Aihearkisto: Taiteilijaromaani

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Petra oli viitisentoista vuotta varma avioliitostaan. Mies kuitenkin pettää ja jättää, ja Petra vain tuijottaa sokeana odotushorisonttiinsa. Tämä on yksi puoli Martina Haagin romaanista Olin niin varma meistä (Atena 2017). Toinen on kolmen viikon reissu Lapin erämökkiin.

olin-niin-varma-meista

Nykyhetki tapahtuu tunturimaisemissa. Siellä Petra kirjoittaa erostaan. Samalla lukija saa takaumat eron vaiheista ruotsalaiseen tapaan. Kaikella kunnioituksella nyt vaivun stereotypioiden valtaan samoin tavoin kuin Petra kuvaa norjalaisvaeltajat vain omahyväisen pöyhkeinä.

Ero ruotsalaiseen tapaan siis näyttää tältä: ulkoisesti hillitynhallitun naisen tukahdetut aggressiot syövät naista sisältäpäin hulluuden partaalle. Kaiken keskellä petturimies vaikenee tai uskottelee, että erohan sujuu hyvin. Tätä on tuskastuttava seurata. Petran roikunta ex-mieheksi liukuvassa niljakkeessa on myös turhauttavaa, mutta on se myös uskottavaa, sillä Petra on sellainen, uskollinen ja sitoutuva, muutoksia kammoava.

Nyt on kaikki toisin. Kaikki pitää tehdä ensimmäistä kertaa. Minun on koettava ensimmäistä kertaa kaikki muutkin kuin vain juhlapyhät, kuten juhannus, syntymäpäivät ja jouluaatot. Kaikki tapahtuu ensimmäistä kertaa. Jos paistan lampaankyljyksiä, ajattelen: Kun viimeksi paistoin lampaankyljyksiä, olin naimisissa, nyt olen yksin. Vihaan avioeroja. Haluan ihmissuhteiden olevan ikuisia. Toivon vieläkin salaa, että ABBA palaa yhteen.

No tulee se sieltä. Lapin hiljaisuudessa Petra kirjoittaa: ”Nyt riittää.” Vai kirjoittaako? Onko sen kirjoittanut joku toinen? Kierosti romaaniin kuljetetaan kauhuviboja. Koska olen pimeänpelkoinen pikkurasahduksista säikkyvä henkilö, teksti paikoitellen aiheuttaa hermostuneisuutta. Ulkoisen uhan tuntua on tunturimökissä sisäisen myllerryksen ohella, mutta hienoista lässähtämistä on kauhupuolella havaittavissa. Loppu vetää niin sanotusti tunturipolun mutkat suoriksi.

Ihmettelen kyllä, miten Petra päätyy mökkivahdiksi. Vähän sitäkin päivittelen, miten pariskunnan pojat häilyvät hahmottomina. Tunturin pelkoelementeistä vihjaillaan osoittelevasti. Sellaista vasemmalla kädellä vetoa tekstissä vieroksun. Jätetyn naisen tunneheilahtelut kyllä tavoitetaan. Se onkin kirjan päätarkoitus: yhden naisen vaellus odotusten romahtamisesta uuteen alkuun. Petetyt ja jätetyt saavat vertaistukea – kukapa ei olisi niiden tunteiden kanssa taistellut. Kaikkien ei kyllä sen takia tarvitse matkustaa tunturiin.

– –

Martina Haag
Olin niin varma meistä
suomentanut Riie Heikkilä
Atena 2017
212 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.
Muita lukijoita ainakin Annika, Leena Lumi, Lukutoukka, Mai, Mari A. ja Ulla.

Päähenkilö on ammattikirjailija ja kirjoittaen hän pyrkii kriisiään selvittämään Lapin-matkailun lisäksi. Siispä se on mukana taiteilijaromaanihaastekirjoissani.

