Aihearkisto: spefi

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä 

Pasi Ilmari Jääskeläinen ruopii kissanhiekat silmilleni uutuudessaan Väärän kissan päivä (Atena 2017). Tarkennan: yhdenpäivänromaanista sinkoilee tunnelmia, juonenkäänteitä ja käsittelytapoja niin, että silmät on sumentua. Se, mitä näen, on kiinnostavaa.

Kissa vie nyt kieleni, enkä paljasta kirjasta paljoakaan. Romaanissa kertoo kissankokoinen ympäristösuunnittelija Kaarna Marrasvirran kaupungin karnevaalipäivänä, jolloin Kaarnalla on puistonavauspuhe ja vaimolla on tutkimuksensa julkistamispäivä. Onnistuneen päivänalun vaimon ja tyttären kanssa keskeyttää puhelu Kirsikkapuistosta, jossa muistisairas, Kaarnan ammoin maailmankuulu psykoterapeuttiäiti vetelee viimeisiään. Ja siitä käynnistyy vaiheikas matka menneeseen, nykyisyyteen ja tulevaan.

Silloin aika riisuutui edessäni ja paljasti itsensä minulle: näin, että menneisyyden perspektiivi on litteä ja että ne kuukausina ja vuosina mitattavat etäisyydet, joiden perusteella mielemme järjestelee muistikuvat, ovat pelkkä illuusio.

En ehdi kissaa sanoa, kun mieleeni vyöryy valtoimenaan ajatuksia, joita Väärän kissan päivä herättää muistista ja muistoista. Mikä ihminen on itselleen ja muille, kun hän ei enää muista? Mitä ihminen muistaa, kun hän muistaa: omia tulkintojaan, todella tapahtunutta vai muiden syöttämiä vaihtoetototuuksia? Miten paljon toisista on tarpeen tietää tai muistaa? Miten voi lähentyä loitonneita? Nämä kirjan keskeiset teemat koen itselleni tärkeiksi ja teemojen käsittely fantasiaverhottunakin vaikuttaa. Siksi suosittelen humpsahtamista Jääskeläisen kaivamaan kaninkoloon – ups – virittelemään kissankehtoon.

Kissa vieköön, miten Jääskeläinen leikkii allegorioilla ja nimillä. On lapsuusmielikuva ystävästä nimeltä Oberon, keijujen kuninkaana tuttu; vaimon nimi on Minerva, viisaaksi tiedetty; äiti-Alicen nimi tunnetaan ihme- ja peilimaasta. Ja niin edelleen. Pitääkö vielä avata Marrasvirta tai Kirsikkapuisto? Tai murakamilaiset pakkomielteet (tässä pisamat, Murakamilla korvanlehdet) ja kissat? Tai kaikki muut kirjan kissamaisuudet, jotka ovat saaneet alkunsa sanalaskusta: ”Kulje vaikka virsta vaaraa, mut älä katso kissaa väärää.” Ihan kuin Jääskeläinen irrottaisi kaikki esteet ja antaisi vain mennä. Aiemman tuotannon hallitut spefi-maailmat (postauksiani tässä ja tässä) väistyvät karnevalismin tieltä.

En voi sanoa viettäneeni löysiä kissan päiviä Jääskeläisen kirjan seurassa, sillä kyllä lukiessa pitää skarppina pysyä. Spefi-faneille kirja on ehdoton. Samoin lukijoille, jotka pitävät arvoituksellisen unenomaisista romaaneista, jossa on kuitenkin realismin päiväpuoli. Myönnän osaltani, että kirjan alkupuolella närkästyin ”ja sitten heräsin” -tyyppisissä kohdissa, ja joissain kohti työlästyin, kun kertojan päivä vain venyi ja samat mokat toistuivat, mutta helpotuksekseni ne saavat selityksensä kirjan loppusivuilla. Yhden perusarvoituksen keksin aika alussa, ja DDR-kytköksiä pidän tarpeettomina, mutta riittää kirjassa kylliksi mieltä kiehtovia selvittämättömyyksiä.

Fabulointi pitää pitkään pääni pyörällä. Taisin sittenkin liikaa katsoa kirjan kissoja silmiin, varoituksista huolimatta… Tai sitten on syytä lopettaa ja tehdä se Väärän kissan päivää siteeraten:

Anteeksi, olen väsynyt. Ajatukseni harhaa, sanat järjestyvät suussani kummallisilla tavoilla ja tarina suistuu raiteiltaan. Kissoilla tunnetusti on sellainen vaikutus ihmisiin eikä niistä siksi pitäisikään puhua.

Väärän kissan päivä

– –

Pasi Ilmari Jääskeläinen
Väärän kissan päivä
Atena 2017
spefi-romaani
342 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muualla: maagisuus lumosi Leena Lumen.

Mainokset

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi