Aihearkisto: Runot

Olet täyttänyt ruumiini tulella

Runolla on tapana kielellistää jotain sellaista, mille ei välttämättä ole sanoja. Voi käydä myös niin, ettei runoa voi uudelleen sanoiksi palauttaa. Genreistä lyriikka on hienovireisin, salaperäisin ja monitulkintaisin. Mikäpä sen paremmin sopisi välittämään aistien virittyneisyyttä. Tämän todistaa Sinikka Vuolan toimittama hieno eroottisen runouden antologia, Olet täyttänyt ruumiini tulella (WSOY 2017).

”Nainen kahlaa lähteitä uudessa maassa”

Nykyään kaikkeen ympätään metafora ”matka”. Aikamoinen matka on vaikkapa missi- tai laulukilpailu, treenijakso MM-kisoineen, ihmissuhde tai työura. Vaikka kuinka kuluneelta kuulostaa, uskallan sanoa, että Vuola ja toimituskunta on kulkenut vaiheikkaan matkan 2000-luvun kotimaiseen runouteen. Lähdeaineisto on todellakin vienyt kirjan tekijät runsaisiin, uutukaisiin sanamaihin.

Ennen sanaakaan erotiikasta totean, että antologia on näyttävä katsaus nykyrunoista, eli on kyse kulttuuriteosta. Runoilijoita on noin sata, runoja melkein 240. Kirjaan päätyneet runot on valittu runoilijoiden kanssa. Järjestys on kronologinen, eli vuodesta 2000 lähdetään ja päädytään tähän vuoteen. Kaikki runoilijat ovat yhä elossa, ja runoilijoiden ikähaarukka leviää yhdeksänkymppisestä parikymppiseen.

”En enää häpeä edes adjektiivejani, saat ne superlatiiviin!”

Ei vieläkään sanaa erotiikasta! Pihtaan siis, mutta kokoelmasta nautin. Luin sitä verkkaisesti, runovuosi kerrallaan. Vahvat, latautuneet tekstit annostelin haukkapaloiksi, jotka täyttivät. Hitaiden, hyvien hiilareiden tavoin ne pitivät pitkään kylläisenä.

Ainutlaatuiseksi antologian tekee moni asia, mutta nostan esille lyhyet lausumat, joita osa runoilijoista on runojensa perään kirjoittanut. On kiehtovaa peilata omaa ajatusta runosta tekijän saatesanoihin. Joskus tulkintani on aivan toinen kuin tekijän taustoitus. Sellaisia runot ovat: runoilijan viestejä vastaanottajan vastuulla. Hykertelen, kun uteliaisuuteeni palkitaan ja runoilija paljastaa, miten runo on syntynyt runoilijan suorasta havainnosta, kokemuksesta, abstraktiosta tai jostain, joka on vasta aluillaan.

Olet täyttänyt minut tulella

”kielen makusilmut ja lonkan malja tietävät niin hyvin”

Eroottisen runon määrittelyyn ei ole yhtä lausetta. Eikä välttämättä ole helppoa rajata  erotiikkaa rakkaudesta tai seksistä, vaikkeivät ne välttämättä kuulu yhteen. Sanakirjamerkitykseltään eroottinen sisältää aistillisuuden ja seksuaalisuuden.

Kokoelman monipuolisuus valloittaa. Jotkut runot ovat viitteellisiä tai hienovaraisia, toiset leikkisiä, vakavia, raastavia, lihallisia tai vereviä. Jotkut runot ovat suorasukaisia tai rujoja. Esimerkiksi Eetu Salusen runossa ei kierrellä: ”Penis on helppohoitoinen ja kätevä / vaikka naistenlehdessä muuta väitetäänkin”; ja Hannele Pohjanmiehen runo käynnistyy: ”Rakastan persettäsi.” Joistain runoista en erota rahtuakaan erotiikkaa tai tavoita koko ajatusta. Ja se on ihan oikein: paljon riippuu lukijan vireystilasta tai katsantokannasta.

”Otan sinut itselleni”

Otan Olet täyttänyt ruumiini tulella itselleni kirjaksi, johon palaan. Selaillenkin silmiin osuu aina uudenlaisia, ainutlaatuisia sanomisen tapoja. Runon liukkaus kielen lipojana onnistuu aina yllättämään. Kaikki keinot ovat käytössä: rytmi, soinnut, kielikuvat, symbolit, typografia ja muodot vapaasta sonettiin.

Suosikkini vaihtuvat lukukerrasta toiseen. Tällä silmäyksellä Hannimari Heinon runo vuodelta 2009 ihastuttaa rytmillään ja mietityttää esimerkiksi katkelmalla: ”Laitan sinut kävelemään, painan kengänpohjasi saveen / kunnes piirryt esiin, todempi, toden korkokuva.” Runoilijan saate laventaa erotiikkaymmärrystä: ”Toisaalta, kirjoittaminen parhaimmillaan on aina eroottista, koskettamista, ääriviivojen tunnustelemista – halua äärien tuolle puolen.”

Rytmiikka ja kielen sääntöjen venyttäminen miellyttävät minua. Sanaston ja sanomistavan teho iskee Katri Helenan iskelmän virittämästä Miira Luhtavaaran runosta (2014), joka alkaa: ”anna, mulle, tähti, taivas, sade, kuuro, märkä, pyyhe, vasten, vatsaa, – -” 

Jos jotakuta erotiikka epäilyttää, runoja voi lukea kommunikaationa, kohtaamisena, ihmisyyden ääninä. Eikä erotiikka rajaa maailmaa pois. Karri Kokon Toisaalta-kokoelmasta (2010) säilytän matkalleni seuraavat säkeet:

– –
Rakastin kaikkea, elollista, olemme täällä, vain pienen hetken
jatkan samaan tapaan, tiedän pian, syyn miksi.
– –

Juttuni väliotsikot ovat antologian runoilijoiden runoista:
Johanna Venho, kokoelmasta Ilman karttaa (2000)
Merja Virolainen, kokoelmasta Aprilia (2017)
Sinikka Vuola, kokoelmasta Musta ja punainen (2009)
Marjaana Aumasto, kokoelmasta What a Bitch (2007)

– –

Olet täyttänyt ruumiini tulella
Eroottisen runouden antologia
Toimittanut Sinikka Vuola
WSOY 2017
375 sivua.
Ostin kirjan.

Kirjasta kirjaan on myös postannut antologiasta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Kolmanesvuosikatsaus: vinkit Lukuviikolla

Paraikaa vietetään Lukuviikkoa. Se innoitti kokoamaan kuluvan vuoden alun ajalta minua erityisesti ilahduttaneet kirjat. Lukuviikko oikein velvoittaa vinkkaamaan.

Kotimainen romaani

Yön kantaja

Katja Kallion Yön kantaja (Otava 2017) kosketti jotain sellaista minussa, mille ei ole sanoja. Amandan elämänkulku irtolaisesta Seilin saarelle pohjusti pikkuhiljaa sitä, että kunnolla tärähti, kun kirja kertoo Seilissä elämisestä. Kirja pistää miettimään vapautta omiin päätöksiin ja elämätöntä elämää. Kumpaakaan ei ehkä ole missään olosuhteissa. Aistivoimainen kerronta imeytyi ihon alle ja taito punoa tarinaa ajassa ja paikassa vaikutti.

Suomi 100 vuotta

suomen historia

Valtakunnan juhlavuotena ilmestyy monenlaisia kirjoja. Tästä teemasta ehdoton ykkönen on Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017). Episodifaktion otsikko on tyhjentävä. Tamminen on työstänyt tiivistä tekstiä tosielämämuisteluista, ja niin niistä on muovautunut liikauttavia yksityisiä, tavallisten kansalaisten tilanteita itsenäisyyden vuosilta. Voin vain ihailla sitä, miten lyhyisiin toteamuslauseisiin voi kätkeytyä syvältä survaisevia tunne- ja elämänasenneviestejä.

 

lahtaritIlmoitan täten, että tämän vuoden pakolliseen juhlalukemistoon kuuluvat Anneli Kannon romaanit Veriruusut (Gummerus 2008) ja Lahtarit (Gummerus 2017). Ne tulee lukea rinnakkain, sillä ensinmainittu kertoo hämäläisestä naispunakaartista ja jälkimmäinen pohjalaisesta valkokaartista. Kerrontakeinoiltaan ne eroavat sykähdyttävästi: ensimmäinen on melko perinteistä realismia, jälkimmäinen sirpaloitunutta näkökulmakerrontaa. Romaanit pistävät miettimään, mihin ihminen pystyy, ja sitä, millaisten vaiheiden jälkeen olemme nyt tässä.

Runot

katso pohjoista taivasta2

Tämä kirja voisi myös sopia otsikkoon ”Suomi 100 vuotta”. Yllätän oikeastaan itseni, että valitsen tämän: Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Jenni Haukion toimittama runoantologia alkaa odotetun kaltaisena, sillä kaikki klassikkorunot ovat löytäneet tiensä tähän(kin) kirjaan. Mutta mitä pitemmälle kirjassa etenen, sitä enemmän ilahdun: 1900-luvun jälkipuoliskolta on mukana mielenkiintoisia valintoja. Jos joku hankkii elämässään muutaman runokirjan, sopii tämä kelpo koosteeksi lyyrisestä kotimaastamme.

Käännösromaani

Uuden nimen tarinaKotimaiset uutuudet ovat selvästi innostaneet minua enemmän kuin käännösromaanit. Suosituskirjaa tähän kategoriaan on siten yllättävän vaikea valita. Ferrante, Han Kang vai McEwanKyllä se on Elena Ferrante! Perustelen valintani: Uuden nimen tarina kuvaa ankarasti 1960-luvun työläistaustaisten italialaisnaisten asemaa äideistä tyttäriin. Kehyksenä on yhä ”loistava ystävä”, poikkeuksellinen ja arvaamaton minäkertojan bestis, mutta minä käänsin katseeni kertoja-Elenaan, joka murretta peitellen pinnistelee lähiölähtökohdista akateemiskirjallisiin piireihin.

Jännitys

Jano

Juuri näin yllätyksetön olen. Alkuvuoden paras dekkari on Jo Nesbøn Jano (Johnny Kniga 2017). Kerronnallisesti ja kielellisesti tarinan punominen luontuu niin sutjakkaasti. Iljettävyyksiä riittää ja jännitys pitää vireessä loppuun asti ja sen jälkeen. Harry Holen ylivoimaisuus pitää kutinsa, ja pieni retkahdus lisää kiinnostavuutta – puhumattakaan sen seurauksista. Näin on kiva vihjailla paljastamatta mitään! Edellisiin Hole-osiin olen työlästynyt, rutiinisuorituksia, mutta Janoa luin verenmaku (hah) suussa.

Viihde

hammaskeiju

Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava 2017) sulatti sydämeni. Pasasen poikia en ole ennen tavannut, mutta nyt tutustun heihin tilanteessa, jossa poika aloittaa koulun ja yksinhuoltajaisä antaa väsymyksen vihdoin vallata. Tuohon kaikkeen kytkeytyy hupaisia ja hellyttäviä tilanteita. Ekstentriset entiset hiekkalaatikkotuttavat ja kehitysvammainen veli lisäävät aineksia arkiseen soppaan, joka maistuu makoisalta vaan ei äitelältä.

Tieto

kielen elämä

Viime vuoden puolelta putkahti lukemistooni Lari Kotilaisen Kielen elämä (Siltala 2016).  Kotilainen käy läpi kielemme kehityslinjat riemukkaan rennosti. Kotilainen aloittaa Volgan mutkasta ja päätyy rohkeisiin ennusteisiin kielen muutoksista. Harvoin lukee näin viihdyttävästi kirjoitettua tietoa. Teksti on sujuvaa, havainnollista ja jäsenneltyä, ja persoonallinen vinkeys välittyy tiukan tiedonvälityksen lisäarvona.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Tietokirja

Silja Kejonen: Vihkilumen talo & infoa Runokävelystä

Vihkilumen talo on Silja Kejosen esikoisrunokokoelma. Kuvataiteilijatausta näkyy kannessa, jossa on runoilijan maalaus. Uskon visuaalisuuden ja toisen ammatin, dramaturgin, vaikutuksen tuntuvan myös kansien sisällä.

Kokoelma jakautuu viiteen osaan. Osissa on yhdistäviä ja erottavia tekijöitä. On fragmentaarisuutta ja on runoja, joista mieleni muodostaa ajatuksia möyriviä kokonaisuuksia. Arvoituksellisuus runoihin jää usean lukukerran jälkeen.

Kejosen runoja lukiessa formuloin runomieltymykseni. Nautin eniten runoista, joista voin rakentaa mielessä jonkinlaisen tilanteen, tarinanpätkän tai tavallista katsontatapaa muuttavan havainnon. Innostun löydettyäni kuvakulman, joka kertoo sanojaan enemmän ja sanoo minulle jotakin yllättävää. Silloin runo nitkauttaa oivaltamaan, tuntemaan, kokemaan ja ajattelemaan. Helähdän aina, kun saan runoista irti vilahduksen elämännäkemyksestä.

Pidän Vihkilumen talon runoja vaikeasti avautuvina eivätkä ne aina vastaa runomieltymyksiäni. Silti niissä on paljon houkuttelevaa. Ihastelen sanavalintojen ilmeikkyyttä, niiden tinkimättömästi kiteytynyttä kuvallisuutta. Esimerkiksi nämä ilmaisut tehoavat: nainen niityttyy, mustuit sormissa, lakanoissa pulikoi / ruumiinalainen / hämärä, sadevesi ottaa kiviltä nimet, apilaton päivä, pullalautasta on käytetty kotina, nimi kantaa paljain käsin muistoa.

Vihkilumen talo

Tuollainen irrallinen listaus ei anna tietenkään oikeaa kuvaa runoista, mutta ehkä se jotain näyttää runojen kielimielikuvien voimasta. Runoissa toistuvia, ladattuja sanoja ovat ainakin nurmi, perhoset, kivet, lumi ja hiukset. Etenkin hiukset, niistä roikottaminen: kun hiuksista vetää / on aika. Myös eri sipulikukat toistuvat, muitakin kukkia vilisee, esimerkiksi leinikkejä, ruusuja, pelargonioita. Ehkä ne viittaavat johonkin tunnemuistojen tilanteeseen. Pelargoniat tukkivat pöydän / en voi nyt puhua. Luen runoista muistia ja unohdusta – kaipausta.

Nainen tulee haudalle
käärii silkkipaperiin leuattoman muiston
työntää käen taskuun.

Vaikka Vihkilumen talossa on jäätynyttä, enkä saa siitä kaikkea sulatettua, huomaan, että runoista voi nauttia näin: annan niiden säilyttää salaisuutensa, mutta silti voin ihastella sana-asetteluiden ennen kokemattomuutta.

Silja Kejonen
Vihkilumen talo
Otava 2017
runoja
74 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Runokävely

Luen yleensä runoja hiljakseen, itsekseni. Aion kokeilla runojen lukemista ääneen, porukassa. Kirjabloggaajat järjestävät runon ja suven päivänä kotimaisten runojen kunniaksi Helsingissä tempauksen: Runokävely 6.7.2017. Tarkoituksena on lukea suomalaisia runoja (ehkä myös esittelemäni Kejosen, jos saan siihen tekijän luvan) ja keskustella niistä. Tilaisuus on avoin kaikkien tulla: runoja vaikeina pitävien, runoista tietämättömien, runoja harrastavien ja niitä kirjoittavien. Nautimme sanoista ja suvesta. Varaa tempausaika kalenteriisi.

Runokävely1A

Lisäinfoa tempauksesta levitetään kevään aikana. #runokävely

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot, Tapahtuma

JP Koskinen: Maaliskuun musta varjo

maaliskuun mustaJP Koskisen kuukausisarjan kolmas osa Maaliskuun musta varjo (Crime Time 2017) paneutuu minkkitarhan tapaukseen. Eikä kaikki ole sitä, miltä näyttää. Sen etsiväpari Arosuo-Tulikoski selvittää. Kalevi Arosuo on poliisihommien jälkeen perustanut etsivätoimiston, jossa työskentelee myös sisarenpoika Juho Tulikoski. Hommien hoitamisen tapaan tutustuin edellisessä osassa Helmikuun kylmä kosketus.

Romaanin päärikos ei juuri jännitytä, vaikka siihen sisältyy harhautuksia ja viattomien menetyksiä. Sivujuttu kirjassa on eläinsuojelurikos, jonka ratkaisua jouduttaa raju koiruus. Yllätyksekseni eno-Arosuo selvittää jo tässä osassa Bodom-järven surmat – oletin, että siinä menisi joulukuuhun asti. Muutenkin sarjan tyyliin sopivat pienet jäynät, kuten rikoskirjailija Tapani Baggen cameo-rooli.

Tavallaan Juho Tulikosken letkeä kertojaääni viehättää minua, vaikka naisasiat tuntuvat tutuilta monista kirjoista. Mieshän ei voi välttää yllärinaisia, ja ”se oikea” on tavoittamaton. Tämä kuvaa etsiväparin dynamiikkaa hyvin:

Arosuo ylpeili aina sillä, että hänen muistikirjansa oli korvien välissä. Ehkä se, että hän varastoi tietojaan yläpäähän ja minä alapäähän, kertoi jotakin olennaista tavastamme tehdä töitä.

Että sillälailla. Ihan menevää välipalaviihdykettä tämä on, joskin helmikuun juttu tuntui viimeistellymmältä. Kerronnassa viehättävät etenkin tekstitäkyt. Sellaiset näppärät heitot, joilla kerrotaan sanoja suuremmin.

Punaisen mekon kangas sihisi vaimeasti. Ehkä se oli silkkiä tai sen sisällä oli suuri käärme.

Mitä pitemmälle sarja etenee, sitä kiinnostavammiksi kehittyvät etsivätoimistomiesten välit ja koko suku. Tässä osassa pomppaa uutta enosta, samoin toisen enon, jo vainaan, perheestä. Loppukoukuksi jätetään Juhon sisarsuhde. Koska tunnetusti huhtikuu on kuukausista julmin, jään jatkoa seuraamaan. Reilu vuosi pitää odottaa.

– –

JP Koskinen
Maaliskuun musta varjo
dekkari
Crime Time 2017
240 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Lisää sarjasta: Murhan vuosi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Runot

Sanna Karlström: Päivänvalossa

Runo on vapaa kielellinen lehahdus, ja kun se tavoittaa minut, ei tunteelle välttämättä ole sanoja, vaikka se syntyy sanoista. Voin myös antaa runon laskeutua lintuna olkapäälleni livertelemään. Ei se välttämättä laula samalla kielellä kuin minä, silti minä kuulen sen, ehkä jopa jotain uutta itsestäni ja elämästä.

Runoja saa tulkita jokainen omalla tavallaan, etsiä merkitykset itsestään. Voi olla, että saa irti jotain, mitä kirjoittaja on tarkoittanut, muttei voi olla varma. Runo on siis kartta, joka annetaan suunnistajalle, mutta suunnistaja etsii itse rastit  – ja näkee maaston ja maiseman.



Moisiin mietteisiin minut johtaa Sanna Karlströmin runokokoelma Päivänvalossa (Otava 2007). Olen sen joskus ostanut ja lukenut. Kun palaan siihen vuosia myöhemmin, tarjoaa se jotain ensimmäisestä lukukokemuksesta mutta myös uutta. Nämä runot eivät tyhjene tai vanhene.

paivanvalossa

Kokoelma jakaantuu neljään osaan. Ensimmäinen kertoo mielestäni kasvusta, toinen toipumisen tiestä, kolmas jakamisen kokemuksista. Viimeisessä osassa on vain yksi runo ”Kun laskee kädestään kynän ja paperin”. Siitä luen syklisen jatkuvuuden: jonkun lopettaminen tietää jonkun toisen aloittamista. Lohdullista.

Olen ensimmäisellä lukukerralla taitellut kirjasta muutamia sivuja hiirenkorville. On mielenkiintoista etsiä, mikä silloin on merkityissä runoissa vaikuttanut. Huomaan samojen runojen koskettavan taas. Esimerkiksi ”Olen huijannut vain hieman”. Yhä runon puhuja puhuttelee minua, on kuin minä. Koettaa pärjätä.

Sitten on runoja, joihin lukukertojen välillä vierineet vuodet ovat lisänneet merkityksiä. Tähän esimerkiksi:

Miksi me olemme täällä.

Vanhus kaivaa silmälasit esiin
nähdäkseen pienen kirjoituksen:
Jos et sinä ole, en minä ole.

Kokoelmassa toistuvat valkoiset takit, laboratorio, linnut, paperit. Siinä on luopumisen läheisyyttä, mutta löydän paljon myös mahdollisuuksia – ainakin voi valita, mitä näkee, kun katsoo.

Sanna Karlström on yksi lempirunoilijoistani. Hänen runoissaan läkähtelevät sanavalintojen ennustamattomuudet ja vahva visuaalisuus.

Kaiken keskellä havainnekuvan
silmiään räpyttelevä tyttö

narulla kuivuu taivaansininen,
pilvistä riisuttu,
varjoton päivä.

– –
Sanna Karlström
Päivänvalossa. Runoja
Otava 2007
48 sivua.
Olen ostanut kirjan.

runohaaste

Karlströmin runot sopivat Ompun runohaasteeseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)

klassikkohaaste-4

Häpeäkseni tunnustan, että olen tätä ennen lukenut vain satunnaisia otantoja Anna Ahmatovan (1889 – 1966) runoista. Klassikkohaasteen hienous on, että se pistää paikkaamaan aukkoja. Tällä kierroksella tartuin Ahmatova-kokonaisuuteen Valitut runot, jonka on toimittanut ja runot suomentanut Marja-Leena Mikkola (Tammi 2008). Tiedän kyllä, että viime vuonna ilmestyi Olen äänenne. Kootut runot 1904 – 1966 (Kirjokansi). Sen yli 800-sivuiseen aarteistoon aion paneutua myöhemmin ajan kanssa.


1. Ahmatovaa

Luin runot ja kirjoitin niistä ennen taustatietojen tarkistamista. Aluksi tapailin runoja varovasti, mutta ei mennyt kauaakaan, kun palleassa alkoi kiertää pyörre, joka sanoitta ilmaisi, että olen ollut jonkun ainutlaatuisen äärellä.

Runoissa on häkellyttävää suoruutta, silti niissä on mittaamattomia kerroksia yksityistä, paikallisuutta ja viittauksia. Ajallisuus ja ajattomuus kietoutuvat yhdeksi: Niin kuin tuleva kypsyy menneessä / niin lahoaa mennyt tulevassa -.

Valittujen runojen säkeissä toistuvat Pietarin näkymät: poppelit, puistot, muistomerkit ja Nevan höyryt helteellä ja pakkasella. Keskeistä kuvastoa on graniitti. Se pysyy, vaikka Pietarista tulee Leningrad ja kaikki muuttuu; mutta mihinkään emme suostu / vaihtamaan tätä graniittista kaupunkia korskeaa.

Kokoelman runojen perässä on usein paikka, jossa runo on syntynyt. Pietari ei ole ainoa Ahmatovan runojen asuinsija, mutta minulle se elää väkevimmin. ”Pohjoiset elegiat” -sarja on huikea kooste paikkoja, aikoja ja tunnetta. Siinä on muisti, ihmisikä ja ikuisuus.

– –
Minulle ovat tuttuja alut ja loput
ja elämä lopun jälkeen, ja vielä jokin,
jota ei nyt ole tarvis muistella.
– –

Tuntuu väkivallalta poimia osia runoista, kuten runneltu otos viidennen elegian kokonaisuudesta. Ahmatovan runot ovat minulle jokia, josta kahmaistu ämpärillinen virvoittaa, mutta todellinen tarkoitus on virrata veden vuolaudessa, ajautua haaroittuviin uomiin.

anna-ahmatova-kootut-runot

Monessa runossa väreilee onnen katoavuus ja jonkinlainen uhka. Usein silloin paistaa kuu. Ja sitten on silkkaa vaaraa ja tuhoa. ”Requiem 1935 – 1940” vaikuttaa siten, ettei sille ole sanoja. Sikermässä äiti odottaa poikansa kuolemantuomiota vankilan portilla. Sen kaiken voi puhua vain Ahmatova, tuhansien, miljoonien suuna.

Runoista erottaa rakkauksia ihmisiin, paikkoihin, taiteeseen. Siksi lohkaisen upeasta runosta vuodelta 1939 lopun, jossa puhutellaan rakasta – olkoon se kuka tai mikä, vaikkapa minulle juuri luetut Runoilijan tekstit.

– –
Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde synnyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.

2. Ahmatovasta

Vasta runojen lukemisen ja niistä kirjoittamisen (sekä oman runon) jälkeen luin Valittujen runojen alusta Marja-Leena Mikkolan laajat taustoitustekstit. Ahmatovan runoajattelu pohjaa akmeismiin, konkreettiseen ja esineelliseen. Mikkola luonnehtii runoja novellistisiksi tai (kansan)laulullisiksi. Niissä on viittauksia mytologiaan tai Raamattuun, toisaalta Ahmatovasta kehittyy eeppinen ja ekspressionistinen taituri. Koska runoilija julkaisi 65 vuotta, mahtuu tuotantoon monenlaista, myös se, että sota-ajan runoissa ”tekijä esiintyy valtavana sosiaalisen ja historiallisen yhteisön äänenä ja kuvastaa sen taistelutahtoa ja uskoa voittoon”.

Kun luin Mikkolan kirjoittamia runoanalyyseja ja elämäkertatietoja, pakotti se palaamaan runoihin. Ahmatovan runokeinona on ollut ”vieraannuttaa lyyrinen minä ja kätkeä se naamion taakse”, mutta tekijäminästä tietäminen muokkaa runoja. Etenkin ”Runoelma ilman sankaria” -sarja näyttää toiselta faktojen jälkeen. Mieltäni myllertävät nyt kysymykset, miten runo toimii sellaisenaan; miksi taustatiedot vaikuttavat väkevästi siihen, mitä lyyrisestä tekstistä lukee.

ahmatova

Anna Ahmatovan kuva Ateneumin Modigliani-näyttelystä

Kääntäjä kertoo, että Ahmatova käytti paljon loppusointuja. Käännöksissä on pyrkimystä rytmittelyyn ja riimittelyyn. Eivät runot mitään varsinaista loppusoinnuttelua ole. Venäjää taitamattomana luotan sokeasti, että Mikkola välittää Ahmatovan ahmatovalaisesti.

1900-luvun alun runoilijana Ahmatova teki pesäeroa symbolismiin, mutta eivät runot ole vailla symboliikkaa, vaikka ne kuvaavat asioita niiden oikeilla nimillä. Kyllä talot, peilit, graniitti ja moni muu ovat muutakin kuin sitä itseään. Aika ja muisti ovat merkityksellisiä vertauskuvia ja teemoja. Taisin intuitiivisesti runoista oivaltaa jotain siitä, minkä Mikkola luonnehtii näin:

”Mennyt ja nykyinen ovat olemassa samanaikaisesti, koska ihmisen muisti on rakentunut niin, että eriaikaiset tapahtumat ja vaikutelmat elävät hänessä synkronisesti. Ahmatova käyttää hyväkseen tätä muistin ominaisuutta ja luo oman aika-avaruutensa, jossa eriaikaiset kerrokset elävät rinnakkain.”

3. Ahmatovalle

Toivottavasti kukaan ei loukkaannu juttuni röyhkeästä lopusta. Selittelen hieman. Ahmatova kirjoitti muistorunoja kuolleille kollegoille. Valituissa runoissa on esimerkiksi runot Bulgakoville ja Majakovskille. Ahmatova puolestaan on vaikuttanut merkittävästi aikalaisiinsa ja jälkipolviin sekä saanut osakseen kunnioitusrunoja ja muutakin kirjallista huomiota. Esimerkiksi huomaan, että tulisi lukea Sirpa Kähkösen Graniittimies uudelleen, Ahmatova-silmin. Romaanissa petrogradilainen graniitti saa merkittävän roolin, ja itse Runoilija vilahtaa pari kertaa.

Kaikkien häpeän kynnysten yli ryömin ja julkaisen oman henkäyksen Ahmatovan vaikutuksesta. Motiivi ajautui sopimaan runoblogiini Alman runot.

ahmatova

Ahmatovalle

Kissan ääntely
herättää tekstin muistin,
pitää ajassa
ja menneistä sanoista
rakentaa  sillan kotiin.

 

 

 
[Säesyyt Ahmatovalle omistettuun tankarunoon sain näistä:
– – Kun palaan, pörröinen mairea kissa / kehrää ja nuolaisee kättäni. (1912)
– – Ja kissa naukaisi. Kotiin siis! (18.1.1940)
– – Emännän kissa katsoo vuosisataisin silmin. (28.3.1944)]

– –

Anna Ahmatova
Valitut runot
Toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola
Tammi 2008
runoja ja Mikkolan taustoitustekstit
253 sivua.
Lainasin kirjastosta. Haluan kirjan omaksi!

Klassikkohaasteen postaukset kokoaa tällä neljännellä kierroksella Yöpöydän kirjojen Niina. Kesän klassikkohaastetta isännöi Tekstiluolan Tuomas.

klassikkohaaste-5

 

14 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Tiina Lehikoinen: Multa

Poesia esittelee Tiina Lehikoisen runokokoelman Multa: ”Runot käsittelevät muistisairauteen liittyvää kielen kuolemaa sekä elämän kiertokulkua.” Muistisairauden aikana murenee mieli, kieli ja ruumis. Lehikoisen lyriikka tavoittaa sen todesti, rankantarkasti: Jotakin muutakin meissä katkeaa kuin tämä kieli

Lehteilen runoja, palaan niihin uudelleen. Ne avautuvat hankalasti – ja syystä. Multa hakee sanoja, jotka muistisairaalta hämärtyvät ja katoavat. Kun vielä puhetta on jäljellä, kieli on poukkoilevaa, fragmentaarista. Runot poimivat kaoottisuuden kaksisuuntaisesti: niissä on sekä dementoituneen rapautunutta kielimieltä että sitä todistavan läheisen kouraisevaa kokemusta. Kokoelma alkaa aivan kuin raunioitumista tunnustellen, pitkien taukojen hajalausein. Lopussa sen sijaan on vuodatuksia, tiheitä ja runsaita muisteloita.

Runoissa kuulen ennen kaikkea puhujan, joka koettaa saada käsitettäväksi sitä maailmaa, joka katoaa, kun rakkaan ihmisen muisti häviää. Yhtenä mylläkkänä vyöryvät omat muistot, kaipaus jaettuihin aikoihin, vakava välittäminen. Siksi runoissa on myös julmuutta, joka itää sairauden seuraamisen surusta. Teen nyt väkivaltaa runoille (ja toisaalta toimin samoin kuin runoissa, palan sieltä täältä tallentaen): poimin todisteeksi säekatkelmia eri runoista.

sinulta puuttuu muisti ja kieli, lihoiltasi nimittäjä

ja millä sinä kirjoittaisit, ei sieltä ole kieltä tänne

haaskio, se on tämän tuhoutuneen kielen hinta

toisto ei tee sinusta enemmän totta

Kuolema on runoissa läsnä, jo muistisairaus on katoamista ennen lopullista poistumista, josta seuraa maakuoppa vailla allegorista tasoa. Kokoelman nimi luonnollisesti viittaa kuolemaan, hautaan, mutta myös uusiutumiseen. Monessa runossa multaan istutetaan sipuleita. Elämän jatkuminen ei siis unohdu.

En tämän enempää Multaa möyhi. Kynnän hiljaa, hitaasti kokoelman tunnepaakkuja. Ja samalla omiani. Isäni muistisairauden vierellä kuljin yli kuusi vuotta, loppuun asti. Olen rämpinyt sen rämeissä, eikä kokemani minusta katoa: kieli takkuuntuu, kauheat karvat, haen olemiselle pohjaa

multa

– –
Tiina Lehikoinen
Multa
Poesia 2016
runoja
101 sivua.
Lainasin kirjastosta.
runohaaste

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Vuosikatsaus 2016

Aikamoinen vuosi on takana. Muusta viis – perinteiseen tapaan kokoan vuoteni kulttuurihuiput. Sanomattakin on selvää, että jouduin vaikeisiin valintoihin. Onhan esimerkiksi eri lähteissä moninkertaisesti mainittu kotimaisen proosan kova taso. Listauksesta jäävät pois monituiset hienot kohtaamiset kirja- ja blogi-ihmisten kanssa; ne pysyvät sydämessä. Tällaiseen otokseen päädyn.

Kotimainen esikoisromaani

Vaaka kallistui tällä kertaa Lempin puoleen. (Toinen nainen oli toisessa vaakakupissa.) Minna Rytisalon romaanin rakenne miellyttää kovin, sillä ristiin katsovat näkökulmat tarjoavat vivahteita tapahtumiin ja henkilöihin. Omaperäinen ratkaisu on myös se, että päähenkilöä ei tavallaan ole, vaikka häntä puhutellaan. Tunnekylläinen tarina tempasi minut kesällä täysillä mukaansa ja on jättänyt väkeviä muistijälkiä.

Kotimainen proosateos

Nyt kyllä peesaan reippaasti Finlandia-kisavoittoa. Vaikka mieli tekisi valita toisin, en voi. Jukka Viikilän romaani vei helmikuussa jalat altani, ja yhä siis konttailen sen edessä. Akvarelleja Engelin kaupungista hidasti ja hiljensi. Toistan tuolloisen ajatuksen: romaani ei tee yksityisestä yleistä vaan sisäisestä julkista. Vaikuttavaa kerrontaa, vangitseva tunnelma.

Kotimainen dekkari

Jari Järvelä sai Metro-trilogian päätökseen sellaisella kierteellä, että annan kaikki epäuskottavuudet anteeksi. Päätösosassa Tyttö ja seinä on entistä enemmän merkillisiä henkilöitä ja yhteensattumia, mutta jännite ei siitä notkahda. Nyrjähtänyt meno ei kätke sitä, että tämä kotkalainen kostosinfonia kannattelee romanttista pääteemaa. Miltä tuntuisi loihtia jonkun vuoden jälkeen Metron paluu, kirjailija Järvelä?

kotimaiset

Kotimainen runokokoelma

Processed with Snapseed.

En pyri jou-räppipiireihin, en hae katu-uskottavuutta, en poimi keski-ikäisten tätien nuorekkuuspisteitä. Kunhan vaan tykkään Paperi T:n runoista, joissa on sattuvaa sanaa, kulmikasta kuvaa, ajatuksia liikuttelevaa. Joka päivä hätkähdän ilon puolelle Post-alfan vuoksi, sillä liimasin allakkani kanteen kokoelman viimeisen runon: nää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin

 

Lapset ja nuoret

naondelLuin tänä vuonna hävettävän vähän lastenkirjallisutta, joten en voi siitä mitään lausua. Nuortenkirjallisuuskin jäi muutamaan niteeseen. Valitsen kuitenkin suosikikseni rajatapauksen, Maria Turtschaninoffin Naondelin, jonka mieluusti luokittelen (nuorten) aikuisten fantasiakirjallisuudeksi. Synkeähkö saaga selvittää, mitä tapahtui ennen Maresia. Erilaisten naisten tarinoista askelletaan alistamisen rappusia pitkin vapauden mahdollisuuteen. Kirja loihtii mahdollisia maailmoita.

Käännösromaani

nora-websterColm Tóibín tekee sen taas. Kerronta imee itseensä, vetää puoleensa. Nora Webster on kiteytettävissä lyhyesti: Nora jää leskeksi ja koittaa pärjätä sen jälkeen perheensä kanssa. Hillitysti ja hallitusti aukeaa mielettömän hienot näkymät henkilöihin toiminnan keinoin. Tätä on, kun proosassa ei selitetä vaan näytetään ihminen.

 

Käännösdekkarisarja

ireneKoska ahmin Pierre Lemaitren dekkarit siinä järjestyksessä, kuin ne käännettiin, jouduin tinkimään kronologiasta. Suosittelen lukujärjestykseksi Irène, Alex ja Camille. Alex ilmestyi jo viime vuonna, kaksi muuta tänä vuonna. Jännärikonventioita noudatetaan pieteetillä ja sopivasti varioiden. Kauheudet kuuluvat genreen, ja ne kuvataan niin, että tuntuu. Kerronta vakuuttaa ja henkilöihin kiinnittyy, joten siedän jopa sen, että päähenkilö sotketaan jännärijuonen keskiöön muutenkin kuin selvittäjänä.

Äänikirja

jarjen-ja-tunteen3Vasta tänä vuonna olen tottunut kuuntelemaan äänikirjoja. Koska olen ytimeltäni visuaalinen, asetan äänikirjalle kovia ehtoja: kerronnan tulee olla etenevää, henkilöt kiinnittäviä ja lukija ärsyttämätön.  Enni Mustosen viisiosainen romaanisarja Järjen ja tunteen tarinoita kuvaa itsenäistymiseen päätyvää historiaa naisnäkökulmasta: se koukuttaa, viihdyttää ja jopa liikuttaa. Muista valinnoistani poiketen, tämä on ”vanha” tuote, sarja vuosilta 2004-2008.

 

Tieto

h-niin-kuin-haukka

Helen Mcdonald työstää isän kuoleman aiheuttamaa kriisiä haukkaa kesyttämällä. Tiedän vähemmän eksentrisiä tapoja surun käsittelyyn, mutta tiedän nyt tällaisenkin. H niin kuin haukka -kirjan kerronta tavoittaa yksityisen matalalennon vaiheet älykkäästi ja tunteikkaasti. Hyvät kirjat ovat tällaisia: etukäteen ei  voi uskoa, että kirja kannattelee.

 

Asiaa

100-syyta-lukea2Vuoden viimeisen viikon asiaproosalukukokemuksen nostan myös listalleni. Uskallan sanoa, että tämän kaiken tiedän, mutta se ei estä lukunautintoa: 100 syytä lukea. Marika Helovuo kokoaa mutkattomasti hyvät syyt nauttia kirjoista. Sanonpa, ei ole kenelläkään yhtään syytä olla lukematta tätä kirjaa.

 

Draama

olive-kitteridge-9781471149047_hrSeulon tässä teatteri-, elokuva- ja tv-draamakokemuksiani, ja tv:n puoleen käännyn, vaikka on ollut suuri ilo ollut osallistua esimerkiksi Bloggariklubiin ja nähdä sen myötä kiinnostavia teatteriesityksiä. Katselin HBO:n välityksellä hienon sarjan Olive Kitteridge, ja huomaan, että sen jälkeen YLE on esittänyt sen kolmesti. On kyllä komeasti näytelty draama perheestä, jossa tömäillään tunteissa ja puheissa niin että kolisee. Kiehtova tunnelma kuorruttaa kaiken.

Näyttely

kusama3Taidenäyttelyissäkin on ollut runsaudenpulaa. Joudun arpomaan muutaman huippukokemuksen kesken. Japanilaisen Kusaman näyttely In Infinity HAMissa tuotti iloa. Peilihuoneiden äärettömyydessä nautiskelin perusmuodoista, -väreistä ja -olemisesta. Kumarran sille, että mielenterveyden horjunta ei ole mitta tai este taiteen tekemiselle.

Kirjallisuustapahtuma

Helsinki LitOnhan Helsingin kirjamessut hieno kokonaisuus, ja siellä hellitään kirjabloggaajia esimerkiksi kustantajatilaisuuksin ja kirjapiirein. Viihdyin tapahtumassa joka aukiolopäivä. Siitä huolimatta nautintollisin kirjatapahtuma oli toukokuinen Helsinki Lit. Sain istua rauhassa salissa, kuunnella hienoja keskusteluja, joissa pureuduttiin teksteihin, kirjailijat keskenään. Lisäksi oli ilo tavata kanssabloggareita (niin kyllä kirjamessuillakin).

Kulttuurimatka

Julian parveke

Kesäreissu Veronaan ja ympäristöön virkisti ja viritti. Juhlistin sillä samalla Shakespearen 400-juhlavuotta haahuillen fiktiohenkilöiden oletetuilla olinpaikoilla ja lukien mestaria. Itse Italia ihastutti myös historiakerroksillaan, kesäsäällään ja herkuillaan.

 

 

Runoni

Hoksasin, että kymmenkunta vuotta olen vuosittain julkaissut jotain, usein porukan osana pedagogista tekstiä. Siitä poiketen toukokuussa ilmestyi  runojani: Kierrän vuoden. Haastetta ei puutu, sillä rustasin runot selkoksi, kielellä ja tyylillä, jonka on tarkoitus avautua myös lukijoille, jotka ovat runoon tottumattomia. En halua tinkiä tulkintakerroksista, mutta runoista pitää myös saada nauttia vain tunnistaen ja jakaen puhtaan havainnon – vaikkapa vuoden vaihtumisen:

 Vaihdan vuotta.
Se koskee kaikkia.
Koskee, ei satuta.

Pitääkö luvata jotain?

Lupaan:
Herään joka aamu,
käyn illalla nukkumaan.
Siinä välissä elän.

tuija_kierran-vuoden

Jos kahlasit juttuni loppuun, on todella syytä kiitellä siitä, että seuraat blogiani! Toivotan tulevalle vuodelle antoisia kulttuurihetkiä ja jakamisen iloa!

20 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Runot, Tietokirja

Aura Nurmi: Villieläimiä

Aura Nurmi tunnetaan lavarunouden lanseeraamisesta. Villieläimiä (Kolera 2016) on hänen esikoisteoksensa, joka noteerattiin HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi ja Kalevi Jäntin palkinnon saajaksi.

Tarvitaanko noita taustoja runojen kyytipojiksi? Tarvitaanko niitä tietoja, joita hän kertoi kirjamessuilla esikoiskirjapalkintohaastattelussa omasta rankasta lapsuudestaan ja samastumisestaan Erika-kotiväkivaltalapsiuhriin? Ei. Miksi sitten mainitsen ne? Siksi: kun ne tiedän, en pääse niistä eroon, ne vaikuttavat lukemaani.

Runokirjat ovat ohuita, ja sille on syy: runon harvojen sanojen kasvupotentiaali täyttää moninkertaisesti sille varatun sivumäärän. Niin käy Aura Nurmen runoissa. Kun esimerkiksi muutaman lauseen runon yläkulmassa on viittaus lastensuojelulakiin, runo paisuu paksuksi, ristiriitaiseksi määräyskirjaksi, jonka kirjainta ei noudateta.


Kirjan otsikkoon saa selvän selityksen.Villieläimiä ovat vanhemmat, viranomaiset, ohjaajat, aikuiset, jotka antavat kaiken tapahtua.

Minä menin villieläinten hoteisiin.

Villieläinten raatelujäljet pysyvät niissä, jotka jäävät lapsuudestaan huolimatta henkiin. Kaikki eivät jää. Niemen runot näyttävät lapsen saaliina, himmeiden aikuismotiivien uhrina. Runoissa näkyvät vastuun vastakuvat, eli tätä tapahtuu, kun vastuuta ei oteta, ja se muovaa menoa pitkälle tulevaan: lapsuuden mätä dreija. 


En pidä runoja toivottomina. Alan epäillä, että runojen suoraan tai kätketysti ilmaistu lapsiin kohdistuvan kaltoinkohtelun raskaus saa minut etsimään Nurmen runoista valoaukkoja. Kyllä niitä on. On.

Kokoelman loppupuolella runon puhuja kohtaa poissaolevan isänsä. En ole varma, onko puhujaakaan enää vai kohtaako vain idea puhujaminästä isän virheet, mutta lopputulos kantaa:

koska niistä huolimatta / minusta tuli vahva ihminen


villielaimia

Vaikutun runokielen yhtäaikaisesta suoruudesta ja huokoisuudesta. Pahalla ei sosiaalipornostella, pahaa ei kätketä tai selitellä, mutta siitä ponnistellaan pois niillä voimin kuin kyetään.

Poimin muutaman mielenkiintoisen runokuvan. Hienosti asetetaan Spice Girlsin ja Eminemin rinnanelo tai kuilu. Minuun jysähtävät myös helsinkiläiset jätetäyttömaalähiöt. Runoissa mainittu henkilö pääsee muuttamaan yhdestä päätyen toisen törkymäen kylkeen.

Kuvastona toistuvat eläimet, pelto ja metsä. On vahingollisia eläimiä, on joitain, joihin koetetaan turvata. Pellot vaikuttavat autiomailta; metsään voi kadota, vaikka pelko seuraa sinnekin. Toisaalta siellä voi löytää oman äänensä ja palata:

toin metsästä mukanani lyötyjen lauman

Nurmi todellakin tuo runoilla näkyviin lyötyjen lauman. Hänen ansiostaan se elämöi yli villipetojen äänten.


Aura Nurmi
Villieläimiä
Kolera 2016
runoja
61 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Paperi T: post-alfa


jou tää täti diggaa nuorisoidolin runoutta mutta ihmettelee mitä tästä sanoisi sillä enhän mää mitään katu-uskottavaa tästä voi sanoa vanha ämmä haikujen suoltaja kun vastassa on musagenren kultapoika ”nostettu jalustalle suomiräpin penttisaarikoski” tyypillä on sana hallussa välkyin viittauksin ironiasta puhumattakaan oivalluksia sellaisia lyriikkaan kuuluvia sanapalapelejä ja aukkoja ne päästää lukijan suljettuihin huoneisiin ja avaamaan ainakin yhden oven


Noloudesta siis viis: pakko oli ottaa mallia esikoisrunoilijan kirjan jysäyttävästä takakansiliepeestä ja julistaa oma kokemusintro. Inspiroiduin kirjaliepeen tiheästä tekstistä, joka on kuin somen sättäysviestikooste höystettynä kirjoittajan itseironisin etäännytyksin. Se teksti välittää asenteen ja otteen, jota runokirja post-alfa (Kosmos 2016) sisältää.

Minut houkutellaan lukemaan runojen puhuja yksi yhteen kirjoittajan kanssa. Tämä Paperi T on palkittu muusikko ja radiotoimittaja. Artistinimi on artistinimi, se voi olla rooli tai se voi olla sitä itseään, Henri Pulkkista. Niin tai näin, runoissa heiluu pitkätukkainen musiikkimies baareissa, buffassa, takahuoneissa, makuuhuoneissa, kekkereillä ja kalliolaisilla kulmilla. Oman elämän paikanhakuangstia on aistittavissa. Itsemurhajutuilla leikkiminen hirvittää, mutta puhujan hirtehinen suhtautuminen roolinsa huvittaa ja liikuttaa.

– –
esittävä runoilija esittää runoilijaa
esileikki syvyyden kanssa
– –

Post-alfasta luen tiivistettyjä elämäntilannetuntoja. Kyse on selvästi kokoelmasta: huomaan kokonaisuuden kehittyvän syklin, tunnistan draaman kaaren. Joitain osia otan vaikeasti vastaan, mutta silti ne tunkevat lähelle. Näen näkyjä nuor(t)en maskuliini(e)n salaisista maailmoista, joita en voi jakaa mutta tuntea. Sitten kieleen. Runoudelle ominainen intertekstuaalisuus on otettu haltuun. Nautin runojen sanankäytöstä, etenkin monimerkityksisyydestä.

mä haluun olla vika
vika tässä maailmassa

Lisäksi minuun vetoaa suoruus – suhteutettuna runon mittakaavaan. Kuvallisuutta on kuten pitää, siirtymiä, mielleyhtymiä, kaikenlaista. Ja sitten on tätä paljautta, teeskentelemättömyyttä, josta tykkään: ”joskus likaiset hiukset ovat vain likaiset hiukset”. Viimeinen kaksirivinen lopetusruno läikähtää sisuksissa, pakottaa lukemaan kirjan heti uudelleen, asemoimaan asioita toisin.

Processed with Snapseed.

Runoissa ei ole isoja kirjaimia, ei välimerkkejä. Ne on painettu valkoisella mustaan paperiin. Sivuille jää oitis lukijan sormenjäljet. Tietoista tai ei, näin lukija jättää merkkinsä tekstiin. Tekstikin jättää jälkiä.

Saa nähdä, saadaanko post-alfasta #pojatkinlukee-kampanjan välkehtivä veturi. Ainakin kirjan painos myytiin pikaisesti loppuun. Toivon, ettei Paperi T:tä syleillä hengettömäksi. Halaillaan siten, jooko, että taiteilijan omaehtoisuus saa kukoistaa ketään kumartelematta. Niin, ettei ole pakko tykätä mutta saa. Kun ”älykköräppäri jäi mensan tuulikaapissa jumiin”, hän tuli ulos kaapista kiinnostavana lyyrikkona. Ovet on auki.

– –
Paperi T
post-alfa
Kosmos 2016
runoja
93 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Laululyriikasta: Suru teki lähtöään

Tahmea aamu, lämpimien peittojen alta nouseminen syyskuiseen työpäivään tuntuu vaikealta, muutkin asiat painavat, jotkut jo vuosia. Selailen sängyssä aamun lehteä, ei maalla eikä maailmallakaan mene hyvin. Käännän lehden sivua, kun radiokanavalla biisi vaihtuu toiseksi, tähän: Suru teki lähtöään.

Suru teki lähtöään,
ja mä näin sen ovellani empivän.
Mene vaan, mene vaan.

Tekstissä puhutellaan surua, jonka kaikki tunnistavat. Se on  sielunkumppani, jonka takia sängystä nouseminen uuteen päivään on ponnistus tai joka pienenkin ilonpidon taustalla muistuttaa läsnäolostaan.

En käännä aamulehden sivua, nauliinnun kuuntelemaan. Hän laulaa minulle. Hän laulaa kaikille, jolta on läheinen lähtenyt, sairastunut, kuollut; jolle itselle on sattunut tai joka on tehnyt jotain sellaista, että Suru (sallittakoon tässäkin tunteen personointi) on tullut ja jäänyt jäytämään. Nyt laulurunon puhuja on valmis päästämään tunteesta irti, luopumaan mahdollisesti pitkään hellitystä mielialakumppanista.

Pääsen taas kiehtovaan kysymykseen siitä, toimiiko laululyriikka itsenäisenä. On sillä sekin mahdollisuus. Olen lukenut sanat nyt moneen kertaan. Viehätyn ovi- ja ikkuna-metaforista ja toistosta, jolla puhuja vakuuttaa ja vahvistaa itseään. Teksti toimii lyhyin, yksinkertaisin sanoin, joiden yleisyys ja väljyys mahdollistavat tulkinnan jokaisen lähtötilanteesta. Myös personointi ja puhuttelu toimivat tehokeinona: rakasta seuralaista kehotetaan kauniisti mutta lujasti poistumaan tunnustaen samalla tärkeä yhteinen taival, vielä jopa rohkaistaan kumpaakin, jääjää ja lähtijää: ”Me tahoillamme kyllä selvitään.”

Tiedän, että sanojen kirjoittaja ammentaa avioerostaan. Sanotuksen hienous on juuri siinä, että tätä tietoa ei tarvita. Kuulija kyllä tuntee oman Surunsa. Teksti päättyy lauseeseen: ”Aika erota on.” Sanat kiertyvät lyriikaksi, tulkintavapaaksi. Tämä ”ero” voi olla kaikkea, mitä se mieleen tuo: luopuminen, ihmisuhteen päätös, kuolema, muu lähtö tai tekstin kontekstin perusteella jäähyväiset murheelle, syyllisyydelle ja koko tunnemöykylle, jolla pitkään ravittu Suru on elänyt.

Sanat siis säväyttävät, mutta tulkintakokonaisuus puhuttelee. Sovitus myötäilee voimaantuvaa tunnelmaa, eli melodia- ja soitinkokonaisuus seisoo tekstin takana. Laulaja on sinut sanomansa ja ilmaisunsa kanssa. Herkkyys ja varmuus yhdistyvät, mikä lävistää kuulijan suojukset. Lämmin, sävykäs, konstailematon ääni aiheineen resonoi vastaanottajassa. Pauli Hanhiniemi ilmaisee tekstinsä sellaisella vakuuttavuudella, että minäkin saan puhtia ainakin hellittää vähän Surun kanssa seurustelusta. Syksyn voimabiisi on tässä.

– –
Pauli Hanhiniemi
Suru teki lähtöään
sanoitus, sinkku ilmestyi 12.8.2016
sävellys Jonas Olsson ja Aku Rannila
Universal Music
https://www.facebook.com/PauliHanhiniemiVirallinen/
(Sitaatti on tämän postaajan rivittämä ja välimerkittämä.)

Liekö tekijänoikeuksia kunnioittavaa, mutta sanoitus löytyy täältä: https://www.musixmatch.com/lyrics/Pauli-Hanhiniemi/Suru-Teki-Lähtöään

4 kommenttia

Kategoria(t): Musiikki, Runot

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän

Mitä enemmän Anja Erämaja liioittelee ja rönsyää, sitä enemmän riemastun. Ennen kaikkea nautin sanomisen vauhdista ja assosiaatioiden ryöpsähdyksistä. On jotain, mitä ei liioitella: vakavia asioita on, syviä syöveritäkin muttei tosikkomaisuutta.

Ehkä liioittelen vähän

Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016) hyödyntää samansorttista hölkkärytmiä ja laulullisuutta kuin Töölönlahti (2013), mutta niiden lisäksi pistetään muodolla koreasti. On sivu nurinperin, sivuttainkin, säkeitä ja rivityksiä on hajotettu, myös proosamaisesti paahdetaan pitkiä pätkiä. Runon puhuja myllertää lemmenasioissa, äitiydessä, elämän monissa mutkissa. Läheskään kaikkea en käsitä, mutta innostuneesti mukana roikun ja nautin.

Ehkä liioittelen vähän. Se kuuluu asiaan kun valmistautuu
               henkilökohtaisuuteen.

Kokoelman alkupuoliskon lukemisen soundtrackina mielessäni pauhaa Mariskan sanoitus Jenni Vartiaisen laulantaan Minä sinua vaan. R-sanaa ei sanota ääneen. (Miten niin ”vaan”, pitäisihän se olla ”vain”. Mutta vaan. Aha, se hämmentää tulkintaa, ihan oikein!) R-sanan lausumaton paino tuntuu tanakasti Erämajan runojen puhujan hullaannuksessa. Ajaton, vallaton tunne tunkeutuu kaikkeen ja tekee ennen kaikkea haavoittuvaiseksi.

että ajattelen sinua. Ajattelen pientä giljotiinia pöydällä,
sormen mentävää. Ajattelen askia, jossa lukee hengenvaara.
Ajattelen ainaista tulipaloriskiä. Onnettomuuksia. – -.

Sitten se sanotaan sivulla 40 ääneen. Tai sanotaan: ”Rakkaus jää” – jättääkö, jääkö pysyäkseen, jäätykö? Siinä se. Kannattaa kunkin selvittää.

Ehkä liioittelen vähän on monipuolinen tekstikokoelma; siinä on sanomisen mahtia tunnelmasta toiseen. Mottoa etsivälle runot tarjoavat samastumispintaa, murrosikäisen vanhemmille vertaistukea, kieli-ilottelua kaipaavalle liikkumatilaa, arkihavaintoja keräävälle hoksaamishetkiä ja stand up -harrastajille lohkaisuja. Ja r-sanan sanomista harkitseville: liioittelemattomuuksia.

– – –
Anja Erämaja
Ehkä liioittelen vähän
WSOY 2016
runoja.
70 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Harhapolku haikuihin

Poikkeuksellisesti käytän blogipalstatilaa hajamietteisiini haikumuodossa. Alkavan talviloman tunnelmissa inspiroidun kevättalven valoista ja varjoista.


 

Sinisen hetken
varjoissa puiden oksat
venyttelevät.

sininen hetki

Metsä kuvastuu
pitsinä hangen pintaan.
Nuo puiden sielut.

pitsi

Suven supina
suhisee kuivuneissa
kukkakorsissa.

kuivakukat

Törröttäjänä
kesän jälki piirretään
lumen paperiin.

törröttäjä

Talvinen tähti
sammuu hangen hohteessa.
Valot vastakkain.

tähti

Uusi alku on
kätkettynä kovien
kuorien alle.

Kävyt

Virran viemänä
päivä kuljettaa aikaa
kohti kevättä.

koski

4 kommenttia

Kategoria(t): Runot, Sekalaista