Aihearkisto: Runot

Olli Heikkonen: Teoria kaikkein pienimmistä

Olli Heikkosen kokoelman Teoria kaikkein pienimmistä (Tammi 2014) äärellä keikun mukavuusalueeni reunamilla. Proosarunoja olen aina vierastanut. En ole kyennyt selvittämään niiden olemusta runojen ja kokeilevien novellien rajapinnalla. Yritän taas.

Heikkosen proosarunot ovat noin sivun pituisia. Niissä on aina selkeä lähtötilanne. Juttu voi siitä lipsua suuntaan ja toiseen, mutta usein jollain tavalla jokin kuitenkin kytkeytyy alkuasetelmaan. Proosarunon jutun juonen seuraaminen vaatii ajatuksen herpaantumattomuutta, kun rakentelen kunkin proosarunon vihjeistä juonta ja noukin tekstistä viittauksia, kielikuvia – aukkoja täydennettäviksi. Sanajärjestyksen tarkkuutta ihailen, sillä järjestyksellä on väliä, paljonkin.

Välillä eksyn, mutta kun löydän, löydän itseni etenkin metsästä, välillä kaupunkikerrostalon uumenista ja ihmistenvälisistä tiloista. Kokoelman joka tekstistä voin poimia sanomisen helmiä. Nautin niistä erillisinä, vaikka ne loksahtavat myös kokonaisuuteen. Irrotan tähän muutaman palan.

Jokainen kertomus puhdistaa kuulijansa unelmoinnin kuonasta. Jokainen satu valmistaa ihmiskuntaa kuolemaan. (s. 30)

Iltaisin vuoren lumihuiput kastetaan vereen. (s. 31)

Terve taas. Syksy tuli, sain Susalta meilin. Hän halusi tietää, olenko löytänyt sisäisen lauhan. (s. 37)

Muutamat runot alkavat viestinä tai kirjeenä jollekin. Välillä tarkkaillaan naapuria tai tavataan psykologia, muuten välitetään havaintoja. Tunnelma keikkuu keveyden ja painavuuden välillä ryppyotsaisuutta väistellen. Viittauksia on niin Tintti-sarjakuviin kuin korkeakulttuurituotoksiin. Koska olen heikkona luontorunoihin ja luontometaforiin, Teoria kaikkein pienimmistä tarjoaa minua miellyttävää.

Teoria kaikkein pienimmistä.jpg

Etenkin alkupuolen syksyyn sijoittuvat runot metsän eläinten, kasvien ja sienten siimeksessä säväyttävät. Pienet metsän vintiöt virittävät verkkoa, kirittävät pirkkoa, lennä, lennä silmukasta sisään -alkuinen teksti (s. 13) huvittaa; runo pyörittää näitä kaikkein pienimpiä niin, että mittasuhteet muuttuvat ja luen sanoista ihmistä. Sivun 14 runo alkaa ”Kuoleman trumpetti, Cratellus cornucopioides, soi sammaleen läpi varpujen ja saniaisten loimi”, ja se etenee rytmikkäästi  luonnossa, johon ihminen on jättänyt jälkensä:

Muovipussi on revennyt polun yli. Se kerää vettä ja neulasia. Se kituu muttei kuole. Varvut hyräilevät trumpetin tahdissa, mutta muovi on mykkää. Sitäkö se on, ikuisuus, mietin, kun harppaan kori käsivarrellani muovipussin yli, syvää ja valkoista.

Teoria kaikkein pienemmistä sai syksyn alussa Einari Vuorela -palkinnon. Perusteluissa mainittiin runojen ponnahtelu luontoon ja luonnosta. Liityn kiitossanoihin, sillä Heikkosen runoista välittyy luonnon luonnollinen liitos kieleen. Kokoelman viimeinen runo valloittaa minut. Rytmi ja rentous vetävät mukaansa, ja runon lopetus jää mielen päälle.

Pidä maisemasta kiinni, ettei se karkaa, ettei se liukene sateessa, ettei se putoa kuin tyhjä kangas tyhjyyden edessä. Tässähän joutuu pian lepuuttamaan leukaperää, jos kohta kaikki kaunis on jo sanottu.

– –

Olli Heikkonen
Teoria kaikkein pienemmistä
Tammi 2017
proosarunoja
47 sivua.
Lainasin kirjastosta.

runo100 - jatko

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Suomi on runo

Nyt ei voi enää kukaan väittää, että runoja on vaikea löytää. Älypuhelimia on yli 90 %:lla aikuisista ja muita nettihärpäkkeitä niiden lisäksi. Jos kirjakaupan tai kirjaston runohyllyt tuntuvat olevan tavoittamattomissa, riittää googletus Suomi on runo. Yhden klikkauksen päässä on monipuolinen katsaus suomalaiseen nykyrunouteen.

Tuija Välipakka on ideoinut runosivuston, jossa itsenäisyyden juhlavuotena ilmestyy joka maanantai yksi runo nykyrunoilijoiltamme. Välipakka ylläpitää runosivustoa ja on kutsunut runoilijoita julkaisemaan uuden runon ajatuksena, että blogi taltioi tuleviin vuosiin vuoden 2017 suomalaisen, ainutlaatuisen runomaiseman nautittavaksi yhä uudelleen. Idea on loistava!

Poimin tähän mennessä julkaistuista runoista jotain käynnissä olevan Runokuun rakkausteemaan sopien. Monet runot kylläkin valottavat runojen puhujien asemointia maailmaan, silkkaa lemmenlyriikkaa en monesta runoista tunnista.

img_6860

Merja Virolaisen leikittely ilahduttaa. Yhden kirjaimen heitto sanassa muuttaa ratkaisevasti merkitystä. Sellaista kieli on. Mutta mieli voi silti tehdä tepposet. Vaikka Virolaisen runo luettelee, mitä rukkaus on tai miten se vaikuttaa, kummasti vain sanan ensimmäisen u:n haluaa kääntää a:ksi. Eläköön se pieni ero, joka muuttaa tutun riemastuttavan odottamattomaksi.

Tero Liukkosen runossa on lihallisen rakkauden tunnelmia, mutta lumoavan rakastetun hiusten värin ja heilahtelun ynnä muun konkreettisen ohella hamutaan perimmäisiä kysymyksiä: on pieni elämämme unesta laadittu / ja vain kuolemalla kuoleminen lakkaa. On rakastettuja, pieniä kuolemia ja sitten iso vääjäämätön, joka on koko ajan käynnissä

​Liu’un rakkaudesta kuolemaan. Siihen viittaavia runoja kokoelmassa on useita. Sinikka Vuolan runossa on leijailevaa ilmavuutta, kiehtovaa raskaan ja kevyen keinua. Kuolleen kanssa elokuvahetki tai lasillinen vie minut ensin miettimään rakasta vainaata tai rakasta, johon rakkaus on kuollut, mutta päädyn hetkiin, jolloin tunne hetkeksi jäätyy, peittyy lumeen. Runo päättyy pilkkuun: jotain jatkuu vielä, pisteen lopullisuus on vältetty. Ja sitten minuun hiipii epäilys siitä, että pilkun jälkeen voi seurata valkoinen tyhjyys.

Tuija Välipakan aloitusruno vie hautausmaalle. Konkreettinen paikka yhdistyy mielentilaan: hautausmaa on tila jossa aika stop. Nautin runon sanojen merkityksillä leikkimisestä, konkreetin ja abstraktin vuorottelusta. Runo johdattelee lopuksi minut Runokuun aihelmaan, rakkauteen, liikuttavasti lepattavaan toivoon kuoleman edessä: koska on jo syksy / kaksi perhosta takertuu toisiinsa /  ja sykkii ilmassa kuin sydän / stop

Välipakan runon voi kokea pelkän tekstin lisäksi visuaalis-auditiivisesti, sillä siitä on tekstin rinnalla video. Se tuo tekstin tulkintaan uusia elementtejä.

Vielä on Suomen 100-vuotisjuhlinnan viikkoja jäljellä. Mielenkiinnolla seuraan, mitä maanantaisin Suomi on runo julkaisee. Runon juhlaa ainakin.

– –

Suomi on runo: http://suomionruno.wixsite.com/suomionruno

#runokuu #runo100

Seuraa kirjabloggaajien Runokuu-virtaa:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena

27.8. haastamme kirjoittajat ja lukijat jakamaan ikimuistoisia tai muunlaisia runokokemuksia postaten tai kommentoiden.

2 kommenttia

Kategoria(t): Runot

Runokuu & Jarkko Laine: Elsassin tytön runot

– –
Mitä kirjojen sisällä on silloin kun ei niitä lueta?
– –

Näin kysyy Jarkko Laine yhdessä runossaan. Houkutteleva, himottava kysymys, samalla myös surullinen. Mitä kaikkea arvaamatonta, ennen kokematonta kaikkien kansien välissä lymyää? Mitä jos kirjaa ei löydetä luettavaksi? Mitä jos vuosientakainen kirja katoaa lukijoilta? Mitä jos etenkin runokirjat jäävät lukematta? Asialle täytyy tehdä jotain!

Tämän vuoden Runokuu-festivaali herättelee lukemaan uusia ja vanhoja runoja, jotta kirjojen sisukset välittyisivät. Minä ja muutama muu kirjabloggaaja (katso käynnistyspostaus tästä) otamme Runokuu-haasteen vastaan ja avaamme runokirjojen sisuksia pöyhien tämän vuoden teemaa, rakkautta.

Runoista

Haasteen runokirjavalintani on Jarkko Laineen kokoelma Elsassin tytön runot (Otava 2003), jossa runot otsikoidaan ytimekkäästi numeroin. Aloituskysymys on runosta numero 78. Kaikkiaan runoja on 90 ja päälle yksi bonusruno. Alkusanoissa paljastuu se, että alkupuolen runot ovat ilmestyneet jo aiemmin ja runoilija on muokannut niitä.

Mutta vielä tuosta alkukysymyksestä. Esimerkiksi tuotteliaan Laineen kirjojen sisällä muhii ajatonta ainesta, vaikkei niitä ilmeisesti enää viljalti lueta. Siellä kansien kätköissä aarteita piileksii; ovat ne olemassa, mutta pitää niitä joidenkin lukea, jotta ne ovat jaettavissa. Sillä sanoilla syntyy maailmoita, joita ei koskaan ennen.

83. RUNO

Kevät niin kuin lukutaito, peltoon joku piirtänyt, lumella multaan
tai mullan lumeen, juna kiitää, kirjaimia ei voi unohtaa
kun ne on nähnyt, mutta runous on yksinäinen paikka elää.
Vanhat puut monista vanhoista asioista viisaimmat,
itse tuntea kuin kuva vernissan alta tahtoisi vastata puheeseen,
toiset pitävät onnen aikana sitä kun suru hetkeksi unohtuu.

En yleensä siteeraa kokonaisia runoja (tunnollinen tekijänoikeusnoudattaja), mutta nyt se tuntuu pakottavalta. Ei runo 83 ole vaikuttavin kokoelman runo, mutta siinä on niin hienosti kaikkea runomaisuutta: luontosymboliikkaa, kielikuvia kielellä leikiten, monitahoisia mielikuvia, yllättäviä yhdistelyjä, monitulkintaisuuksia, avaavia ajatuksia. Koko kokoelmassa minua ihastuttaa selkeä sanominen, suoruus, tietynlainen helppous ja ankkuroituminen reaaliin, todellisuuskouraisu – eikä mitään epäilystä, etteikö sanojen painoa ole punnittu lyriikan vaa’alla.

Elsassin tytön runot

Rakkaudesta

Elsassin tytön runot hehkuvat rakkautta. Se on jopa niin polttavaa ja kuluttavaa, että minun on pakko pitää pitkiä taukoja runojen välissä. Runon puhuja puuhaa välillä jotain muutakin kuin vehtaa rakastettunsa kanssa, muistelee rakkauttaan ja ikävöi, mutta pakahduttava tunne on keskeistä. 

Miespuhujan into naiseensa hyökyy välillä jopa yli. Kestän sen, sillä siinä on aitoa iästä riippumatonta rakkaustunteen levottomuutta ja epävarmuutta varmuuden sisällä, heittäytymistä ja haavoittuvuutta. Toisaalta olen melkein kateellinen siitä, miten puhuja runojen rakastettua palvoo ja miten rakastettu on ihailtu ja hyväksytty sellaisenaan; toisaalta lemmenleiskunta äityy jopa ahdistavaksi väijymiseksi. Aivan kuin rakastettu olisi alituisen silmälläpidon alla, kaiken kestävän rakkauden pyhittämänä.

Laineen rakkausrunoissa sävyt vaihtelevat laajalla skaalalla tunteen kuolemanvakavuudesta leikkisyyteen. Runojen puhuja saattaa möyriä masennuksessa tai rakkautensa varmuudessa, toisaalla hän aloittaa runon Pusseli P.U.S. tai viittaa kevyesti populaarikulttuuriin tai tunnistettavaan aikaan ja paikkaan (katso Laineen Turku-kotiseuturakkaudesta täältä). Erotiikka on välillä suorasukaista, välillä viitteellistä. Tietyt asiat runoissa toistuvat kuten kissat, sade, kadut ja puut, mutta usein pääsen myös yllättymään arvaamattomista runokuvista.

Elsassin2

Huolimatta runojen puhujan yksityisistä, monesti yksityiskohtaisista kokemuksista, kokoelman tunne tuntuu.  Esimerkiksi seuraavan runon kieli ja kuvasto hyrisevät monin taajuuksin.

55. RUNO

Päivänvalo kielletty meiltä,
me yön asukkeja olemme, kaatosateen takana
sateenvarjotta, koskaan pysähtymättömään taksiin valmiit.

Silmänräpäys, kohtaloperhosen siiveniskut kaikki.
Putoaa lehti – helähdys hukkuu haravoimattomaan nurmikkoon.

Kummastelen sitä, että kirjastosta lainaamaani kirjaan joku lukija oli tehnyt tähän runoon KORJAUKSEN. Lyijykynällä tuntematon, tyytymätön lukija oli tuhertanut ”sateenvarjotta” sanan päälle ”sateensuojatta”. Ehei, kyllä ”varjo”-sanan konnotaatiot väkeviä ovat. Pisteet Laineelle, miinukset lyijykynäeditorille.

Runokuun haastava kuumotus

Tässä pieni yritykseni palauttaa Laineen tuotantoa luettavaksi. Nyt tiedän jotain siitä, mitä kirjojen sisällä on silloin kun ei niitä lueta. Laine kuoli kesken kirjailijauransa. Sitä suren – ja uskon runoilijan kokemukseen:

– –
olen 55 ja vasta nyt alan tietää millainen runon pitäisi olla,
kaunista kuin norjalainen villapaita, taikka pelkkä lanka – 
värjätty tai värjäämätön, makuja on niin monta;
– –

Makuja on niin monta, ja hyvä niin, samoin lähestymistapoja ja katsantokantoja. Seuraapa, miten kirjabloggaajarypäs rakkausrunoja ruotii Runokuu-festareiden aikana:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena

27.8. avoin päivä kaikkien kirjabloggaajien kirjoittaa rakkausrunoista. Haastamme kirjoittajat ja lukijat jakamaan ikimuistoisia tai muunlaisia runokokemuksia postaten tai kommentoiden. 

#runo100 #runokuu

– –

Jarkko Laine
Elsassin tytön runot. Runoja
Otava 2003
112 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Runokuussa postataan rakkausrunoista

Joskus nuorena törmäsin ”Kun mun tuttuni tulisi” -kansanrunoversioon. Olin vaikuttunut, ehkä jopa jotenkin järkytetty sen ehdottomuudesta. Siitä, että väkevää, vimmaista tunnetta ei mikään estä.

Kun mun kultani tulisi,
armahani astelisi,
tuntisin ma tuon tulosta,
arvoaisin astunnasta,
jos is vielä virstan päässä
tahikka kehen takana,
Utuna ulos menisin,
savuna pihalle saisin,
kipunoina kiiättäisin,
liekkinä lehauttaisin;
vierren verehen menisin,
supostellen suun etehen.
Tok’ mie kättä käpseäisin,
vaikk’ ois käärme kämmenellä;
tok’ mie suuta suikkajaisin,
vaikk’ ois surma suun eessä;
tok’ mie kaulahan kapuisin,
vaikk’ ois kalma kaulaluilla;
tok’ mie vierehen viruisin,
vaikk’ ois vierus verta täynnä.
Vaanp’ ei ole kullallani,
ei ole suu suen veressä,
käet käärmehen talissa,
kaula kalman tarttumissa;
suu on rasvasta sulasta,
huulet kuin hunajameestä,
käet kultaiset, koriat,
kaula kuin kanervan varsi.
(Juhla-Kanteletar, WSOY 1983)

Sitä luulisi, ettei tuosta voi pistää lemmenlorutelua paremmaksi, muttei ole yhtä aikaa eikä tapaa ilmaista ihmiselon ydintunnetta. Rakkausaihe ei ihan äkkiä lyriikassa tyhjene. Siksi sopii osallistua viikon päästä alkavaan rakkausrunoteemaiseen Runokuu-haasteeseen.

Heinäkuista Runokävelyä (katso runokävelystä tästä) ideoinut kirjabloggaajaporukka on mukana nyt elokuussa Runokuu-festivaalin (21.–27.8.) haasteessa postaten rakkausrunojuttuja. Festivaalin järjestäjä Nuoren Voiman Liitto ja yhteistyökumppani Kirjasampo innostavat lukemaan runoja rakkaudesta. Siispä teemme työtä käskettyä.

Porukkamme vapaasti valitsemat rakkausrunokokemukset ilmestyvät seuraavasti:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena
27.8. on avoin päivä kaikkien kirjabloggaajien postata rakkausrunoista.

Julkaisemme tällaisen aloituspostauksen nyt 14.8.2017 klo 10 yhtäaikaisesti: katso linkeistä, miten meistä kukin aiheeseen tarttuu. Haastamme sinut mukaan muistelemaan ikimuistoisia tai muunlaisia rakkausrunokokemuksia ja hankkimaan uusia.

Mistä löydät rakkausrunoluettavaa? Esimerkiksi Kirjasammossa on 20 kokoelman lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista, ja lisää runoteoksia rakkaudesta eri maista ja aikakausilta voi selailla Kirjasammossa haulla ”rakkausrunot” tai ”runokokoelmat rakkaus”.

Kanteletar

Kuvia runojutuista ja -nostoista voi jakaa somessa tunnisteella #runokuu. Kirjabloggajilla on vuoden loppuun käynnissä runonluentaa tunnisteella #runo100.

Minä alan maistella haastetta ja ylipäätään runoutta seuraavalla runosäkeellä, ja tyrkkään sen teaseriksi runosta, jonka runoilijaan palaan viikon kuluttua. Kukahan on kyseessä?

Mitä kirjojen sisällä on silloin kun ei niitä lueta?

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Onnen asioita – ja asioita runojen rajoista

Runoudelle on ominaista vapaus. Lyriikka saa rikkoa kielen ja logiikan rajoja pidäkkeettömästi. Kaikenlainen kielen kuvallisuus liittyy runoverbaliikkaan, ja typografisesti voi irrotella siinä kuin sanomisen tavassakin.

Ei runoille silti vierasta ole pysyä rajoissa. Aikojen saatossa runoja on sovitettu erilaisiin mittoihin kuten sonetit, heksametrit, nelipolviset trokeet ja haikut. Kukaan ei kyseenalaista, etteikö mitallinen runous ole runoutta.

En tiedä, kyseenalaistaako kukaan sitä, voiko selkokielellä runoilla. Todistelen silti, että voi. Selkokieli asettaa runolle rajat mutta mahdollistaa runon. Selkokielessä sanasto, rakenne ja sisältö ovat yleiskieltä helpompia. Kielen kuvallisuus ei voi olla yltiöpäistä, eikä mielleyhtymästä toiseen voi loikkia. Lähtökohtana on se, että lukijalla voi olla kielellisiä vaikeuksia, mutta hän pääsee selkon ansiosta osalliseksi lukemaansa.

Olen haastanut itseni ja runon taipumaan selkoon. En tosin rajaa ketään pois: tarkoitan runoni kaikille runoilmaisusta kiinnostuneille. Kirjoitan värssyni kuitenkin siten, että niitä voivat myös lukea myös lukijat, jotka hyötyvät helposta kielestä. Runoistani voi poimia havainnon ja kokemuksen – sellaisenaan jaettavan, sellaisenaan mielikuvia virittävän. Runoissani pyrin ilmaisun selkeyteen, mutta silti jää arvoitus, joka runoihin kuuluu: lukijan vapaus tulkita sanoja, kielen kuvia ja merkityksiä. Monista runoista saattaa löytää symbolisia tasoja, jos niin haluaa.


Onnen asioita (Avain 2017) on toinen selkorunokokoelmani. Ensimmäisessä kokoelmassani Kierrän vuoden (Opike 2016) tarkastelen ihmistä ja luontoa eri vuodenaikoina. Onnen asioita -runoissa katse tarkentuu arkihavaintoihin. Runoissa ollaan kotona, metsässä ja matkalla. Niissä ollaan silmä ja korva tarkkana. Niissä päädytään tien päälle. Niissä kosketetaan ja kosketutaan.

Sanat on kirjoitettu paperille.
Minä näen ja luen ne.
Niin myös sinä.

Joka kerta minua koskettaa
tämä ihmeellinen mahdollisuus.
Voi jakaa paperilla maailman.

Onnen asioita -runoissani sana ”onni” esiintyy vain kerran. Sanakirja sanoo sanasta monta merkitystä, esimerkiksi suuri ilo, syvä tyytyväisyys, kohtalon suopeus, onnellinen sattuma. Onnen tunne ei aina ole suuri, selvä tai suora, mutta sellaiseksi voi kokea tilanteen, joissa jokin tuttu asia tuntuu oikealta tai näyttää uudelta, jokin voi muuttua tai jokin kuormittavassa hetkessä voi kääntyä. Onneksi.

– –

Tuija Takala
Onnen asioita. Selkorunoja
Avain 2017
91 sivua.

Kiitos kustannustoimittaja-Katjalle ja Avaimen graafikolle.

Onnen asioita2

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Jarkko Laineen Turku

Turku on minulle tunnelmia, valojen ja varjojen kaupunki.

Näin on kirjoittanut Jarkko Laine (1947 – 2006). Niin minäkin voisin, jos osaisin kirjoittaa kuin hän. Laine kirjoitti paljon – ja paljon nimenomaan Turusta. Valtavan kahluutyön Laineen teksteihin Turku-näkökulmasta ovat tehneet Homo aboensis -kirjan (Sammakko 2017) toimittajat Jussi Keinonen ja Joni Pyysalo.

Kokoelmateos on varsinainen silppu. Siinä on katkelmia Laineen erityyppisistä proosateksteistä ja runo-otantoja. Turun ja lähiseudun paikannimin aakkostettu eteneminen vie kirjasta ison osan, ja muutaman sivun runosikermä tuntee saman nimen kuin koko kirja, Homo aboensis. Kirjan lopussa esitellään lyhyesti Laineen asuinpaikat ja biografia.

Kuvailen kirjaa siis silpuksi, mikä ei ole moite vaan silkka sisältökokemus. Kirja on häpeilemätön kotiseuturakkauskirja. En tiedä, miten se puhuttelee ulkopaikkakuntalaisia, mutta Turusta edes jotain tietäviä se varmasti sykähdyttää. Voi jakaa, verrata ja maistella kokemuksia.

Koska opiskeluvuodet vietin Turussa ja niitä aikoja ja paikkoja välillä haikailen, kirja huvittaa minua. Mikä voisi olla parempaa matkalukemistoa minilomalla Turussa? Mikä voisi olla mainiompaa ääneen luettavaa matkakumppanilleni, joka on lapsuutensa asunut samoilla Martinmäen kulmilla kuin Jarkko Laine? Ei tarvinne vastata omiin kysymyksiin, silti: hohdokasta on lukaista Laineen sanoja juuri samoista paikoista, joilla reissullani pysähdyn tai joissa olen aikanaan käynyt – erilainen matkaopas, joka tekee tutusta uuden.

Kunnia kirjalle myös siitä, että se herättää kiinnostuksen Laineen teoksiin, sillä monet runot innostavat ihailemaan ilmaisukykyä. Kirjassa on myös paljon katkelmia etenkin teoksesta Soutajat Aurajoella, jonka nasevat sanontatavat miellyttävät.

Seuraavaksi silppuan kirjaa mikro-osiin, omaan matkaani häpeämättömästi sovittaen.

Aurajoki

Aboensis Aura (2)

– – / En tarkemmin / osaa kertoa, / mitä joki meille puhuu, / mutta jälkeen aamupäivän, kiireen, työn / kun saapuu hameet, lahkeet, öiset autot, / jälleen valkokankaalla / itseni näen, / joukossa väen, veden ääreen pysähtyneen.

Föri

Aboensis Föri

– – / Sylki putoaa jalkakäytävälle. / Lautta kolahtaa laituriin. / Tungeksii ihmisiä, polkupyöriä, mopoja. / Taivaalle tuprahtaa valkea savu. / – –

Martinmäki

Aboensis MArtinmäki

– -. Vanhoissa valokuvissa, jotka esittävät pommitettua Martinmäkeä, kirkko näyttää oudolta, ja kestää hetken ennen kuin huomaa sen johtuvan siitä, että tornin kellossa ei ole viisareita. Onko se Buñuelia vai Dalia, unta kuitenkin. – -.

Ruissalo

Aboensis Ruissalo

Vesi kananlihalla. Sataa. / Kukaan ei enää viivy rantapaviljongissa / kun on syksy, hajut tuntuvat voimakkaina / kuin olisivat tarttuneet vaatteisiin. / Ainainen puhe muutoksesta, / vaikka lähdettävä on vain kerran, / eikä kenenkään mieleen tule lähteä tänään.

Suomen Joutsen

Aboensis Suomen Joutsen

Turkulainen jota Walt Disney saa kiittää menestyksestään, ilman Joutsenen apua olisi Mikki Hiiri ollut kalanruokaa jo kauan sitten.

*

Suosittelen ilman muuta reissua Turkuun! Vinkkaan, että paraikaa näytillä on kaksi mielenkiintoista näyttelyä, joilla voi katkaista vaeltelun kaupungilla. Niistä lisää tässä linkissä.

– –

Homo aboensis. Jarkko Laineen Turku
Toim. Jussi Keinonen & Joni Pyysalo
Sammakko 2017
Tekstikokoelma
211 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot, Esseet, Romaani

Naistenviikkoa 2017 kohti & Joka tytön runokirja

Naistenviikko lähestyy! Valmistelupostauksessani (tässä) on ilahduttavan paljon ilmoittautuneita. Yhä voi haasteeseen ilmoittautua – sukupuolesta riippumatta.

Nimipilvi jo nyt mukaan liittyneistä blogeista:
Limalepakon kirjablogi, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä, Yöpöydän kirjat, Kirjakaapin kummitus, Mrs Karlsson lukee, Evarian kirjahylly, Kirjan jos toisenkin, Lukumato, Kirjojen elämänmullistava taika, Kirjan pauloissa, Dysphoria, Kirsin Book Club, Reader why did I marry him?, Sivutiellä, Kirja vieköön!, Luettua elämää, Saran kirjat, Kirjaluotsi, Mari A:n kirjablogi, Kirjasähkökäyrä, Orfeuksen kääntöpiiri, Kaikkia värejä, Sheferijm – Ajatuksia kirjoista

#naistenviikkohaaste #naistenviikko2017

Tiedän sukupuolittamisen olevan kyseenalaista. Kannatan kankeiden asetelmien purkua, kuten sitä, että esimerkiksi juuri naistenviikkoon yhdistetään huono ilma tai muita erikoisia uskomuksia. Koska naistenviikkoa on erinäisin ennakkoluuloin vietetty jo vuosikymmeniä, kirjablogien naistenviikkohaasteen pohjana on, että antaa nyt sataa ja paistaa sitten viikon verran kirjallisuutta niin värikkäällä naisteemalla kuin vain olla ja voi. Kirjabloggaajien valitsema teeman käsittelytapa on siten täysin vapaa.

Vedän kirjabloggaajien naistenviikkoa nyt kolmatta kesää. Julkaisen koontipostauksen viikon loputtua 25.7. ja toivon siihen linkkejä viikkoon osallistuneilta kirjabloggaajilta. Aiemmat koonnit ovat tässä: 2015 ja 2016.

Naistenviikko2017

Virittelen siis naistenviikkoa. Huomaan olevani hyvässä runoantologiavauhdissa (katso vaikka tämä, tämä ja tämä). Tällaisissa kokoelmissa joku on päättänyt teeman, etenemisen, edustajat. Se ehkä pakottaa katsomaan runoja eri vinkkelistä kuin silloin, kun ne ovat osia runoilijan omissa kokoelmissa. Runo pukeutuu ikään kuin toiseen asuun.

Antaa asun vaihtua. Ainakin tässä Joka tytön runokirjassa (Tammi 2006) on teeman mukaan noukittu osuvia, vaihtelevia ja muhevia runoja. Annan toimittajien Suvi Ahola ja Satu Koskimies hieman avata asiaa:

Näissä runoissa Sinä heität lettinauhasi metsään, riuhdot itsesi irti Äidistä ja muutut villijalkaiseksi eläimeksi! Mutta silti jäät eloon Naisen sisälle, ja pysytkin hengissä – lopun ikääsi.

Antologia rakentaa naisen elämän kaaren. Olen lukenut kirjaa nyt noin kymmenen vuoden ajan. Huomaan koskettuvani ja pysähtyväni erilaisiin kaaren osiin sen mukaan, minkälaiset asiat minua kulloinkin koskevat. Nyt viivähtelen runoissa, joissa puhujat (naiset) hakevat itsestään sitä, mitä ovat. Myös loppuosan luopumisen tuntemukset puhuttelevat. Esimerkiksi siitä, miten eri tavoin samaa asiaa voi katsoa, poimin kokoelmasta Helena Anhavan runon.

Oi pullea puumaatuska, sisälläsi
pienempi, pienempi, pienempi, pienin.
Suvun kantaäitikö olet
vai sipuli:
vanhuus, keski-ikä, nuoruus, lapsuus?

Kokoelmassa on lähinnä kotimaisten naisrunoilijoiden lyriikkaa Kalevalasta lähtien, mutta on joitain poikkeamia kuten Anna Ahmatova ja Margaret Atwood. En voi, kykene napata suosikkejani, niin monien kanssa tälläkin lukukerralla viihdyn kesäpuutarhassani, pienen suihkulähteeni solinassa. Hyvin tilannetta kuvastaa se, että pysyn lukutunnelmassa, vaikka Kehä 1 pauhaa taustalla. Runot hiljentävät sen.

Joka tytön runokirja

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Naistenviikolla sitten lisää naisista kirjoissa ja kirjoittajina. Minä postailen todennäköisesti näiden kirjailijoiden kirjoista, joista osa on viikon nimipäiväsankarittaria: Camille Grebe (blogi-isku 20.7. klo 10), Elena Ferrante, Laila Hirvisaari, Raili Mikkanen, Jojo Moyes, Tiina Raevaara ja Kristiina Vuori.

Tässä ovat viikon naisnimet:
18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja.

– –
Joka tytön runokirja
Toimittaneet Suvi Ahola ja Satu Koskimies
Tammi 2006
runoantologia
315 sivua.
Sain kirjan ystäviltäni.

10 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani, Runot

Kävin runokävelemässä

Eilen Runon ja suven päivänä 6.7.2017 tapahtui ensimmäinen Runokävely (ennakkoesittely tässä). Tempauksen aikana kävelimme suunnitelmallisesti keskustan patsaalta toiselle. Pysähdyimme patsailla lukemaan runoja nykyrunoilijoilta, joilta olimme saaneet siihen luvan, ja lisäksi luimme tekijänoikeusvapaita vanhoja runoja. Aloitimme Runebergin patsaalta, ja avasin illan Runebergin runon ”Heinäkuun viides päivä” (suomentanut Otto Manninen) alkusäkeistöllä:

”Nyt päilyy päivä heinäkuun,
näin ihmeellist`ei mieltä muun
tois mulle aamun hetki.
On raikas, sorja suvisää,
sua, nuori mies, jos miellyttää
kävellä pieni retki;
on juhlapäivä päivä tää.”

Vaikka runossa mainitaan nuoret miehet, ei heitä juuri näkynyt, mutta kävelylle osallistui ilahduttava määrä kaikenikäisiä ihmisiä. Osa kiersi koko reitin, osa osan; osa oli bloggaajia, osa runoilijoita, osa osallisia muuten vain runokiinnostuksesta. Reittimme eteni suunnitelmien mukaan näin:

Runokävelyllä2

Aloitimme Runebergin patsaalta.

Runokävelyllä1

Eino Leinon päivänä luonnollisesti kuulimme myös Leinoa.

6390f56d-556a-46ff-9f45-700488e34194

Jatkoimme suunnitelman ja aikataulun mukaan.

runokävelemässä4

Päädyimme Kansalaistorille, jossa ”nous hauki puuhun laulamaan”. (Hellaakoski ei ole vielä tekijänoikeusvapaa, koska kuolemasta ei ole vielä 70 vuotta.)

Viisi kirjabloggaajaa on runokävelemisen ideoinnin takana, ja koko juttu juontuu Ompun runohaasteesta. Jokainen meistä julkaisi lähtölaukausjutun ennen kävelyä, niihin voi palata näistä linkeistä:

1.7. Tuijata 
2.7. Hyönteisdokumentti 
3.7. Reader, why did I marry him?
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie 
5.7. Kirja vieköön! 

Olimme valmistautuneet kävelylle jakamalla runoilijoita, eli ääneen lukemiseen luvan antaneilta runoilijoilta valitsimme lempivärssyjämme tai muuten kävelyn henkeen natsaavaa lyriikkaa. Kävelyllä kävivät myös runoilijat SusuPetal ja Sinikka Vuola, ja bloggaaja-runoilija Tuomas Aitonurmi ensiesitti runonsa (lue tästä).

Runokävelylllä3

Tuomas lukee kännykän näytöltä runoaan.

Lukemisen lisäksi juttelimme runoista, niiden ymmärtämisestä ja ymmärtämättömyydestä, ajan ja elämäntilanteen vaikutuksesta runon oivaltamiseen ja lyriikkavalikoiman jokaiselle jotakin -luonteeseen. Runokävelyn rennoninnostunut tunnelma viittaa siihen, että tempauksesta saattaa kehittyä traditio. Myös Kirja vieköön! -blogi julistaa samaa.

Haaveena oli tempaus, jossa kuka tahansa voi lukea minkä tahansa elämyksiä ja väristyksiä välittäneen runon. Vaikka runo on vapaa, tekijänoikeudet eivät, joten jatkossakin tällaisessa yksityishenkilöiden vaellusretkessä etenemme lupien varassa. Emme voi emmekä halua ennakoida spontaanin tilaisuuden luonteen vuoksi luettujen runojen määrää, joten esitystyylinen tapahtuma ei tule kyseeseen Sanasto-maksuineen. Emme itse hyödy millään tavalla taloudellisesti tilanteesta vaan satsaamme siihen aikaa ja vaivaa, emmekä vie leipää runoilijoiden suusta. Haluamme vain runot esille niin, että muut kiinnostuvat niitä lukemaan, ostamaan tai lainaamaan. Lainaamaan! Oli todella hienoa, että kaupunginkirjaston lainauspolkupyörä runolasteineen oli mukana. Toivottavasti jatkossakin!

Runokävelyn sää oli kuin runo, vaihteleva: lämmitti, kylmensi ja virkisti. Ja inspiroi. Päivän valmisteluihini liittyi oman runon rustaaminen runosta. Haikuilin sen silmänpilkkeiseen runoblogiini Alman runot, ja päättäköön se juttuni Runokävelystä.

Runosta

 

Sanoin kokea
näkymätön, tuntea
kielen suolisto.

17 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot, Tapahtuma

Lähtölaskenta Runokävelyyn 

Runon ja suven päivänä 6.7.2017 kävelen Runebergin patsaalle klo 16.00. Repussani on nippu runokirjoja. Ne lämmittävät selässäni, mutta sitä enemmän tunnen kuumottavaa kipinän, kun otan niitä yksi kerrallaan repustani. Selailen, luen jokusen säkeen ääneen, valitsen muutaman kokonaisen runon ja kajautan sen kaikille.

Kaikille? Runokävely on kaikille avoin tempaus juhlia lyriikan hyvinvointia lisäävää vaikutusta, vallankin kun siihen vielä yhdistetään yhdessäolo ja kävely. Tempauksen ideasta lisää tässä postauksessa.

Runokävely1A

*

Runot tuottavat minulle oivaltamisen iloa. Niiden lukeminen on palapelien kokoamista ja arvoitusten ratkomista. Etsin ratkaisuja itsestäni, tulkitsen tavallani. Tämä sanotaan tutkimuksissa myös syyksi, miksi runot ovat tehokkaimpia itsehoitokirjoja: niihin voi peilata vapaasti ajatuksensa, tunteensa, kokemuksensa ja muistonsa. Eikä kaikkea tarvitse ymmärtää – aivan kuin elämässä. Lisäksi mielihyvä kielen taivuttelusta arvaamattomiin asentoihin vapauttaa, nautituttaa.

Lähtölaskenta1

Sananen vielä Runokävely-reppuni kirjoista. Otanta on sattumanvarainen kooste kotimaista runoutta. Valittujen kirjojen nimistä rutistan runon, ja otan runoilijan vapauden taivuttaa sanoja ja viitata kintaalla välimerkki- ja oikeinkirjoitussäännöille.

Ehkä liioittelen vähän runoja (I).

Peippo vei päivänvalossa helkavirsiä
Villonin puutarhaan, Kanervalaan,

Töölönlahteen.

Kierrän vuoden runoja (II) – largo.

Voit askarrella yhdistämällä teoksen ja kirjailijan; otsikkosikermärunon kirjailijat aakkostettuna: Anja Erämaja (x 2), Eino Leino, Aleksis Kivi, Sanna Karlström, Heli Laaksonen, Kirsi Poutanen, Tuija Takala, Ilpo Tiihonen, Jukka Viikilä. Vasataukset tosin näet kuvasta.

Lähtölaskenta2

Olet tervetullut runokävelylle!

Runokävelyn ideointiporukka julkaisee joka päivä lähtölaskentajutun:

1.7. Tuijata 
2.7. Hyönteisdokumentti 
3.7. Reader, why did I marry him? 
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie
5.7. Kirja vieköön!
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!

#runokävely

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot, Tapahtuma

Tule Runokävelylle!

Runoja rustasi Leino,
siksi keksittiin keino
syntymäpäivää Einon
juhlistaa päivänä runon.

Sydämessä suven
siis runoutta luen.
En tee sitä yksin
vaan kävelytyksin.

Kaltaisteni kanssa
marssin jalat maassa,
vaikka pää on pilvissä
Runokävelyllä Helsigissä.

JO RIITTÄÄ! Runomuodosta info-proosaan:


Muutama runohenkinen kirjabloggaaja on suunnitellut Runon ja suven päiväksi 6.7.2017 Runokävelyn Helsingin keskustaan. Emme ole yhteisö tai yhdistys, vaan olemme yksittäisinä runoharrastajina tempauksen takana. Idea lähti kevään runohaasteen käynnistäjältä Ompulta.

Haluamme juhlistaa kirjallisuusgenreä, joka tuppaa jäämään muun kirjallisuustemmellyksen jalkoihin. Nyt jaloittelemme runojen kunniaksi, ja kaikki ovat tervetulleita mukaan alusta alkaen klo 16 Runebergin patsaalta – tai miltä tahansa reitin patsaalta. Ja kyllä: reitin alussa kumartelemme myös päivänsankarille, Eino Leinolle, runoruhtinaan patsaan ohittaessamme.

Tempaus on vapaa: se ei sisällä lausuntaa, esityksiä tai esitelmiä. Keskustelemme kävelyn lomassa runoista ja luemme niitä ääneen tai itseksemme. Arvostamme kirjailijoiden työtä ja tekijänoikeuksia, siksi me suunnitteluryhmäläiset luemme ääneen runoja vain sellaisilta nykyrunoilijoilta, joilta olemme saaneet siihen luvan. Kävelyä seuraa kaupunginkirjaston polkupyörä, josta voi lainata runoluettavaa.

Runokävelyn takana olevat bloggaajat kuopivat jo malttamattomana kesänurmea, siksi jokaiselta ilmestyy tempausta sivuava lähtölaukausjuttu ennen H-hetkeä:

1.7. Tuijata 
2.7. Hyönteisdokumentti 
3.7. Reader, why did I marry him?
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie 
5.7. Kirja vieköön! 
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!

#runokävely

 

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot, Tapahtuma

Erkka Filander: Torso

Erkka Filanderin toisen runokokoelman Torso (Poesia 2017) takakanteen riittää vain kaksi sanaa: ”vastalause näkyvälle.” Komea nosto, sanoisin. Ja sanon, että siinä seisoo runouden voimasanat. Toden totta, lyriikasta ei aina näe läpi, vaikka se verbalisoi näkymätöntä. Runo tekee tiettäväksi tosiolevaisuuden takamaat, tekee niin usein salaa ja eksyttäen. Silti parhaimmillaan tulee perillä olon tunne.

Torso ei ole minulle helppo kokoelma. Se herättää hahmoaan hakevia ajatuksia ja epävarmuutta. En kuitenkaan ahdistu ymmärtämättömyydestäni. Uskon runoilijaan:

– –
Joskus riittää, että ymmärtämisen hetki puhaltaa verta käsivarsiin
ja jalkoihin
– –

Etenkin keskiosan palapeliä ratkon pitkään ja moneen otteeseen. Siinä runoja on numeroitu roomalaisin numeroin niin, että numerointi ei etene järjestyksessä. Esimerkiksi runo IV.II. kävelyn vauhti, pilven hitaus, tauko ja runo numero IV.III. ovat kyllä vierekkäisillä sivuilla – ja teemallisesti löydän niistä samaa kulkemiseen ja matkantekoon liittyvää metaforia. Mutta niiden välissä on runo V.I. Riisuttu, ikonin näkökenttään kastettu minuutti jatkuu / seuraavaan. Ja taas seuraavaan… Se taas liittyy kokoelman monitasoiseen kuvantekoon ja -lukuun kytkeytyvään kuvastoon.

Tavallista on se, että peräkkäisin luvuin numeroidut runot ovat kaukana toisistaan. Lukijana seikkailen lukien runoja sekä painetussa järjestyksessä että numerointijärjestyksessä ja löydän, hukkaan ja haalin eri tulkintoja lukutavan mukaan. Tämä on varmaan takakansimoton yksi ilmentymä, vastalause näkyvälle. Torsouteen kuuluu osien poissaolo, mahdollisuus, että ne lymyävät jossain. Runoissa puuttuvia paloja on siellä täällä, mutta kaikkia ei voi löytää koskaan.

Torso

Kokoelman alku- ja loppuosa on numeroleikistä vapaata, mikä vapauttaa kokonaisuutta. Filanderin runojen tiheys täyttää minut kielellä ja mielellä. Luen runoista ajatuksia ihmissuhteista, niiden etäisyydestä ja läheisyydestä. Runoissa on sisäänpäin kääntymistä, pimeyttä ja valon etsintää, kärsimystä, kauneutta ja itsetutkiskelua, kuten olla se minkä tahtoo nostaa unohduksista, minkä täytyy tulla / muistetuksi / mitä voi vaatia itseltä. 

Patsaat, ikonit ja marttyyrit ovat toistuvaa sanastoa. Runoissa on runsaasti hiljaisuutta. Säkeiden välissä on monesti senttikaupalla tyhjää tilaa. Se rauhoittaa, se saattaa jopa muistuttaa torsolta puuttuvista osista. Ne taitavat olla tärkeitä osia jokaiselle epätäydelliselle, siis jokaiselle.

– –
Etsiä sitä rakoa,
josta käsin kauneuden meihin antama tauko voi veistää.
– –

Erkka Filander
Torso
Poesia 2017
runoja
116 sivua.
Lainasin kirjastosta.

JA MUUTEN: RUNOKÄVELYYN EI OLE ENÄÄ MONTAA PÄIVÄÄ!

Runokävely1A

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Olet täyttänyt ruumiini tulella

Runolla on tapana kielellistää jotain sellaista, mille ei välttämättä ole sanoja. Voi käydä myös niin, ettei runoa voi uudelleen sanoiksi palauttaa. Genreistä lyriikka on hienovireisin, salaperäisin ja monitulkintaisin. Mikäpä sen paremmin sopisi välittämään aistien virittyneisyyttä. Tämän todistaa Sinikka Vuolan toimittama hieno eroottisen runouden antologia, Olet täyttänyt ruumiini tulella (WSOY 2017).

”Nainen kahlaa lähteitä uudessa maassa”

Nykyään kaikkeen ympätään metafora ”matka”. Aikamoinen matka on vaikkapa missi- tai laulukilpailu, treenijakso MM-kisoineen, ihmissuhde tai työura. Vaikka kuinka kuluneelta kuulostaa, uskallan sanoa, että Vuola ja toimituskunta on kulkenut vaiheikkaan matkan 2000-luvun kotimaiseen runouteen. Lähdeaineisto on todellakin vienyt kirjan tekijät runsaisiin, uutukaisiin sanamaihin.

Ennen sanaakaan erotiikasta totean, että antologia on näyttävä katsaus nykyrunoista, eli on kyse kulttuuriteosta. Runoilijoita on noin sata, runoja melkein 240. Kirjaan päätyneet runot on valittu runoilijoiden kanssa. Järjestys on kronologinen, eli vuodesta 2000 lähdetään ja päädytään tähän vuoteen. Kaikki runoilijat ovat yhä elossa, ja runoilijoiden ikähaarukka leviää yhdeksänkymppisestä parikymppiseen.

”En enää häpeä edes adjektiivejani, saat ne superlatiiviin!”

Ei vieläkään sanaa erotiikasta! Pihtaan siis, mutta kokoelmasta nautin. Luin sitä verkkaisesti, runovuosi kerrallaan. Vahvat, latautuneet tekstit annostelin haukkapaloiksi, jotka täyttivät. Hitaiden, hyvien hiilareiden tavoin ne pitivät pitkään kylläisenä.

Ainutlaatuiseksi antologian tekee moni asia, mutta nostan esille lyhyet lausumat, joita osa runoilijoista on runojensa perään kirjoittanut. On kiehtovaa peilata omaa ajatusta runosta tekijän saatesanoihin. Joskus tulkintani on aivan toinen kuin tekijän taustoitus. Sellaisia runot ovat: runoilijan viestejä vastaanottajan vastuulla. Hykertelen, kun uteliaisuuteeni palkitaan ja runoilija paljastaa, miten runo on syntynyt runoilijan suorasta havainnosta, kokemuksesta, abstraktiosta tai jostain, joka on vasta aluillaan.

Olet täyttänyt minut tulella

”kielen makusilmut ja lonkan malja tietävät niin hyvin”

Eroottisen runon määrittelyyn ei ole yhtä lausetta. Eikä välttämättä ole helppoa rajata  erotiikkaa rakkaudesta tai seksistä, vaikkeivät ne välttämättä kuulu yhteen. Sanakirjamerkitykseltään eroottinen sisältää aistillisuuden ja seksuaalisuuden.

Kokoelman monipuolisuus valloittaa. Jotkut runot ovat viitteellisiä tai hienovaraisia, toiset leikkisiä, vakavia, raastavia, lihallisia tai vereviä. Jotkut runot ovat suorasukaisia tai rujoja. Esimerkiksi Eetu Salusen runossa ei kierrellä: ”Penis on helppohoitoinen ja kätevä / vaikka naistenlehdessä muuta väitetäänkin”; ja Hannele Pohjanmiehen runo käynnistyy: ”Rakastan persettäsi.” Joistain runoista en erota rahtuakaan erotiikkaa tai tavoita koko ajatusta. Ja se on ihan oikein: paljon riippuu lukijan vireystilasta tai katsantokannasta.

”Otan sinut itselleni”

Otan Olet täyttänyt ruumiini tulella itselleni kirjaksi, johon palaan. Selaillenkin silmiin osuu aina uudenlaisia, ainutlaatuisia sanomisen tapoja. Runon liukkaus kielen lipojana onnistuu aina yllättämään. Kaikki keinot ovat käytössä: rytmi, soinnut, kielikuvat, symbolit, typografia ja muodot vapaasta sonettiin.

Suosikkini vaihtuvat lukukerrasta toiseen. Tällä silmäyksellä Hannimari Heinon runo vuodelta 2009 ihastuttaa rytmillään ja mietityttää esimerkiksi katkelmalla: ”Laitan sinut kävelemään, painan kengänpohjasi saveen / kunnes piirryt esiin, todempi, toden korkokuva.” Runoilijan saate laventaa erotiikkaymmärrystä: ”Toisaalta, kirjoittaminen parhaimmillaan on aina eroottista, koskettamista, ääriviivojen tunnustelemista – halua äärien tuolle puolen.”

Rytmiikka ja kielen sääntöjen venyttäminen miellyttävät minua. Sanaston ja sanomistavan teho iskee Katri Helenan iskelmän virittämästä Miira Luhtavaaran runosta (2014), joka alkaa: ”anna, mulle, tähti, taivas, sade, kuuro, märkä, pyyhe, vasten, vatsaa, – -” 

Jos jotakuta erotiikka epäilyttää, runoja voi lukea kommunikaationa, kohtaamisena, ihmisyyden ääninä. Eikä erotiikka rajaa maailmaa pois. Karri Kokon Toisaalta-kokoelmasta (2010) säilytän matkalleni seuraavat säkeet:

– –
Rakastin kaikkea, elollista, olemme täällä, vain pienen hetken
jatkan samaan tapaan, tiedän pian, syyn miksi.
– –

Juttuni väliotsikot ovat antologian runoilijoiden runoista:
Johanna Venho, kokoelmasta Ilman karttaa (2000)
Merja Virolainen, kokoelmasta Aprilia (2017)
Sinikka Vuola, kokoelmasta Musta ja punainen (2009)
Marjaana Aumasto, kokoelmasta What a Bitch (2007)

– –

Olet täyttänyt ruumiini tulella
Eroottisen runouden antologia
Toimittanut Sinikka Vuola
WSOY 2017
375 sivua.
Ostin kirjan.

Kirjasta kirjaan on myös postannut antologiasta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Kolmanesvuosikatsaus: vinkit Lukuviikolla

Paraikaa vietetään Lukuviikkoa. Se innoitti kokoamaan kuluvan vuoden alun ajalta minua erityisesti ilahduttaneet kirjat. Lukuviikko oikein velvoittaa vinkkaamaan.

Kotimainen romaani

Yön kantaja

Katja Kallion Yön kantaja (Otava 2017) kosketti jotain sellaista minussa, mille ei ole sanoja. Amandan elämänkulku irtolaisesta Seilin saarelle pohjusti pikkuhiljaa sitä, että kunnolla tärähti, kun kirja kertoo Seilissä elämisestä. Kirja pistää miettimään vapautta omiin päätöksiin ja elämätöntä elämää. Kumpaakaan ei ehkä ole missään olosuhteissa. Aistivoimainen kerronta imeytyi ihon alle ja taito punoa tarinaa ajassa ja paikassa vaikutti.

Suomi 100 vuotta

suomen historia

Valtakunnan juhlavuotena ilmestyy monenlaisia kirjoja. Tästä teemasta ehdoton ykkönen on Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017). Episodifaktion otsikko on tyhjentävä. Tamminen on työstänyt tiivistä tekstiä tosielämämuisteluista, ja niin niistä on muovautunut liikauttavia yksityisiä, tavallisten kansalaisten tilanteita itsenäisyyden vuosilta. Voin vain ihailla sitä, miten lyhyisiin toteamuslauseisiin voi kätkeytyä syvältä survaisevia tunne- ja elämänasenneviestejä.

 

lahtaritIlmoitan täten, että tämän vuoden pakolliseen juhlalukemistoon kuuluvat Anneli Kannon romaanit Veriruusut (Gummerus 2008) ja Lahtarit (Gummerus 2017). Ne tulee lukea rinnakkain, sillä ensinmainittu kertoo hämäläisestä naispunakaartista ja jälkimmäinen pohjalaisesta valkokaartista. Kerrontakeinoiltaan ne eroavat sykähdyttävästi: ensimmäinen on melko perinteistä realismia, jälkimmäinen sirpaloitunutta näkökulmakerrontaa. Romaanit pistävät miettimään, mihin ihminen pystyy, ja sitä, millaisten vaiheiden jälkeen olemme nyt tässä.

Runot

katso pohjoista taivasta2

Tämä kirja voisi myös sopia otsikkoon ”Suomi 100 vuotta”. Yllätän oikeastaan itseni, että valitsen tämän: Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Jenni Haukion toimittama runoantologia alkaa odotetun kaltaisena, sillä kaikki klassikkorunot ovat löytäneet tiensä tähän(kin) kirjaan. Mutta mitä pitemmälle kirjassa etenen, sitä enemmän ilahdun: 1900-luvun jälkipuoliskolta on mukana mielenkiintoisia valintoja. Jos joku hankkii elämässään muutaman runokirjan, sopii tämä kelpo koosteeksi lyyrisestä kotimaastamme.

Käännösromaani

Uuden nimen tarinaKotimaiset uutuudet ovat selvästi innostaneet minua enemmän kuin käännösromaanit. Suosituskirjaa tähän kategoriaan on siten yllättävän vaikea valita. Ferrante, Han Kang vai McEwanKyllä se on Elena Ferrante! Perustelen valintani: Uuden nimen tarina kuvaa ankarasti 1960-luvun työläistaustaisten italialaisnaisten asemaa äideistä tyttäriin. Kehyksenä on yhä ”loistava ystävä”, poikkeuksellinen ja arvaamaton minäkertojan bestis, mutta minä käänsin katseeni kertoja-Elenaan, joka murretta peitellen pinnistelee lähiölähtökohdista akateemiskirjallisiin piireihin.

Jännitys

Jano

Juuri näin yllätyksetön olen. Alkuvuoden paras dekkari on Jo Nesbøn Jano (Johnny Kniga 2017). Kerronnallisesti ja kielellisesti tarinan punominen luontuu niin sutjakkaasti. Iljettävyyksiä riittää ja jännitys pitää vireessä loppuun asti ja sen jälkeen. Harry Holen ylivoimaisuus pitää kutinsa, ja pieni retkahdus lisää kiinnostavuutta – puhumattakaan sen seurauksista. Näin on kiva vihjailla paljastamatta mitään! Edellisiin Hole-osiin olen työlästynyt, rutiinisuorituksia, mutta Janoa luin verenmaku (hah) suussa.

Viihde

hammaskeiju

Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava 2017) sulatti sydämeni. Pasasen poikia en ole ennen tavannut, mutta nyt tutustun heihin tilanteessa, jossa poika aloittaa koulun ja yksinhuoltajaisä antaa väsymyksen vihdoin vallata. Tuohon kaikkeen kytkeytyy hupaisia ja hellyttäviä tilanteita. Ekstentriset entiset hiekkalaatikkotuttavat ja kehitysvammainen veli lisäävät aineksia arkiseen soppaan, joka maistuu makoisalta vaan ei äitelältä.

Tieto

kielen elämä

Viime vuoden puolelta putkahti lukemistooni Lari Kotilaisen Kielen elämä (Siltala 2016).  Kotilainen käy läpi kielemme kehityslinjat riemukkaan rennosti. Kotilainen aloittaa Volgan mutkasta ja päätyy rohkeisiin ennusteisiin kielen muutoksista. Harvoin lukee näin viihdyttävästi kirjoitettua tietoa. Teksti on sujuvaa, havainnollista ja jäsenneltyä, ja persoonallinen vinkeys välittyy tiukan tiedonvälityksen lisäarvona.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Tietokirja

Silja Kejonen: Vihkilumen talo & infoa Runokävelystä

Vihkilumen talo on Silja Kejosen esikoisrunokokoelma. Kuvataiteilijatausta näkyy kannessa, jossa on runoilijan maalaus. Uskon visuaalisuuden ja toisen ammatin, dramaturgin, vaikutuksen tuntuvan myös kansien sisällä.

Kokoelma jakautuu viiteen osaan. Osissa on yhdistäviä ja erottavia tekijöitä. On fragmentaarisuutta ja on runoja, joista mieleni muodostaa ajatuksia möyriviä kokonaisuuksia. Arvoituksellisuus runoihin jää usean lukukerran jälkeen.

Kejosen runoja lukiessa formuloin runomieltymykseni. Nautin eniten runoista, joista voin rakentaa mielessä jonkinlaisen tilanteen, tarinanpätkän tai tavallista katsontatapaa muuttavan havainnon. Innostun löydettyäni kuvakulman, joka kertoo sanojaan enemmän ja sanoo minulle jotakin yllättävää. Silloin runo nitkauttaa oivaltamaan, tuntemaan, kokemaan ja ajattelemaan. Helähdän aina, kun saan runoista irti vilahduksen elämännäkemyksestä.

Pidän Vihkilumen talon runoja vaikeasti avautuvina eivätkä ne aina vastaa runomieltymyksiäni. Silti niissä on paljon houkuttelevaa. Ihastelen sanavalintojen ilmeikkyyttä, niiden tinkimättömästi kiteytynyttä kuvallisuutta. Esimerkiksi nämä ilmaisut tehoavat: nainen niityttyy, mustuit sormissa, lakanoissa pulikoi / ruumiinalainen / hämärä, sadevesi ottaa kiviltä nimet, apilaton päivä, pullalautasta on käytetty kotina, nimi kantaa paljain käsin muistoa.

Vihkilumen talo

Tuollainen irrallinen listaus ei anna tietenkään oikeaa kuvaa runoista, mutta ehkä se jotain näyttää runojen kielimielikuvien voimasta. Runoissa toistuvia, ladattuja sanoja ovat ainakin nurmi, perhoset, kivet, lumi ja hiukset. Etenkin hiukset, niistä roikottaminen: kun hiuksista vetää / on aika. Myös eri sipulikukat toistuvat, muitakin kukkia vilisee, esimerkiksi leinikkejä, ruusuja, pelargonioita. Ehkä ne viittaavat johonkin tunnemuistojen tilanteeseen. Pelargoniat tukkivat pöydän / en voi nyt puhua. Luen runoista muistia ja unohdusta – kaipausta.

Nainen tulee haudalle
käärii silkkipaperiin leuattoman muiston
työntää käen taskuun.

Vaikka Vihkilumen talossa on jäätynyttä, enkä saa siitä kaikkea sulatettua, huomaan, että runoista voi nauttia näin: annan niiden säilyttää salaisuutensa, mutta silti voin ihastella sana-asetteluiden ennen kokemattomuutta.

Silja Kejonen
Vihkilumen talo
Otava 2017
runoja
74 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Runokävely

Luen yleensä runoja hiljakseen, itsekseni. Aion kokeilla runojen lukemista ääneen, porukassa. Kirjabloggaajat järjestävät runon ja suven päivänä kotimaisten runojen kunniaksi Helsingissä tempauksen: Runokävely 6.7.2017. Tarkoituksena on lukea suomalaisia runoja (ehkä myös esittelemäni Kejosen, jos saan siihen tekijän luvan) ja keskustella niistä. Tilaisuus on avoin kaikkien tulla: runoja vaikeina pitävien, runoista tietämättömien, runoja harrastavien ja niitä kirjoittavien. Nautimme sanoista ja suvesta. Varaa tempausaika kalenteriisi.

Runokävely1A

Lisäinfoa tempauksesta levitetään kevään aikana. #runokävely

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot, Tapahtuma

JP Koskinen: Maaliskuun musta varjo

maaliskuun mustaJP Koskisen kuukausisarjan kolmas osa Maaliskuun musta varjo (Crime Time 2017) paneutuu minkkitarhan tapaukseen. Eikä kaikki ole sitä, miltä näyttää. Sen etsiväpari Arosuo-Tulikoski selvittää. Kalevi Arosuo on poliisihommien jälkeen perustanut etsivätoimiston, jossa työskentelee myös sisarenpoika Juho Tulikoski. Hommien hoitamisen tapaan tutustuin edellisessä osassa Helmikuun kylmä kosketus.

Romaanin päärikos ei juuri jännitytä, vaikka siihen sisältyy harhautuksia ja viattomien menetyksiä. Sivujuttu kirjassa on eläinsuojelurikos, jonka ratkaisua jouduttaa raju koiruus. Yllätyksekseni eno-Arosuo selvittää jo tässä osassa Bodom-järven surmat – oletin, että siinä menisi joulukuuhun asti. Muutenkin sarjan tyyliin sopivat pienet jäynät, kuten rikoskirjailija Tapani Baggen cameo-rooli.

Tavallaan Juho Tulikosken letkeä kertojaääni viehättää minua, vaikka naisasiat tuntuvat tutuilta monista kirjoista. Mieshän ei voi välttää yllärinaisia, ja ”se oikea” on tavoittamaton. Tämä kuvaa etsiväparin dynamiikkaa hyvin:

Arosuo ylpeili aina sillä, että hänen muistikirjansa oli korvien välissä. Ehkä se, että hän varastoi tietojaan yläpäähän ja minä alapäähän, kertoi jotakin olennaista tavastamme tehdä töitä.

Että sillälailla. Ihan menevää välipalaviihdykettä tämä on, joskin helmikuun juttu tuntui viimeistellymmältä. Kerronnassa viehättävät etenkin tekstitäkyt. Sellaiset näppärät heitot, joilla kerrotaan sanoja suuremmin.

Punaisen mekon kangas sihisi vaimeasti. Ehkä se oli silkkiä tai sen sisällä oli suuri käärme.

Mitä pitemmälle sarja etenee, sitä kiinnostavammiksi kehittyvät etsivätoimistomiesten välit ja koko suku. Tässä osassa pomppaa uutta enosta, samoin toisen enon, jo vainaan, perheestä. Loppukoukuksi jätetään Juhon sisarsuhde. Koska tunnetusti huhtikuu on kuukausista julmin, jään jatkoa seuraamaan. Reilu vuosi pitää odottaa.

– –

JP Koskinen
Maaliskuun musta varjo
dekkari
Crime Time 2017
240 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Lisää sarjasta: Murhan vuosi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Runot