Taitelijaromaani

 

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko, Taiteilijaromaani

Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksomin romaani Everstinna (Like 2017) kiskoo lukijan poikkeuksellisen naisen elämänkaarelle. Tosielämän everstinnan Annikki Kariniemen (1918 – 1984) tuotantoon tai biografiaan en ole tutustunut, joten tämä elettyyn elämään nojaava fiktio lehahtaa nyt itsenäisen kuukkelin tavoin lentoon, esikuvahenkilön sielunlintuna varmaan. Lujaa lentää, väkevästi vaikuttaa.

Kirja alkaa ja loppuu kohottavasti kuin pohjoisen taivaan korkeudesta katsottuna yleisnäkymänä. Kaikki siinä välissä on minäkertojan yhdenyönmonologia. Viimeisenä yönään minäkertoja pysähtyy elämän tärkeisiin tapahtumiin, liukuu niistä ajasta toiseen.

”Ko ihmisellä on rakhaus, vaikka sairas, hänelä on kaikki.”

Everstinnan tarinaa hallitsee 28 vuotta vanhempi jääkärieversti, jonka pauloissa minäkertoja on ollut tytöstä asti: Kummalisella, saihraala tavalansa se rakasti minua ja siksi mie en halunu tai osanu lähteä pois. Mitkään varoitukset eivät auta, ja  suhdehelvetti jatkuu pitkään, parikymmentä vuotta.

Everstin luonnehäiriöitaikapiirissä everstinna syttyy ja jäätyy. Väkivallan puistattavuus ja siihen liittyvä dynamiikka tuntuu todella pahalta, samoin ulkopuolisten suhtautuminen perheväkivaltaan. ”Everstinnana” oleminen on kuitenkin tärkeä ulkoinen status, ja muutenkin romaanissa erottuvat ulospäin näytetyt asiat ristiriitasuhteessa sisäiseen. Loppuelämän rakkaus on edellisen liiton täydellinen vastakohta, omanlainen outous sekin. Everstinnalle 28 vuotta nuorempi mies on luonteva jatkumo.

Näin ikhuisuus on maailman luonu, että vastakohat saavat yhessä aikhaan kokonaisuuen kutenka hapankaali ja praatvursti kuuluvat yhteen, tee ja vatelmahillo tai hunaja ja monet muut.

Everstinna.jpg

”Aattelin, että sanoja olellisempaa on aina tarina. Se tuntu aluksi hyvältä itealta.”


Noin kertoja sanoo omasta kirjallisesta tuotannostaan, ja siltä ensin tuntuu myös Liksominkin romaanissa. Vaan ei siinä kaikki. Vaikka Everstinnassa on oleellista Lapin kirjailijanaisen elämäntarina, fiktiossa loistavat sanat.

Etenkin lumoaa puhunnan rytmi, suohöyryisenpyörryttävä pohjoisen sanonta. Kuvailevuus kukoistaa kaikissa tunnerekistereissä. Kirjan lopussa on varmuuden vuoksi sanastoja, mutta teksti toimii sellaisenaan, kaikkine kirjakielelle vieraine värityksineen.

Ihmisen luonto tuntuu kielen kaikessa kauneudessa ja kauheudessa. Lisäksi silkat luontokuvaukset huikaisevat, eikä tätä kirjaa olisi ilman Lappia, vaikka muuallakin pistäydytään. Lapin luonnon sulautuminen ihmiseen kuvataan kirjassa pistämättömästi, esimerkiksi näin voimaannuttavasti:

Sielä loputtomana leviävän jänkän uumenissa, matalilla punasilla palsasuon mäthäilä, märilä kuljuila, kirkhaan vihreitten, petolisten rimmeitten keskelä mie kasvoin pikkuhiljaa omaksi ittekseni. Minua rauhotti korkeitten männyitten humina, virkisti talvipakkasten kitinä, ja kuplivavetisten kevätpurojen kilinä anto uskon elämänvoihmaan. Mie kasusuin täytheen ikhään, semmoseksi vallasnaiseksi, paljon nähneeksi naarasuroshirveksi, mistä mulla ei ollu ollu minkhäänlaista aavistusta etes. Luulin aina, että olen etikkaisessa veessä leijuva rahkasammallautta tai jonkulainen lehmä luontheeltani, mutta mie kasvoinki komeaksi sarvipääksi, joka kattoo jokhaista vastaantulijaa semmosilla silmilä, että tämän syän meinaa pysähtyä.

