tahansa elämyksiä ja väristyksiä välittäneen runon. Vaikka runo on vapaa, tekijänoikeudet eivät, joten jatkossakin tällaisessa yksityishenkilöiden vaellusretkessä etenemme lupien varassa. Emme voi emmekä halua ennakoida spontaanin tilaisuuden luonteen vuoksi luettujen runojen määrää, joten esitystyylinen tapahtuma ei tule kyseeseen Sanasto-maksuineen. Emme itse hyödy millään tavalla taloudellisesti tilanteesta vaan satsaamme siihen aikaa ja vaivaa, emmekä vie leipää runoilijoiden suusta. Haluamme vain runot esille niin, että muut kiinnostuvat niitä lukemaan, ostamaan tai lainaamaan. Lainaamaan! Oli todella hienoa, että kaupunginkirjaston lainauspolkupyörä runolasteineen oli mukana. Toivottavasti jatkossakin!

Runokävelyn sää oli kuin runo, vaihteleva: lämmitti, kylmensi ja virkisti. Ja inspiroi. Päivän valmisteluihini liittyi oman runon rustaaminen runosta. Haikuilin sen silmänpilkkeiseen runoblogiini Alman runot, ja päättäköön se juttuni Runokävelystä.

Runosta

 

Sanoin kokea
näkymätön, tuntea
kielen suolisto.

17 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot, Tapahtuma

Lähtölaskenta Runokävelyyn 

Runon ja suven päivänä 6.7.2017 kävelen Runebergin patsaalle klo 16.00. Repussani on nippu runokirjoja. Ne lämmittävät selässäni, mutta sitä enemmän tunnen kuumottavaa kipinän, kun otan niitä yksi kerrallaan repustani. Selailen, luen jokusen säkeen ääneen, valitsen muutaman kokonaisen runon ja kajautan sen kaikille.

Kaikille? Runokävely on kaikille avoin tempaus juhlia lyriikan hyvinvointia lisäävää vaikutusta, vallankin kun siihen vielä yhdistetään yhdessäolo ja kävely. Tempauksen ideasta lisää tässä postauksessa.

Runokävely1A

*

Runot tuottavat minulle oivaltamisen iloa. Niiden lukeminen on palapelien kokoamista ja arvoitusten ratkomista. Etsin ratkaisuja itsestäni, tulkitsen tavallani. Tämä sanotaan tutkimuksissa myös syyksi, miksi runot ovat tehokkaimpia itsehoitokirjoja: niihin voi peilata vapaasti ajatuksensa, tunteensa, kokemuksensa ja muistonsa. Eikä kaikkea tarvitse ymmärtää – aivan kuin elämässä. Lisäksi mielihyvä kielen taivuttelusta arvaamattomiin asentoihin vapauttaa, nautituttaa.

Lähtölaskenta1

Sananen vielä Runokävely-reppuni kirjoista. Otanta on sattumanvarainen kooste kotimaista runoutta. Valittujen kirjojen nimistä rutistan runon, ja otan runoilijan vapauden taivuttaa sanoja ja viitata kintaalla välimerkki- ja oikeinkirjoitussäännöille.

Ehkä liioittelen vähän runoja (I).

Peippo vei päivänvalossa helkavirsiä
Villonin puutarhaan, Kanervalaan,

Töölönlahteen.

Kierrän vuoden runoja (II) – largo.

Voit askarrella yhdistämällä teoksen ja kirjailijan; otsikkosikermärunon kirjailijat aakkostettuna: Anja Erämaja (x 2), Eino Leino, Aleksis Kivi, Sanna Karlström, Heli Laaksonen, Kirsi Poutanen, Tuija Takala, Ilpo Tiihonen, Jukka Viikilä. Vasataukset tosin näet kuvasta.

Lähtölaskenta2

Olet tervetullut runokävelylle!

