Aihearkisto: Runot

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut

Kuvittele tyhjä laatikko, aivan aidosti tyhjä; älä kuvittele
rajoja, unohda äärellisyys, kuvittele äärettömään

laatikkoon itsesi, vain itsesi, älä kuvittele
muotoja, päävärejä ja maisemaa: unohda
linnut, puun oksat,
henkeään latailevat luurangot,
– –

Tästä runokatkelmasta haen ohjeen itselleni, kun luen ja luen ja luen Matti Kangaskosken runokokoelmaa Pääkalloneuvottelut (Teos 2017). Yritän ängetä ulos mukavuusalueeni boxista, silmät täyttyen sanoista, mielleyhtymistä, aukoista, lauseloikista, typografisista poikkeamista, sivunumerohämäyksistä ja paljosta muusta. Aineksia riittää! Päässäni kuuluu monesti naps. Siis jokin napsahtaa tajuntaan tai lyö kunnolla tyhjää.

Pääkalloneuvottelut2

Kirjan fosforiset irtokannet hehkuvat kuin raatokärpäsen siivet, ja kun irrotan ne, saan heti kannesta esille kokoelmaa yhdistävän keskivartalon, sisällysluettelon, joka on runoa sekin. Niin hienoja sisällysselostuksia jokaiseen kokoelman osaan! Takakannen viivakoodiinkin ympätään lause, runoksi muuttuva: ”Tämä voi olla näin”.

Pääkalloneuvottelut

Innostun kokoelman ensimmäisen osan runojutuista, joissa pääkallo ravaa torstaita aamusta iltaan. Voiko torstai olla toivoa täynnä, vaikka elämän sakea sekavuus saattaa vaania pääkalloa? Siis runon puhujaa, minua tai sinua. Kokoelman osien Välineuvottelut riemastuttavat:  muun muassa esimerkin antamisesta runot hakevat monia muotoja.

Kokoelman toisessa osassa seuraan puhujan vaihtumista alaviitteiden avulla. Saan esimerkiksi kaksi katsantoa suhteen (tai olemisen) tilaan. Toisen mukaan:

– –
Suuressa mittakaavassa tämä elämä oli onnellista.
Pienessä mittakaavassa tämä elämä oli ongelmallista.
– –

Jatkan kokoelman lukemista. Runot välillä jolkottavat sivulta toisille apunaan sidesanat, ja niin runoista tulee jatkokertomuksia, ne eivät pysähdy yhteen sivuun tai aukeamaan. Tai sitten kuuluu naps, ja runot taas näyttäytyvät erillisinä. Tai saan selostuksia silmän rakenteesta – tai jotain muuta. Loppuosan runot pistävät pääni kääntymään. Konkreettisesti. Ne typografisesti kiertävät akselin ympäri, ja niin tekevät ”sivunumerotkin”, joiksi kelpaavat erisuuntaiset napsahdukset, naps-sanat.

Pääkallo, laatikko, muodot, rajat, silmä, kukka, äänet, valo, pimeys – kuvia, aineksia, yhdistelmiä. Pisteitä. Vastakohtia ja paradokseja. Paljon tällaista – ja yllättävää. Nautin kokoelman kuvarunsaudesta ja keskeiskuvien toistosta, ja etenkin tykästyn hilpeyteen, tosikkomaisuuden karsimiseen.

– –
Olen elossa, pääkallo huomautti, koska silmä ei ollut täysi
ja kallo jo heijasti ilahteluliikkeitä.
– –

Luen runoja puhujan asemointina itseensä, toisiin ja maailmaan. Siitä pääkallo neuvottelee. Runoissa toistuva laatikko-symboli olkoon minulle maailma ja elämä. Siinä tulee välillä rajat vastaan, välillä se on ääretön.

Jos olen rehellinen (ja olenhan minä), Pääkalloneuvottelut on hämmentävä. Olen ulalla, ulapalla ja kaikilla U-alkuisilla selittämättömyyksien aalloilla, ja kyllä se välillä minua kiusaa. Mutta. Graafinen ilme on hieno, ja kiinnostus Kangaskosken kokoelmaan  pysyy yllä. Se houkuttaa nappaamaan säkeitä, säkeistöjä ja otoksia, joissa on sanomisen ainutlaatuisuutta tai ajatteluani nyrjäyttävää. Esimerkiksi tällaista: tuulen sinuun tai harhaisuus ja ymmärryksen puute ovat lähde, / josta ohimenevän maailman vaikeudet alkavat/ – -. En koe olevani (kirjan kansien lailla) fosforista valoa hohtava välkky, joka näkee tämän kokoelman pääkallon sisään tai erottaa erillisten runojen luurangon, vaan olen onnellinen joistain näkökenttääni osuvista luunpaloista, vaikka tällaisista (sallittakoon runokokonaisuuksien silpominen osia irrottaen):

– –
Nyt kuvittelet että omistat laatikon.
Ääretön tila on nyt kokonaan sinun.
Mitä unelmasi tässä painaa?
– –

– –
kaksi senttiä vasempaan ja elämä olisi toisenlainen?
– –

– –
NAPS

Tule tänne, pimeys, hiilimusta. Ollaan hämäriä yhdessä. Ei meidän tarvitse puhu tästä.

NAPS
– –

Suosittelen ennakkoluulotonta osallistumista Pääkalloneuvotteluihin. En voi lopettaa muuten kuin runon sanoin (ja siitä on otettava kuva, jotta runo-otos olisi autentinen – huomaathan lopun kaksi allekkaista pistettä):

– –
Pääkallonevottelu_katkelma

– –

Matti Kangaskoski
Pääkalloneuvottelut
Graafinen suunnittelu Leena Kangaskoski
Teos 2017
runoja
sivuja naps (tai 102).
Sain kirjan Sinikka Vuolan järjestämissä arpajaisissa kirjabloggaajien tapaamisessa WSOY:llä 5.1.2018.

Pääkalloneuvotteluissa ovat käyneet myös Omppu ja Helmi Kekkonen useiden kriitikoiden ohella.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Kirjan taajuudella: kirjatärppejä

Kirjastokaista ja Kirjasampo käynnistävät tänä keväänä kirjallisuusaiheisten podcast-lähetysten Kirjan taajuudella -sarjan, jonka toimittaa Tuomas Aitonurmi. Hän kutsuu joka lähetykseen keskustelemaan yhden kirjaihmisen. Ensimmäisen lähetyksen aiheena on viime vuoden ja tämän kevään kirjatärpit. Minulla on suuri ilo olla ensimmäinen juttuvieras.

Kirjastokaistan podcastaamuKeskustelun aluksi mietimme virtauksia, joita on käynnissä. Suomen satavuotisjuhla on näkynyt kirjallisuudessa, samoin genrerajojen hämmentäminen ja runoilijoiden ryhtyminen proosalle. Viimeksi mainittuun teemaan keskittyy Tuomaksen vetämä seuraava podcast.

Laadimme ensiksi viisikohtaiset listat viime vuoden kirjoista, ja juttelimme valinnoistamme. Jälleen kerran seulonta tuotti vaikeuksia, joten oli pakko turvata intuitioon. Minä eksyin valinnoissani koko vuoden puolelle, Tuomas pysyi syksyn kirjoissa. Lisäksi Tuomas sijoitti valintamme käynnissä olevan Helmetin lukuhaasteen kohtiin.

Koska virkatyönsä ohella Tuomas bloggaa (Tekstiluola),  linkitän viime vuoden valintakoosteeseen kummankin blogipostaukset. Rupattelumme näistä kirjoista saat kuunnella podcastista tästä linkistä.

VUODEN 2017 KIRJOJA

Anneli Kanto: Lahtarit (Tuijata / Tekstiluola)
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (Tekstiluola / Tuijata)
Tomi Kontion: Saattaa olla (Tuijata)
Pierre Lemaitre: Silmukka (Tuijata)
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti (Tekstiluola / Tuijata)
Eino Santanen: Yleisö (Tekstiluola)
Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Tekstiluola)
Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala (Tuijata)
Petri Tamminen: Suomen historia (Tuijata)
Angie Thomas: Viha jota kylvät (Tekstiluola)

BONUKSET

Juha Hurme: Niemi (Tuijata /Tekstiluola)
Sanna Karlström: Multaa sataa Margareta (Tekstiluola / Tuijata)
Marianna Kurtto: Tristania (Tekstiluola / Tuijata)

KEVÄÄN 2018 ODOTUKSIA

Esittelimme kirjakeskustelussamme myös kevään 2018 odotuksia. Tuomaksen tulevaisuudessa siintävät Hang KanginHarry SalmenniemenSara StridsberginPatti Smithin ja Saara Turusen keväällä ilmestyvät kirjat. Otan oikeuden esitellä muutamalla sanalla omat valintani.

Lasse Hyvärinen: Tuuli ja kissa (Poesia). Kustantaja lupaa vakavanhauskaa proosarunoelmaa, outoa epätarinaa. Odotan tältä siis kummia.  Runokategoriaan minulla on myös vaihtoehto, sillä aiempien kokemusten perusteella kiehtoo Saila Susiluodon (Otava) uutuuskokoelma Metropolis – runoja kaupungin kerrostumista. (Luinkin Susiluodon kokoelman heti äänityksen jälkeen: hienoa lyriikkaa.)

Olli JalonenTaivaanpallo (Otava). Historiallisten romaanien ystävään tämän kirjan markkinointitekstit uppoavat: luvassa on tähtitieteilijän oppipojan matka Saint Helenalta Lontooseen 1600-luvulla. Aikamoisia aiheita, alueita ja aikoja. Jalosen aiemmat romaanit eivät ennustaneet mitään tällaista tulevan, ja sekös vasta kiinnostavaa onkin!

Satu Leisko-JärvinenTulin Suomeen – maahanmuuttajien tarinoita uudesta kodista (Avain). Selkokielisessä kirjassa on yhdeksän haastattelua maahanmuuttajista, jotka ovat aloittaneet uuden elämän Suomessa. Onkin aika, että maahanmuuttajien oma ääni kuuluu, ja on hienoa, että se kuuluu selkokielisenä. Kaiken kirjahihkunnan keskellä on hyvä muistaa, että on monenlaisia lukijoita, joten tarvitaan kirjoja myös heille, joille lukeminen ei ole helppoa. Siksi on – ja pitää olla – selkokirjoja.

Sally SalminenKatrina (Teos), suomentanut Juha Hurme. 1930-luvun menestysromaanin uusi tuleminen kiinnostaa: miten puree ahvenanmaalaiskuvaus vuonna 2018? Myös suomentajaksi tempautuneen Hurmeen panos herättää uteliasuuden.

Pirkko SoininenEllen (WSOY). Kati Tervon Iltalaulajan perään saadaan heti toinen Ellen Thesleff -romaani.  Soinisen romaanissa on luvassa fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä, kuin siveltimenvetoja Firenzestä. Ja Soininen sopii myös runoilija romaanikirjailijana -teemaan. Muuten: Ellen kirjoitti runoja, ja niitä on aikanaan julkaistu.

Ollaan siis kuulolla – kiitos Kirjastokaistan ja Kirjasammon!

5 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus, Novellit, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, spefi, Taiteilijaromaani, Tietokirja

Saila Susiluoto: Metropolis

Runovuosi alkaa omalla kohdallani kohottavasti. Saila Susiluodon kahdeksas kokoelma Metropolis (Otava 2018) pysäyttää tähän hetkeen ja samalla saa siirtymään lukupaikasta ja -hetkestä menneeseen ja ajan määrittelemättömyyteen. Nautin sana-annoksista, jotka täyttävät ajatuksia ja tunteita.

– – On virhe sanoa, että kauneus katoaa. Ei se minnekään mene, se pysyy
muistissa. Pysyy silloinkin kun siitä on enää surua.

Ikiaikaiset peruskuvat toimivat: lasi, avaruus, aurinko, kuu, tähdet, linnunrata, meri, simpukka, hiekka – mitä näitä on. Ja on tyttö, jonka kautta elämä jatkuu ja jatkuu. Vaikka useiden runojen ympäristössä tuoksuu sitruuna ja basilika, luen kuvia ja tunnelmia omassa ajassani ja ympäristössäni, mutta pääni sisässä liikun sekä lähiössäni että Välimeren rantojen kaupungeissa, joissa aikaa jatkavat menneiden aikojen rauniot. Liu’untaan ajasta ja paikasta johdattavat esimerkiksi runon säkeen peräkkäiset sanat ”raunio, kehätie, linnunrata”.

Metropolis

Susiluodon runoissa on kysymys ajattomuudesta, jossa ihmisessä ovat kaikki ajat ja jossa ihminen on sama: eläjä, jonka on vaikea olla oikea-aikainen ja joka haluaa rakastaa. Vaikka geenilinja voi sammua sekunnissa, aikakerrostumat merkitsevät jatkuvuutta – lohtua ja toivoa.

Puisto vuotaa: sun luistinsilmäsi terä
raapii uurteita huokoiseen muuriin
levitän käteni ja kuin kivi siirtyisi minuun
seison tässä hetken ja olen osa historiaa:
– –

 

– –
kaikki liittyy kaikkeen, on jatkumoa, suvun tähtikarttaa, repaleista geeninauhaa
se loistaa taivaalla kuin ledketju:
sinä, jumalasta syntynyt, ja sinä, pieni vuohi
lumi joka painuu hitaasti syvemmälle, puhtaat ajatukset
– –

 

– – Me emme tiedä, maailmanhistoria jatkaa kulkuaan kuin iänikuinen ratas: kaikki toistuu, toisessa puvussa ja muodossa, useimmiten samassa. Kun nyt vilkaisemme Paperipalaa, emme näe sitä enää, usva on sen nielaissut
tai ehkä jokin muu: tämä on ainut tarina joka on jäljellä.

 

Eivät Metropoliksen runot ole vain haahuilua ajattomuustunnelmissa, on niissä myös väkevä tietoisuus aikamme laitapuolesta kuten kodittomista ja maattomista sekä mereen uponneista, rantaan huuhtoutuneista. Runojen kaupunkien kerrostumissa elävät lisäksi merkit toistuvista sodista. Runoista silti erotan suruun kytkettynä inhimillisen toiveen kaikesta hyvästä itselle, lähimmille, lähimmäisille.

– –
ja aina putoamme utopiasta joka on paikka sielussa
niin kuin hampaassa on lääkepaikka
niin kuin amputoidussa jalassa laastari

 

– –
samaan mereen, kastaa jalkansa
veteen jossa viipyy ihmisten suru ja kalojen suru
teot ja seuraukset, rannan viiva ohut kuin kaikki olisi nuorallatanssia
suunnatonta virhettä, sattumaa ja täsmällistä järjestelmää
– –

 

– –

emmekä tahdo kuin varjelusta, suojaa
kesäpäiviä hiekalla, auringon villankuumaa
tyyntä hetkeä jossa hengähtää, että valo
että päivä puskee lämmön yöhön saakka

Metropolis sisältää paljon noin sivun mittaisia proosarunoja ja puolensivuisia moderneja runoja, joissa voi olla säkeessä monen välilyönnin aukkoja. Kuin mausteena on muutamia loppusointuja. Metropoliksessa on myös runoja, jotka asettuvat purjeveneen, tytön ja ympyrän muotoon. Joissain runoissa ailahtaa uni, myytti tai satu.

Noukin runoista ajatuksia, joita haluan pyöritellä ja säilöä. Minua puhuttelevat runojen kerrokset, kiertokulku ja vastakkainasetteluiden asettuminen sekä-että-asentoon. Ihailen sanojen ja kuvien konkreettisuutta sekä niiden laajenemista tarkoitustaan laajemmiksi.

– –
mutta maailmalla on kasvot
jotka valehtelevat ja puhuvat totta samanaikaisesti
niin kuin kirous ja siunaus poistuisivat huoneesta yhtä aikaa

Saila Susiluodon Metropolis on kokoelma, johon haluan palata. Minulla on siitä visio: poimin kokoelmasta talviyönä näkyvien tähtien rinnalle runoja, jotka sopivat myös loskakeliin; keväällä katson runoja, kun möyrin henkiin heräävässä puutarhassa; matkoilla uusilta kehäteiltä vanhoihin paikkoihin selailen runojen ajattomuuksia; ehkä matkaan myös eteläiseen sitruunapuulehtoon tai meren rantaan Metropolis kainalossani. Löydän runoja hetkiini, joissa missään ei ole mitään järkeä tai mistään ei tule mitään. Runot pitävät jalkani hiekassa ja pääni linnunradalla. Lopuksi haluan lainata kokonaisen runon, sellaisen, jossa mielestäni säkenöi kokoelman tähdistöstä yksi.

Tyttö kantaa kaupunkia selässään
se kiertyy simpukasta    niin kuin muurahainen vetäisi lasista lankaa
valokuituverkkoa talojen välille, miksi emme kantaisi tätä kaikkea
kallioiden mustia, rapistuneita rakennuksia, joutomaata
taivasta joka on käristynyt paahtoleipä, savuavia tunneleita
rakkautta joka ottaa yhä tuntemattomampia muotoja
kasvun ihme: sinä joka olit kerran trilobiitti
tai sinä joka olit pelkkä uurre kiven nahassa
minä tiesin mitä sinuun kätkeytyi: maailman kaikki sanat

– –
Saila Susiluoto
Metropolis. Merkintöjä kadonneesta kaupungista
Otava 2018
runoja
101 sivua.
Kannen suunnittelu: Tiina Palokoski (hieno visuaalinen ilme)
Lainasin kirjastosta. (Ostan itselleni.)

#runo2018

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, haaste, Runot

Vuosikatsaus 2017

On aika kääntää katse hetkeksi takaviistoon ennen sihtiä vuoteen 2018. Tässä palasia nopeasti kuluneesta vuodestani 2017.

Romaanielämys

Yön kantajaArpoa pitää. Tämä ei ennusta hyvää Blogistania-äänestystä ajatellen, vaikka siinä voi valita kolme kirjaa palkintopisteytykseen. Arvon siis vuoden 2017 romaanielämyksiä, osun nyt tähän. Luin tämän kirjan sellaisessa vaiheessa, että kaikki tähdet taisivat olla oikeissa asennoissa: sain uppoutua tarinaan, kerrontaan, tunnelmaan, kohtaloon. Katja Kallion Yön kantaja kantoi minut kevään elämyksellisimpään kirjakokemukseen.

Historiallinen romaani

lahtaritVaikeaa, vaikeaa. Valinta on vaikea, muttei niin vaikeaa kuin sata vuotta sitten, kun piti valita, mitä tehdä ja missä olla mukana. Olkoon: Anneli Kannon Lahtarit (Gummerus 2017) on kirjallinen kaleidoskooppi kevään 1918 tapahtumista. Se välkähtelee ihmisyyttä monessa valossa.

Tietokirja

NiemiJos sie haluut kattavan katsauksen kotimaan kulttuurihistoriasta ryyditettynä maailmantapahtumilla, miljoonien vuosien perspektiivillä ja rempseällä kerronnalla, täs siul on sellainen. Juha Hurmeen Niemi (Teos 2017) tihkuu hurmetta, hurmaa ja hurttiutta.

Dekkari

SilmukkaPierre Lemaitren Verhooven-sarjan karkea väkivalta pisti minut epäröimään, vaikka tiedän herran oleva taitava sanankäyttäjä tilanteiden luojana. Onneksi sidoin itseni Silmukkaan (Minerva crime 2017). Sen psykologisesti piinaava ote piti, kuristi ahmimaan kirjan yhdeltä istumalta henkeä pidätellen. Anteeksi, Adamsberg, salarakkaani (Neptunuksen sauva).

Runokokoelma

Saattaa, ollaKiitos Ompun runohaasteen: luin poikkeuksellisen paljon runoja. Jokainen luettu kokoelma on tarjonnut kielellis-mielellisiä oivalluksia. Jokunen kirja tarjoaa vain muutaman sellaisen, toiset useita ja yksi kokoelma sellaisia kosketuspintoja, jotka horjuttavat ja humalluttavat. Saatan olla hurahtanut: Tomi KontioSaatta, olla (Teos 2017).

Lapset ja nuoret

KoiramäenVastustan lasten ja nuorten kirjojen niputtamista samaan kategoriaan. Kumpikin ansaitsee omat kategoriansa – ja silti niputan ne nyt. Kasaan tähän kimaran. Mauri Kunnas ansaitsee kaikki ylisanat, sillä hän on siirtänyt hienosti kotimaista ja länsimaista kulttuuriperintöä kymmenissä kirjoissa. Siksi Koiramäen Suomen historia on tähän valittava. Muista lanu-kirjoista haluan nostaa selkokirjat. Huoli lukutaidosta on aiheellinen, joten siksi on tärkeää, että on helppoja kirjoja, jotka voivat madaltaa tarttumista kirjaan. Mainitsen tässä nämä: Maalivahdin salaisuus (alkuperäinen, kertomuksia), Unohtunut poika (alkuperäinen, fantasiaa) ja Kotitekoisen poikabändin alkeet (nuortenkijamukautus).

Käännöskirja

Murakami2017Tänä vuonna en innostunut monestakaan käännöskirjasta. Syy voi olla siinä, että lukemiseni painottui pitkälti kotimaiseen kirjallisuuteen. Painin nyt amerikkalaisen, ruotsalaisen, korealaisen ja japanilaisen kirjavalinnan välillä. Olkoon valintani tyylikäs kertomus, jossa ihmisen arvoituksellisuus menneen ja nykyisen taakkoineen välittyy eleettömästi: Haruki Murakami, Rajasta etelään, auringosta länteen (Tammi 2017).

Kesken heitetyistä pettymyksiin

syyskuuHarvoin jätän kirjan kesken; pysyn pitkään toiveikkaana, että kyllä se tästä. Rohkeus katkaista kirjakokemus on vuosien varrella kasvanut. Tänä vuonna kannet menivät kiinni tahmean käynnistelyn jälkeen: Dan BrowninJojo Moyesin ja Sadie Jonesin uutuuskirjojen kanssa kävi köpelösti. Loppuun luin Pauliina Suden Seireenin ja Herman Kochin Pormestarin mutta huokailin pettyneenä pitkittämisen tuskaa ja fokuksen puutetta.

Draama

crown2Tätä en olisi uskonut tapahtuvan. Monien teatteriesitysten, tv-draamojen ja muutaman elokuvan nähtyäni valitsen vuoden draamaqueenikseni Englannin kunigattaren! Tuijoteltuani 20 osaa Elisabethin elämää (The Crown: juttu ensimmäisestä kaudesta; 2. tuotantokausi joulukuussa 2017) olen niiiin koukussa. Kuluneelta kuulostaa se, että sarjassa näytetään, miten kuningatarkin on vain nainen. Vain? Mutta se, miten se näytetään! Yhteiskunnan muuttuminen, poliittiset intressit, kuningashuoneen reliikit – ja pääosanäyttelijän mikroilmeet ilmentämässä mielettömiä myllerryksiä. Koukussa.

Tapahtuma

6390f56d-556a-46ff-9f45-700488e34194Vuoden aikana olin mukana monessa mukavassa. Oli Turun ja Helsingin kirjamessut, useita hauskoja kirjabloggaajatapahtumia, mielenkiintoisia Baba Lybeckin Kirja vieköön -kirjallisuuskohtaamisiltoja ja Finlandia-palkintojakojuhlallisuudet. Kaikki nämä sykähdyttivät. Mieleen painuvin taitaa kuitenkin olla pienen porukan pykäämä Runokävely Suven ja runon päivänä heinäkuussa. Oli ilo olla suunnitteluryhmässä. Erinäisten mietintävaiheiden jälkeen jalkauduimme Esplanadin puistoon, ja runo raikasi kävellessämme kirjailijapatsaalta toiselle parinkymmennen osallistujan voimin. Uudestaan, uudestaan!

Kirjallisuusmedia

101_kirjablogit_pystySuomi 100 -juhlinnassa riemastutti Ylen Kirjojen Suomi -hanke. Yli 80 kirjabloggaajaa postasi Ylen kirjallisuustoimittajien valitsemista itsenäisyyden ajan vuoden kirjoista. Vaikka minulle ehkä epäkiitollisesti osui kaksi jännäriä (vuodet 2016 ja 1993), mukana olo ja muiden postausten seuraaminen ilahdutti. Oli myös hienoa päästä käynnistämään hanke Ylen Kultakuumeessa, jossa tammikuun alussa keskustelin Seppo Puttosen kanssa sadan vuoden kirjoista. Toivottavasti Yle innostuu hankkeen jatkoksi nostamaan kirja-asioita primetime-lähetyksiin.

Matkalla

oopperaTänä vuonna (kuten jo seitsemänä vuotena) matkailin lähinnä Tampereella, tiheästi. Sain kuitenkin mahdollisuuden kahteen Saksan matkaan. Palaan omaan irtiottooni keväällä, jolloin kävin kääntymässä Münchenissä. Vaikka osa matkaa kului käsikirjoitusviimeistelyssä, ympäristö tuki sitä. Nautin kevään väreistä ja lämmöstä, jota Etelä-Saksa tarjosi värjöttelevälle matkaajalle. Nautintoa tuottivat kaupunkikuvan lisäksi lukuisat taidekohtaamiset, jopa Karita Mattilan näkeminen oopperalavalla. Tsüß!

Oma tuotanto

img_6809-1Elämä on sakeanaan askareita ja huolia, joten siihen on syytä saada näkökulmia, pyöristäviäkin. Niistä mietteistä ovat syntyneet runoni, jotka ilmestyivät elokuussa: Onnen asioita (Avain 2017). Kirjoitan runoni selkosuomeksi. Ensinnäkin loogiselta mahdottomuudelta tuntuva yhtälö houkuttaa haasteellisuuden takia, ja toisekseen selkoisuus pakottaa kirkastamaan ajatusta, kieltä ja havaintoja. Vaikka häviän runokeinojen monimuotoisuudelle, saavutan (ehkä, toivottavasti) sen, että tuon runon luo niitä, jotka epäilevät runojen olevan salakieltä, joka aukeaa vasta kielitulkin vastaanotolla. Runoja on monenlaisia, mukaan mahtuu tällaistakin – jokaiselle jotakin ja joillekin kaikkea.

Kiitos lukijoille, kommentoijille

ja muuten harrastukseni mahdollistajille!

Lukuisaa kohtaamisten ensi vuotta!

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani, Runot, Sekalaista, Tapahtuma

Katja Seutu: Kuusilla mittaan aikaa & muuta runovuodesta 2017

Aloitin vuoden 2017 Anna Ahmatovalla ja päätään sen Katja Seudun runoihin. Väliin on mahtunut monenlaista lyriikkaa, omaanikin.

Luen vuosittain muutamia runokokoelmia, mutta tänä vuonna tahtia tihensi Ompun runohaaste. Se kannusti tarttumaan hanakammin kirjoihin, joiden kanssa olisin ehkä muuten epäröinyt. Olen saanut ennalta arvaamattomia runoelämyksiä.

Suomen juhlavuosi on lisäksi tuottanut runoantologioita, joiden välityksellä olen saanut monipuolisia katsauksia runo-Suomeen. Katso pohjoista taivasta, Olet täyttänyt ruumiini tulella ja Ikäisekseen hyvin säilynyt tuottavat yllätyksiä, ihastusta ja myös mietteitä, miksi kaikki tämä. Se on riemastuttavaa.

Moneen runotapahtumaan en ikävä kyllä ehtinyt, mutta yhtä oli ilo olla kehittelemässä: Runokävely. Runoista iloiten, tekijänoikeuksia kunnioittaen ja vapaasta runoseurasta nauttien parikymmentä harrastajaa kiersi Helsingin kirjailijapatsaita Suven ja runon päivänä. Mainio kokemus!

*

Vuoden viimeisinä päivinä saan käsiini Katja Seudun kokoelman Kuusilla mittaan aikaa (WSOY 2017). Hitusen kateuden vihreää väriä leviää minuun: olisin halunnut keksiä juuri tuollaisen lauseen kuin on kirjan nimi. Minun mielimaisemani, vapauden hetkieni tunne noin kiteytettynä! Nimi nostatti hurjat odotukset.

 

 

Nautin Seudun runojen kielen konkreettisuudesta. Ajatukset naksahtelevat kuuluvasti, ne erottuvat kuin joulukuisen sateen pisarat ikkunaan. Silti ne valuvat luoden omia uomiaan.

Runo voi olla rivin pituinen:

Kun tapahtuu niin tapahtuu.

Tai runo voi olla rivin pituinen ja lainattu. Lainauksia on siellä täällä Aino Sibeliuksen kirjeistä kansanmiesten päiväkirjoihin, mutta tässä muuta:

Kuunnellaan lintuja.
(Yleisradion kuulutus.)

Kun tiedän lukevani runoja, lyhyt tokaisukin laajenee, saa ympärilleen avaruutta, tulkintamahdollisuuksia.

Seudun runoille on tyypillistä se, että niissä on usein loppukeikaus. Viimeinen säe tai säkeistö tai viimeiset säkeet irrottautuvat edellä olevasta, vinksauttaa kokonaisuuden uuteen suuntaan. Näin runoihin liittyy levottomuutta muuten rauhalliselta vaikuttavien luontokuvien ja havaintojen lomaan.

Lehdessä kuva
maasta ja kuusta
yhdessä. Siinä näkyy
kuusta se puoli
joka on aina piilossa.
Nyt on kyllä niin, että
jos silmät alkavat nähdä
toisensa, ei ole enää
salaisuuksia.