”Mie olen niin kiinostunnu kaikesta siittä mikä minun sisälä ellää, että mie en oikesthaan jaksa kiinostua kenestäkhään muusta.”

Ei everstinnaan voi samaistua, silti henkilökuva vetää imuunsa. Hän on topakka tyttönen, moninainen nainen ja väistyvä vanhus. Hän on tytär, rakastajatar, vaimo, everstinna, eronnut nainen ja – no – puuma. Hän on fasisti, luonnonsuojelija, eränkävijä  ja kulttuurihenkilö. Hän on sihteeri, opettaja ja kirjailija. Hän on hyväksikäytetty, hakattu ja verevä viettelijätär. En voi oikein käsittää, että romaanissa on vain rapiat 150 sivua, sillä niin runsaalta se tuntuu.

Liksom on kertonut haastatteluissa, että hän on suunnitellut romaaneistaan trilogian: ensimmäinen osa Hytti nro 6 käsittelee kommunismia, Everstinna fasismia ja tuleva romaani kapitalismia. Näen  Everstinnan aatekerroksen osana päähenkilön heiluvaa persoonaa, ihmissuhteita ja aikaa, ajankuvaa. Nuori tyttö marssii IKL:n joukossa, sitten naisena hän liehuu sota-ajan saksalaisseurapiireissä ja näkee sodan seurauksia meillä ja muualla. Hän tiesi, missä oli mukana. Hän ei kadu. Mutta kun sota on ohi, himmenevät aatteet, tulee muuta.

Elämäntaiteilija-everstinnan kirjailjuus ei romaanissa painotu, silti sekin puoli välittyy komeasti. Haluan kuvitella, että kirjan kirjailijuuskohdat heijastavat myös Rosa Liksomin omaa luomisprosessia – ja olen kaikkiaan vaikuttunut hienon romaanin kielestä, kerronnasta ja kirjan kuvaamasta kohtalosta.

Sen jälkheen ko asetuima tänne sinisseen pirthiin, mie kirjotin ko pörrö. Kirjotuskonheen musta kita sähisi ja karju. Mie vain kattelin niinko ulkoapäin, kuinka sen pikkuset mutta terävät hamphaat alko viskehleen sanoja valkoselle paperille. Mie porreilin kauheassa nostheessa ja pursusin sisästä varmuutta ko mikäki pulluva hete. Mie niinko liukenin kirjan henkilöitten tuntheissiin ja aistimuksiin, joista net lausseet synnyit.

– –

Rosa Liksom
Everstinna
Like 2017
romaani
157 sivua.
Ostin e-kirjan.

Muissa blogeissa: esimerkiksi Lumiomena liekittyy kovan luokan kirjasta ja Jorma Melleri temapautuu omaperäiseen kuvaukseen yksityisestä ja yleisestä.

Everstinna sopii taiteilijaromaanihaasteeseeni.

Taitelijaromaani

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Mila Teräs: Jäljet

Jäljet-romaanin (Karisto 2017) loppusanoissa Mila Teräs kertoo, miten taidenäyttely Ateneumissa ravisti kirjailijan selvittämään, kuka oli Helene Schjerfbeck. Minuun taitelija teki lähtemättömän vaikutuksen teininä näkemässäni naistaiteilijanäyttelyssä, ja Helenen katse seurasi minua vuosikausia omakuvajulisteessa, joka roikkui opiskelijaboksini seinällä. Teräksen tekstistä saan selityksen, miksi minusta tuntui siltä, että julisteen nainen seurasi minua silmillään ja tiesi aina minua enemmän.

Monissa omissakuvissani oikea silmä katsoo ulos kehyksistä, mutta vasen silmäni, sydämeni silmä, haavoittuneen lonkan silmä, repeämä verhossa, se katsoo ilman pupillia sisäänpäin ja etsii.

Samaa konstia käytti Modiglian. Se siitä. Nyt on Teräksen sanamaalaaman kirjallisen muotokuvan vuoro.

Pidän romaanin rakenteesta, johon poimitaan taiteilijan elämästä muutamia vuosia ja paikkoja. Niihin saadaan hyvin upotettua Schjerfbeckin elämän tärkeät ihmissuhteet. Äidin oleellisuus ja suhteen ristiriitaisuus välittyvät hyvin, ja herrat Stenman ja Reuter välähtävät väkevinä kokemuksina. Mietinnät rooleista taiteilijana, tyttärenä ja naisena askarruttavat. Eniten minua säväyttää se, miten kirjassa pohditaan mallien sielun siirtämistä siveltimenvetoihin. Se on suorassa suhteessa taiteilijan ilmaisun ekspressiivisyyteen, jossa yhtyvät sanoin ilmaisematon, voima ja herkkyys.

Jäljet on romaani, josta soisin hullaantuvani täysillä. Se on kirja, josta paljon pidän, mutta sen ja minun väliin jää jotain varauksellista. En esimerkiksi löydä perusteluja sille, miksi haudantakainen ystävä tulee Helenen seuraksi viimeisen muotokuvan synnyttämiseen. Etenkin romaanin alkupuoliskosta löydän selittelevyyttä, vaikka taiteilijan näkemyksessä perätään:

Ei kirjoissakaan tarvita jokaista yksityiskohtaa, vaan totuus tulee paremmin esiin vihjeenä.

Totuutta tässä romaanissa etsitään kauneudesta. Siihen pyrkii kuvataiteilija kaikissa valinnoissaan, jotka liittyvät taiteen tekemiseen. Romaanille ominaista on kielellä maalaaminen, joka välillä tehoaa, välillä vaikuttaa yltäkylläiseltä: ajatukset kiertyvät kysymyksille kuin sotkuinen lankavyyhti; tunnetila sota-aikana muistuttaa kaakelinvihreää kauhua; talviyönä valvoessa aamu imee hangelta viimeisenkin sinisen luumumehun. Välistä teksti muistuttaa myös ajatelmakokoelmaa, sillä tärkeitä havaintoja tippuu tekstiin aforismien tapaan.

Mitä pitemmälle romaanissa etenen, sitä paremmin siinä tulee esille uskollisuus schjerfbeckmäiselle ilmaisutavalla: ”Vihje sielusta on todempi kuin realismin illuusio.” Jäljet antaa viitteitä siitä, kuka voisi Helene Schjerfbeck olla. Totuus ei ole oleellinen vaan vaikutelma, ailahdukset taiteilijan kokemuksista. Kirjailija on hyödyntänyt valtavaa lähdemateriaalia niin, että ihmiseen elimellisesti kuuluva salaisuus säilyy.

Olen lukenut Schjerfbeckistä kaikenlaista, myös Rakel Liehun romaanin Helene. Ihan hyvin tilaa on myös Teräksen Helene-näkemykselle. Myös muut taiteilijaromaanit kiinnostavat minua. Schjerfbeckin ohella minulla on toinen aikalaissuosikki, Ellen Thesleff. Hänestä postasin eilen, tai siis Kati Tervon Thesleff-näkemyksestä romaanissa Iltalaulaja.

Jäljet

”Päästää irti, sulkea suunsa ja siirtyä hiljaa paperiin, suurempaa vapautta ei ole.”

– –

Mila Teräs
Jäljet. Romaani Helene Schjerbeckistä
Karisto 2017
taiteilijaromaani
285 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirja sopii taiteilijaromaanihaasteeseeni.

Taitelijaromaani

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kultakauden suosikkitaitelijoistani on tänä vuonna ilmestynyt fiktioinnit. Keväällä julkaistiin Mila Teräksen romaani Helene Schjerfbeckistä (postaan siitä huomenna), ja nyt syyskauden kirjoissa Ellen Thesleff käväisee Kati Tervon romaanissa Iltalaulaja (Otava 2017). Thesleffistä ilmestyy lähipäivinä myös elämäkerta, jolla on vakuuttava nimi Minä maalaan kuin jumala (Teos 2017).

Tervon romaanissa iäkäs Ellen Thesleff sitkeästi matkustaa suvun kesäpaikkaan Muroleeseen. Voimat eivät ole entisellään, ja läheisen siskon poismenon ikävä sykkii taustalla. Suuri on kuitenkin taiteilijan halu näyttää, että hän pystyy entisiin kesärutiineihin.

Romaani ei ole yksin vanhan taiteilijan. Yhtä suuren sijan saa Taimi, kesäksi pestattu aputyttö. Taimin juoppo sotaveteraani-isä, Kuru-laivaturmassa traumatisoitunut äiti ja Helsinkiin muuttanut sisko saavat myös roolit tässä kesäkamarinäytelmältä vaikuttavassa tarinassa. Kamarinäytelmäksi vertaan tekstiä siksi, että tapahtumapaikka on tiiviisti rajattu, roolit selkeästi jaettu ja lavastus hallitusti hahmoteltu.

Toisaalta Taimi on tarpeellinen vastapaino, toisaalta Taimin tarina latistuu ”tavalliseksi tarinaksi”. Taiteilijan ja taiteilijuuden ihailu kylvää tytössä toiveita ja korjaa pettymyksiä, ja niin tarina tavoittelee psykologiseksi tutkielmaksi Taimista. Aineksia on kovin koskettavaan kohtaloon, mutten koskettunut, vaan luin ennalta arvattavaa.

Mutta Ellen! Ellenin ympärillä väreilee maailmannaisen avaruus, taitelijan vapaus, eletyn elämän suhteen sinuksi tulleen varmuus ja taka-alalla sykkivä tietoisuus luopumisen vääjäämättömyydestä. Niistä saan kiinni, vaikka kerronnan kannalta maalarin muistumat, toimiminen ja hetkessä eläminen muistuttavat enemmän selostusta tai impressiota kuin taiteilijalle luonteenomaista ekspressota.

Kun Ellen mielestään onnistui, sen näki kasvoista. Ilmeet sulivat ja kasvot silisivät, hän nuortui. Kun hän tavallisesti oli kiukkuisen näköinen, niin mielihyvää hän ei kätkenyt, jos aihetta oli.
Taiteilija rakastui kättensä jälkiin. Hän katseli uutta aikaansaannostaan, katse silitteli maalauksen pintaa.

Olisin mieluusti lukenut enemmän Ellenin maalaamisesta ja kokemuksista. Yksi maalaustilanne säväyttää. Siinä teksti tavoittaa hienosti taitelijan mielentilan, jossa katoaa aika; mennyt ja nykyinen sulaa aistien ja elämysten virraksi:

Ellen ei katsonut enää tyttöä. Hänen ei tarvinnut. Toisen läsnäolo riitti siihen, mitä hän tavoitteli. Valööri vaihteli, se vei hänen askeleensa poluttomaan valon ja varjon maahan. Etenikö hän metsään vai sittenkin niitylle, hyppelikö hän rannassa kiveltä toiselle, kulkiko sillan yli Tokoiseen, pitelikö haavia sillalla, kun pappa onki forelleja, lauloiko siskojen kanssa juhannusyön, tätä työtä hän teki sävyjä vaihdellen. Runojen muusa soitti panhuilua, vai oliko se lintu laulamassa rakkaimman lehmuksen, sen turmellun oksalla.

Elän joitain muitakin elämyksellisiä hetkiä Ellenin ränsistyneessä huvilassa, maalausreissuilla saareen ja ajatusten ajautumissa menneeseen. Muroleen maisemissa viivyn mieluusti, sillä Thesleffin maisemamaalaukset sieltä ovat aina tehneet minuun suuren vaikutuksen. Romaanikokonaisuuden osat eivät silti täysin loksahtele minussa paikoilleen, joten jotain jään Iltalaulajassa vaille.

– –

Kati Tervo
Iltalaulaja
Otava 2017
taiteilijaromaani
204 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa esimerkiksi: Kulttuuri kukoistaa ja Nannan kirjakimara.

Iltalaaulajan liitän taiteilijaromaanihaasteen kirjaksi.

Taitelijaromaani

 

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taiteilijaromaani

Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet

Tartun Marjo Heiskasen romaaniin Mustat koskettimet (Siltala 2017) illalla, jolloin selviää Mai Lind -pianokilpailun voittaja. Romaani alkaa epäonnistuneesta kisasoittoyrityksestä, mutta katsomassani suorassa tv-lähetyksessä kisavirtuoosi antaa sormien liverrellä koskettimilla pelotta ja epäilyksettä. Kuuntelen pianokilpailun finaalilähetyksen, siirryn kirjaan ja sitten virittelen kirjan kylkiäseksi siihen sovitetun Spotify-soittolistan. Fiktioesitys voi alkaa.

Hetkittäin epäilen selviänkö, sillä niin sisällä romaani on musiikissa ja muusikkoudessa – ja minä niistä ihan ulkona. On kuitenkin iloiten todettava, että sanojen soljunta ei syrji maallikkoa. Vaikka soittamiseen ja musiikkiin liittyvät kysymykset ovat keskeisiä, yhtä keskeistä on henkilöiden paikka suhteessa muihin ja itseensä.

Romaanin osat on nimetty musiikkitermein: Trio, Duo, Duo ja Sola. Aluksi on pianisti Sere, viulisti Laura ja sellisti Mats, lopulta enää Sere. Vai lopultako on jäljellä taka-alan assari? Huomio! Koko ajan mukana, katveessa seuraa assari-Sari, jota ei lasketa varsinaiseen lukumäärään – siinä yksi kimmoisa suhdetarkastelupiste.

Voimme ajatella, että assari kadehtii toisten unelmia, voimme tulkita hänen vain katkeruuttaan ärisevän, että halveksimalla tuhoavat elämänsä, mutta ikävä hänen on silti nähdä kaikki niin selvästi kuin näkee, kateellinen tai ei. Musisointi tuottaa mielihyvää, siksi siihen niin moni jää koukkuun ja ponnistelemaan, vaikka ei kannattaisi, ammatillisessa mielessä.

Musiikia kuvaillaan lumoavasti, etenkin tunteita, joissa yhteissoitto sujuu. Sulautuminen yhteissoiton virtaan on kirjan monille henkilöille ainoa tapa päästä kosketukseen itseen ja toisiin. Kun sitä ei saavuta, on koko elämä epätahdissa.

Hankaukset, säröt, epävarmuus ja huonoudentunteet välittyvät väkevästi. Ei ole epäilystäkään, miten kilpailuhenkistä muusikkous on. Soittaja on niin hyvä tai huono kuin on viimeisin esitys – muusikkona ja ihmisenä.

Mustata koskettimet.jpeg

Mustat koskettimet soi moniäänisesti. Kaipa kerrontaa voisin pitkälti kuvata musiikkitermein ainakin polyfoniseksi. Kaikkitietävä kertoja tunkeutuu kerrontakohteiden mieleen, luonteeseen, tilanteisiin, nykyisyyteen ja menneisyyteen. Upeasti joustavat tilanteesta ja henkilöstä toiseen siirtymät tai yhtäaikaiset äänet – myös soraäänet mutta jotain myötäilyjäkin on havaittavissa. Merkillepantavaa on se, että teema kuljettuu ennalta-arvaamattomasti.

Kertoja vetää mukaan minut ja kirjan lukijakollektiivin osoittelevasti, tietoisesti, herkullisen omavaltaisesti tyyliin ”Tapaamme trion harjoittelemasta Matsin kotoa”. Sehän saattaisi olla ärsyttävää, vaan ei ole. Kertoja ikään kuin lavastaa tilanteita, tarjoaa ne fokusoituina, tarkentaa lukijan katseen – en silti voi olla varma, johdatteleeko hän minut suoraan kohteeseen vai harhaan.

Sujuvuus, syvyys, terävyys ja leikkisyys, kipeys, julmuus – kaiken kirjo kielessä ja kerronnassa herättävät ihastuksen tunteen. Tekstissä on myös pistävyyttä ja piikkejä, esimerkiksi assari-Sarin silmin usein monomaaninen ja omahyväinen Sere esiintyy nimellä p-nisti – kuvaavaa, ilkeää, ilmaisullista.

Hetkittäisiä herpaantumisen merkkejä koen romaanin loppupuolella ja havaitsen tiivistämisen tarvetta, mutta kirjaan sovitetun soittolistan soidessa taustalla nautiskelen harvinaisen omaperäisestä verbalisoinnista finaaliin asti.

P. S. Mustat koskettimet käynnistää osaltani taiteilijaromaanihaaste-postaukset. Julistin haasteen avatuksi tänään.

Taitelijaromaani
– –

Marjo Heiskanen
Mustat koskettimet
Siltala 2017
romaani
352 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Soptify-soittolista löytyy romaanin nimellä.

Romaanista Omppu on kirjoittanut. ”Heiskanen kirjoittaa järkyttävän kunnianhimoisesti ja hyvin.” Kyllä.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Taiteilijaromaani

Taiteilijaromaanihaaste

Tämän vuoden mittaan olen havahtunut siihen, että monissa lukemissani kirjoissa päähenkilö on taidealalta. Keskushenkilöinä on ollut etenkin kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja muusikoita. Siispä on aika tehdä katselmus taideromaaneihin, joten haastan sinut postaamaan niistä. Koska en juuri nyt muista yhtään tanssitaiteen edustajaa romaanihenkilönä, julistan haasteen päättyvän 29.4. eli kansainvälisenä tanssitaiteen päivänä.

Taiteilijaromaanihaaste

1. Ilmoittaudu mukaan tämän postauksen kommentissa.
2. Postaa ainakin yhdestä romaanista, jossa taiteilijuus, taiteilija tai taide on keskeistä. Taiteilija voi olla fiktiivinen tai faktisesti taiteillut. Mikä tahansa taideala käy. Viittaa postauksessa haasteeseen (#taiteilijaromaani) ja käytä halutessasi taiteilijaromaanihaasteen banneria.
3. Julkaisen koontipostauksen 29.4.2018.
– Liitä siihen linkki juuttuusi/juttuihisi.
– Voit myös kirjoittaa oman koosteen pohtien taiteilijoiden määrää, laatua, merkitystä tai ylipäätään taiteilijuutta romaaneissa. Liitä oma koostejuttusi linkki koontipostaukseeni.
4. Teen yhteenvedon haasteesta ja julkaisen sen 1.5.2017.

 

Taitelijaromaani

Lähiaikoina esimerkiksi olen postannut Paul Austerin romaanista 4321 ja Kjell Westön romaanista Rikinkeltainen taivas, joissa kirjailijuudella on iso rooli. Mieleenpainuvia valokuvaajia on ollut esimerkiksi Arturo Perez-Reverten (Taistelumaalari) ja Pauliina Vanhatalon (Pitkä valotusaika) romaaneissa. Kevääni kirjakuvataiteilija oli päähenkilö Joel Haatelan romaanissa Mistä maailmat alkavat. Arkkitehti kaupunkivisualistina löytyy Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä – romaanista, ja näyttelijöitä esiintyy Sadie Jonesin kirjassa Ehkä rakkaus oli totta. Noin muutaman mainitsen.

Tänään korkkaan taiteilijaromaanihaasteen Marjo Heiskasen muusikkokirjalla Mustat koskettimet. Julkaisujonossa odottavat juttuni Mila Teräksen Schjerfbeck- ja Kati Tervon Thesleff-romaaneista sekä Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin kirjailijakuvauksesta. Varsinainen tuplajättipotti on Asko Jaakonahon romaani Valon juhla Katri Valasta ja Olavi Paavolaisesta. Ja lisää aivan varmasti ilmestyy toukokuun loppuun mennessä.

P.S. Tämän haasteen rinnalla kannattaa pitää mielessä Oksan hyllyltä -blogin Naisen tie -naistaiteilijaelämäkertahaastetta. Ainakin minä odotan Kati Tervon Thesleff-romaanin Iltalaulaja rinnalle pian ilmestyvää elämäkertaa Minä maalaan kuin jumala.

14 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani