Aihearkisto: Taide

Jarmo Mäkilä Sara Hildénin taidemuseossa

Jarmo Mäkilän taidetta tituleerattiin postmodernismiksi, kun hän tempaisi 1980-luvulla rubensilaisia figuureita uusiin yhteyksiin. Maalauksissa on yötaivaan sävyjä, kaukana kuultavia kaupungin valoja ja planeettojen pyöreitä muotoja. Niitä ja Mäkilän töitä 1970-luvulta tälle vuosikymmenelle voi nähdä Sara Hildénin taidemuseossa.

Alkutuotannossa on picassoa ja andywarholia. Näistä esikuvaselvyyksistä Mäkilä jatkaa komeasti omilleen. Pop-taiteen sarjakuvatyylisyys liukuu pikkuhiljaa fotorealismin suuntaan. Mitä lähemmäs tätä päivää tullaan, tarkoissa töissä on realistisesti maalattuja miehiä ja poikia tai pikkupoikia mukamiehinä ympäristöissä, joissa seinien rappaus rapisee, seitit sotkevat pinnat ja kaakelit lohkeilevat. Vaikuttavinta teoksissa on tunnelma, jonka nyrjähtäneisyys ja vaaran tuntu kourii vatsanpohjaa. Yksilöitymätön mies tai poikajoukko puuhailee ruskeansävyisissä suljetuissa tiloissa. Hiljaa, eristyksessä. Hyytävää. Hienoa.

Retrospektiivi vakuuttaa. Ainutlaatuiseksi näyttelykokemuksesi sen muuttaa musiikki. Taiteilija on valinnut tiettyihin teoksiin sopivat kappaleet. Kun korvissa soi Sex Pistols ja edessä on sarjakuvatyylinen räikeys, kokonaisvaikutelma tehostuu. Kaikki isäni linnut –maalaus lainaa taiten kulttuurimme peruskuvastoa, ja samalla lainaan sen soundtrackikiksi viereisen maalauksen Marilyn Mansonin biisin. Veistoskokonaisuus Hyljätyt katson Doorsin Riders of the Stormin soidessa, ja pienet, laatikoidut pojat tuntuvat olevan todella teljettynä rajoittavaan ahdinkoon.

Mäkilä 3Huippukokemukseksi nostan taulun, jossa poikajoukko on jähmettynyt liikuntasalissa. Kukin hahmo, kopio toisistaan, nykertää alistuneesti omiaan. Pääsemättömyys ahdistuksesta on vangittu tähän. Pääni täyttää kuulokkeissa pauhaava Rammsteinin Seemann (kuuntele tästä). Pyhä jysäys! Yhdistelmä on enemmän kuin osiensa summa. Nerokasta.

Näyttely on avoinna 28.5.2017 asti. Samalla reissulla kannattaa käydä Tampereen taidemuseon Täältä tullaan! -naistaitelijanäyttelyssä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Täältä tullaan! Tampereen taidemuseo & Riitta Konttinen

Näyttelystä

Naistaiteilijat modernin murroksessa -näyttely eli Täältä tullaan! Tampereen taidemuseossa vaikuttaa merkittävältä muistutukselta. Kyllä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla taidetta tekivät muutkin kuin miehet sekä Helene SchjerfbeckEllen Thesleff ja Sigrid Schauman.

Tältä tullaan! näyttely

Nuo tunnetuimmat naisnimet ovat olleet suosikkejani siitä lähtien, kun kiinnostuin kuvataiteista. Tampereen näyttelyssä hartaana huojun Schjerfbeckin tyyliteltyjen muotokuvien edessä, Thesleffin Murole-maalausten valonkajossa ja Schaumannin värimaisemissa. Hyvä niin, mutta sitä parempi, että näytillä on vähän nähtyjä, todella moderneilta vaikuttavia teoksia unohdetuilta naisilta. Monipuolisesta valikoimasta poimin kolme minut naulinnutta tekijää.

Sylvi Kunnas on minulle tuttu Tulenkantajien liepeillä liikkuneista kuvataiteilijoista. Esimerkiksi Elina Vaarasta maalattu muotokuva näyttää, miten kohteesta välitetään tumma tunne. Tässä näyttelyssä oli väkeviä töitä tekijältä, joka toimi paljon kuvittajana, mikä oli monille taiteilijoille keino ansaita elantonsa, kun muuta taitelijuutta ei tuettu.

Täältä tullaan_Kunnas

Pitkään seisoin Kunnaksen omakuvan edessä. Siitä katsoo moderni nainen, joka tietää, mitä haluaa.


Täältä tullaan! 3

Sylvi Kunnas kuvitti Olavi Paavolaisen Valtatiet-runokokoelman, ja minä sain luvan käyttää kuvaa artikkelikokoelmassa, jota olin entisessä elämässäni toimittamassa.

 

 

Täältä tullaan! 2Poikkeavia ovat Greta Hällfors-Sipilän 1910-20-luvun maalaukset. Ne todella erottuvat muusta ajan taiteesta. Tilannekuvat vaikuttavat naivistisilta, ja niissä hahmoja, tilaa ja muotoja runnellaan tietoisen kömpelösti ja vääristyneesti. Karikatyyrimäisyyden taa kätkeytyy muuta. Joukossa on kiinnostavia kieltolain hengen vastaisia juhlintakuvia. Enkä ole nähnyt toista samalla pöyristyttävää ja säälittävää porvariplösömiehen kuvaa kuin on Sinipukuinen ihailija. Punakan ukon kourivat sormet leidin olalla puistattavat.

 

Ateneumin uuden ripustuksen myötä törmäsin ensimmäisen kerran Elga Sesemannin maalauksiin, joihin oitis hurahdin. Nyt Tampereella säntäilin Sesemannin maalaukselta toisen luo. Tässä taitelijassa tiivistyy näyttelyn nimi ja tavoite: tarkoituksena on tulla näkyväksi ja nähdyksi modernin murroksessa. Todella toivon, että Sesemannin töistä koottaisiin oma näyttelynsä ja hän saisi tunnustuksen tinkimättömän omaehtoisena maalarina.

Täältä tullaan!_Sesemann

Sesemannin maalaamissa henkilökuvissa lumoaa varma, leveä, paksu värijälki, joka välittää ihmisestä sirpaleen sielua, pinnanalaista ja puhuttelevaa. Hienoimpia ovat omakuvat. Monissa niissä tuntuu kuin kuva olisi suolammen tumman veden väreilevä kuvajainen. Baskeripäinen omakuva on suosikkini: vakava ja valmis – ikkunat auki.

 

 

Monia muita kiinnostavia töitä voisin luetella liudan, esimerkiksi Martta Helmisen henkilökuvat ja Tuulikki Pietilän sota-ajan grafiikan. Nämä kaikki on nähtävä. Kehotan käymään Tampereella.

Kirjasta

Riitta Konttisen kirja kietoutuu näyttelyn ympärille. Täältä tullaan! Naistaitelijat modernin murroksessa (Siltala 2017) valaisee taiteilijoiden töitä sekä vuosikymmenien taide-elämää ja -näkemyksiä. Miesten ylivalta on ollut taidekoulutuksessa, -kritiikissä ja näyttelytoiminnassa ilmeinen, sillä naistaiteilijat hyväksyttiin harvoin ja silloinkin vain, jos heidän tulkittiin välttävän ylitunteellisuuden tai naisellisen tyylin. Kiinnostavaa on, että jo 1900-luvun alkupuolella taideopiskelijoista suuri osa oli naisia, mutta näkyvyyttä he eivät saaneet.

Täältä tullaan! kirja

Kirjan kannessa on Elga Sesemannin omakuva.

Taidekirja teemoittaa sisältöä. Siinä pureudutaan esimerkiksi moderniuden merkkeihin, ulkomaisten taideopintojen vaikutuksiin, taiteilijaperhedynamiikkaan ja sotavuosien merkitykseen. Konttinen yhdistelee mielenkiintoisesti ajan asioita ja taiteilijoita. Samalla saa tietää taiteilijan tyylikeinoista, yhteyksistä aikalaisiin ja hitusia elämänkuluista.

Varsinaisia elämäkertoja ei kannata kirjasta odottaa, mutta tiedonjanon kirja niihin herättää. Varsin monet naistaiteilijat olivat taiteilijoiden vaimoja, ja naiset yleensä joutuivat pistämään työnsä kakkostilalle. Eivät kaikki. Uteliaisuuden herätti ”persoonallinen ja peloton väritaiteilija” Meri Genez (1885 – 1943). Hänestä saisi täydellisen romaani- tai elokuva-aiheen! Monilahjakkuus runoili ja taiteili ”kroonisesti ylävireessä”, opiskeli Dresdenissä, heilui Pietarin taidelehtipiireissä, jätti perheensä, avioitui toisen taiteilijan kanssa, eli taideyhteisössä Nizzan lähellä ja harrasti okkultismia ja spiritismiä. Entä taide? Kritiikin mukaan ”taiteilijatar on pyrkinyt uudistetulla antaumuksella aikamme maalaukselliseen henkeen”.

Minua kiehtovasta Elga Sesmannista (1922 – 2007) keräsin kirjasta kiinnostavia tietoja. Esimerkiksi sen, että aikalaistaidetuntijan lailla taiteilija itse piti ekspressionistista tyyliään makaaberina. Aikalaiskritiikki luonnehti aluksi häntä omaperäisenä, intensiivisenä ja rohkeana, mutta myöhemmin arvosteluissa oli vähättelevä sävy. Muutakin kiinnostavaa löysin: Sesemann kirjoitti lapsuudestaan omaelämäkerrallisen romaanin Kuvajaisia (WSOY 1959), ja hän eli taiteilijamiehensä kanssa joitain vuosia lähes erakkona Ruoveden Helvetinjärvellä. Eri taiteenlajit vaikuttivat hänen tyyliinsä.

Inspiraation lähteenä oli ensi sijassa kaunokirjallisuus, joka saattoi joskus olla visuaalisempaa kuin kuvataide. Vielä voimakkaammin ja välittömämmin inspiroi musiikki, mutta ”se ei ’näy’ maalauksissa, eikä siitä voi mitään kertoakaan”, Sesemann totesi. Hän ei myöskään halunnut noudattaa mitään filosofioita tai teorioita, vaan koki olleensa aina ”vastarannan kiiski”.

Riitta Konttisen kirja täydentää hienosti näyttelyä. Kirjasta huokuu perehtyneisyys. Lähdeaineisto on vaikuttava, ja tiedot yhdistyvät hyvin teosten ja taiteilijoiden työskentelyn käsittelyyn. Kirjan kuvitus on monipuolinen, silti lukemisen jälkeen tulee hinku nähdä Tampereen taidemuseon Täältä tullaan! -työt toistamiseen.

– –

Riitta Konttinen
Täältä tullaan! Naistaitelijat modernin murroksessa
Siltala 2017
312 sivua.
Ostin kirjan näyttelystä.

Näyttely Tampereen taidemuseossa 28.5.2017 saakka.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Kulttuurimatka: München

Hain kevään eteläisestä Saksasta. Pidennetyllä viikonloppumatkalla ilahduttivat lehtiin ja kukkiin puhkeavat puut sekä kesäinen lämpö. Münchenin vanha keskusta puistoineen herätti talvihorroksesta.

Kaupunkikävelyjä katkaisin museovisiitein. Huomasin olevani vanhanaikaisella päällä, joten ohitan 1930-lukua uudemman taiteen vain maininnalla, että sitäkin näin (Moderne Pinakothek). Herkimmät fiilistelyt vietin suosikkieni eli flaamilaisten vanhojen taitureiden ja renessanssimestareiden seurassa (Alte Pinakothek). Renessanssia katselen taas uusin silmin, koska näin ennen matkaa taidedokumentaristi Waldemar Januszczkin sarjan Kahlitsematon renessanssi. Jo on inspiroiva tulkitsija!

durer

Waldemarin jutut mielessäni hengailin tovin esimerkiksi Dürerin muotokuvan äärellä, ja onhan se (hän) melkoinen komistus. Ihastelin myös teoksia tekijöiltä El Grecoda VinciRafaelBrueghel – ja vaikka mitä.

Jouduin myös muuttamaan mieltymyksiäni. Olen aiemmin ohittanut lihanlöllyntään paneutuneen Rubensin, mutta nyt ihastuin ilmeikkäisiin muotokuviin, ja jopa joihinkin irvokkaiden mytologiamaalausten yksityiskohtiin. Waldemarin aiemman dokkarin ansiota ehkä sekin. Ja halusin myös tätä Joel Haahtelan romaanin päähenkilön Visan ihailukohdetta katsoa toisin silmin. (Pinakothek-museoiden modernin taiteen talossa sitten silmä lepäsi Visan ja minun suosikin Morandin hienovaraisissa asetelmissa.)

Nautin taas maalaustaiteesta, joka rikkoi ilmeisen ilmaisun, koska valokuva alkoi jäljentää todellisuutta. Tutut impressionistit ja ekspressionistit ovat hyvin edustettuna Münchenissä (Neue Pinakothek): MonetManetCezanneGauguinKlimtSchiele ja auringonkukkamies van Gogh. Auringonkukkia enemmän paneuduin kevätnäkymään Arlesista. Taisivat ajankohtaan sopvat kukkivat pensaat viekoitella.

Lisäksi tutkin kymmeniä maalareita, jotka voisivat olla maailmankuuluja mutta ovatkin vain nimiä paikallisissa taidehistoriankirjoissa. Taulujentäyteisiä huoneita kulkiessani mietin taas, miksi joku tekijä nousee toisten yli. Miksi en ollut aiemmin lumoutunut Honóre Daumierista tai Hans von Maréensista? Onneksi jo joulukuussa Genevessä bongasin kiinnostavan kumman Hodlerin, jota näin taas tällä matkalla. Naistaiteilijoiden teoksia ei näillä seinillä näkynyt.

Joskus sattuma yllättää. Yksinäisen matkani iltailoksi varasin oopperalipun, enkä tarkistanut muuta kuin teoksen: Straussin burleskia ja draamaa yhdistävä Ariadna auf Naxos. Olipa iloinen yllätys, että nimiroolin lauloi Karita Mattila. Baijerin valtionooppera on rakennuksena komean koristeellinen, ja sellaista oli myös teoksen musiikki. Siinä oli upeita osuuksia, joissa usea vaikuttavaääninen taituri lauloi samanaikaisesti. Ja olihan Mattila väkevä. Paljon en sivuparvelta lavalle nähnyt enkä saksaa juuri ymmärtänyt, mutta musiikin kuuntelusta ja muun yleisön katselusta nautin.

Yksin matkaillen irtoaa kaikesta muusta. Voi katsoa taakse ja eteen tai vain pysähtyä siihen, missä on. Hengenvetoja paikassa, jossa on vieras ja johon ei palaa. Tuollaiseen tunnelmaan sopien valikoin reissulle matkalukemistoa. Yleensä valitsen matkakohdetta kuvaavaa kaunokirjallisuutta, mutta nyt minulla oli mukana sekava valikoima (uusin Nesbø ja McEwan), joskin pääteos oli monikulttuurinen, omalaatuiseen 1800-luvun saksalaiskaupunkiin sijoittuva Andrés Neumanin Vuosisadan matkustaja. Runsas romaani on yhä kesken, ja siitä riittää ihmeteltävää pitkäksi aikaa. Matkaani sopii seuraava lohkaisu:

– – ihan totta, olen sitä mieltä että tietääkseen missä haluaa olla ihmisen pitää käydä eri paikoissa, oppia tuntemaan asioita, ihmisiä, uusia sanoja (onko se matkustamista vai pakenemista, posetiivari kysyi), hyvä kysymys, antakaa kun mietin, tuota noin – se on molempia, ihmiset matkustavat myös paetakseen, eikä siinä ole mitään pahaa. Ei ole myöskään sama asia paeta ja katsoa eteenpäin.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Oppera, Taide

Turun taidemuseo: Elina Brotherus

Kuka katsoo? Ketä katsotaan? Miksi? Elina Brotheruksen valokuvat haastavat. Turun taidemuseon seiniltä valokuvaaja usein katsoo suoraan minuun – tai kääntää selkänsä.