Vaikken hurmokseen hullaannu (vertaa runovuoteni huippuun: tässä), Seudun kokoelma Kuusilla mittaan aikaa (aa – taas sain sen toistaa) on kerrassaan miellyttävä. Se jättää minuun tyytyväisen tunteen – ja hienoisen häiriön, mikä on hyvän runon merkki. Siksi on ilo päättää runovuosi tähän kirjaan ja tähän sitaattiin:

Tällä päivällä on
kullankeltainen kruunu,
tyhjät kädet eivät siis
sitä loukkaa.

Katja Seutu
Kuusilla mittaan aikaa
WSOY 2017
runoja
66 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

P.S. En luetteloinut luettuja runokokoelmia. Niitä voi bongata blogini Luetut 2017 -osastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, haaste, Runot

Törkeän hyvää runoutta!

Hyvää itsenäisyyspäivää! Runomaljan nosto 100-vuotiaalle Suomelle!

KalevalaAleksis Kivi ja Eino Leino pohjustivat suomalaisen runopolun, jolla on tilaa taivaltaa, Edith Södergran tasoitti sitä monen muun kulkea, ja Kirsi Kunnas varmisti, että lapsetkin nauttivat matkasta. Muutaman runoilijan mainitsen nimeltä, vaikka viimeisen sadan vuoden säteeltä riittäisi rutkasti säkenöiviä sanailijoita mainittavaksi.

Vuoden lopun henkeen kuuluvat monenmoiset vuoden paras -seulonnat. Omppu haastoi valitsemaan parhaimman tänä vuonna luetun runokirjan: Törkeän virallinen runo-Finlandia -haaste (ja koonti tässä).

Jokaiselle varmasti löytyy tämän vuoden ja aiempien aikojen runotarjonnasta luettavaa. Jos olettaa runojen olevan vaikeasti avautuvia, voi tutustua lyriikkaan selkorunojen avulla, tai tarttua epäröimättä vanhaan riimirunouteen tai viimeisten vuosikymmenten vapaaseen mittaan – antaa mahdollisuus kielen vivahteille, kuville, mielikuville, avoimille ajatuksille, tunteille ja kokemuksille.

Vuoteeni on mahtunut useita hienoja runokirjoja. Tänä itsenäisyyden juhlavuotena olen myös tutustunut erilaisiin teemakokoelmiin, esimerkiksi antologiat Katso pohjoista taivastaOlet täyttänyt ruumiini tulella ja Ikäisekseen hyvin säilynyt tarjoavat hienoja hetkiä kotimaisen runon seurassa.

Varsinainen valintani kallistuu kokoelmaan, jonka lukemisesta ei ole vielä pitkää aikaa. Kirja on ja pysyy yöpöydälläni, palaan siihen säännöllisesti, lämmittelen sen hehkussa käsitellä ikuisia rakkauden ja kuoleman teemoja. Vaikutun kerta toisensa jälkeen.

Minun tänä vuonna lukemistani runokirjoista mieleentunkeutuvin ja säväyttävin on Tomi Kontion Saattaa, olla (Teos 2017, lisää tässä linkissä). Perusteluni tulevat suoraan Kontion kirjasta:

Alussa ei ollut sanaa,
eikä lopussa, edes aamenta,
ei sanaa joka loisi tai päättäisi,
kaikki sanat ovat tässä välissä.
Sanat laittavat kuvat liikkeelle
niin kuin kaksitahtinen moottori ja vaunuja vetävä hevonen,
prosessori, sydän, aivojen pienet harmaat varpuset
– –

Saattaa, olla_lukija

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Tomi Kontion runokokoelma Saattaa, olla (Teos 2017) on hieno. Hieno. Pitäisi pysäyttää juttuni tähän. Pitäisi vain kehottaa muita lukemaan.

Jo kokoelman nimi aukaisee monimerkityksisenä oven kokemuksille, joiden avaimena on tekstin ohella lukija itse. Mahdollisuus olla, mahdollisuus ja langennut vääjäämättömyys saattaa, rajallinen taito ja kyky olla. Näitä möyrii mieleeni kaiken vaikuttuneisuuden keskellä.

– – syttyy kynttilä, sammuu kynttilä, saattaa syttyä, saattaa sammua, siellä ja täällä. Saattaa olla, saattaa, olla, saattaa, kimppu kuihtuneita kukkia, risti, lahja ja uhri. Ja pimeys saattaa, olla: pimeä.

Kokoelma ei kätke pääteemojaan, näitä kulumattomia, elämälle ja kirjallisuudelle keskeisiä: rakkaus ja kuolema.

– –
Rakkaus on kuin harava,
kuolema kuin kirveenvarsi.
– –

Esimerkiksi yhdessä runossa (s. 15) RAKKAUS, KUOLEMA -sanat isoin kirjaimin kehystävät jokaisen muun rivin sanoja, ympäröivät ja muistuttavat, että ilman tietoisuutta niistä muulla ei ole merkitystä.

Runon puhuja lähes joka runossa puhuttelee suoraan ”sinua”. Luen puhuteltavan rakastetuksi, läheiseksi, kuolemaksi ja elämäksi. Monet runot luen niin, että mikä tahansa niistä käy puhuteltavaksi, myös minä, mutta joissain runoissa valikoin ja tunnistan tietyn ”sinän”. Löydän joukosta myös rakkausrunoja, lihallisia halun ja kahden joustavan, lämpimän pinnan kohtaamisia.

Saattaa, olla

Saattaa, olla muodostuu kuudesta osasta. Niistä erotan painotuseroja. Yksi on läheisen kuoleman melko konkreettiset jälkitunnelmat. En tiedä, tarvitseeko minun tietää, mutta kirjailija on haastattelussa kertonut runojen taustalla olevan sisaren äkkikuoleman, ja runoihin on siirtynyt myös potilaskertomusta päättyen sanoihin ”Rauhallinen exitus”. Läheisen saattaminen sekä olemisen, elämisen, kaipuun ja jäljelle jääneen asemointi välittyvät runoista. En halua sanoa, että yksityinen siirtyy yleiseksi. Haluan sanoa, että yksityinen siirtyy minuun, heijastelee omia menetyksiä, puhuttelee niihin liittyviä sanoja, joita en ole saanut sanotuksi.

– –
Eilen sanoin haudallasi
että minulla on ikävä sinua.
Ei sitä kukaan kuullut, ja hyvä niin,
enhän minä sanonut sitä elävälle sinullekaan,
miksi sanoisin sen kuolleelle, minulle.
Sanoin sen vain tehdäkseni jotain ruumiillista.

Kontion runojen vaikuttavuus on siinä, että selkein sanoin syntyy kuvia ja ilmaisukokonaisuuksia, jossa on tuttua ja tunnistettavaa, oitis luettavaa ja ymmärrettävää SEKÄ runon mysteeri. Ilmaisun ilma, laajenevat ja äärettömät sanakuvat lukija vastaanottaa kiitollisena ja värittää tavallaan. Runon aukkoisuus ruokkii, täyttää ja tyydyttää. Joissain runoissa on konkreettisia aukkoja, tyhjiä kohtia. Runoissa on lisäksi paljon vain sivulauseita – ajatuksia aukkoineen, päälausettaan hakevia.

Jotkut runot leikkivät merkityksillä runon otsikointia myöten. ”Haiku 1” ja ”Haiku 2” ovat kaukana japanilaisesta tavu-rivi-säätelystä, aivan kuin haastaen lajin ja osoittaen, että kyllä se näinkin käy, haikea haikuilu  – niin kauniita, niin kauniita. Tai runo ”Nocturno” tempaa ajatuksen ehkä Leinoon, vanamoihin ja tummiin vesiin – ja luen silti paljasta Kontiota (joka muuten monissa runoissa viittaa vanamoihin).

Runoissa on paljon luotokuvastoa kuten puita ja lintuja, mikä minua säväyttää. Myös kaupunkiympäristö on osa Kontio-lyriikkaa, ja paljon on kaikkeen mahdolliseen maastoon sopivaa kuten lumi. Kun muistiton lumi sataa / kun viima piiskaa / vaikeroivia metsiä. Taivas, enkelit, hauta, tyhjyys, pimeys toistuvat, ja myös raamatullista soundia runoista kuulen. Kristillisiksi en runoja lue, perinteessämme on vain kätevä kuvasto, jolla ikuisuusaiheet tulevat liki.

Kosketus kuin kaivinkoneen kauhaistessa taivasta,
putoavia enkeleitä, läpinäkyviä siipiä
ja koko ajan tunne kuin kävelisi lasiseinien lävitse,
että särkyisi koko ajan ja olisi ehyt koko ajan
niin kuin enkelit taivaalla,
niin kuin hiljaisuus sanojen välillä, – –

Enkö pysty lopettamaan tätä lavertelua vuoden vapisuttavimmasta kirjakokemuksesta? Yritän. Saattaa, olla -kokoelmassa kauneus on sekä kansissa (upea ulkoasu, kiitos Jenni Saari) että kansien välissä, tyhjentymättömissä sanoissa. Että sanoja peräkkäin pistellen saavuttaa sellaista kuin Tomi Kontio. Kiitos.

*

mielenterveysviikko_logoBrittitutkijoiden mukaan runot ovat tehokkaampaa itsehoitokirjallisuutta kuin vasiten siihen tarkoitukseen tuotetut teokset. Kuoleman läheisyys ja läheisten kuolemat kulkevat tiivisti rinnallani; olen niitä pohtinut mutta paljon painanut pinnan alle. Siksi seurakseni sopivat juuri nyt Saattaa, olla -runot. Lisäksi kokoelmakokemus osuu Suketuksen mielenterveysviikon haasteeseen. Suosittelen sekä sitä että (jos ei ole tullut jo selväksi) Tomi Kontion runokokoelmaa.

– –

Tomi Kontio
Saattaa, olla
Teos 2017
runoja
ulkoasu Jenni Saari
78 sivua.
Ostin kirjan.

Saattaa, olla_lukija

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Turun kirjamessuilla lauantaina

Väkeä vilisee messukäytävillä, kirjoja hiplataan, kirjailijoiden haastattelupisteillä kuhistaan, nimikirjoitusjonoissa jaksetaan odottaa kirjailijan signeerausta ja kassakoneet kilahtelevat. Kirjamessuilla saa mitä tilataan: kirjasäpinää.

Minun messupäivääni vaikutti kuluneen viikon mediateema, joka torstaina pääsi aivan lööppiin (Ilta-Sanomat 5.10.2017) asti. Siksi valitsin kaksi pääkokemusta messuraporttiini. Siksi valitsin kaksi melko marginaaliin jäävää kirjallisuusaihetta.

lööppi

Runokritiikki

Kolme runokriitikkoa keskusteli aiheesta, mikä on olennaista runokritiikissä. Pienilevikkinen kirjallisuus tuppaa jäämään hupenevien kulttuurisivupalstojen poisto-osastolle, vaikka Mervi Kantokorpi kiteytti lyriikan merkityksen paljonpuhuvasti: ”Runous on ihmiskunnan äidinkieli.”

Miikka Laitinen pitää tärkeänä antaa kaikenlaiselle kirjallisuudelle mahdollisuus. Kriitikko taistelee kaikin keinoin saadakseen tilaa myös runoudelle. Mielenkiintoisesti keskustelun mittaan tuli esille se, miten runolla on aikansa ja paikkansa – ja eri paikka myös kriitikon ajassa. Laitinen totesi kerran teilanneensa runokokoelman, jonka arvon hän on sittemmin aikojen saatossa ymmärtänyt merkittäväksi.

Siru Kainulainen puhui paljon siitä, mitä hallaa tehdään toistelemalla ajatusta runojen vaikeudesta. Se voi estää tarttumasta runokirjoihin, vaikka lähtökohta on se, että lukija saa mahdollisuuden kohdata runon kokemuksena. Kainulainen sanoi runojen lukemisesta, myös kriitikon runojen lukemisesta: ”Lukemalla ja kuulemalla kirjallisuutta oppii kirjallisuutta.” Kritiikki eroaa yksityisestä lukukokemuksesta siten, että kritiikissä ei heti hypätä lausumaan hyvä/ huono/tykkään/en tykkää -ajatuksia, vaan kritiikki perkaa auki teoksen lähtökohtia.

Mervi Kantokorvi kertoi tavoitteestaan kriitikkona: hän haluaa sytyttää lampun, kiinnostuksen runoihin. Hän kirjoittaa usealle yleisölle yhtäaikaa: paljon, vähän tai ei ollenkaan runoja lukeville. Kaikkia luonnehdintoja, jotka karkottavat lukijoita, on vältettävä, esimerkiksi epiteettiä ”kokeellisuus”. Oleellista on se, miten runo resonoi tässä ajassa, elämässä. Kantokorven mielestä runoudessa hiljaiset signaalit näkyvät ehkä ensin, mutta silti runous ja proosa ovat yhteydessä toisiinsa joka ajassa.

Jenni ja sauli

Kuluneen kirjakauden menestysrunokirjan toimittaja Jenni Haukio puolisoineen messuväen keskellä. Hienoa, että runot päätyvät koteihin myös tällaisessa paketissa kuin Katson pohjoista taivasta. Ja sitten sen perään jokainen voisi ostaa jonkun uuden runokirjan.

Runokritiikkikeskustelusta innostuneena menin pöyhimään yhden kustantajan tarjontaa ostaakseni tietyn uutuusrunokirjan. Kirjavyörystä löytyi vain kolme runoteosta:  Jenni Haukion toimittama antologia sekä näyttelijä-kirjailija Antti Holman ja tangokuningas-Mäkimattilan runokirjat. Sillälailla – sellainen valinnavara ja runotarjonta.

Selkokirjapaneeli

Kustannustoimittaja Katja Jalkanen haastatteli sadan kirjan miestä Pertti Rajalaa, melkein sadan kirjan miestä mutta ensimmäisen selkoromaanin kirjoittanutta Tapani Baggea ja ensimmäiset selkomukautukset tehnyttä Hanna Männikkölahtea. Selkokirjat on yksi vaihtoehto, kun tarjotaan vähän lukeville tai lukemisen vaikeaksi kokeville luettavaa.

selkopaneeli

Miten onnistuinkaan ottamaan vakavan kuvan eloisasta ja iloisesta keskustelusta? Kuvassa Pertti Rajala, Tapani Bagge, Hanna Männikkölahti ja Katja Jalkanen.

Pertti Rajala totesi, että kaikilla on kulttuurinen oikeus kirjallisuuteen – siksi on selkokirjoja. Pitää olla kiinnostavia ja koskettavia kirjoja myös helppoa kieltä tarvitseville. Tapani Bagge kiertää paljon kouluissa, ja hänelle opettajat ihmettelevät, että tutkimustulos heikkojen lukijoiden osuudesta oli yllätys. Opettajat arvioivat mutu-tuntumalla, että heikkojen lukijoiden osuus on enemmän kuin noin 10 % ikäluokasta.

Rajala on paljon mukauttanut klassikoita, jotta kaikilla on mahdollisuus päästä osalliseksi. Hän on mukauttanut esimerkiksi KalevalanSeitsemän veljestäAarresaaren ja Rautatien. Uusin on Waltarin Komisario Palmun erehdys (Avain 2017). Myös uutta kirjallisuutta on tärkeä saada selkokieliseksi, jotta mahdollisimman moni pääsee jakamaan kokemuksia samoista kirjoista kuin muut. Hanna Männikkölahti on mukauttanut Salla Simukan Lumikki-sarjaa. Kaksi ensimmäistä osaa on jo ilmestynyt: Punainen kuin veri ja Valkoinen kuin lumi (Avain 2017). Lisää on tulossa. Männikkölahti haluaa mukauttaa myös kirjoja, joissa joka sivulla on jotain hauskaa.

Baggen selkoromaani Alligaattori on suoraan selkokieliseksi kirjoitettu kirja. Reipas äijätarina voisi osua vähän lukevien miesten makuun. Mutta miten tieto selkokirjoista saadaan leviämään, sillä media ei niitä noteeraa? Miten väärät ennakkoluulot ”erilaiseksi” leimaamisesta poistetaan? Siten, että selkokirjoja tarjotaan ”tavallisten” kirjojen rinnalla kotona, kouluissa, kirjastoissa ja mediassa.

Muuta

Viihdyin lukumyönteisessä kirjamessuhumussa. Messumieleeni jäivät vielä tällaiset väläykset:

– Tuomas Kyrön lapsuudenmuistot mummon hoivasta ovat siirtyneet mutkan kautta Mielensäpahoittaja-kirjoihin.

– Pirkko Saisio vaihtoi oitis kustantajaa, kun kustannustoimittaja alkoi ronkkia kirjailijan tekstiä lauserakenteita muutellen.

– Petri Tamminen on loihtinut vain kahteen kirjaan otsikon, muut ovat kustannustoimittajan kanssa syntyneitä (tai kustannustoimittajan ideoita).

– Lyhyt kohtaaminen Paula Havasteen kanssa ilahdutti, ja kirjailija vahvisti, että Kertte-sarja oli nyt tässä – jotain uutta on tulossa.

– Lukuseikkailu-kirjaa koskevassa haastattelussa iloittiin siitä, että lastenkirjoissa on aiheita joka makuun – kirjojen  pitää vaan päätyä kotiin. Vaikkapa Prisman hedelmäosaston vierestä.

– Äidinkielenopettajien paikallisyhdistyksen haastattelupistettä arvostan yli kaiken: nuoret haastattelevat kirjailijoita ja levittävät haastatteluihin valmistautuessaan vertaiskokemuksia kirjojen lukemisesta.

– Juha Hurme haastatteli hurmioituneena Satu Taskista Lapset-romaanista, ja haastattelun jälkeen ohitin kirjailijat ja kuulin yksityisestä keskustelusta, miten otettu Hurme oli Lapsista. Uskon, että kirjailijoiden keskinäiset kohtaamiset ovat tärkeitä.

– Ilo oli kohdata kirjabloggaajia. Kirjallisuuden jakamisen kokemukset yhdistävät.

Aloitin juttuni korostamalla melskettä ja tungosta. Hienoa, että Turun kirjamessuilla oli myös hiljentymishuone, jossa vartin kerrallaan kirjailijat kävivät lukemassa teoksiaan. Hetken ennen messuilta lähtöä viivähdin siellä kuuntelemassa Satu Taskista.

Taskinen

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Runot, Selkokirja, Tapahtuma

Olli Heikkonen: Teoria kaikkein pienimmistä

Olli Heikkosen kokoelman Teoria kaikkein pienimmistä (Tammi 2014) äärellä keikun mukavuusalueeni reunamilla. Proosarunoja olen aina vierastanut. En ole kyennyt selvittämään niiden olemusta runojen ja kokeilevien novellien rajapinnalla. Yritän taas.

Heikkosen proosarunot ovat noin sivun pituisia. Niissä on aina selkeä lähtötilanne. Juttu voi siitä lipsua suuntaan ja toiseen, mutta usein jollain tavalla jokin kuitenkin kytkeytyy alkuasetelmaan. Proosarunon jutun juonen seuraaminen vaatii ajatuksen herpaantumattomuutta, kun rakentelen kunkin proosarunon vihjeistä juonta ja noukin tekstistä viittauksia, kielikuvia – aukkoja täydennettäviksi. Sanajärjestyksen tarkkuutta ihailen, sillä järjestyksellä on väliä, paljonkin.

Välillä eksyn, mutta kun löydän, löydän itseni etenkin metsästä, välillä kaupunkikerrostalon uumenista ja ihmistenvälisistä tiloista. Kokoelman joka tekstistä voin poimia sanomisen helmiä. Nautin niistä erillisinä, vaikka ne loksahtavat myös kokonaisuuteen. Irrotan tähän muutaman palan.

Jokainen kertomus puhdistaa kuulijansa unelmoinnin kuonasta. Jokainen satu valmistaa ihmiskuntaa kuolemaan. (s. 30)

Iltaisin vuoren lumihuiput kastetaan vereen. (s. 31)

Terve taas. Syksy tuli, sain Susalta meilin. Hän halusi tietää, olenko löytänyt sisäisen lauhan. (s. 37)

Muutamat runot alkavat viestinä tai kirjeenä jollekin. Välillä tarkkaillaan naapuria tai tavataan psykologia, muuten välitetään havaintoja. Tunnelma keikkuu keveyden ja painavuuden välillä ryppyotsaisuutta väistellen. Viittauksia on niin Tintti-sarjakuviin kuin korkeakulttuurituotoksiin. Koska olen heikkona luontorunoihin ja luontometaforiin, Teoria kaikkein pienimmistä tarjoaa minua miellyttävää.

Teoria kaikkein pienimmistä.jpg

Etenkin alkupuolen syksyyn sijoittuvat runot metsän eläinten, kasvien ja sienten siimeksessä säväyttävät. Pienet metsän vintiöt virittävät verkkoa, kirittävät pirkkoa, lennä, lennä silmukasta sisään -alkuinen teksti (s. 13) huvittaa; runo pyörittää näitä kaikkein pienimpiä niin, että mittasuhteet muuttuvat ja luen sanoista ihmistä. Sivun 14 runo alkaa ”Kuoleman trumpetti, Cratellus cornucopioides, soi sammaleen läpi varpujen ja saniaisten loimi”, ja se etenee rytmikkäästi  luonnossa, johon ihminen on jättänyt jälkensä:

Muovipussi on revennyt polun yli. Se kerää vettä ja neulasia. Se kituu muttei kuole. Varvut hyräilevät trumpetin tahdissa, mutta muovi on mykkää. Sitäkö se on, ikuisuus, mietin, kun harppaan kori käsivarrellani muovipussin yli, syvää ja valkoista.

Teoria kaikkein pienemmistä sai syksyn alussa Einari Vuorela -palkinnon. Perusteluissa mainittiin runojen ponnahtelu luontoon ja luonnosta. Liityn kiitossanoihin, sillä Heikkosen runoista välittyy luonnon luonnollinen liitos kieleen. Kokoelman viimeinen runo valloittaa minut. Rytmi ja rentous vetävät mukaansa, ja runon lopetus jää mielen päälle.

Pidä maisemasta kiinni, ettei se karkaa, ettei se liukene sateessa, ettei se putoa kuin tyhjä kangas tyhjyyden edessä. Tässähän joutuu pian lepuuttamaan leukaperää, jos kohta kaikki kaunis on jo sanottu.

– –

Olli Heikkonen
Teoria kaikkein pienemmistä
Tammi 2017
proosarunoja
47 sivua.
Lainasin kirjastosta.

runo100 - jatko

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Suomi on runo

Nyt ei voi enää kukaan väittää, että runoja on vaikea löytää. Älypuhelimia on yli 90 %:lla aikuisista ja muita nettihärpäkkeitä niiden lisäksi. Jos kirjakaupan tai kirjaston runohyllyt tuntuvat olevan tavoittamattomissa, riittää googletus Suomi on runo. Yhden klikkauksen päässä on monipuolinen katsaus suomalaiseen nykyrunouteen.

Tuija Välipakka on ideoinut runosivuston, jossa itsenäisyyden juhlavuotena ilmestyy joka maanantai yksi runo nykyrunoilijoiltamme. Välipakka ylläpitää runosivustoa ja on kutsunut runoilijoita julkaisemaan uuden runon ajatuksena, että blogi taltioi tuleviin vuosiin vuoden 2017 suomalaisen, ainutlaatuisen runomaiseman nautittavaksi yhä uudelleen. Idea on loistava!

Poimin tähän mennessä julkaistuista runoista jotain käynnissä olevan Runokuun rakkausteemaan sopien. Monet runot kylläkin valottavat runojen puhujien asemointia maailmaan, silkkaa lemmenlyriikkaa en monesta runoista tunnista.

img_6860

Merja Virolaisen leikittely ilahduttaa. Yhden kirjaimen heitto sanassa muuttaa ratkaisevasti merkitystä. Sellaista kieli on. Mutta mieli voi silti tehdä tepposet. Vaikka Virolaisen runo luettelee, mitä rukkaus on tai miten se vaikuttaa, kummasti vain sanan ensimmäisen u:n haluaa kääntää a:ksi. Eläköön se pieni ero, joka muuttaa tutun riemastuttavan odottamattomaksi.

Tero Liukkosen runossa on lihallisen rakkauden tunnelmia, mutta lumoavan rakastetun hiusten värin ja heilahtelun ynnä muun konkreettisen ohella hamutaan perimmäisiä kysymyksiä: on pieni elämämme unesta laadittu / ja vain kuolemalla kuoleminen lakkaa. On rakastettuja, pieniä kuolemia ja sitten iso vääjäämätön, joka on koko ajan käynnissä

​Liu’un rakkaudesta kuolemaan. Siihen viittaavia runoja kokoelmassa on useita. Sinikka Vuolan runossa on leijailevaa ilmavuutta, kiehtovaa raskaan ja kevyen keinua. Kuolleen kanssa elokuvahetki tai lasillinen vie minut ensin miettimään rakasta vainaata tai rakasta, johon rakkaus on kuollut, mutta päädyn hetkiin, jolloin tunne hetkeksi jäätyy, peittyy lumeen. Runo päättyy pilkkuun: jotain jatkuu vielä, pisteen lopullisuus on vältetty. Ja sitten minuun hiipii epäilys siitä, että pilkun jälkeen voi seurata valkoinen tyhjyys.

Tuija Välipakan aloitusruno vie hautausmaalle. Konkreettinen paikka yhdistyy mielentilaan: hautausmaa on tila jossa aika stop. Nautin runon sanojen merkityksillä leikkimisestä, konkreetin ja abstraktin vuorottelusta. Runo johdattelee lopuksi minut Runokuun aihelmaan, rakkauteen, liikuttavasti lepattavaan toivoon kuoleman edessä: koska on jo syksy / kaksi perhosta takertuu toisiinsa /  ja sykkii ilmassa kuin sydän / stop

Välipakan runon voi kokea pelkän tekstin lisäksi visuaalis-auditiivisesti, sillä siitä on tekstin rinnalla video. Se tuo tekstin tulkintaan uusia elementtejä.

Vielä on Suomen 100-vuotisjuhlinnan viikkoja jäljellä. Mielenkiinnolla seuraan, mitä maanantaisin Suomi on runo julkaisee. Runon juhlaa ainakin.

– –

Suomi on runo: http://suomionruno.wixsite.com/suomionruno

#runokuu #runo100

Seuraa kirjabloggaajien Runokuu-virtaa:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena

27.8. haastamme kirjoittajat ja lukijat jakamaan ikimuistoisia tai muunlaisia runokokemuksia postaten tai kommentoiden.

2 kommenttia

Kategoria(t): Runot

Runokuu & Jarkko Laine: Elsassin tytön runot

– –
Mitä kirjojen sisällä on silloin kun ei niitä lueta?
– –

Näin kysyy Jarkko Laine yhdessä runossaan. Houkutteleva, himottava kysymys, samalla myös surullinen. Mitä kaikkea arvaamatonta, ennen kokematonta kaikkien kansien välissä lymyää? Mitä jos kirjaa ei löydetä luettavaksi? Mitä jos vuosientakainen kirja katoaa lukijoilta? Mitä jos etenkin runokirjat jäävät lukematta? Asialle täytyy tehdä jotain!

Tämän vuoden Runokuu-festivaali herättelee lukemaan uusia ja vanhoja runoja, jotta kirjojen sisukset välittyisivät. Minä ja muutama muu kirjabloggaaja (katso käynnistyspostaus tästä) otamme Runokuu-haasteen vastaan ja avaamme runokirjojen sisuksia pöyhien tämän vuoden teemaa, rakkautta.

Runoista

Haasteen runokirjavalintani on Jarkko Laineen kokoelma Elsassin tytön runot (Otava 2003), jossa runot otsikoidaan ytimekkäästi numeroin. Aloituskysymys on runosta numero 78. Kaikkiaan runoja on 90 ja päälle yksi bonusruno. Alkusanoissa paljastuu se, että alkupuolen runot ovat ilmestyneet jo aiemmin ja runoilija on muokannut niitä.

Mutta vielä tuosta alkukysymyksestä. Esimerkiksi tuotteliaan Laineen kirjojen sisällä muhii ajatonta ainesta, vaikkei niitä ilmeisesti enää viljalti lueta. Siellä kansien kätköissä aarteita piileksii; ovat ne olemassa, mutta pitää niitä joidenkin lukea, jotta ne ovat jaettavissa. Sillä sanoilla syntyy maailmoita, joita ei koskaan ennen.

83. RUNO

Kevät niin kuin lukutaito, peltoon joku piirtänyt, lumella multaan
tai mullan lumeen, juna kiitää, kirjaimia ei voi unohtaa
kun ne on nähnyt, mutta runous on yksinäinen paikka elää.
Vanhat puut monista vanhoista asioista viisaimmat,
itse tuntea kuin kuva vernissan alta tahtoisi vastata puheeseen,
toiset pitävät onnen aikana sitä kun suru hetkeksi unohtuu.

En yleensä siteeraa kokonaisia runoja (tunnollinen tekijänoikeusnoudattaja), mutta nyt se tuntuu pakottavalta. Ei runo 83 ole vaikuttavin kokoelman runo, mutta siinä on niin hienosti kaikkea runomaisuutta: luontosymboliikkaa, kielikuvia kielellä leikiten, monitahoisia mielikuvia, yllättäviä yhdistelyjä, monitulkintaisuuksia, avaavia ajatuksia. Koko kokoelmassa minua ihastuttaa selkeä sanominen, suoruus, tietynlainen helppous ja ankkuroituminen reaaliin, todellisuuskouraisu – eikä mitään epäilystä, etteikö sanojen painoa ole punnittu lyriikan vaa’alla.

Elsassin tytön runot

Rakkaudesta

Elsassin tytön runot hehkuvat rakkautta. Se on jopa niin polttavaa ja kuluttavaa, että minun on pakko pitää pitkiä taukoja runojen välissä. Runon puhuja puuhaa välillä jotain muutakin kuin vehtaa rakastettunsa kanssa, muistelee rakkauttaan ja ikävöi, mutta pakahduttava tunne on keskeistä. 

Miespuhujan into naiseensa hyökyy välillä jopa yli. Kestän sen, sillä siinä on aitoa iästä riippumatonta rakkaustunteen levottomuutta ja epävarmuutta varmuuden sisällä, heittäytymistä ja haavoittuvuutta. Toisaalta olen melkein kateellinen siitä, miten puhuja runojen rakastettua palvoo ja miten rakastettu on ihailtu ja hyväksytty sellaisenaan; toisaalta lemmenleiskunta äityy jopa ahdistavaksi väijymiseksi. Aivan kuin rakastettu olisi alituisen silmälläpidon alla, kaiken kestävän rakkauden pyhittämänä.

Laineen rakkausrunoissa sävyt vaihtelevat laajalla skaalalla tunteen kuolemanvakavuudesta leikkisyyteen. Runojen puhuja saattaa möyriä masennuksessa tai rakkautensa varmuudessa, toisaalla hän aloittaa runon Pusseli P.U.S. tai viittaa kevyesti populaarikulttuuriin tai tunnistettavaan aikaan ja paikkaan (katso Laineen Turku-kotiseuturakkaudesta täältä). Erotiikka on välillä suorasukaista, välillä viitteellistä. Tietyt asiat runoissa toistuvat kuten kissat, sade, kadut ja puut, mutta usein pääsen myös yllättymään arvaamattomista runokuvista.

Elsassin2

Huolimatta runojen puhujan yksityisistä, monesti yksityiskohtaisista kokemuksista, kokoelman tunne tuntuu.  Esimerkiksi seuraavan runon kieli ja kuvasto hyrisevät monin taajuuksin.

55. RUNO

Päivänvalo kielletty meiltä,
me yön asukkeja olemme, kaatosateen takana
sateenvarjotta, koskaan pysähtymättömään taksiin valmiit.

Silmänräpäys, kohtaloperhosen siiveniskut kaikki.
Putoaa lehti – helähdys hukkuu haravoimattomaan nurmikkoon.

Kummastelen sitä, että kirjastosta lainaamaani kirjaan joku lukija oli tehnyt tähän runoon KORJAUKSEN. Lyijykynällä tuntematon, tyytymätön lukija oli tuhertanut ”sateenvarjotta” sanan päälle ”sateensuojatta”. Ehei, kyllä ”varjo”-sanan konnotaatiot väkeviä ovat. Pisteet Laineelle, miinukset lyijykynäeditorille.

Runokuun haastava kuumotus

Tässä pieni yritykseni palauttaa Laineen tuotantoa luettavaksi. Nyt tiedän jotain siitä, mitä kirjojen sisällä on silloin kun ei niitä lueta. Laine kuoli kesken kirjailijauransa. Sitä suren – ja uskon runoilijan kokemukseen:

– –
olen 55 ja vasta nyt alan tietää millainen runon pitäisi olla,
kaunista kuin norjalainen villapaita, taikka pelkkä lanka – 
värjätty tai värjäämätön, makuja on niin monta;
– –

Makuja on niin monta, ja hyvä niin, samoin lähestymistapoja ja katsantokantoja. Seuraapa, miten kirjabloggaajarypäs rakkausrunoja ruotii Runokuu-festareiden aikana:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena

27.8. avoin päivä kaikkien kirjabloggaajien kirjoittaa rakkausrunoista. Haastamme kirjoittajat ja lukijat jakamaan ikimuistoisia tai muunlaisia runokokemuksia postaten tai kommentoiden. 

#runo100 #runokuu

– –

Jarkko Laine
Elsassin tytön runot. Runoja
Otava 2003
112 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Runokuussa postataan rakkausrunoista

Joskus nuorena törmäsin ”Kun mun tuttuni tulisi” -kansanrunoversioon. Olin vaikuttunut, ehkä jopa jotenkin järkytetty sen ehdottomuudesta. Siitä, että väkevää, vimmaista tunnetta ei mikään estä.

Kun mun kultani tulisi,
armahani astelisi,
tuntisin ma tuon tulosta,
arvoaisin astunnasta,
jos is vielä virstan päässä
tahikka kehen takana,
Utuna ulos menisin,
savuna pihalle saisin,
kipunoina kiiättäisin,
liekkinä lehauttaisin;
vierren verehen menisin,
supostellen suun etehen.
Tok’ mie kättä käpseäisin,
vaikk’ ois käärme kämmenellä;
tok’ mie suuta suikkajaisin,
vaikk’ ois surma suun eessä;
tok’ mie kaulahan kapuisin,
vaikk’ ois kalma kaulaluilla;
tok’ mie vierehen viruisin,
vaikk’ ois vierus verta täynnä.
Vaanp’ ei ole kullallani,
ei ole suu suen veressä,
käet käärmehen talissa,
kaula kalman tarttumissa;
suu on rasvasta sulasta,
huulet kuin hunajameestä,
käet kultaiset, koriat,
kaula kuin kanervan varsi.
(Juhla-Kanteletar, WSOY 1983)

Sitä luulisi, ettei tuosta voi pistää lemmenlorutelua paremmaksi, muttei ole yhtä aikaa eikä tapaa ilmaista ihmiselon ydintunnetta. Rakkausaihe ei ihan äkkiä lyriikassa tyhjene. Siksi sopii osallistua viikon päästä alkavaan rakkausrunoteemaiseen Runokuu-haasteeseen.

Heinäkuista Runokävelyä (katso runokävelystä tästä) ideoinut kirjabloggaajaporukka on mukana nyt elokuussa Runokuu-festivaalin (21.–27.8.) haasteessa postaten rakkausrunojuttuja. Festivaalin järjestäjä Nuoren Voiman Liitto ja yhteistyökumppani Kirjasampo innostavat lukemaan runoja rakkaudesta. Siispä teemme työtä käskettyä.

Porukkamme vapaasti valitsemat rakkausrunokokemukset ilmestyvät seuraavasti:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena
27.8. on avoin päivä kaikkien kirjabloggaajien postata rakkausrunoista.

Julkaisemme tällaisen aloituspostauksen nyt 14.8.2017 klo 10 yhtäaikaisesti: katso linkeistä, miten meistä kukin aiheeseen tarttuu. Haastamme sinut mukaan muistelemaan ikimuistoisia tai muunlaisia rakkausrunokokemuksia ja hankkimaan uusia.

Mistä löydät rakkausrunoluettavaa? Esimerkiksi Kirjasammossa on 20 kokoelman lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista, ja lisää runoteoksia rakkaudesta eri maista ja aikakausilta voi selailla Kirjasammossa haulla ”rakkausrunot” tai ”runokokoelmat rakkaus”.

Kanteletar

Kuvia runojutuista ja -nostoista voi jakaa somessa tunnisteella #runokuu. Kirjabloggajilla on vuoden loppuun käynnissä runonluentaa tunnisteella #runo100.

Minä alan maistella haastetta ja ylipäätään runoutta seuraavalla runosäkeellä, ja tyrkkään sen teaseriksi runosta, jonka runoilijaan palaan viikon kuluttua. Kukahan on kyseessä?

Mitä kirjojen sisällä on silloin kun ei niitä lueta?

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Onnen asioita – ja asioita runojen rajoista

Runoudelle on ominaista vapaus. Lyriikka saa rikkoa kielen ja logiikan rajoja pidäkkeettömästi. Kaikenlainen kielen kuvallisuus liittyy runoverbaliikkaan, ja typografisesti voi irrotella siinä kuin sanomisen tavassakin.

Ei runoille silti vierasta ole pysyä rajoissa. Aikojen saatossa runoja on sovitettu erilaisiin mittoihin kuten sonetit, heksametrit, nelipolviset trokeet ja haikut. Kukaan ei kyseenalaista, etteikö mitallinen runous ole runoutta.

En tiedä, kyseenalaistaako kukaan sitä, voiko selkokielellä runoilla. Todistelen silti, että voi. Selkokieli asettaa runolle rajat mutta mahdollistaa runon. Selkokielessä sanasto, rakenne ja sisältö ovat yleiskieltä helpompia. Kielen kuvallisuus ei voi olla yltiöpäistä, eikä mielleyhtymästä toiseen voi loikkia. Lähtökohtana on se, että lukijalla voi olla kielellisiä vaikeuksia, mutta hän pääsee selkon ansiosta osalliseksi lukemaansa.

Olen haastanut itseni ja runon taipumaan selkoon. En tosin rajaa ketään pois: tarkoitan runoni kaikille runoilmaisusta kiinnostuneille. Kirjoitan värssyni kuitenkin siten, että niitä voivat myös lukea myös lukijat, jotka hyötyvät helposta kielestä. Runoistani voi poimia havainnon ja kokemuksen – sellaisenaan jaettavan, sellaisenaan mielikuvia virittävän. Runoissani pyrin ilmaisun selkeyteen, mutta silti jää arvoitus, joka runoihin kuuluu: lukijan vapaus tulkita sanoja, kielen kuvia ja merkityksiä. Monista runoista saattaa löytää symbolisia tasoja, jos niin haluaa.


Onnen asioita (Avain 2017) on toinen selkorunokokoelmani. Ensimmäisessä kokoelmassani Kierrän vuoden (Opike 2016) tarkastelen ihmistä ja luontoa eri vuodenaikoina. Onnen asioita -runoissa katse tarkentuu arkihavaintoihin. Runoissa ollaan kotona, metsässä ja matkalla. Niissä ollaan silmä ja korva tarkkana. Niissä päädytään tien päälle. Niissä kosketetaan ja kosketutaan.

Sanat on kirjoitettu paperille.
Minä näen ja luen ne.
Niin myös sinä.

Joka kerta minua koskettaa
tämä ihmeellinen mahdollisuus.
Voi jakaa paperilla maailman.

Onnen asioita -runoissani sana ”onni” esiintyy vain kerran. Sanakirja sanoo sanasta monta merkitystä, esimerkiksi suuri ilo, syvä tyytyväisyys, kohtalon suopeus, onnellinen sattuma. Onnen tunne ei aina ole suuri, selvä tai suora, mutta sellaiseksi voi kokea tilanteen, joissa jokin tuttu asia tuntuu oikealta tai näyttää uudelta, jokin voi muuttua tai jokin kuormittavassa hetkessä voi kääntyä. Onneksi.

– –

Tuija Takala
Onnen asioita. Selkorunoja
Avain 2017
91 sivua.

Kiitos kustannustoimittaja-Katjalle ja Avaimen graafikolle.

Onnen asioita2

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot, Selkokirja

Jarkko Laineen Turku

Turku on minulle tunnelmia, valojen ja varjojen kaupunki.

Näin on kirjoittanut Jarkko Laine (1947 – 2006). Niin minäkin voisin, jos osaisin kirjoittaa kuin hän. Laine kirjoitti paljon – ja paljon nimenomaan Turusta. Valtavan kahluutyön Laineen teksteihin Turku-näkökulmasta ovat tehneet Homo aboensis -kirjan (Sammakko 2017) toimittajat Jussi Keinonen ja Joni Pyysalo.

Kokoelmateos on varsinainen silppu. Siinä on katkelmia Laineen erityyppisistä proosateksteistä ja runo-otantoja. Turun ja lähiseudun paikannimin aakkostettu eteneminen vie kirjasta ison osan, ja muutaman sivun runosikermä tuntee saman nimen kuin koko kirja, Homo aboensis. Kirjan lopussa esitellään lyhyesti Laineen asuinpaikat ja biografia.

Kuvailen kirjaa siis silpuksi, mikä ei ole moite vaan silkka sisältökokemus. Kirja on häpeilemätön kotiseuturakkauskirja. En tiedä, miten se puhuttelee ulkopaikkakuntalaisia, mutta Turusta edes jotain tietäviä se varmasti sykähdyttää. Voi jakaa, verrata ja maistella kokemuksia.

Koska opiskeluvuodet vietin Turussa ja niitä aikoja ja paikkoja välillä haikailen, kirja huvittaa minua. Mikä voisi olla parempaa matkalukemistoa minilomalla Turussa? Mikä voisi olla mainiompaa ääneen luettavaa matkakumppanilleni, joka on lapsuutensa asunut samoilla Martinmäen kulmilla kuin Jarkko Laine? Ei tarvinne vastata omiin kysymyksiin, silti: hohdokasta on lukaista Laineen sanoja juuri samoista paikoista, joilla reissullani pysähdyn tai joissa olen aikanaan käynyt – erilainen matkaopas, joka tekee tutusta uuden.

Kunnia kirjalle myös siitä, että se herättää kiinnostuksen Laineen teoksiin, sillä monet runot innostavat ihailemaan ilmaisukykyä. Kirjassa on myös paljon katkelmia etenkin teoksesta Soutajat Aurajoella, jonka nasevat sanontatavat miellyttävät.

Seuraavaksi silppuan kirjaa mikro-osiin, omaan matkaani häpeämättömästi sovittaen.

Aurajoki

Aboensis Aura (2)

– – / En tarkemmin / osaa kertoa, / mitä joki meille puhuu, / mutta jälkeen aamupäivän, kiireen, työn / kun saapuu hameet, lahkeet, öiset autot, / jälleen valkokankaalla / itseni näen, / joukossa väen, veden ääreen pysähtyneen.

Föri

Aboensis Föri

– – / Sylki putoaa jalkakäytävälle. / Lautta kolahtaa laituriin. / Tungeksii ihmisiä, polkupyöriä, mopoja. / Taivaalle tuprahtaa valkea savu. / – –

Martinmäki

Aboensis MArtinmäki

– -. Vanhoissa valokuvissa, jotka esittävät pommitettua Martinmäkeä, kirkko näyttää oudolta, ja kestää hetken ennen kuin huomaa sen johtuvan siitä, että tornin kellossa ei ole viisareita. Onko se Buñuelia vai Dalia, unta kuitenkin. – -.

Ruissalo

Aboensis Ruissalo

Vesi kananlihalla. Sataa. / Kukaan ei enää viivy rantapaviljongissa / kun on syksy, hajut tuntuvat voimakkaina / kuin olisivat tarttuneet vaatteisiin. / Ainainen puhe muutoksesta, / vaikka lähdettävä on vain kerran, / eikä kenenkään mieleen tule lähteä tänään.

Suomen Joutsen

Aboensis Suomen Joutsen

Turkulainen jota Walt Disney saa kiittää menestyksestään, ilman Joutsenen apua olisi Mikki Hiiri ollut kalanruokaa jo kauan sitten.

*

Suosittelen ilman muuta reissua Turkuun! Vinkkaan, että paraikaa näytillä on kaksi mielenkiintoista näyttelyä, joilla voi katkaista vaeltelun kaupungilla. Niistä lisää tässä linkissä.

– –

Homo aboensis. Jarkko Laineen Turku
Toim. Jussi Keinonen & Joni Pyysalo
Sammakko 2017
Tekstikokoelma
211 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus, Romaani, Runot

Naistenviikkoa 2017 kohti & Joka tytön runokirja

Naistenviikko lähestyy! Valmistelupostauksessani (tässä) on ilahduttavan paljon ilmoittautuneita. Yhä voi haasteeseen ilmoittautua – sukupuolesta riippumatta.

Nimipilvi jo nyt mukaan liittyneistä blogeista:
Limalepakon kirjablogi, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä, Yöpöydän kirjat, Kirjakaapin kummitus, Mrs Karlsson lukee, Evarian kirjahylly, Kirjan jos toisenkin, Lukumato, Kirjojen elämänmullistava taika, Kirjan pauloissa, Dysphoria, Kirsin Book Club, Reader why did I marry him?, Sivutiellä, Kirja vieköön!, Luettua elämää, Saran kirjat, Kirjaluotsi, Mari A:n kirjablogi, Kirjasähkökäyrä, Orfeuksen kääntöpiiri, Kaikkia värejä, Sheferijm – Ajatuksia kirjoista

#naistenviikkohaaste #naistenviikko2017

Tiedän sukupuolittamisen olevan kyseenalaista. Kannatan kankeiden asetelmien purkua, kuten sitä, että esimerkiksi juuri naistenviikkoon yhdistetään huono ilma tai muita erikoisia uskomuksia. Koska naistenviikkoa on erinäisin ennakkoluuloin vietetty jo vuosikymmeniä, kirjablogien naistenviikkohaasteen pohjana on, että antaa nyt sataa ja paistaa sitten viikon verran kirjallisuutta niin värikkäällä naisteemalla kuin vain olla ja voi. Kirjabloggaajien valitsema teeman käsittelytapa on siten täysin vapaa.

Vedän kirjabloggaajien naistenviikkoa nyt kolmatta kesää. Julkaisen koontipostauksen viikon loputtua 25.7. ja toivon siihen linkkejä viikkoon osallistuneilta kirjabloggaajilta. Aiemmat koonnit ovat tässä: 2015 ja 2016.

Naistenviikko2017

Virittelen siis naistenviikkoa. Huomaan olevani hyvässä runoantologiavauhdissa (katso vaikka tämä, tämä ja tämä). Tällaisissa kokoelmissa joku on päättänyt teeman, etenemisen, edustajat. Se ehkä pakottaa katsomaan runoja eri vinkkelistä kuin silloin, kun ne ovat osia runoilijan omissa kokoelmissa. Runo pukeutuu ikään kuin toiseen asuun.

Antaa asun vaihtua. Ainakin tässä Joka tytön runokirjassa (Tammi 2006) on teeman mukaan noukittu osuvia, vaihtelevia ja muhevia runoja. Annan toimittajien Suvi Ahola ja Satu Koskimies hieman avata asiaa:

Näissä runoissa Sinä heität lettinauhasi metsään, riuhdot itsesi irti Äidistä ja muutut villijalkaiseksi eläimeksi! Mutta silti jäät eloon Naisen sisälle, ja pysytkin hengissä – lopun ikääsi.

Antologia rakentaa naisen elämän kaaren. Olen lukenut kirjaa nyt noin kymmenen vuoden ajan. Huomaan koskettuvani ja pysähtyväni erilaisiin kaaren osiin sen mukaan, minkälaiset asiat minua kulloinkin koskevat. Nyt viivähtelen runoissa, joissa puhujat (naiset) hakevat itsestään sitä, mitä ovat. Myös loppuosan luopumisen tuntemukset puhuttelevat. Esimerkiksi siitä, miten eri tavoin samaa asiaa voi katsoa, poimin kokoelmasta Helena Anhavan runon.

Oi pullea puumaatuska, sisälläsi
pienempi, pienempi, pienempi, pienin.
Suvun kantaäitikö olet
vai sipuli:
vanhuus, keski-ikä, nuoruus, lapsuus?

Kokoelmassa on lähinnä kotimaisten naisrunoilijoiden lyriikkaa Kalevalasta lähtien, mutta on joitain poikkeamia kuten Anna Ahmatova ja Margaret Atwood. En voi, kykene napata suosikkejani, niin monien kanssa tälläkin lukukerralla viihdyn kesäpuutarhassani, pienen suihkulähteeni solinassa. Hyvin tilannetta kuvastaa se, että pysyn lukutunnelmassa, vaikka Kehä 1 pauhaa taustalla. Runot hiljentävät sen.

Joka tytön runokirja

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin. Naistenviikolla sitten lisää naisista kirjoissa ja kirjoittajina. Minä postailen todennäköisesti näiden kirjailijoiden kirjoista, joista osa on viikon nimipäiväsankarittaria: Camille Grebe (blogi-isku 20.7. klo 10), Elena Ferrante, Laila Hirvisaari, Raili Mikkanen, Jojo Moyes, Tiina Raevaara ja Kristiina Vuori.

Tässä ovat viikon naisnimet:
18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja.

– –
Joka tytön runokirja
Toimittaneet Suvi Ahola ja Satu Koskimies
Tammi 2006
runoantologia
315 sivua.
Sain kirjan ystäviltäni.

10 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani, Runot