Runokävelyn ideointiporukka julkaisee joka päivä lähtölaskentajutun:

1.7. Tuijata 
2.7. Hyönteisdokumentti 
3.7. Reader, why did I marry him? 
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie
5.7. Kirja vieköön!
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!

#runokävely

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot, Tapahtuma

Tule Runokävelylle!

Runoja rustasi Leino,
siksi keksittiin keino
syntymäpäivää Einon
juhlistaa päivänä runon.

Sydämessä suven
siis runoutta luen.
En tee sitä yksin
vaan kävelytyksin.

Kaltaisteni kanssa
marssin jalat maassa,
vaikka pää on pilvissä
Runokävelyllä Helsigissä.

JO RIITTÄÄ! Runomuodosta info-proosaan:


Muutama runohenkinen kirjabloggaaja on suunnitellut Runon ja suven päiväksi 6.7.2017 Runokävelyn Helsingin keskustaan. Emme ole yhteisö tai yhdistys, vaan olemme yksittäisinä runoharrastajina tempauksen takana. Idea lähti kevään runohaasteen käynnistäjältä Ompulta.

Haluamme juhlistaa kirjallisuusgenreä, joka tuppaa jäämään muun kirjallisuustemmellyksen jalkoihin. Nyt jaloittelemme runojen kunniaksi, ja kaikki ovat tervetulleita mukaan alusta alkaen klo 16 Runebergin patsaalta – tai miltä tahansa reitin patsaalta. Ja kyllä: reitin alussa kumartelemme myös päivänsankarille, Eino Leinolle, runoruhtinaan patsaan ohittaessamme.

Tempaus on vapaa: se ei sisällä lausuntaa, esityksiä tai esitelmiä. Keskustelemme kävelyn lomassa runoista ja luemme niitä ääneen tai itseksemme. Arvostamme kirjailijoiden työtä ja tekijänoikeuksia, siksi me suunnitteluryhmäläiset luemme ääneen runoja vain sellaisilta nykyrunoilijoilta, joilta olemme saaneet siihen luvan. Kävelyä seuraa kaupunginkirjaston polkupyörä, josta voi lainata runoluettavaa.

Runokävelyn takana olevat bloggaajat kuopivat jo malttamattomana kesänurmea, siksi jokaiselta ilmestyy tempausta sivuava lähtölaukausjuttu ennen H-hetkeä:

1.7. Tuijata 
2.7. Hyönteisdokumentti 
3.7. Reader, why did I marry him?
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie 
5.7. Kirja vieköön! 
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!

#runokävely

 

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot, Tapahtuma

Sinisiipi niityllä & Lukuviikko

Kirjastot ja koulut juhlivat lukemista lukuviikolla 17.-23.4.2017. Lukukeskus tuottaa materiaaleja ja eri tahot järjestävät tempauksia. Minä haastan kaikki postailemaan lukemisen puolesta – ei sen tarvitse kytkeytyä koulu- tai kirjastoympäristöihin. Riittää, että (ainakin) tällä viikolla kukin osaltaan somessa välittää lukemisen iloa ja tärkeyttä.

Lisään oman korteni Lukuviikon kekoon esittelemällä lapsille ja aikuisille sopivan luontokirjan Sinisiipi niityllä (Avain 2016). Koska kevään lämpoä ja kesän vehreyttä saa vielä odottaa, voi fiilistellä  kauniin kirjan kanssa. Kirjasta voi oppia asioita tai vain nauttia pääsystä kirjan keinoin kesäluontoon. Seija Niinistö-Samela on kirjoittanut kirjan selkokieliset teksti ja Juha Samela ottanut tunnelmalliset kuvat.

Aurinkoisena kesäpäivänä niitty on täynnä elämää.
Perhoset lentelevät värikkäiden kukkien joukossa.
Hyönteiset viihtyvät ympäristössä,
joka tarjoaa niille ruokaa ja suojaa.

Näin kirja käynnistyy. Niittyjen elämän esittely keskittyy lähinnä kesään. Kasvien ja hyönteisten yhteiseloa kuvataan lyhyesti, ytimet valiten. Kuvitus on keskiössä, ja teksti myötäilee sitä. Pidän kirjaa etenkin kauniina katselukirjana, sillä tarkat kasvi- ja hyönteiskuvat viehättävät. Ilahdun siitä, että suurennoksissa on aina mukana jotain ympäristöstä, jolloin voi hahmottaa mittasuhteet.

Selkokirjan luonteeseen kuuluu, ettei kaikkea voi kertoa vaan sisältöön pitää valita oleellinen. Tämä onnistuu hyvin. Kirja zoomaa tiettyihin niityn ominaispiirteisiin. Luonnonsuojelun taustahumina kuuluu sopivasti tekstistä ja kuvista.

Jonkin verran tekstissä on sellaista, joka olisi kaivannut kuvan apua tai uuden käsitteen selitystä. Jäsentelyn tueksi voisi teemoittaa väliotsikot, nyt esimerkiksi vieraskasvit tulevat ikään kuin kesken kaiken esittelyyn. Nämä ovat pieniä sivuhuomioita, sillä kokonaisuutena kirja on selkeä ja viehättävä. Se osoittaa mainiosti, ettei selko ole välttämättä erityistä vaan kaikille sopivaa. Siksi Sinisiipi niityllä sopii Lukuviikolle, kesällä mukaan niitylle kasvien tunnistuksen avuksi sekä kaikkiin vuodenaikoihin luontotunnelmointiin.

– –

Seija Niinistö-Samela ja Juha Samela
Sinisiipi niityllä
Avain 2016
luontokirja
79 sivua.
Sain kirjan muuten vain.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Selkokirja, Tapahtuma, Tietokirja

Silja Kejonen: Vihkilumen talo & infoa Runokävelystä

Vihkilumen talo on Silja Kejosen esikoisrunokokoelma. Kuvataiteilijatausta näkyy kannessa, jossa on runoilijan maalaus. Uskon visuaalisuuden ja toisen ammatin, dramaturgin, vaikutuksen tuntuvan myös kansien sisällä.

Kokoelma jakautuu viiteen osaan. Osissa on yhdistäviä ja erottavia tekijöitä. On fragmentaarisuutta ja on runoja, joista mieleni muodostaa ajatuksia möyriviä kokonaisuuksia. Arvoituksellisuus runoihin jää usean lukukerran jälkeen.

Kejosen runoja lukiessa formuloin runomieltymykseni. Nautin eniten runoista, joista voin rakentaa mielessä jonkinlaisen tilanteen, tarinanpätkän tai tavallista katsontatapaa muuttavan havainnon. Innostun löydettyäni kuvakulman, joka kertoo sanojaan enemmän ja sanoo minulle jotakin yllättävää. Silloin runo nitkauttaa oivaltamaan, tuntemaan, kokemaan ja ajattelemaan. Helähdän aina, kun saan runoista irti vilahduksen elämännäkemyksestä.

Pidän Vihkilumen talon runoja vaikeasti avautuvina eivätkä ne aina vastaa runomieltymyksiäni. Silti niissä on paljon houkuttelevaa. Ihastelen sanavalintojen ilmeikkyyttä, niiden tinkimättömästi kiteytynyttä kuvallisuutta. Esimerkiksi nämä ilmaisut tehoavat: nainen niityttyy, mustuit sormissa, lakanoissa pulikoi / ruumiinalainen / hämärä, sadevesi ottaa kiviltä nimet, apilaton päivä, pullalautasta on käytetty kotina, nimi kantaa paljain käsin muistoa.

Vihkilumen talo

Tuollainen irrallinen listaus ei anna tietenkään oikeaa kuvaa runoista, mutta ehkä se jotain näyttää runojen kielimielikuvien voimasta. Runoissa toistuvia, ladattuja sanoja ovat ainakin nurmi, perhoset, kivet, lumi ja hiukset. Etenkin hiukset, niistä roikottaminen: kun hiuksista vetää / on aika. Myös eri sipulikukat toistuvat, muitakin kukkia vilisee, esimerkiksi leinikkejä, ruusuja, pelargonioita. Ehkä ne viittaavat johonkin tunnemuistojen tilanteeseen. Pelargoniat tukkivat pöydän / en voi nyt puhua. Luen runoista muistia ja unohdusta – kaipausta.

Nainen tulee haudalle
käärii silkkipaperiin leuattoman muiston
työntää käen taskuun.

Vaikka Vihkilumen talossa on jäätynyttä, enkä saa siitä kaikkea sulatettua, huomaan, että runoista voi nauttia näin: annan niiden säilyttää salaisuutensa, mutta silti voin ihastella sana-asetteluiden ennen kokemattomuutta.

Silja Kejonen
Vihkilumen talo
Otava 2017
runoja
74 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Runokävely

Luen yleensä runoja hiljakseen, itsekseni. Aion kokeilla runojen lukemista ääneen, porukassa. Kirjabloggaajat järjestävät runon ja suven päivänä kotimaisten runojen kunniaksi Helsingissä tempauksen: Runokävely 6.7.2017. Tarkoituksena on lukea suomalaisia runoja (ehkä myös esittelemäni Kejosen, jos saan siihen tekijän luvan) ja keskustella niistä. Tilaisuus on avoin kaikkien tulla: runoja vaikeina pitävien, runoista tietämättömien, runoja harrastavien ja niitä kirjoittavien. Nautimme sanoista ja suvesta. Varaa tempausaika kalenteriisi.

Runokävely1A

Lisäinfoa tempauksesta levitetään kevään aikana. #runokävely

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot, Tapahtuma

Kirja vieköön! -ilta 15.3.2017

Tämänpäiväistä Minna Canthin liputuspäivää edelsi sopivasti kevään viimeinen Kirja vieköön! -tapahtuma Savoyssa (15.3.2017). Canth on esikuva monipuolisesta, aktiivisesta naisesta. Sellaisia oli Savoyn lava täynnä: ilta säkenöi naisenergiaa ja oli oiva osoitus siitä, miten yhteiskunnassamme naisilla on aiempaa enemmän mahdollisuuksia olla esillä, tehdä ja vaikuttaa.

Kirjavieköön 3

Ilta alkoi illan emännän Baba Lybeckin sisääntulolla. Hän esitti katkelman Katja Kallion uutuusromaanista Yön kantaja (Otava 2017), joka kertoo 1800- ja 1900-luvun taitteessa eläneestä Amanda Aaltosesta.

Alunperin Kallio oli kirjoittamassa toista romaania, mutta törmättyään asiakirjoissa Amandaan, suunta muuttui, poikkeushenkilö vei mennessään. Kyse on täysiverisestä romaanista, ei elämäkerrasta, koska kovin paljon faktaa ei ”loisnaisesta” löytynyt, dokumentit ovat lähinnä sairaskertomusmerkintöjä. Amanda toilaili Turussa, pidätettiin useaan otteeseen irtolaisena ja tuomittiin loppuelämäkseen Seilin saareen. Ohimennen jossain dokumenttimerkinnässä mainitaan, että Amanda sanoi käyneensä esimerkiksi Pietarissa, Lontoossa ja Pariisissa.

Seilillä on karmaiseva kaiku spitaalisten ja sittemmin hylkiönaisten eristyspaikkana, josta ei palattu. Kirjoitusprosessin aikana Kallio vietti jonkin verran aikaa Seilissä, mahdollisesti juuri Amandan sellissä. Kallio testasi muitakin romaanin Amandan kokemuksia kuten asunnottoman vaeltelua ja kuumailmapalloilua. Ilmailukokemusta Kallio kuvaili näin: korin liike tuntui nilkoissa, kaikki näyt terävöityivät, korkeudessa kuuli äänettömyyden. Tällaisia tuntemuksia siirtyi romaaniin, samoin se, millainen on yhteiskunnan suhde yksilöön, etenkin joukosta poikkeavaan yksilöön. (Huikaisevan hienosta romaanista postaan huomenna.)
Kirjavieköön KK
Kallion kirja johdatti koko illan teemaan: naisiin, jotka poikkeavat muotista, erottuvat joukosta. Ei silti pidä unohtaa sitä, että Amandan tavoin on paljon naisia, jotka eivät saa päättää elämästään, vaikka ajat ovat paremmat kuin ennen itsenäisyytemme alkua.

Hienoa illassa oli se, että siellä rinnan istuivat eri-ikäisiä vaikuttajanaisia. Kallion ja Lybeckin seuraan lavalle asteli Birgitta Ulfsson – ja otti sen haltuun: Pikku Myyn laulu ja kaksi runoa, jonka jälkeen yleisö söi naisen kämmeneltä. Keskustelua vei vireä, itseironinen ja anekdootteja pursuava leidi.

Illan painopiste oli elämäkerroissa. Ulfsson ei ollut suunnitellut elämäkerran tekemistä, mutta antoi sille periksi 88-vuotiaana. Lenita Airisto kirjoitti omaelämäkerran 80-vuotispäivänsä kunniaksi. Lenitan räyhäkkä tyyli sopii estradeille, ja Savoyssakin hän ilahdutti yleisöä suoralla puheella. Stallarit saivat kyytiä.

Lenitan jälkeen lavalle saapuivat Nasima Razmyar ja Sinikka Mönkäre, demarinaiset eri sukupolvista ja lähtökohdista. Heidän elämäkertansa ilmestyivät juuri. Nasiman maahanmuuttajakokemukset saisivat levitä laajalle, ja sympaattista, pärjäämään sisäänrakennettua naista kuuntelisi vaikka kuinka pitkään. Mönkäre jäi keskustelussa hieman taustalle, mutta asiaperusteluihin luottavan naisen merkitystä on vaikea ohittaa: Suomen pitkäaikaisin naisministeri. Lopuksi Baba kysyi kaikilta kolmelta ohjeita pärjäämiseen. Lenita vastasi ”hurmaaminen”, Nasima ”kompromissit” ja Mönkäre ”tietojen etsiminen ja tietoon perustuvat perustelut”. Siitä vain testaamaan!

Kuvaavaa on se, että joitain julkisuuden naisia saa kutsua vain etunimellä. Baba, Bisse, Lenita ja Nasima luontuvat noin vain. En suin surminkaan voi heittää ”Sinikka” ja tarkoittaa Mönkärettä. Ehkä raja on siinä, että viihdeosastolla käyminen oikeuttaa etunimittelyyn, vaikkei henkilöä henkilökohtaisesti tunne ja vaikka hänellä on tukuittain vakavasti otettavia meriittejä. Miehiä harvoin nimitetään vain etunimellä, vain silloin, jos se on artistinimi.

Artisteista puheen ollen Kirja vieköön! -formaattiin kuuluvat tekstikatkelmien esittäminen. Baba Lybeck hoitaa mallikkaasti niistä osan, näyttelijät osan. Tänä iltana Minttu Mustakallio luki Lentian tekstiä  habitukseltaan lenitamaisena ja Taisto Oksanen vakuuttavan asiallisesti Mönkäreen muistelmapätkän. Katkelmat ovat paikallaan, sillä siten kirjallisuustekstit ovat läsnä henkilöiden lisäksi.

Kirja vieköön! -kokonaisuus on ilahduttanut kevään ajan. Painopiste on ollut tietokirjallisuudessa. Onneksi Baban Lybeckin hieno hanke jatkuu syyskuussa. Ehkäpä syksyllä on ohjelmassa kevättä enemmän kaunokirjallisuutta. Kiinnostuksesta kihisten odotan syyskauden kirjakattausta!

Illan esiintyjät:
Baba Lybeck
Katja Kallio
Birgitta Ulfsson
Lenita Airisto
Nasima Razmyar
Sinikka Mönkäre
Minttu Mustakallio
Taisto Oksanen

Illasta voit lukea kattavat koosteet Kirja vieköön  (nimiyhteys on sattumaa) ja Kulttuuri kukoistaa -blogeista.

Tammikuun ja helmikuun Kirja vieköön! -illoista tässä ja tässä.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Tapahtuma

Kansallisteatteri: Arktinen hysteria

Arktinen hysteria on kuvaus suomalaisen keskiluokan synnystä. Torpparimyllärin pojasta tulee pankkiiri, pankkiirin pojasta voimalaitosinsinööri. Mutta pato on murtumassa. Mitä se kertoo Suomesta, mitä se kertoo kolmen sukupolven suomalaisista?

Pohjustus

Ennen noiden kysymysten vastauksia poikkean viikkojentakaisessa Bloggariklubissa, jossa työryhmä (ohjaaja, dramatisoijat, dramaturgi ja lavastaja) kertoi Marko Tapion romaaniin pohjautuvasta produktiosta.

Neliosaisesta Arktinen hysteria -romaanisarjasta (1967-68) julkaistiin kirjailijan elinaikana vain kaksi, joten dramatisoijista jatkon keksiminen tuntui houkuttelevalta. Dramatisoija Jukka-Pekka Hotinen oli löytänyt SKS:sta romaanisarjan julkaisemattomat jatkosuunnitelmat. Esityksessä on julkaistua ja julkaisematonta materiaalia. Arkistomateriaali tulee näin ensimmäisen kerran julki.

Juha-Pekka Hotinen toi esille sen, miten Tapio halusi luoda Linnan Pohjantähden rinnalle dostojevskilaisen romaanin psykologisin henkilökuvin.
– Linna on kuin Tolstoi, Tapio kuin Dostojevski, tiivistää Hotinen. Olen pohtinut Tapion modernin romaanin dramatisointia 1970-luvulta lähtien.

bloggariklubi-ah

Hotinen (vas) ja Kahiluoto (oik) keskustelussa

Ohjaaja-dramatisoijaa Atro Kahiluotoa on kiinnostanut Tapion proosan kerrontateknikka, joka liittyy modernismin traditioon toisin kuin muu kirjan ilmestymisajan kotimainen raskas realismi. Kahiluodolle erityinen haaste muiden produktioon osallistuneiden kanssa oli tämä:
– Yhdessä lauseessa voidaan olla kolmessa ajassa. Miten se muuttuu teatterikieleksi? Ja se täytyy sanoa, että tässä produktiossa on ollut puolet karsimista. Materiaalia on ollut todella paljon.

Simultaanius ei ole uusi teatteritekniikka, mutta tekijöiden mielestä uutta on futuurin lisääminen. Tekijät pitävät tekstiä ajankohtaisena. Keskeisiä metaforia ovat murtuva pato ja voimalaitos. Jälkimmäinen edustaa keskiluokan syntyä, pato puolestaan tasoja yhteiskunnallisuudesta yksityiseen murtumiseen.

Lavastaja Reija Hirvikoski lupasi, että esityksestä tulee hyvä ja ajankohtainen. Tekijät lupasivat, että suhteessa järkälemäiseen teokseen ja siihen liittyvään arkistomateriaaliin, esitys tulee olemaan tiivis, väliaikoineen alle kaksi ja puoli tuntia.

Ensi-ilta

Tekijäryhmän lupaukset pitkälti pitivät. Arktinen hysteria ihastuttaa etenkin simultaanisella ajankäsittelyllä. Voimalaitosinsinööri-Harry lausuu mielestäni draaman ydinrepliikin:
– On vain lomittaisia tekoja tai tekemättä jättämisiä.

Samaan aikaan lavalla on eri aikatasojen henkilöitä. Myös roolituksessa on lomittumista: jotkut näyttelijät esittävät sukulaisia kolmessa polvessa. Tai sitten sama henkilö esittää hahmoaan pikkulapsesta vanhaksi ukoksi. Siitä huikeasti suoriutuu pankkiiria näyttelevä Taisto Reimaluoto. Päähenkilö voimalaitosinsinööri Harry ei jää toiseksi, vaikka kova flunssa hieman taisi vaikuttaa Timo Tuomisen intensiteettiin. Roolisuoritukset kaikin osin toimivat mainiosti.

Keskeinen tyylikeino on toisto. Kohtauksessa pysytään tovi ja siinä toistellaan tiettyä repliikkiä tai aiheeseen palataan toistamiseen. Aikaa venytetään tai pysäytetään. Kokonaisuus pysyy kasassa, ja juonen punainen lanka erottuu, vaikkei ”oikeaa” loppua ole. Näytelmässä on herkkiä, kipeitä ja hurtteja kohtauksia. En ole romaania lukenut, joten voin todeta, ettei tekstituntemus ole tämän draaman seuraamisen onnistumisen edellytys.

Näytelmän avaus on hämmentävä. Kovin tyylitellysti ja asetelmallisesti esitellään patotyömään vuoto- ja lakkotilanne sekä henkilöt. Kun siitä irrottaudutaan ja siirrytään sukupolvitarinaan, alkaa draama elää. Pieni kauneusvirhe on, ettei malteta lopettaa ajoissa. Lopusta olisi saanut nipistää kymmenisen minuuttia – vähemmälläkin spekulaatioidea olisi selvinnyt. Tuntui, että vähän väkisin vietiin rakkauden sanomaan.

arktinen-hysteria

Kulttuurimme keskeistä kuvastoa käytetään esityksessä viitteellisesti. Kullervotyylinen hahmo kurkkii käsiohjelmasta. Hauen leukaluusta ei väsätä kannelta, mutta merkitystä kalalla kyllä on.

Arktinen hysteria on kiinnostava, nousujohteinen esitys. Lisäksi se sopii hienosti Suomi 100 -teemaan. Se näyttää, miten sisällissota sekä talvi- ja jatkosota möyrivät meissä polvesta polveen, ja miten isien teot siirtyvät taakaksi edelleen. Poliittinen ajatus sykkii taustalla, ei varsinaisesti julista mutta puhuttelee. Näytelmä väläyttää sitä, miten jakolinjat syvenevät: porvari porskuttaa, työväki muhii massana, mikä ennustaa aina yhteiskunnan murtumista.

Esillepano on niukka mutta ilmeikäs, ja laulunpätkin sävytetään tilanteita. Esityksessä on monia sykähdyttäviä näyttämökuvia, jossa kolme sukupolvea on yhtä aikaa lavalla ja joka aika elää jokaisessa, etenkin kolmannessa polvessa kaksi edellistä. Minua liikahdutti esimerkiksi kohtaus, jossa pankkiiri käy poikansa kanssa myllärimökissä muistelemassa isänsä kuolemaa, ja kolme polvea laulaa perinnevirttä, vanhin jo edesmenneenä mutta läsnä. Siihen on seisautettu mennyt, nykyinen ja tuleva – kierto ja jatkuvuus.

— –

Kansallisteatteri
Arktinen hysteria, ensi-ilta 1.3.2017
ohjaus: Atro Kahiluoto
dramatisointi: Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto
dramaturgi: Alina Bergroth
lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu: Reija Hirvikoski.
rooleissa: Timo Tuominen, Taisto Reimaluoto, Tarja Hannula, Timo Torikka, Annika Poijärvi, Marja Salo, Heikki Pitkänen, Petri Liski.

Lisää Kansallisteatterin kotisivuilla.

Kiitos esittelystä ja esityksestä Bloggariklubille!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tapahtuma