Brotherus

Videossa Bright, Bright Day taitelija kävelee vehreässä kesämaisemassa kohti. (Tai päin kameraan, mutta tuo välikappale unohtuu minulta.) Videossa Mirror taiteilija kävelee autiolla hiekkarannalle takaperin veteen itseään käsipeiliin katsoen. Sitten hän kävelee kohti minua peili minuun päin käännettynä. Katsella on valta.

Brotheruksen tuotanto esittäytyy näyttelyssä 1990-luvun lopulta lähtien vuoteen 2015. Kiersin näyttelyn useasti. Joka kierroksella kiinnitin eri asioihin huomiota. Lauseiksi laitan vain hajahuomiot.

Kun kuvaaja katsoo suoraan minuun, hänen kasvoillaan on vakava ilme. Ilmeettömyydessä huutavat muut ilmeet ja tunteet, joita minun on valta tulkita. Kahdessa kuvassa kuvattava itkee, ja silloin on kyse käänteentekevästä murheesta, luopumisesta. Vain yhdessä kuvassa hän hymyilee. Ja se hymy saa minut lähes tolaltaan.

Hymy on sarjasta, joka kuvaa lapsettomuuden realisoitumista. Intensiteetiltään väkevän sarjan pelkistetyt otokset taiteilijasta ja lapsettomuushoitoprosessin yksityiskohdista kouraisevat. Ne todentavat kuvan voimaa. Sanat tuntuvat täysin riittämättömiltä.

Näyttely on vaikuttava. Hienoja ovat kuvat, jossa rinnastuvat taitelijan ensivisiitti Ranskassa ja hänen vuosienperäinen kotiutumisensa. Kauniita ovat otokset maisemasta ja ihmisestä. Erokuvia ei melkein voi katsoa. Lähes kaikista kuvista välittyy alakulo, yksin autiuteen jäänyt yksilö.

Tullaanpa lähelle tätä päivää. Sarjan Carpe Fucking Diem -kuvista luen uhmaa. Ja tuoreimman (luulen) videon lopussa Brotherus katsoo minua puun lehtien liehuessa kasvojen vieressä. Puiden lehdissä on hopeiset, pyöreät tarrat.

Kannatti taas käydä Turussa.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Geneve ja Robert Walserin Kävelyretki

Kävelijä rakastaa, pitää kauniina ja arvostaa ylevää siinä kuin vaatimatontakin, vakavaa siinä kuin lystikästäkin.

Kun kävelen ennestään tuntemattoman kaupungin katuja, haluan olla avoin yksityiskohdille. Pilvisen Geneven joulunalusväritys näyttää harmaahkolta, iholla tuntuu järvestä ja joesta leviävä kostea koleus, kaupungin äänimaailma on melko hiljainen. Geneva Lux -talvivalaistustapahtuma luo loistoa iltoihin.

Kävelijän kannoilla hiipii salaperäisesti ja huomaamatta kaikenlaisia hienoja ja herkkävireisiä kävelyretkiajatuksia, siihen tapaan, että hän joutuu kesken reippaan ja valppaan kävelemisensä seisahtumaan, pysähtymään ja kuulostelemaan, – -.

En lähtenyt patikoimaan Alpeille, kulkemaan Cernin hiukkasfysiikkakäytäviä tai arvostamaan YK:n työtä sen konttorin pihassa, kuljeskelinpa vain pitkin katuja Genevejärven ja Rhoenen liepeillä. Porvarillinen hillitty charmi välittyy rakennuskannasta, jossa on mennyttä maailmaa monilta vuosikymmeniltä. Eurooppalaiset sodat eivät ole tätä kaupunkia runnelleet.

Viime viikkojen sulatteluun tuntui sopivan nyt se, että lomamatkalla irtauduin totutusta ja sulauduin vieraan väen joukkoon. Aika ajoin pysähdyin ja kuulostelin, missä nyt kuljen ja minne olen menossa – noin yhdistyvät matkalaisen konkretia ja vertauskuvallisuus.

Musée d’art et d’historien (MAH) arkeologisista näyttelyesineistä minut pysäyttivät mykeneläiskulttuurin ihmispatsaat yli 4000 vuoden takaa. Ihminen on niissä pelkistettynä. Kädet puuskassa hän on kuin riisuttuna puolustamassa itseään maailmaa vastaan. Mutta varpaat on eritelty, näin pysyy kosketus todelliseen. Jotain aina säilyy: jalkojen alla multa, kallio ja maa.

mykene


Maalattu maisema keskellä todellista maisemaa on piristävää omaperäisyyttä.

MAH sisältää melko rajatun katsauksen vanhoista kirkkomaalauksista viime vuosikymmenien tauluihin. Bongasin kiinnostavan Cranachin (vaikka taisi olla kopio), yhden oudon Goyan ja perusimpressioinisteja. Geneveläissyntyisen Jean-Étienne Liotardin pastelleista etenkin sohvalla istuva nainen (1749) mietityttää: miksi kirje on revittynä matolla, mitä nainen ajattelee, mitä kirjaa hän on lukemassa?

Huomasin virittyneeni paikallisesti, sillä Alppi-maalausten variaatiot pistivät silmään. Etenkin Ferdinand Hodlerin vuoristomaalausten tyylivaihtelut kiehtoivat, ja muutenkin tämän maalarin monet aika merkilliset teokset jäivät mieleen.

hedler

Ferdinand Hodler: Le Mére Royaume (1886-1887)

Alberto Giacomettin veistotaide on aina vakuuttanut, siitä oli museossa yksi esimerkki, mutta taidemuseovisiitillä ihastuin veistäjän Giovanni-isän omakuvaan. Maalauksen intensiteetti ja selkeys vangitsee, tuntuu kuin suoraan katsova mies ja hänen ympäristönsä ovat täynnä tarinoita.

g-giaacometti

Giovanni Giacomettin omakuva vuodelta 1899


Kävelyllä kävijän on tutkittava ja tarkasteltava äärimmäisen hellästi ja huomaavaisesti jokaista kohtaamaansa olevaista, kaikkein pienintäkin, oli kyseessä sitten lapsi, koira, hyttynen, perhonen, varpunen, mato, kukka, mies, talo, puu, pensasaita, etana, hiiri, pilvi, vuori, lehti tai vaikka pelkkä pois viskattu paperinpalanen, jolle joku herttainen lapsukainen on ehkä ripustanut ensimmäiset kömpelöt kirjaimensa.

Geneven modernin taiteen museo (Mamco) on perustettu vanhaan tehtaaseen, ja se luo tilaan omaleimaisuutta. Kokonaisuus on aika laaja. Tällä kertaa näyttelyiden painopiste oli videotaiteessa. Se on minulle yksi vieraimmista taidelajeista, enkä tälläkään kertaa jaksanut videoihin pysähtyä, ja siksi näyttelykokonaisuus jäi etäiseksi. Museon suurin elämys oli se, että joka näyttelytilaa vartioi muutama nuori, jotka olivat tavattoman ystävällisiä ja kohteliaita. Moneen kertaan vaihdoimme bonjuurit. Elämä voitti taiteen.



Jollen kävisi kävelyllä enkä kuulisi tarinoita, en pystysi myöskään enää kertomaan minkäänlaisia tarinoita enkä kirjoittamaan pikkuruisintakaan juttua – – .

Postaukseni sitaatit ovat tarkoitushakuisesti sveitsiläisen kirjailijan Robert Walserin (1878 – 1956) pienoisromaanimittaisesta novellista ”Kävelyretki”. Siinä minäkertoja kävelee päivän aikana paikasta toiseen (jossain päin Sveitsiä, ei kylläkään Genevessä), kohtaa ihmisiä, ilmiöitä ja viistää itseään. Kerronta perustuu havaintoihin, mielleyhtymiin ja kommentteihin. Tekstin eteneminen ja fokus ovat arvaamattomia.

”Kävelyretki” on poikkeuksellisen pitkä verrattuna muihin kokoelman Kävelyretki ja muita kertomuksia (Teos 2012) novelleihin, silti luonnehdintani sopii kaikkiin. Myös lyhyet jutut ovat pitkien kappaleiden keskittymättömyyden vyöryä, usein minämuotoisia ja kirjoittajan kurjaan osaan viittaavia.

Kirjailija on ollut aikanaan Franz Kafkan ja Herman Hessen suosikki, mutten muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta innostunut Walserin novellistiikasta. Vaikka ajan, paikan ja identiteetin poukkoilussa voi nähdä moderniutta, työlästyn etenkin kertomusten naiskuvaan, jonka voi pelkistää niin, että kertoja muistaa tunnollisesti mainita kauniiden neitojen ihanuuden. Kartutin sentään novellihaasteetta 41 kertomuksella.

novellihaaste

Tässä vaiheessa olen kerännyt novellihaasteen 58 novellia.

– –
Robert Walser
Kävelyretki ja muita kertomuksia
suomennos ja jälkisanat Ilona Nykyri
Teos 2012
249 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Novellit, Taide

Yayoi Kusama HAMissa

kusama0

Pilkkuja, palloja, peilejä. Matomaisia möykkyjä. Toistosta syntyy pysäyttävää taidetta, ainutlaatuisia (mieli)kuvia universaalein muodoin. Japanilaisen Yayoi Kusaman (s. 1929) In Infinity -näyttely kannattaa kokea Helsingin taidemuseossa HAMissa.

Harhat ja ahdistuksen Kusama on siirtänyt taiteeseensa 1950-luvulta lähtien. Taiteilija on jo vuosia asunut mielisairaalassa, mikä tarjoaa hänelle turvallisen ympäristön taiteellisen toiminnan jatkuvuudelle. Yhä hän maalaa tauotta, jatkuvaa sarjaa, jossa tuhannet vainoavat silmät muuttuvat vaarattoman tuntuisiksi pilkuiksi solusuurennoksilta näyttävissä teoksissa.

kusama1

Näyttelyä kiertäessäni mietin paljon sitä, miten merkityksellistä on poikkeuksellisesti asioita kokevan ihmisen mahdollisuus jakaa visionsa. Ilman sairautta ei olisi tätä taidetta tällaisena, ei tätä kurpitsojen kungatarta ja pilkkujen prinsessaa.

kusama2

Toisto tuo turvaa, suurina pintoina se laajentaa yksittäisen yleiseksi. Saa sulautua joukkoon, olla silti yksi. Kun taulun nimenä on Punaiset pallot tai Keltaiset pallot ja kun kuitenkin taulussa on kyseisellä väripohjalla mustia pikkupalloja, uskon silti nimeen. (Vai oliko nimessä kuitenkin ”pisteet”?) Minä saan nähdä toisin tai sanoa toisin kuin näen.

Seisoin aina pakkomielteen keskellä, sisälläni olevan intohimoisen kasautumisen ja toiston äärellä.

Leikkaan taiteilijan sitaatin seinältä tekstiini. Sitten siirryn ties monettako kertaa peilisaliin, jonka lattialla on vesialtaita ja katosta roikkuu pilkkupalloja. Hetken pysähdyn äärettömyyteen perusasioiden – veden, pimeyden, valon ja värien – keskellä. Se on hyvä hetki.

4 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Taidehallissa Niki de Saint Phalle

Syyskuinen kirpeys virkisti Töölössä kävellessä, mutta varsinainen piristysruiske pisti Taidehallissa. Räyhäkkä ote tuolla Niki de Saint Phallella (1930-2002)!

niki-2

Jo ensi askelluksilla jysähtää, sillä portaiden yläpäässä taiteilija sihtaa kohti aseella. Valokuvasuurennoksesta on kyse. Valokuvissa poseeraaminen ei ollut tälle taiteilijalle vierasta, sillä 1950-luvulla hän toimi valokuvamallina, sitten vähitellen hän kääntyi kuvataiteen puoleen ja loi monipuolisen uran.

Taidehallissa on esillä maalauksia, piirroksia ja veistoksia. Lisäksi voi katsoa dokumentteja taiteilijasta. Mielenkiintoinen on esittelyfilmi hänen toscanalaisesta Tarot-puistostaan, jonka rakennelmissa yhdistyvät Gaudin ja Miron muotokieli de Saint Phallen omaperäiseen kekseliäisyyteen, jossa suuri on kaunista puhumattakaan pienistä yksityiskohdista.

Kuuluisia Nana-patsaita on esillä useita, ja niiden vapautunut tanssi ilostuttaa. Suuret naishahmot eivät sievistele poseeraavina malleina vaan riehakoivat omaehtoisen aktiivisina.

Mielenkiintoisia ovat maalausten ja veistosten risteytykset. Ne ovat seinille ripustettuja töitä, joissa on hahmoja kuten Hirviö tai Valkoinen morsian. Hahmoihin on upotettu muovieläimiä, pikkupatsaita, no, kaikenmoista roinaa, joka tuo töihin tekstiuria ja asiaulottuvuuksia. ”Tavallisissa” maalauksissakin taiteilija on käyttänyt muun muassa kiviä, kahvipapuja ja muuta pientä tavaraa.

Ihmissuhteissa kovia kokenut Niki de Saint Phalle kanavoi tunteitaan taiteeseen. Ampumatöissä saivat miehet kyytiä. 1960-luvulta on  päiväkirjaa, piirrosta ja sarjakuvallisuutta yhdisteleviä töitä, joissa jätetty nainen pureskelee suhteitaan. 1990-luvulta on työ, jossa taiteilijaa toteaa epäluotettavien miesten virtauksen olevan omalta kohdaltaan ohi. Vaikka aiheet ovat synkeitä, toteutus on raikas. Tuli mieleen Rosa Liksomin piirrosten tyyli, tai kai pikemminkin Liksom on varioinut de Saint Phallen ilmaisutapaa.

Hieno juttu, että Taidehalli esittelee monipuolisen taiteilijan, jonka töissä riemu, roju ja rohkeus muodostavat tarttumapintaa monenmoisille museokävijöille. Uskon lasten innostuvan töiden yksityskohdista ja värikkyydestä, ja aikuiset voivat vilkuilla niistä sukupuolirooleja, ampua niitä alas ja valmentautua vapautuneeseen karkeloon.

niki1

Morsian puun alla – huomaa: lukeva nainen


Niki de Saint Phalle: Taidehalli 20.8. – 20.11.2016

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista -haaste

Sain Saralta (P. S. Rakastan kirjoja) villin haasteen, jonka alkuunpanija on Irene (Kingiä, kahvia ja empatiaa): höpötä vapaasti kulttuuriharrastuksestasi. Otsikko vähän viittaisi siihen, että valita voi kolme asiaa, mutta kaikkihan on suhteellista. Hanakasti tartun haasteeseen, onhan blogini alaotsikko Kulttuuripohdintoja.

Kulttuuri on herkullisen väljä käsite. Blogissani kirjoittelen eniten kirjallisuudesta, mutta kovasti minua kiinnostavat myös kuvataide, elokuvat, tv-draamat, teatteri ja musiikki. Kulttuurimatkat ovat elämäni suola. Kaikista näistä on postauksia piisannut. Koska kirjajuttuja julkaisen tavallisesti 2-3 viikossa, viipailoin tähän haasteeseen muita kulttuurilohkoja, niistä viimeisimpiä kokemuksia.

1. Kulttuurimatkat

Arkeen aukkoja antavat lyhyetkin reissut. Keväällä kävin Tukholmassa ja kesäkuussa Veronassa sekä vähän sen ympäristössä. Kulttuurimatkoillani käyn taidemuseoissa, joskus konserteissa. Nautin katuvaeltelusta ja etenkin vanhojen keskustojen arkkitehtuurin tutkailuista. Virkistyn pienistä baaripiipahduksista, jolloin voi pysähtyä katselemaan asukkaiden tapaa olla, liikkua ja kohdata.

Viimeisimmät kesän kulttuurimatkat tein heinäkuussa Turkuun ja Loviisaan.Turussa olen aikanaan asunut 9 vuotta. Kaupunki on tavallaan tuttu mutta muuttunut kiehtovan vieraaksi. Se on turistisilmini vireä ja värikäs. Jokirantoja pitkin kuljeskelu on aina yhtä antoisaa, ja melkein aina käyn tuomiokirkossa fiilistelemässä vuosisatojen vierintää. Vakiokohde on myös Turun taidemuseo. Tänä kesänä katsastin Baltiska speglningar– ja Sadan vuoden kuvia -näyttelyt.

Turku

Loviisassa en ole aiemmin käynyt. Heinäkuun kuumimpana päivänä tuijotin merelle makasiinialueella ja puikkelehdin puutalokortteleissa. Pistäydyin sattumalta sympaattisessa putiikissa Krinti, jossa ihastelin röökaajavalokuvia: seinällä on valokuvaaja Clas Olav Slotten teoksia. Kotimatkalla tein vielä mutkan viehkoon vanhaan ruukkialueeseen Ruotsinpyhtäällä.

Loviisa

Todellinen kulttuurikaupunki: Loviisan puistonpenkit on koristeltu runoin.


2. Kuvataide

Taidemakuni on väljä. Ihailen keskiaikaisia maalauksia, etenkin tyyniä muotokuvia, joissa on pysäyttävää ajattomuutta. Flaamilainen taide keskiajalta 1700-luvulle on sykähdyttävää, suosikkejani ovat mm. Jan van Eyck, Pieter Brughel ja Johannes Vermeer. Art deco, impressionismi, symbolismi ja ekspressionismi kiinnostavat myös. Tyylikausista rokokoo ja romantiikka ovat minulle vieraimpia. Nykytaiteessa olen melko kaikkiruokainen, mutta videoteoksia harvoin jaksan katsoa.

Kesän kovin on Sara Hilénin taidemuseon Ron Mueck -näyttely. Viimeksi visiteerasin vuoden nuoren taiteilijan näyttelyssä. Reima Nevalaisen töistä sanotaan, että vähän värejä mutta paljon tunnetta. Tunnevirtauksesta en ole varma, alakulo töistä minuun levisi; näyttelyteoksissa on paljon puhuttelevaa. Sivellinjäljen viitteellisyys viehätti, irtonaiset raajat mietityttivät. Tarkkuuden ja harkitun suurpiirteisyyden liitto.

Nevalainen

Nevalaisen maalaus Strange Words

3. TV-draamat

Elän sellaista jaksoa, että välillä on vaikeuksia vääntäytyä elokuviin tai teatteriin. Ryhmäteatterin Kesäyön uni sentään sai minut liikkeelle, onneksi. Kotoilusyistä laadukkaat tv-draamat innostavat.

suokki

Suomenlinna, hetki ennen esitystä.

Kevään huippukokemus oli Olive Kitteridge, joka sitten kesällä näytettiin Teemalla. Kesäisinä parvekeiltoina  katsoin putkeen iPad-koossa Happy Valleyn ensimmäisen tuotantokauden, ja siihen jatkoksi seurasin uudet YLE:n näyttämät jaksot. Jo on käsikirjoituksen ja näyttelijätyön huikeutta! Sarjassa on sensorttisia asetelmia, etten ole ennen kokenut. Hieno!

Verona2

Morse meni kauan sitten katsomaan Aidaa… Ehkä minäkin joskus.

Sitten on aikuisikäni jatkunut tv-tuotanto, Komisario Morse ja sen jatkot. Veronassa fiilistelin Arenan edustalla  yhtä sinne sijoittuvaa Morse-jaksoa jostain 1990-luvulta. Nuori Morse on koettu, ja nyt on Komisario Lewisin finaalijaksojen vuoro. Luvalla sanoen käsikirjoitusten taso on Lewis-tuotantokausilla ollut laskeva – mutta nämä miehet. Tämä poliisien miestenvälinen ystävyys, synkkien menneisyyksien hautominen, se vetoaa. Eikös BBC voisi kuitenkin pykätä komisario Hathaway -sarjan?

Lewis

Ai niin, George Gently -sarja on myös kerrassaan hieno 1960-lukukuvaus (poliisimiestenvälinen ystävyys), ja kesän uudet jaksot terästyivät naisvahvistuksella. Brittiepookit hivelevät silmääni ja mieltäni (oi DA), mutta kesän tv-epookkitarjonta ei ole vakuuttanut – siksi bloggareiden klassikkohaasteen imussa olen löytänyt Netflixistä ja vastaavista silmäkarkkia. Myös rempseät tanskalaissarjat pakottavat aina tv:n katsontaan, viimeisimpänä epäuskottava mutta vetävähenkinen Dicte.


Kulttuuri, kulttuuri, kulttuuri. Viikon päästä pääsen yhteen barokkikonserttiin, Paula Vesalan uutuuslevyä ei voi liikaa hehkuttaa, ja Arvo Pärtin Spiegel im Spiegel -biisiä soitan, jos kaipaan pysähdysrentoutusta. Josko Kansallisooppera kutsuisi syksyllä johonkin sykähdysesitykseen. Ja kirjasyksy on kohta kuumimmillaan. Voi mitä kaikkea voisi vielä kulttuurijaaritella!

Koska kulttuuri kukoistaa, haastan omiin kulttuurikertomuksiin Kulttuuri kukoistaa -Arjan. Tähän ihastuttavaan haasteeseen kuuluu, että ei tarvitse haastaa eikä vastata haasteeseen  – mutta voi.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Musiikki, Sekalaista, Taide

Ron Mueck: patsasvierailu Tampereella

Sara Hildénin taidemuseossa pyörähtäminen pistää pään pyörälle näköistaiteesta. Ron Mueck hämmentää veistoksillaan, hienosti hämmentääkin.

Tampereelle on saatu kymmenen veistosta. Yhtä lukuunottamatta ne esittävät ihmisiä. Poikkeuksena on katosta jaloistaan riippuva jättikokoinen höyhennetty kana. Suurennos korostaa yksityiskohtia, jotka saattavat saada katsojan kananlihalle.

Tekisi mieli sanoa, että mitä suurempia ovat Mueckin teokset, sitä enemmän niillä on sanottavaa. Tuonnempana paljastan, ettei se niin ole, mutta aloitan kuitenkin tällä ajatuksella. Huikeita kooltaan ovat patsas vastasyntyneestä ja teos ikääntyneestä parista aurinkovarjon alla. Niiden koko korostaa tunnetta, että käynnissä on jotain valtavaa. Ja niin onkin: elämän alku on iso asia, ja niin on myös kiintymys, joka huokuu vanhan parin läheisyydestä. Liikutun suuruudesta – enkä tarkoita konkreettista kokoa.

Mueckin teoksien pikkutarkkuus pistää silmään. Jokainen juonne, ryppy ja painauma on paikallaan, ihokarvan kohta kohdallaan. Esimerkiksi vanhusparin verisuonet ja iän tuomat ihomuutokset erottuvat, ja kimalteleva vihkisormus muurautuu turvonneen sormen lihaan. Kaikella on merkityksensä.

Koolla on todella väliä, sillä osa veistoksista on pienikokoisia, kuten synnytyksestä väsynyt nainen vauva vatsallaan. Josko silloin tuntee itsensä pieneksi vastasyntyneen vastuun alla – tai jotain.

Piinallisen tarkka näköistaide muuttuu ekspressiiviseksi ja symboliseksi. Patsaat houkuttelevat psykologisiin tulkintoihin. Miksi ja miltä kankaaseen tai huopaan pyöritetyt vanhenevat miehet kätkeytyvät? Mistä ja mihin on menossa ostoskasseja raahaava nainen vauva povessaan? Mitä ajattelee juuri synnyttänyt nainen? Miksi lusikka-asennossa lepäävän parin silmät ovat itkusta turvonneet? (Minun mielestäni niin on.) Mistä on tullut nuorukaisen kylkihaava?

Aidonkaltaiset ja koolla leikittelevät patsaat tarinallistuvat. Niistä kehkeytyy kohtaloita ja tarkoituksia, joita tuotan ja täydennän. Ihmisestä ne puhuvat. Ja puhuttelevat.

– – –
Sara Hildénin taidemuseossa
Ron Mueck 2.6. – 16.10.2016
Lisätietoja näyttelyn esittelysivuilla.

2 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Vappuviikon kansallisgalleriakierrokset

Helsingin herkkuja maistelin tällä viikolla Ateneumissa ja Kiasmassa. Lomaviikon kulttuuripläjäyksiin kuului myös lukemista ja kirjoittamista, mutta museokäynnit mursivat kotirutiineita.

Kaikkonen

Ateneumin edessä Kaarina Kaikkosen teos Kasvun aika

Ateneumin Rodin– ja Japanomania-näyttelyissä oli paljon katsottavaa. Kuvanveistotaide harvoin tekee minuun suurta vaikutusta.  Balzac-patsaan energia kyllä viehättää silmääni. Ja mitä taiteilija itse sanoikaan näköisyyden vaatimuksesta? Jotain siihen suuntaan, että taiteilija näkee totuuden, mikä on toista kuin valokuvan totuus. Ei ihan noilla sanoilla.

Japanomania pohjoismaisessa taiteessa -katselmus on monipuolinen. Etenkin minua viehättää asettelurytmiikka: teemoittamalla teoksia saadaan yllättäviä ja keskenään kommunikoivia kokonaisuuksia.

Varsinainen ripustamisen riemuvoitto on perusnäyttelyn uusi tuleminen. Ajattelin etukäteen, että nämähän on jo nähty moneen kertaan – vaan ei! Teemahuoneet ja oivaltava maalausten rinnastaminen puhuttelee. Lisäksi huoneet on maalattu tummiksi, mikä pistää maalaukset hehkumaan uudella tavalla.

Ateneum

Yksi nurkkaus henkilökuvahuoneesta

Kiinnitin huomiota siihen, että naistaiteilijoita on esillä entistä enemmän. Esimerkiksi  Elga Seseman pompahti tietoisuuteeni kahdella vaikuttavalla 1940-luvun maalauksellaan. Lisäksi tutuilta taiteilijoilta löysin uusia teoksia, kuten  Hugo Simbergin iso muotokuva Anni Bremeristä, Keinutuolissa (1908), sykähdytti. Teos on henkilökuville pyhitetyssä huoneessa, jossa olisi voinut viettää pitkän tovin. Mitä ripustuksen silmäkarkkia! Yhtäkkiä bongasin joukosta pienen ennen näkemättömän sisäkuvan, Severin Falkmanin ( 1831-1889) maalauksen maljakkomaalaajattaresta – kovin vermeeriläinen herkkupala.

Kiasmaan houkutti värikäs muovi ja lanka. Ensimmäisellä herkuttelee Choi Jeong Hwon Happy together: muovinen blingbling tekee etenkin arkisista käyttöesineistä karnevaalin. Ernesto Neto on virkkaillut monenmoisia katsoja-ansoja. Värikkäät kudokset ahmaisevat verkkoihinsa. Töissä on rentoutta, ne rentouttavat.

Muovi

Yksi katsoja ”happy together”.


Neto

Ernesto Neton riippukiikut

Kiasman kokoelmista on otos museon yhdessä kerroksessa. Tekstiorientoituneena poimin yhden teoksen, Roma Auskalnyten videoinstallaation Punishment. Siinä ihoon painautuu teksti (suomennettuna):

Tekstiin luotan / Kirjoitettuun sanaan / Uskon / Lue lisää

Teoksen selostustekstissä lukee: ”Se tuntuu kysyvän, löytyykö totuus todella kirjoista ja teksteistä.” Kaikki kunnia museo-opastusteksteille, mutta haluaisin tehdä johtopäätökset ja tulkinnat ihan itse, en johdatellusti. Ja minun tulkintani on: totuus löytyy teksteistä, kirjoista, kuvataideteoksista ja elämästä, ihan mistä vain, jokaiselle jotakin, mutta ei rangaisten.

Punishment

2 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Ham, Ai Weiwei ja minä

Helsingin taidemuseo (HAM) avasi uudistuneet tilansa 24.9.2015. Avajaisiin pääsi kuka tahansa, minäkin päädyin suunnittelemattomasti Tennispalatsin toiseen kerrokseen ja taidekierrokselle. Tilat on puunattu uuteen uskoon, ja jonkin verran sekä teoksista että tiloista sai käsitystä väkimäärän välistä. Selvästi taidemuseon tavoitteena on avoimuus ja saavutettavuus sekä taiteen kaikenkattavuus. Se välittyy myös museon naistenvessasta, jossa on Tuula Lehtisen kaakeli- ja peilitaideteos. Peilissä ounastellaan katsojan kauneutta, ”Et tiedä kuinka kaunis olet”.

Avaus on komea. Alakerrassa on valaiseva kattaus suomalaista maalaustaidetta, sillä Leonard Bäckströmin 100 vuotta sitten perustaman Taidesalongin helmiä on esillä kymmenittäin. Mukana on muun muassa Ellen Thesleffin, Tyko Sallisen, Tove Janssonin, Unto Koistisen ja muutaman uudemmankin taiteilijan töitä. Alakerrassa on myös graffiti- ja videoteoksia.

Vaan kävelepä portaat ylös. Näet töitä, joita et ennen ole nähnyt. HAMin näyttelytekstit tituleeraavat Ai Weweitä ”maailman vaikutusvaltaisempiin taiteilijoihin kuuluvaksi. – – Hän on hevimuusikko, arkkitehti, desingeri, dokumenttielokuvien tekijä, valokuvaaja, kuraattori ja antiikin keräilijä.”

Kaksi näyttelyn töistä saa ensiesityksensä Helsingissä, yhtäkään työtä ei ole täällä aiemmin nähty. Yläkerran isot salit täyttyvät teoksista, joissa puu on hallitseva elementti. Lämmin luonnonmateriaali muovautuu taitelijan työstämänä monimuotoiseksi, niin hiveleväksi luonnonkaltaiseksi tai kulttuurikoristeeksi kuin myös kovaksi kokemukseksi.

Lehdetön, massiivinen, osista koottu oksantynkäinen puu hallitsee vaikuttavana yhtä tilan osaa, valkoinen pagodi toista. Lisäksi puusta on valmistettu huonekalunomaisia laatikoita, laatikostoja ja massiivinen puukenttä. Puusta on myös henkareita ja käsiraudat. Niiden taustana ovat taiteilijan kokemukset kiinalaishallinnon kanssa.
Ai Weiwei 2
Ai Weiwei 3

Töissä on kiinalaiskoukeroita ja kulmikkuutta, näin vastakkaiset piirteet elävät rinnan vastakkaisuuksien maailmassa. Weiwei ottaa kantaa entiseen ja nykyiseen. Niin tekevät myös velkakirjoin tapetoidut seinät ja niillä roikkuvat tyhjät kehykset. Työt herättävät tunteita ja ajatuksia. Osassa on suoruutta, osassa arvoituksellisuutta.

Kohokohta oli itse taiteilijan kuvaama selfie kanssani. Tunnelma oli varovainen ja kuitenki hilpeä, kun Ai Weiwei eleettömästi seisoi museon käytävällä, hieman syrjässä, ja otti auliisti kävijöiden kännyköitä käteensä napatakseen yhteiskuvan. Huvituin siitä, miten noloksi tunsin itseni ja samalla polleaksi. Olen maailmankuulun taiteilijan kanssa hänen ottamassaan kuvassa. Jotain se kertoo maailmastamme, nyt.
Ai Weiwei 1

2 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Vuoden nuori taiteilija ja Finlayson Art Area Tampereella

Vuoden nuori taiteilija on valittu jo 31 kertaa. Tänä vuonna meriitin on saanut Ville Andersson, ja näyttely on Tampereen taidemuseossa. Esittelylehtisen mukaan kauneus on taideteoksen huntu, jonka suodattamana voi käsitellä pimeitä tunteita.

Andersson on koonnut töitään sarjoiksi, joilla on kerrassaan kiehtovia nimiä, esimerkiksi ”Häiritty hiljaisuus”, ”Valon ja varjon välissä” ja ”Rakkaani, en ole koskaan osannut neuvoa sinulle mitään. Parhaimmassa tapauksessa voin vain välittää tunteen”. Valitettavasti tunne ei välity minulle. Työt ovat kyllä taidokkaita, sellaisenaan tai yhdistelminä tarkkaa piirrosjälkeä, maalausta, valokuvaa. Jostain syystä en innostu arvuuttelemaan teosten totuuksia vaan ne jäävät minulle pinnaksi. Ihastelen kyllä joitain pieniä maalauksia, jotka ovat kuin mustavalkovalokuvia, ja valokuvia, jotka ovat kuin asetelmallisia maalauksia.

Tyhjin tuntemuksin ajelin museosta Satakunnankatua, nostin katseeni tiestä ennen Tammerkoskea: kahden tehdasrakennuksen välissä liehui 345 pikkutakkia tummaa väriharmoniaa liputtaen. Vaikutuin. Kaupunki on rakennettu tehdastyöläisten hiellä, ja saatan kuvitella, että näitä työmiehiä suojanneet takit roikkuvat nyt entisten teollisuusrakennusten välissä. Teos on minusta kunnianosoitus tavallisille ahertajille, vaikkapa Toivo-sedälleni, joka teki monen vuosikymmenen työuran viereisessä Tampellan tehtaassa.

Kaarina Kaikkosen Varjo-niminen takkitaideteos tekijän sanoin kehottaa elämään joka päivä täydesti. Työ on osa Finlyson Art Area -näyttelyä, joka on levittäytynyt vanhalle tehdasalueelle.

Kaarina Kaikkonen: Varjo

Kaarina Kaikkonen: Varjo

Finlaysonin alue on nykyisin liiketilaa, no, mahtuvat sinne myös vakoilu- ja työläismuseo. Jäljellä on joitain tehdassaleja, ja niissä on Art Area -näyttelypisteitä. Töitä on ripoteltu myös ympäri aluetta. Miellyn tällaiseen avoimeen (ja kävijälle ilmaiseen) toimintaan: keskelle kaupunkia asetetaan pistäytymistä houkuttelevia nykytaide-elämyksiä. Keskustassa kävijä voi ne näppärästi katsastaa.

Grafiikkapaja Himmelblaussa on juhlanäyttely, jossa on esillä ja myynnissä kotimaista grafiikkaa. Vooninkisaleissa ovat isoimmat näyttelytilat, ja niissä on esillä Osmo Rauhalan tilateos, lisäksi näytillä on hänen maalauksiaan ja muun muassa Kari Cavénin teoksia.

Taideteoksia silmäillen huomaan surevani rakennemuutosta: tehtaat eivät enää tuota perustyötä. Silti on hienoa, että alueen rakennuksia on säilytetty ja otettu uusiokäyttöön; samoin on käynyt kosken toisen puolen tehtaalle, joka on nykyisin museokeskus Vapriikki. Tilakierrätys tuottaa näin paikallisille ja matkailijoille paljon katsottavaa.

Koodeksi Himmelbaum näyttelytilaoissa

Richard Humannin Koodeksi Himmelbaum näyttelytilassa

Osmo Rauhala: Muista unohtaa kaikki

Osmo Rauhala: Muista unohtaa kaikki

Kari Cavén: Kuvastin (... ja kuvaaja)

Kari Cavén: Kuvastin (… yksityiskohta teoksesta ja kuvaaja)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Ateneum: Tarujen kansat

Sitä luulee saaneensa kyllikseen kotimaisen taiteen kultakauden töistä. Vaan sitten niitä ripustetaan teemoittain saman ajan norjalaisten teosten kanssa. ”Nämä on jo nähty” -tunne haipuu.

Pääsylipputarra

Pääsylipputarra

Ateneumin Tarujen kansat -näyttely on pystyssä vielä syyskuun loppupuolelle. Näyttely sopii mainiosti lapsille, sillä joukossa on monia sadunhohtoisia teoksia, joukossa joitain jännittäviä, pelottaviakin. Iästä riippumatta perinteisen kuvataiteen keinot kuvata ulkoisia ja sisäisiä näkyjä jotenkin palauttavat juurille: nämä ovat kuvakielemme aakkosia. Näytillä on etenkin Gallen-Kallelaa, Simbergiä, Enckeliä ja Halosta. Näiden mestareiden rinnalla on joukko tuntemattomia norjalaisia ja sitten yksi ylitse muiden: Edward Munch.

Taitelijan omaleimaisuus heijastuu tavasta nähdä ja ilmaista siten kuin ei kukaan muu. Munchin töissä on jokin selittämätön elementti, joka puhkoo läpi tietoisen. Kun Munchin talvimaisema on muiden taitureiden vastaavien rinnalla, muut muuttuvat kiiltokuviksi, Munchin maisema sieluntilaksi. 

Oslon kansallisgalleriassa muun muassa Melankolia vaikutti minuun väkevästi, mutta isokokoinen Puberteetti rikkoi suojaukseni. Tähän näyttelyyn on tuotu kumpikin teos, lisäksi yllättävän monta muutakin työtä Munchilta. Puberteetti on saanut Ateneumissa halki salien näkyvän paikan. Yhä vain sen ilmaisema identiteetin ja kehon suojaamattomuus satuttavat. 

Olen mieltynyt näihin
iltoihin, kun kuu verhoutuu pilveen niin, ettei
ole liian valoisaa
Valoa en siedä –
se on niin tahditonta. – –

Näillä Munchin sanoilla näyttely alkaa, ja teksti jatkuu puhujan mieltymykseen pehmeistä varjoista. Pohjoisen taiteilijoita kiehtoivat luonto, ihmiset ja tarinat, ja näyttely jakautuukin niiden pohjalta huoneteemoihin, kuten maisemiin, murrosikään, henkilökuviin ja mytologioihin. Ripustus on erittäin onnistunut, sillä teosten rinnakkaisuus toimii hienosti. Jos jotain voisi toivoa, olisi joskus hienoa nähdä jokin Muchin Huudon versioista Simbergin Hallan kaverina. Se kokemus ei ollut nyt tarjolla, Halla kyllä.

Monet norjalaistaiteilijat ovat minulle ennestään vieraita, sitäkään en muistanut, että Munch ja Gallen-Kallela ovat olleet kaveruksia ja järjestäneet jopa yhteisnäyttelyn Berliinissä. Muista taiteilijoista omaperäinen satu- ja kauhukuvataiteilija Theodor Kittelsen on kiehtova tuttavuus. Etenkin hänen kauhuromanttinen ruttoteemansa vakuuttaa. Ja koko näyttelykokonaisuus ihmeesti ruokkii ja ilahduttaa. Näin voin todeta sen jo kahdesti nähneenä.

Yksityiskohta Ateneumin ja HS:n kilpailukupongista: osa Theodor Kittelsenin maalauksesta Valkokarhukuningas Valemon (1912)

Yksityiskohta Ateneumin ja HS:n kilpailukupongista: osa Theodor Kittelsenin maalauksesta Valkokarhukuningas Valemon (1912)

– – –
Ateneumin kotisivuilla on hyvä perehdytys näyttelyyn.

Munchista olen vaahdonnut aiemmin keväisen Dietrichsenin museon näyttelyn ja Oslon kokemusten aikana.

P.S. Nautin näyttelystä naistenviikon aikana. Pari naistaiteilijan teosta on päässyt kekkereihin mukaan, muuten sen maailma on miesten. Niinpä se 1800- ja 1900-lukujen taitteessa oli muutenkin, nainen erityisesti katseen kohde, ei katsoja. Ehkä nykyisin tilanne on jo tasaisempi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Ellen Thesleff Turun taidemuseossa

Thesleff & Turku”Eläminen on sitä, että odottaa jotain tapahtuvaksi.” Näin kirjoitti Ellen Thesleff kirjeessään. Olen odottanut tätä tapahtuvaksi, ja Turun taidemuseo sen teki. Rohkea ja omaperäinen taitelija Ellen Thesleff (1869 – 1954) oli: parikymppisenä lyhyttukkainen, kaavamaiselle opetukselle vikuroija, sittemmin Eurooppa-reissaaja ja oman tyylin hakija uran loppuun asti. Suomalaisten taiteilijoiden etujoukoissa hän pureutui symbolismiin ja ekspressionismiin.

Monien Helene Schjerfbeck -näyttelyiden jälkeen on oikeus ja kohtuus keskittyä Thesleffiin. Siinä missä Schjerbeck hioi tyyliään selkeäksi ja hallituksi, Thesleff etsi teoksissaan liikeen ja valon tunnetta. Maalauksissa on monesti harmoniaa: maisemat ja hahmot häilyvät harmahtavan hunnun peittävässä pastellivärimaailmassa. Välillä karkkivärit ryöpsähtävät räikeinä paljastamaan yltäkylläistä elämänvaloa. Heleimmillään väritys on Italiaan sijoittuvissa maalauksissa. 1940-lukua lähetessä pastellit taas hailakoituvat ja hahmojen ääriviivat hämärtyvät liikkeen ehdoille.

Niin se vain on, että lapsuudenkotia lähellä olevat maalaukset herättävät tuttuuden tunteen, kummallisen epämateriaalisen omistajuuden läikähdyksen. Murole-maisemista voi vetää henkeen hämäläiseen maalaisilman raikkautta.

Käsittääkseni Thesleffin siskot iloittelevat tässä luonnon helmassa Muroleessa, Ellen keskellä. Ihania naisia kosken ja kanavan partaalla!

Käsittääkseni Thesleffin siskot iloittelevat tässä luonnon helmassa Muroleessa, Ellen keskellä. Ihania naisia kosken ja kanavan partaalla!

Luonto on läsnä muuallekin sijoitettuissa kuvissa. Thesleffin teokset ovat verrattain pienikokoisia. ”Ihmisiä luonnossa” on poikkeavan suuri, ja se korostaa maalauksen alalaidan ihmishahmojen vaatimatonta pienuutta puiden ja maiseman varjossa. Tietäkäämme paikkamme maailmajärjestyksessä!

Muotokuvat ovat kauniita ja herkkiä. Ihminen on kiehtova, ja vaikka hän on pieni osa luonnonkulkua, kullakin yksilöllä oma elämä on elettävänä. Siitä Thesleff näyttää sielukkaita hetkiä. Valtaosa tuotannosta vaikuttaa yhä modernilta ja tuoreelta suhteessa useisiin aikalaisiin. Vaikka ripustuksesta olen sitä mieltä, että siinä on osin linjattomuutta, ei se teoskokemuksia tuhri. Näyttely on avoinna toukokuun puoliväliin, joten mars Turkuun!

Suosittelen turkulaista Park Hotellia Taidemuseonmäen alla. Tässä turisti tähyää ajattomissa tunnelmissa viehkon hotellihuoneen ikkunasta taidemuseolle.

Suosittelen turkulaista Park Hotellia Taidemuseonmäen alla. Tässä turisti tähyää ajattomissa tunnelmissa viehkon hotellihuoneen ikkunasta taidemuseolle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Munch: Elämän tanssi

Edward Munchin taide (1863 – 1944) vetoaa symbolistisella ekspressionismilla. Pieni otos tuotannosta on ollut näytillä muutaman kuukauden Ditrichsenin taidemuseossa. Näyttely on nimetty esillä olevan isoimman maalauksen Elämän tanssi mukaan.

Näytillä on parikymmentä maalausta taitelijan eri tyylikausilta. Varhaisvaiheissa jälki on taitavan mutta tavallisen tekijän. Vähitellen näkemys kirkastuu ja sitä myöten tekniikka ja sivellinjälki kehittyvät persoonallisiksi. Kiinnostavia ovat aiheet, joissa taitelija myllää mielen perukoilla.

On selvää, ettei pieneen suomalaiseen museoon huipputöitä rahdata. Elämän tanssi -maalaus on kuitenkin vaikuttava ja komeasti esillä kirkkaankeltaisella seinällä. Saman nimisenä on Munch tehnyt aiheesta eri versioita, tämä on vuodelta 1921. Siinä on teemoja, jotka minua Munchin töissä puhuttelevat, ja teoksen tyylittelevyys miellyttää silmää. Laajan kankaan vasemmalla laidalla on toivo ja mahdollisuudet valkopukuisen nuoren naisen hahmossa. Taustalla kesäyössä on tanssivia pareja, hilpeää menoa, mutta etualalla on jännitteinen pari. Oikeassa laidassa on tumma, synkkä nainen: tuska, pelko, ahdistus, pettymys, tuho. Tunnelmien variaatio, elämän kirjo on koko ajan läsnä.

Elämän tanssi. Kuva on Norjan viralliselta sivustolta (http://www.norja.fi/News_and_events/Kulttuuri/Edvard-Munch---Elaman-tanssi/#.VMzdTGiUdcY).

Elämän tanssi. Kuva on Norjan viralliselta sivustolta (http://www.norja.fi/News_and_events/Kulttuuri/Edvard-Munch—Elaman-tanssi/#.VMzdTGiUdcY).

Oslon-matkallani pari vuotta sitten nautiskelin Munchin maalauksilla. Niistä on näyttelyssä joitain grafiikkaversioita. Minua liikuttanut maalaus Puberteetti on tekniikan myötä vaihtanut myös nimeä, sillä hentoinen tyttöhahmo istuu avuttomana sängyllä nyt pienessä etsauksessa nimeltä Yöllä. Näyttelyssä on muutakin hienoa grafiikkaa, esimerkiksi yksi vedos kuuluisasta Huudosta. Sen vierelle on präntätty taiteilijan runokuvailu tilanteesta, josta Huuto kumpuaa, pohjoisen kesäyön värien ja valon vaivaamasta eksistenssiangstista.

Kovin hiertävä on Munchin naiskuva. Siitä kiteytymä on upea etsaus Naiset, jossa on sama kolminaisuus kuin näyttelyn päämaalauksessa Elämän tanssi, mutta nyt naisen olemukseen pysähtyen: ripirinnan avoin viattomuus, itsetietoinen seksuaalisuus ja synkeä ahdistus.

Näyttelyn ykkösteos minulle on Melankolia. Se on terävä näky masennukseen – eikä kyse ei ole mistään hienoisesta alakulosta. Maalauksen värit ovat kirkkaita, kevyesti kankaalle sipaistuja. Eletään räikeässä valossa, ja maisema taustalla on raikas, yleisilme on heleä. Siksi teoksessa korostuu maalauksen tummanpuhuva nainen, jonka silmissä on tyhjyys. Sitä on depressio: ympäristöstä eristyksissä hytisevää mustaa aukkoa. Tätä on taide: ihon alle tunkevaa tunnetta sanoitta.

Melankolia. Taustalla näkyy jonottajien pitkä letka. Museon henkilökunnalle kiitos huomaavaisuudesta: jonottajille tarjoiltiin odotusta lievittämään kuumaa mehua.

Melankolia. Taustalla näkyy jonottajien pitkä letka. Museon henkilökunnalle kiitos huomaavaisuudesta: jonottajille tarjoiltiin odotusta lievittämään kuumaa mehua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide