Aihearkisto: Romaani

Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksomin romaani Everstinna (Like 2017) kiskoo lukijan poikkeuksellisen naisen elämänkaarelle. Tosielämän everstinnan Annikki Kariniemen (1918 – 1984) tuotantoon tai biografiaan en ole tutustunut, joten tämä elettyyn elämään nojaava fiktio lehahtaa nyt itsenäisen kuukkelin tavoin lentoon, esikuvahenkilön sielunlintuna varmaan. Lujaa lentää, väkevästi vaikuttaa.

Kirja alkaa ja loppuu kohottavasti kuin pohjoisen taivaan korkeudesta katsottuna yleisnäkymänä. Kaikki siinä välissä on minäkertojan yhdenyönmonologia. Viimeisenä yönään minäkertoja pysähtyy elämän tärkeisiin tapahtumiin, liukuu niistä ajasta toiseen.

”Ko ihmisellä on rakhaus, vaikka sairas, hänelä on kaikki.”

Everstinnan tarinaa hallitsee 28 vuotta vanhempi jääkärieversti, jonka pauloissa minäkertoja on ollut tytöstä asti: Kummalisella, saihraala tavalansa se rakasti minua ja siksi mie en halunu tai osanu lähteä pois. Mitkään varoitukset eivät auta, ja  suhdehelvetti jatkuu pitkään, parikymmentä vuotta.

Everstin luonnehäiriöitaikapiirissä everstinna syttyy ja jäätyy. Väkivallan puistattavuus ja siihen liittyvä dynamiikka tuntuu todella pahalta, samoin ulkopuolisten suhtautuminen perheväkivaltaan. ”Everstinnana” oleminen on kuitenkin tärkeä ulkoinen status, ja muutenkin romaanissa erottuvat ulospäin näytetyt asiat ristiriitasuhteessa sisäiseen. Loppuelämän rakkaus on edellisen liiton täydellinen vastakohta, omanlainen outous sekin. Everstinnalle 28 vuotta nuorempi mies on luonteva jatkumo.

Näin ikhuisuus on maailman luonu, että vastakohat saavat yhessä aikhaan kokonaisuuen kutenka hapankaali ja praatvursti kuuluvat yhteen, tee ja vatelmahillo tai hunaja ja monet muut.

Everstinna.jpg

”Aattelin, että sanoja olellisempaa on aina tarina. Se tuntu aluksi hyvältä itealta.”


Noin kertoja sanoo omasta kirjallisesta tuotannostaan, ja siltä ensin tuntuu myös Liksominkin romaanissa. Vaan ei siinä kaikki. Vaikka Everstinnassa on oleellista Lapin kirjailijanaisen elämäntarina, fiktiossa loistavat sanat.

Etenkin lumoaa puhunnan rytmi, suohöyryisenpyörryttävä pohjoisen sanonta. Kuvailevuus kukoistaa kaikissa tunnerekistereissä. Kirjan lopussa on varmuuden vuoksi sanastoja, mutta teksti toimii sellaisenaan, kaikkine kirjakielelle vieraine värityksineen.

Ihmisen luonto tuntuu kielen kaikessa kauneudessa ja kauheudessa. Lisäksi silkat luontokuvaukset huikaisevat, eikä tätä kirjaa olisi ilman Lappia, vaikka muuallakin pistäydytään. Lapin luonnon sulautuminen ihmiseen kuvataan kirjassa pistämättömästi, esimerkiksi näin voimaannuttavasti:

Sielä loputtomana leviävän jänkän uumenissa, matalilla punasilla palsasuon mäthäilä, märilä kuljuila, kirkhaan vihreitten, petolisten rimmeitten keskelä mie kasvoin pikkuhiljaa omaksi ittekseni. Minua rauhotti korkeitten männyitten humina, virkisti talvipakkasten kitinä, ja kuplivavetisten kevätpurojen kilinä anto uskon elämänvoihmaan. Mie kasusuin täytheen ikhään, semmoseksi vallasnaiseksi, paljon nähneeksi naarasuroshirveksi, mistä mulla ei ollu ollu minkhäänlaista aavistusta etes. Luulin aina, että olen etikkaisessa veessä leijuva rahkasammallautta tai jonkulainen lehmä luontheeltani, mutta mie kasvoinki komeaksi sarvipääksi, joka kattoo jokhaista vastaantulijaa semmosilla silmilä, että tämän syän meinaa pysähtyä.

”Mie olen niin kiinostunnu kaikesta siittä mikä minun sisälä ellää, että mie en oikesthaan jaksa kiinostua kenestäkhään muusta.”

Ei everstinnaan voi samaistua, silti henkilökuva vetää imuunsa. Hän on topakka tyttönen, moninainen nainen ja väistyvä vanhus. Hän on tytär, rakastajatar, vaimo, everstinna, eronnut nainen ja – no – puuma. Hän on fasisti, luonnonsuojelija, eränkävijä  ja kulttuurihenkilö. Hän on sihteeri, opettaja ja kirjailija. Hän on hyväksikäytetty, hakattu ja verevä viettelijätär. En voi oikein käsittää, että romaanissa on vain rapiat 150 sivua, sillä niin runsaalta se tuntuu.

Liksom on kertonut haastatteluissa, että hän on suunnitellut romaaneistaan trilogian: ensimmäinen osa Hytti nro 6 käsittelee kommunismia, Everstinna fasismia ja tuleva romaani kapitalismia. Näen  Everstinnan aatekerroksen osana päähenkilön heiluvaa persoonaa, ihmissuhteita ja aikaa, ajankuvaa. Nuori tyttö marssii IKL:n joukossa, sitten naisena hän liehuu sota-ajan saksalaisseurapiireissä ja näkee sodan seurauksia meillä ja muualla. Hän tiesi, missä oli mukana. Hän ei kadu. Mutta kun sota on ohi, himmenevät atteet, tulee muuta.

Elämäntaiteilija-everstinnan kirjailjuus ei romaanissa painotu, silti sekin puoli välittyy komeasti. Haluan kuvitella, että kirjan kirjailijuuskohdat heijastavat myös Rosa Liksomin omaa luomisprosessia – ja olen kaikkiaan vaikuttunut hienon romaanin kielestä, kerronnasta ja kirjan kuvaamasta kohtalosta.

Sen jälkheen ko asetuima tänne sinisseen pirthiin, mie kirjotin ko pörrö. Kirjotuskonheen musta kita sähisi ja karju. Mie vain kattelin niinko ulkoapäin, kuinka sen pikkuset mutta terävät hamphaat alko viskehleen sanoja valkoselle paperille. Mie porreilin kauheassa nostheessa ja pursusin sisästä varmuutta ko mikäki pulluva hete. Mie niinko liukenin kirjan henkilöitten tuntheissiin ja aistimuksiin, joista net lausseet synnyit.

– –

Rosa Liksom
Everstinna
Like 2017
romaani
157 sivua.
Ostin e-kirjan.

Muissa blogeissa: esimerkiksi Lumiomena liekittyy kovan luokan kirjasta ja Jorma Melleri temapautuu omaperäiseen kuvaukseen yksityisestä ja yleisestä.

Everstinna sopii taiteilijaromaanihaasteeseeni.

Taitelijaromaani

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Ikitie elokuvakokemuksena

Epookkielokuva on vaativa laji ollakseen uskottava. Lavastuksen, puvustuksen, puheenparren ja henkilötyyppien tulee loksahtaa ajankuvaan. Ikitie kuvaa 1930-lukua Itä-Karjalassa ja saa minut uskomaan kuvaamaansa maailmaan.

Jussi Ketola (Tommi Korpela) muilutetaan itärajan taakse, ja siellä hänet pakotetaan Jussi Kariksi, Hopea-kolhoosin tiedonantajaksi. Pohjanmaalle jäävät vaimo ja lapset, kun itämaalla pitää perustaa uusi perhe. Elokuva tallentaa Jussin ahdinkoa menneen, olevan ja vääjäämättömän suhteen. Samalla elokuva valaisee 10 000 hyväuskoisen amerikkalaislähtöisen onnelarakentajan kohtuutonta kohtaloa Stalinin vainoharhavaltiossa.

Vaikka historiaa lukeneena tietää, mitä kolhoosilaisille tulee tapahtumaan, elokuvan väkevä voima on siinä, että se vie yksilöihin. Alkupuolen kuvaus tosin pitää minua etäällä, mutta loppupuoli menee ihon alle. Järkyttävät asiat voimistuvat, ja hetkelliset seesteisenkauniit tuokiot puolestaan lohduttavat. Eläytymistä edesauttaa näyttelijätyön luontevuus.

Ikitie

Elokuva on Tommi Korpelan, sillä kokonaisuudessa taitaa olla vain muutama sekunti ilman Jussia ja Jussin jylhää elämänpaloa. Jos etukäteen ihmettelin Sidse Babett Knudsenin valintaa neuvostovaimon rooliin, en tee sitä enää. Vahvuuden ja herkkyyden käväisyt naisen kasvoilla vakuuttavat. Arvosteluissa on huomauteltu Hannu-Pekka Björkmanin nallukkamaisuudesta, mutta minusta juuri pintaleppoisuus tekee hahmosta hyytävän.

Kuvaus myötäilee tarinaa, etenkin maisemakuvat hivelevät, ja toisaalta peittelemättömät lähikuvat puhuttelevat. Syväterävyydellä leikitellään aika paljon, ja silloin kuvan sumeuskin merkitsee. Musiikkitaustassa minua hieman häiritsevät jotkut modernit sovitukset – näytän olevan konservatiivi ajanmukaisuuden suhteen.

Ohjaaja AJ Annila saa Antti Tuurin romaanista toimivan, riipivän tositarinaelokuvan. Romaanina en Ikitietä ole lukenut, mikä varmasti on eduksi katsomiskokemukselleni. Näin en voinut elokuvan aikana ennakoida, kuinka Jussille käy. Jussi on minulle ennestään läheinen hienosta Taivaanraapijat-romaanista, joka kuvaa nuoren miehen kehityksen lisäksi pilvenpiirtäjätyöläisiä, työoloja ja aatevirtauksia 1920-luvun amerikansuomalaisessa yhteisössä. Olen lukenut myös Ikitietä seuraavan Rauta-anturan. Kirjat kuuluvat Tuurin Äitini suku -romaanisarjaan.

Ikitie liittyy Suomen 100-vuotisjuhlintateoksiin, ja sehän sopii, sillä historiaamme kuuluu parempien olojen etsintä niin lännestä kuin idästäkin. Ideologisista syistä on ihmisiä rääkätty niin meillä kuin muualla sekä vähemmistöjä tuhottu – ja valitettavasti niin tapahtuu koko ajan jossain.

– –

Ikitie (2017)
ohjaus AJ Annila
käsikirjoitus Antti Tuuri, Aku Louhimies, AJ Annala
rooleissa esimerkiksi Tommi Korpela, Sidse Babett Knudsen, Hannu-Pekka Björkman, Ville Virtanen, Jonna Järnefelt, Sampo Sarkola
Katso traileri linkistä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus, Romaani

Mila Teräs: Jäljet

Jäljet-romaanin (Karisto 2017) loppusanoissa Mila Teräs kertoo, miten taidenäyttely Ateneumissa ravisti kirjailijan selvittämään, kuka oli Helene Schjerfbeck. Minuun taitelija teki lähtemättömän vaikutuksen teininä näkemässäni naistaiteilijanäyttelyssä, ja Helenen katse seurasi minua vuosikausia omakuvajulisteessa, joka roikkui opiskelijaboksini seinällä. Teräksen tekstistä saan selityksen, miksi minusta tuntui siltä, että julisteen nainen seurasi minua silmillään ja tiesi aina minua enemmän.

Monissa omissakuvissani oikea silmä katsoo ulos kehyksistä, mutta vasen silmäni, sydämeni silmä, haavoittuneen lonkan silmä, repeämä verhossa, se katsoo ilman pupillia sisäänpäin ja etsii.

Samaa konstia käytti Modiglian. Se siitä. Nyt on Teräksen sanamaalaaman kirjallisen muotokuvan vuoro.

Pidän romaanin rakenteesta, johon poimitaan taiteilijan elämästä muutamia vuosia ja paikkoja. Niihin saadaan hyvin upotettua Schjerfbeckin elämän tärkeät ihmissuhteet. Äidin oleellisuus ja suhteen ristiriitaisuus välittyvät hyvin, ja herrat Stenman ja Reuter välähtävät väkevinä kokemuksina. Mietinnät rooleista taiteilijana, tyttärenä ja naisena askarruttavat. Eniten minua säväyttää se, miten kirjassa pohditaan mallien sielun siirtämistä siveltimenvetoihin. Se on suorassa suhteessa taiteilijan ilmaisun ekspressiivisyyteen, jossa yhtyvät sanoin ilmaisematon, voima ja herkkyys.

Jäljet on romaani, josta soisin hullaantuvani täysillä. Se on kirja, josta paljon pidän, mutta sen ja minun väliin jää jotain varauksellista. En esimerkiksi löydä perusteluja sille, miksi haudantakainen ystävä tulee Helenen seuraksi viimeisen muotokuvan synnyttämiseen. Etenkin romaanin alkupuoliskosta löydän selittelevyyttä, vaikka taiteilijan näkemyksessä perätään:

Ei kirjoissakaan tarvita jokaista yksityiskohtaa, vaan totuus tulee paremmin esiin vihjeenä.

Totuutta tässä romaanissa etsitään kauneudesta. Siihen pyrkii kuvataiteilija kaikissa valinnoissaan, jotka liittyvät taiteen tekemiseen. Romaanille ominaista on kielellä maalaaminen, joka välillä tehoaa, välillä vaikuttaa yltäkylläiseltä: ajatukset kiertyvät kysymyksille kuin sotkuinen lankavyyhti; tunnetila sota-aikana muistuttaa kaakelinvihreää kauhua; talviyönä valvoessa aamu imee hangelta viimeisenkin sinisen luumumehun. Välistä teksti muistuttaa myös ajatelmakokoelmaa, sillä tärkeitä havaintoja tippuu tekstiin aforismien tapaan.

Mitä pitemmälle romaanissa etenen, sitä paremmin siinä tulee esille uskollisuus schjerfbeckmäiselle ilmaisutavalla: ”Vihje sielusta on todempi kuin realismin illuusio.” Jäljet antaa viitteitä siitä, kuka voisi Helene Schjerfbeck olla. Totuus ei ole oleellinen vaan vaikutelma, ailahdukset taiteilijan kokemuksista. Kirjailija on hyödyntänyt valtavaa lähdemateriaalia niin, että ihmiseen elimellisesti kuuluva salaisuus säilyy.

Olen lukenut Schjerfbeckistä kaikenlaista, myös Rakel Liehun romaanin Helene. Ihan hyvin tilaa on myös Teräksen Helene-näkemykselle. Myös muut taiteilijaromaanit kiinnostavat minua. Schjerfbeckin ohella minulla on toinen aikalaissuosikki, Ellen Thesleff. Hänestä postasin eilen, tai siis Kati Tervon Thesleff-näkemyksestä romaanissa Iltalaulaja.

Jäljet

”Päästää irti, sulkea suunsa ja siirtyä hiljaa paperiin, suurempaa vapautta ei ole.”

– –

Mila Teräs
Jäljet. Romaani Helene Schjerbeckistä
Karisto 2017
taiteilijaromaani
285 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirja sopii taiteilijaromaanihaasteeseeni.

Taitelijaromaani

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Taiteilijaromaanihaaste

Tämän vuoden mittaan olen havahtunut siihen, että monissa lukemissani kirjoissa päähenkilö on taidealalta. Keskushenkilöinä on ollut etenkin kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja muusikoita. Siispä on aika tehdä katselmus taideromaaneihin, joten haastan sinut postaamaan niistä. Koska en juuri nyt muista yhtään tanssitaiteen edustajaa romaanihenkilönä, julistan haasteen päättyvän 29.4. eli kansainvälisenä tanssitaiteen päivänä.

Taiteilijaromaanihaaste

1. Ilmoittaudu mukaan tämän postauksen kommentissa.
2. Postaa ainakin yhdestä romaanista, jossa taiteilijuus, taiteilija tai taide on keskeistä. Taiteilija voi olla fiktiivinen tai faktisesti taiteillut. Mikä tahansa taideala käy. Viittaa postauksessa haasteeseen (#taiteilijaromaani) ja käytä halutessasi taiteilijaromaanihaasteen banneria.
3. Julkaisen koontipostauksen 29.4.2018.
– Liitä siihen linkki juuttuusi/juttuihisi.
– Voit myös kirjoittaa oman koosteen pohtien taiteilijoiden määrää, laatua, merkitystä tai ylipäätään taiteilijuutta romaaneissa. Liitä oma koostejuttusi linkki koontipostaukseeni.
4. Teen yhteenvedon haasteesta ja julkaisen sen 1.5.2017.

 

Taitelijaromaani

Lähiaikoina esimerkiksi olen postannut Paul Austerin romaanista 4321 ja Kjell Westön romaanista Rikinkeltainen taivas, joissa kirjailijuudella on iso rooli. Mieleenpainuvia valokuvaajia on ollut esimerkiksi Arturo Perez-Reverten (Taistelumaalari) ja Pauliina Vanhatalon (Pitkä valotusaika) romaaneissa. Kevääni kirjakuvataiteilija oli päähenkilö Joel Haatelan romaanissa Mistä maailmat alkavat. Arkkitehti kaupunkivisualistina löytyy Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä – romaanista, ja näyttelijöitä esiintyy Sadie Jonesin kirjassa Ehkä rakkaus oli totta. Noin muutaman mainitsen.

Tänään korkkaan taiteilijaromaanihaasteen Marjo Heiskasen muusikkokirjalla Mustat koskettimet. Julkaisujonossa odottavat juttuni Mila Teräksen Schjerfbeck- ja Kati Tervon Thesleff-romaaneista sekä Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin kirjailijakuvauksesta. Varsinainen tuplajättipotti on Asko Jaakonahon romaani Valon juhla Katri Valasta ja Olavi Paavolaisesta. Ja lisää aivan varmasti ilmestyy toukokuun loppuun mennessä.

P.S. Tämän haasteen rinnalla kannattaa pitää mielessä Oksan hyllyltä -blogin Naisen tie -naistaiteilijaelämäkertahaastetta. Ainakin minä odotan Kati Tervon Thesleff-romaanin Iltalaulaja rinnalle pian ilmestyvää elämäkertaa Minä maalaan kuin jumala.

12 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Petina Gappah: Muistojen kirja

Haluan aloittaa kiittäen käännöskirjallisuudesta. Ilman suomennettuja romaaneja käsitys eri maanosista, kansoista ja kulttuureista jäisi kapeaksi, maailmankuva pannukakkumaisen littanaksi. Vaikka fiktio onkin mielikuvituksen leikkiä, kytkeytyy se johonkin todelliseen, josta se on lähtöisin. Siksi on tärkeää saada käännösromaaneja pienistä, vieraista maista maailman toiselta puolelta, vaikka kirjat olisivat alunperin kirjoitettu englanniksi, jonka moni Suomessakin hallitsee. Ainakin minulle lukeminen äidinkielelläni avaa kaikkia kerrotun tasoja toisin kuin vieraalla kielellä.

Zimbabwelaiseen elämänmenoon minut vie Petina Gappahin romaani Muistojen kirja (Tammi 2017, sujuvaksi suomentanut Tero Valkonen). Albiinonainen Memory (oi tuota nimivalintaa!) odottaa ankeassa vankilassa kuolemantuomiota, koska häntä syytetään valkoisen huoltajansa murhasta. Memory kirjoittaa amerikkalaiselle journalistille muistojaan, joihin kuuluvat pelontäyttämä lapsuus, myynti lempeänetäiselle Lloydille, nuoruusmyrskyt ilmeisen erilaisena vauraassa valkoisessa yhteisössä ja kaventunut elämänpiiri vankilassa.

Memory on koulutettu nainen, jonka älykäs kerronta yhdistää mennyttä ja nykyistä tarkoin havainnoin. Ote on paikoin jopa ironinen, joka tapauksessa teksti ei synkistele traagisista aiheistaan huolimatta. Siinä viehättää omalaatuinen elämäntarina ja jännitysaines: mikä lopulta osoittautuu todeksi? Eikä jutelma lillu irrallisena, vaan ihmisiin vaikuttavat yhteiskunnallispoliittiset suhdanteet siinä kuin suku ja uskomuksetkin.

Välillä pidän henkilökuvausta aika etäisenä, enkä oikein saa irti muusta kuin kertojasta. Hyvälle kirjalle on kuitenkin ominaista se, että edetessään se paranee ja syvenee. Niin käy Muistojen kirjalle. Tehokkaasti se panttaa salaisuuksia loppusivuille, joten jännite kestää. Memory kertoo avoimesti – ja ymmärrettäköön sana monimerkityksellisesti, sillä kertojan asemasta saa tehdä johtopäätöksiä oivan osoittelemattomuuden vuoksi.


Usko ja taikausko vievät syvälle kulttuuriin, jossa enteet, henget ja kiroukset elävät todellisina ohuen sivistyskerroksen alla. Pidän oleellisena sitä, miten kirja käsittelee kohtalon ja sattuman vaikutusta ihmiselämään.  Memoryn elämännäkemysvaakakupissa ne vuorottelevat, ja tähän hän kallistuu:

Tuntuu järkevämmältä ajatella, että kysymyksessä on menneisyydestä tullut ngozi. Kaikki muun olisi liian kamalaa – että tietoinen käsi olisi vastannut kaikesta tästä vain pannakseen minut vankilaan oppimaan elämän suuruutta alleviivaavan läksyn, tai että kaikki tapahtui vain siksi, että minä voin löytää telkien takana elämälle tarkoituksen.

Ihmispolo taitaa maailmassa olla ennakoimattomien vaikeuksien riepoteltavana, mutta merkityksellisiä hetkiä kaikkeen kätkeytyy. Esimerkiksi hyvien kirjojen lukeminen ja hyvien ihmisten alleviivaamaton välittäminen säväyttävät. Niin Memorya kuin muitakin.

– –

Petina Gappah
Muistojen kirja
suomentanut Tero Valkonen
Tammi 2017
romaani
307 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä 

Pasi Ilmari Jääskeläinen ruopii kissanhiekat silmilleni uutuudessaan Väärän kissan päivä (Atena 2017). Tarkennan: yhdenpäivänromaanista sinkoilee tunnelmia, juonenkäänteitä ja käsittelytapoja niin, että silmät on sumentua. Se, mitä näen, on kiinnostavaa.

Kissa vie nyt kieleni, enkä paljasta kirjasta paljoakaan. Romaanissa kertoo kissankokoinen ympäristösuunnittelija Kaarna Marrasvirran kaupungin karnevaalipäivänä, jolloin Kaarnalla on puistonavauspuhe ja vaimolla on tutkimuksensa julkistamispäivä. Onnistuneen päivänalun vaimon ja tyttären kanssa keskeyttää puhelu Kirsikkapuistosta, jossa muistisairas, Kaarnan ammoin maailmankuulu psykoterapeuttiäiti vetelee viimeisiään. Ja siitä käynnistyy vaiheikas matka menneeseen, nykyisyyteen ja tulevaan.

Silloin aika riisuutui edessäni ja paljasti itsensä minulle: näin, että menneisyyden perspektiivi on litteä ja että ne kuukausina ja vuosina mitattavat etäisyydet, joiden perusteella mielemme järjestelee muistikuvat, ovat pelkkä illuusio.

En ehdi kissaa sanoa, kun mieleeni vyöryy valtoimenaan ajatuksia, joita Väärän kissan päivä herättää muistista ja muistoista. Mikä ihminen on itselleen ja muille, kun hän ei enää muista? Mitä ihminen muistaa, kun hän muistaa: omia tulkintojaan, todella tapahtunutta vai muiden syöttämiä vaihtoetototuuksia? Miten paljon toisista on tarpeen tietää tai muistaa? Miten voi lähentyä loitonneita? Nämä kirjan keskeiset teemat koen itselleni tärkeiksi ja teemojen käsittely fantasiaverhottunakin vaikuttaa. Siksi suosittelen humpsahtamista Jääskeläisen kaivamaan kaninkoloon – ups – virittelemään kissankehtoon.

Kissa vieköön, miten Jääskeläinen leikkii allegorioilla ja nimillä. On lapsuusmielikuva ystävästä nimeltä Oberon, keijujen kuninkaana tuttu; vaimon nimi on Minerva, viisaaksi tiedetty; äiti-Alicen nimi tunnetaan ihme- ja peilimaasta. Ja niin edelleen. Pitääkö vielä avata Marrasvirta tai Kirsikkapuisto? Tai murakamilaiset pakkomielteet (tässä pisamat, Murakamilla korvanlehdet) ja kissat? Tai kaikki muut kirjan kissamaisuudet, jotka ovat saaneet alkunsa sanalaskusta: ”Kulje vaikka virsta vaaraa, mut älä katso kissaa väärää.” Ihan kuin Jääskeläinen irrottaisi kaikki esteet ja antaisi vain mennä. Aiemman tuotannon hallitut spefi-maailmat (postauksiani tässä ja tässä) väistyvät karnevalismin tieltä.

En voi sanoa viettäneeni löysiä kissan päiviä Jääskeläisen kirjan seurassa, sillä kyllä lukiessa pitää skarppina pysyä. Spefi-faneille kirja on ehdoton. Samoin lukijoille, jotka pitävät arvoituksellisen unenomaisista romaaneista, jossa on kuitenkin realismin päiväpuoli. Myönnän osaltani, että kirjan alkupuolella närkästyin ”ja sitten heräsin” -tyyppisissä kohdissa, ja joissain kohti työlästyin, kun kertojan päivä vain venyi ja samat mokat toistuivat, mutta helpotuksekseni ne saavat selityksensä kirjan loppusivuilla. Yhden perusarvoituksen keksin aika alussa, ja DDR-kytköksiä pidän tarpeettomina, mutta riittää kirjassa kylliksi mieltä kiehtovia selvittämättömyyksiä.

Fabulointi pitää pitkään pääni pyörällä. Taisin sittenkin liikaa katsoa kirjan kissoja silmiin, varoituksista huolimatta… Tai sitten on syytä lopettaa ja tehdä se Väärän kissan päivää siteeraten:

Anteeksi, olen väsynyt. Ajatukseni harhaa, sanat järjestyvät suussani kummallisilla tavoilla ja tarina suistuu raiteiltaan. Kissoilla tunnetusti on sellainen vaikutus ihmisiin eikä niistä siksi pitäisikään puhua.

Väärän kissan päivä

– –

Pasi Ilmari Jääskeläinen
Väärän kissan päivä
Atena 2017
spefi-romaani
342 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muualla: maagisuus lumosi Leena Lumen.

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahavan edellinen romaani Taivaalta tippuvat asiat kertoo kuolemaan liittyvistä kriisitunnelmista sävykkäästi ja jopa toiveikkaasti. Myös uutukainen Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus 2017) kuvaa kriisiä, nyt ei tavallisinta sellaista mutta yhtä kaikki sitä, mitä on luopuminen siitä, mihin on uskonut.

Aamiaispöydässä kymmenen vuoden liiton jälkeen mies kertoo vaimolleen olevansa nainen. Todellisuus muuttaa sen hetken jälkeen luonnettaan. Kun mies siirtyy muodonmuutosprosessiinsa, nainen ajelehtii mielessään myrskystä toiseen, karilta aavalle, rannattomilta ulapoilta maahan, jota ei ollut. Merihenkinen kuvailuni ei ole sattumaa, sillä suhdemyllerryksen rinnalla kulkee Kolumbuksen matka Intiaksi luulemaansa Amerikkaan. Eli mikään ei ollutkaan sitä, mitä sen luuli olevan.

Löytöretki. Ei, ei. Ei täältä löydy mitään, täällä vain katoaa.

Rinnastus toimii erittäin hyvin. Jos romaani kertoisi vain avioliiton haaksirikosta ja sukupuolenkorjauksen vaikutuksista vaimoon, se ehkä jähmettyisi. Niin uskon. Nyt allegorisuus puhuttelee, se myös ankkuroi yksittäistapausta siihen, että myös isossa mittakaavassa sattuu sellaista, ettei olekaan löytänyt sitä, mitä luuli löytäneensä.

Mitä yritän siis sanoa?

Oli meri, oli tuuli, oli aika.
Oli pöytä, oli keittiö, oli mies.

Ei ollut mitään.

Kirjassa ei ole sivunumeroita – se kertoo myös paljon kertojan kokemuksesta tyhjän päällä. Ja Ahava istuttaa proosatekstiin runoa. Kertojan kaaos on sellainen, ettei sitä voi perusproosalla kuvata, siksi viitteellinen ja fragmentaarinen kerronta tavoittelee kokemusta. Kertojan tuntemuksissa yhdistyvät perusteellinen petetyksi tuleminen, fyysinen kaipaus, viha rakkaudesta luopumisesta, häpeä omasta näkökyvyttömyydestä miehen suhteen – kaikkea sellaista ydintä vihlaisevaa, jota on vaikea verbalisoida. Silti kieli on selkeää, monin osin teksti etenee tiukin virkkein ja elävin havainnoin.

Kuule Cristóbal. Eihän se löytämäsi manner muistuttanut Intiaa yhtään. Rehellisesti, Cristóbal. Eihän siellä ollut merkkiäkään palatseista, kaupungeista, laivastosta, suihkulähteistä – mistään mitä Marco Polo oli matkakertomuksissaan kuvaillut.

Hienosti minusta toimii se, miten Kolumbus-osuudet ensin erottuvat aika selkeästi omikseen, sitten vähitellen sulautuvat kertojan nykyhetkeen. Kerronnan ja kielen rajojen ylityksiä tapahtuu monella lailla. Yksi vaikuttavimmista on se, miten sanaluokat siirtyvät paikoiltaan; Intia oli adjektiivi. Myös pronominit häviävät välillä kertojalta.

Ennen kuin mieheni katoaa

Ennen kuin mieheni katoaa vaikuttaa vereslihaiselta prosessilta. Se hämmentää käsittely- ja kerrontatapojen aaltoliikkeellä, joka vähitellen vie hiekkaa proosan jalkojen alta mutta siten upottaa yhä syvemmälle kokemukseen. Se tekee vaikutuksen.

Ehkäpä koko autofiktiivinen romaani on merikartta, jonka avulla voi uskoa, että karikolta voi selvitä selville vesille.

Siinä hän seisoo ja sanoo: me jokainen voimme irrota.

– –

Selja Ahava
Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017
romaani
– sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

15 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Pauliina Lindholm: Komendantti

– Kellukaa, sanoi isoisä käheästi. – Kellukaa ja kuunnelkaa. Odottakaa oikeaa hetkeä. Kaikki tapahtuu itsellään ja oikein, kun maltatte odottaa ettekä pelkää. On hulluutta luulla, että voitte ohjailla veden ja maan ja ilman väkeä mielenne mukaan. Kellukaa, katsokaa noita!

Ja komendantti Augustin Ehrensvärd katsoo meduusojen leijailua vedenpinnan alla. Ei komendantin kellumisesta tällä erää enempää, mutta minä totisesti kellun Pauliina Lindholmin kerronnan aalloilla. Komendantti (Otava 2017) on romaani, jossa kieli, kerronta ja tarina upottavat ja nostavat pinnalle miellyttävästi –  ojentaudun ja antaudun sen nautittavasti kannattelevaan virtaan, joka vie Viaporiin 1748.

Komendantti

Pitkään luin romaania sillä ajatuksella, ettei juoni ole tässä merkityksellinen vaan tarina. Romaanissa kronologisen etenemisen mukana ajelehtii tilanteita ja tapahtumia, jotka viistävät toisiaan mutta joiden yhteydestä ei niin tarvitse piitata. Komendantti kohoaa kuvailun taiteeksi, tuokiokuvien valloittavaksi kertomushelminauhaksi. Aikaan sopiva ilmaisutyyli ja voimakkaita mielikuvia herättävät väläykset usein jopa huikaisevat.

 

”Huominen suhisi ilman halki vastaan kuin tykinkuula. Enää ei ennättäisi väistää.”

 

Luen Komendanttia hitaasti, viivytellen ja maistellen. Vähittäin valkenee, että onhan romaanissa juoni, ei vain vangitsevia tilannekuvia. Siinä katsastetaan, kuinka Ehrensvärd selviää Viaporin rakentamisesta ja rahoituksesta sekä suhteesta Helsingin ja Tukholman valtaapitäviin sekä Suomenlinnan väkeen. Oikeamielisyyteen ja jonkinmoiseen säädystä riippumattomaan arvonantoon pyrkivä komendantti tutustuu myös köyhään kalastajavaariin ja hänen pojantyttäreensä Annaan. Romaanissa on toveruutta, rakkautta, valtakähmintää ja huijaamista – vaan ei aivan tavanomaiseen tapaan. Se viehättää.

Yleensä parun fokusoinnin perään. Komendantissa aiheita ja henkilöitä vilisee. Haluaisin viipyä isoisän ja tytön luona, isoisän luonnonlääkintäpuuhissa, komendantin keittiössä, makuukammarissa ja piirustustuokioissa, upseeriston juomingeissa, linnoitustyön kesäöiden valossa, rakennusurakan rapaisissa vaiheissa, kateellisen kaupunkiporvariston kamareissa ja köyhälistön arjen askareissa. Viivynkin. Ja ihmettelen, miten kirjailija saa tuon kaiken ylenpalttisen tuntumaan tarpeelliselta ja uskottavalta.

 

”- Olette eriskummallinen mies, Komendantti.”

 

Ehrensvärd kohoaa keskiöön. Päähenkilöä seuraan sivusta, mutta saan lukea myös hänen päiväkirjakatkelmiaan ja kirjeenvaihtoaan. Kiehtovan kuvan saan tästä sivistyneestä monitaiturista, jolla on strategista silmää politiikan ja ihmisten suhteen.

Velvollisuus! Minun työtäni säätelee velvollisuus. Minua raastaa se, että joudun antamaan kauneudelle periksi velvollisuuden vuoksi. Kun piirrän bastionia, minä lasken koko ajan, miten se säilyy ehjänä kun ammukset sitä kivittävät. Kun seuraan tykinputken valua, käsken valumestaria seuraavaksi tuhoamaan täydellisen työnsä poraamalla putkeen reijän. Että sillä voi ampua ja hajottaa ja tappaa. Miten minäkin halusin olla taiteilija ja luoda vain kauneutta, mutta minulla on velvollisuus. Minulla on velvollisuus ja minulla on yksinäisyys…

Lindholmin kirja saa hinkuamaan lisää tietoa Suomenlinnan rakentamisesta ja rakentajasta. Romaani kuvittaa elävästi ajan, paikan ja päähenkilön taustatekijöineen.

Tekee mieli tuoda tämän lukukokemuksen rinnalle romaani toisesta Helsingin rakentajasta EngelistäJukka Viikilän romaani Akvarelleja Engelin kaupungista, arkkitehdin yöpäiväkirja, esittelee tsaarinaikaisen Helsingin synkkämielisen rakentajan; Komendantti puolestaan kuvaa Suomen Ruotsin vallan aikaista asemaa lännen ja idän tallattavana sekä siihen liittyen pikemmin päiväpuolen eläjää, visionääri-Ehrensvärdiä. Herra Komendantin pimeä puoli on lähinnä toikkarointia valoisassa kesäyössä, moniuloitteinen henkilö silti perhe- ja urahuolineen. Kumpikin Helsingin muotoilija on totisesti fiktionsa ansainnut. Enkä lainkaan ihmettele, miksi Komendantti-romaani voitti Suomi 2017 -romaanikilpailun.

 

– –

Pauliina Lindholm
Komendantti. Viapori 1748
Otava 2017
esikoisromaani
300 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja postaa kirjasta samaan kellonaikaan. Kurkista Arjan arvioon!

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

John Galsworthy: Omenapuu

Klassikkohaasteen kunniakkaalla viidennellä kierroksella kaivelin lapsuudenkotini kirjahyllyjä. Nappasin sieltä John Galsworthyn Omenapuun (1916, suomenkielinen 11. painos 1982). Tältä Nobel-kirjailijalta en ole aiemmin mitään lukenut, vaikka olen viettänyt elämyksellisiä hetkiä The Forsythe Saga -tv-dramatisoinnin parissa (Granada Television / ITV 2002).

klassikkohaaste-5

Tekstiluola-blogin Tuomas kokoaa tämänkertaisen klassikkohaasteen postaukset.

Pienoisromaanissa kehyksen muodostaa avioparin hopeahääpäivän merkeissä tekemä retki maaseudulle. Frank Ashurst tunnistaa seudun tutuksi opiskeluaikaiselta kesäreissusta. Sillä aikaa, kun rouva taiteilee niityillä, herra lähtee kiertämään maisemaa. Samalla tarina siirtyy nuoruuden kesään.

Omenapuun pintaan piirtyvät nostalgiset muistot maaseudun luonnosta, joutilaasta vaeltelusta ja omenapuunkukan lailla hehkuvan maalaisneitosen kohtaamisesta. Tavallaan kyse on tavallisesta tarinasta: viattomanyksinkertaisen töllintytön haksahduksesta herraspoikaan.

Huomaan ärsyyntyväni asetelmista sivistys/maaseutu, akateeminen ylemmyys  / yksinkertainen maatalotouhu. Olen jossain vaiheessa heittämässä klassikkovalintani kesäheinikkoon. Vanhanaikainen mieshegemoninen romantiikka tökkää. Luen kirjan kuitenkin loppuun ja huomaan katsantokantani heltyvän ja tarinaterän löytyvän.

Ja hän palasi omenapuun juurelle. Mutta tyttö oli poissa. Poika kuuli kahinaa, veräjän narahtavan, sikojen äännähtävän. Tytön asemesta vain vanha omenapuu! Hän kietoi käsivartensa sen ympäri – äsken hän oli syleillyt tytön pehmeää ruumista! Karhea sammal poskea vasten – äsken siihen nojasi tytön pehmeä poski! Vain metsän tuoksu oli sama. Ja hänen päänsä päällä ja ympärillään näyttivät kukat hehkuvan ja hengittävän elävämpinä ja kirkkaimpina kuin milloinkaan ennen.

Nuoruuden kesän kuvauksessa viehättää heräävän luonnon yhteys nuorukaisen hehkuvaan tunneviritykseen. Myös tavoitan hyvin sen, miten nuori ihminen irrallaan arkitodellisuudesta heittäytyy hetkeen ja toisaalta taas havahtuu säätynsä juurruttamiin toimintamalleihin, kun palaa omaan ympäristöönsä.

Omenapuu päätyy lopulta elämänkulun punnintaan. Alatekstinä kulkee miehen ääneen lausumaton arviointi tehdyistä elämänvalinnoista. Selviää myös se, että valinnoilla on seurauksia, jotka eivät koske vain valintojen tekijää. Minun kirjavalinnallani on se seuraus, etten kaikkiaan kadu lukukokemustani. Tulipa luettua hetkittäin menneen maailma lumoa levittävä tarina. Seuraavalla kierroksella sitten valitsen taas jotain ihan muuta.

– –

John Galsworthy
Omenapuu
The Apple Tree 1916
suomentajaa ei mainita
WSOY, 11. painos 1982
112 sivua.
Löytyi isävainaan kirjahyllystä.

Löysin yllätyksekseni monia Omenapuun lukeneita: Luettua elämää, Kirja vieköön!, P. S. Rakastan kirjoja, Kirjojen kamari, Ullan luetut kirjat, Lumiomena, Kirja-aitta ja Hyönteisdokumentti.

Klassikkohaasteen 31.7.2017 postauksiin pääset tästä linkista: Tekstiluola.

Aiemmat klassikkohaastepostaukseni:

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
William Shakespeare: Romeo ja Julia
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa
Anna Ahmatova: Valitut runot

14 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, haaste, Romaani

Jarkko Laineen Turku

Turku on minulle tunnelmia, valojen ja varjojen kaupunki.

Näin on kirjoittanut Jarkko Laine (1947 – 2006). Niin minäkin voisin, jos osaisin kirjoittaa kuin hän. Laine kirjoitti paljon – ja paljon nimenomaan Turusta. Valtavan kahluutyön Laineen teksteihin Turku-näkökulmasta ovat tehneet Homo aboensis -kirjan (Sammakko 2017) toimittajat Jussi Keinonen ja Joni Pyysalo.

Kokoelmateos on varsinainen silppu. Siinä on katkelmia Laineen erityyppisistä proosateksteistä ja runo-otantoja. Turun ja lähiseudun paikannimin aakkostettu eteneminen vie kirjasta ison osan, ja muutaman sivun runosikermä tuntee saman nimen kuin koko kirja, Homo aboensis. Kirjan lopussa esitellään lyhyesti Laineen asuinpaikat ja biografia.

Kuvailen kirjaa siis silpuksi, mikä ei ole moite vaan silkka sisältökokemus. Kirja on häpeilemätön kotiseuturakkauskirja. En tiedä, miten se puhuttelee ulkopaikkakuntalaisia, mutta Turusta edes jotain tietäviä se varmasti sykähdyttää. Voi jakaa, verrata ja maistella kokemuksia.

Koska opiskeluvuodet vietin Turussa ja niitä aikoja ja paikkoja välillä haikailen, kirja huvittaa minua. Mikä voisi olla parempaa matkalukemistoa minilomalla Turussa? Mikä voisi olla mainiompaa ääneen luettavaa matkakumppanilleni, joka on lapsuutensa asunut samoilla Martinmäen kulmilla kuin Jarkko Laine? Ei tarvinne vastata omiin kysymyksiin, silti: hohdokasta on lukaista Laineen sanoja juuri samoista paikoista, joilla reissullani pysähdyn tai joissa olen aikanaan käynyt – erilainen matkaopas, joka tekee tutusta uuden.

Kunnia kirjalle myös siitä, että se herättää kiinnostuksen Laineen teoksiin, sillä monet runot innostavat ihailemaan ilmaisukykyä. Kirjassa on myös paljon katkelmia etenkin teoksesta Soutajat Aurajoella, jonka nasevat sanontatavat miellyttävät.

Seuraavaksi silppuan kirjaa mikro-osiin, omaan matkaani häpeämättömästi sovittaen.

Aurajoki

Aboensis Aura (2)

– – / En tarkemmin / osaa kertoa, / mitä joki meille puhuu, / mutta jälkeen aamupäivän, kiireen, työn / kun saapuu hameet, lahkeet, öiset autot, / jälleen valkokankaalla / itseni näen, / joukossa väen, veden ääreen pysähtyneen.

Föri

Aboensis Föri

– – / Sylki putoaa jalkakäytävälle. / Lautta kolahtaa laituriin. / Tungeksii ihmisiä, polkupyöriä, mopoja. / Taivaalle tuprahtaa valkea savu. / – –

Martinmäki

Aboensis MArtinmäki

– -. Vanhoissa valokuvissa, jotka esittävät pommitettua Martinmäkeä, kirkko näyttää oudolta, ja kestää hetken ennen kuin huomaa sen johtuvan siitä, että tornin kellossa ei ole viisareita. Onko se Buñuelia vai Dalia, unta kuitenkin. – -.

Ruissalo

Aboensis Ruissalo

Vesi kananlihalla. Sataa. / Kukaan ei enää viivy rantapaviljongissa / kun on syksy, hajut tuntuvat voimakkaina / kuin olisivat tarttuneet vaatteisiin. / Ainainen puhe muutoksesta, / vaikka lähdettävä on vain kerran, / eikä kenenkään mieleen tule lähteä tänään.

Suomen Joutsen

Aboensis Suomen Joutsen

Turkulainen jota Walt Disney saa kiittää menestyksestään, ilman Joutsenen apua olisi Mikki Hiiri ollut kalanruokaa jo kauan sitten.

*

Suosittelen ilman muuta reissua Turkuun! Vinkkaan, että paraikaa näytillä on kaksi mielenkiintoista näyttelyä, joilla voi katkaista vaeltelun kaupungilla. Niistä lisää tässä linkissä.

– –

Homo aboensis. Jarkko Laineen Turku
Toim. Jussi Keinonen & Joni Pyysalo
Sammakko 2017
Tekstikokoelma
211 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot, Esseet, Romaani

Laura Lehtola: Takapenkki

Mikä ilo on saada nauraa makeasti lukemalleen! Ääneen tyrskimään minut saa Laura Lehtolan romaani Takapenkki (Otava 2017).

Kirjassa on kolme kertojaa: kuuttakymppiä lähentelevä Tuula sekä teinit Aleksi ja Elina. Tarinan aikana he kohtaavat, sillä Aleksi käy Tuulan ohjattavana työvoimatoimistossa, ja Aleksi tuntee Elinan kouluajoilta, hmm, ovatpa tehneet myös lähempää tuttavuutta. Elina ja Tuulakin tapaavat, ja se tapahtuu aika erikoisessa tilanteessa. Tarina alkaa kunkin henkilön taustoituksella ja kiihtyy sovelletuksi road movie -meiningiksi. Juoni nykii loppupuolella, mutta kyllä meno silti virkistää.

Teinien välityksellä romaanissa käsitellään vakavia teemoja. Vanhemmitta vaille jäämisen vaikutuksia kirja katsoo kahdelta taholta: Aleksi on eksentrisen isoäitinsä kasvattama orpo ja Elinan vanhemmat ovat kiinnostuneempia muista suhteista kuin yhteydestä tyttäreensä. Aleksissa nähdään syrjäytymisvaara ja sossu-leiman itseään toteuttavan ennusteen nurja puoli. Tärkeä kirjan teema on viranomaisten kapeakatseisuus ja herkkyys leimata.

Mutta se nauru! Se pulppuaa etenkin Tuulan osuuksista. Tuulan avioliitto on rutiinien tasoittama, mutta nyt pukkaa kriisiä ainokaisen lapsen muuttaessa pois kotoa. Tuula totisena kertoo avioliitostaan, äitiydestään ja havainnoistaan. Tämän virkanaisihmisen pienet kummallisuudet, jotka takaavat hänelle turvallisen elämän, näyttäytyvät lukijalle huvittavuuksien ketjuina. Nautin esimerkiksi siitä, miten Tuulan ja aviomiehen odotukset toisiaan kohtaan ovat selvää mars- ja venus-osastoa – maanläheisesti ja kaikella rakkaudella.

Kaikkien kertojien ihmissuhteita, nykyisyyttä ja mennyttä annostellaan harkiten ja osoittelematta, mikä antaa lukijalle keksimisen nautintoa. Se, että kertojat kuvailevat toisiaan, tarjoaa vinkeää ristivalotusta. Huumori huokuu tilanteista, erilaisten todellisuuksien kohtaamisista. Etsin kiivaasti sopivia sitaatteja, mutta EI. Eivät ne anna irrallisina oikeaa kuvaa siitä näppäryydestä, millä Lehtola loihtii henkilöistä tuttuja ja saa heidän toimintansa huvittavaksi. Kirja ymmärtää ja rakastaa henkilöitään, ja siksi Takapenkin komiikka tekee hyvää.

Tekee mieli lukea kirja uudelleen siten, että poimin vain Tuulan osuudet. Ei ole erityistä syytä kirjan nuorisoa syrjiä, sillä hupaa hekin saavat aikaan, ja samalla vakuuttavan osoittelematta kirja kertoo luokkaeroista sekä kokemattomien nuorten tavoista toimia ja ratkoa asioita. Nyt vain vanhemmat naiset vetoavat eniten, Tuulan ohella mie-kieltä ketterästi käyttävä Aleksin äidinäiti.

Takapenkillä hytkyin suurimman osan aikaa. Lopusta olisin napsaissut sivun verran pois ja pahimpia virkakuntayksinkertaistuksia monipuolistanut, mutta mitäpä siitä. Kyytiin vain!

Takapenkki

– –

Laura Lehtola
Takapenkki
Otava 2017
romaani
270 sivua.
Sain kirjan yllätyksenä kustantajalta.

Samalla kellonlyömällä kirjasta postaa Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

8 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

HiljaisuusEn ole aikaisemmin tutustunut Laila Hirvisaaren kirjoihin. Autoilun oheen otin äänikirjan Hiljaisuus (Otava 2016). Kuljin sen mukana sodanjälkeiseen Etelä-Karjalaan, vaikka ajoin pääsiäisen viettoon Hämeeseen. Kuuntelusta on siis jo jonkin aikaa.

Hiljaisuus kertoo 9-vuotiaasta pikkutytöstä, joka ei sota-ajan trauman vuoksi puhu. Ingan käänteentekevää kesää ja alkusyksyä pohjustaa kevätjuhla, jossa selviää, miten isovanhempien kasvattamaa Ingaa kiusataan koulussa ja kyläyhteisössä. Lisäksi Inga ontuu, muttei suostu korjaavaan leikkaukseen. Orpous, yksinäisyys, mykkyys, nilkuttaminen, painostavien salaisuuksien hautominen – erilaisuus todella paistaa romaanin päähenkilöstä.

Entä se käänne? Siihen liittyy kontakti ensimmäiseen vertaiseen, puoliorpoon Joeliin, ja kokemus siitä, että on ihmisiä, jotka ovat hänen puolellaan. Lopun traumakäsittely ja jymy-yllätys huipentavat draaman kaaren.

Ingan herkän maailman välittyminen on romaanin parasta antia. Sulkeutumisen ja erilaisuuden tunnot ilmaistaan riipaisevasti. Pieni hierre syntyy siitä, että lapsenomaisuuteen sisältyy roppakaupalla pikkuvanhuutta. Niin Inga kuin Joelkin ovat poikkeuksellisen kypsiä lapsia. Toisaalta on perusteltua, että isovanhempien kasvattamat lapset sotakokemuksineen voivat olla sellaisia. Harmillisesti romaanin henkilöt ovat aika rajoitetusti vain joko hyviä tai ymmärtämättömiä. Sanomattoman selvästi kaikkiin vaikuttaa sota-ajan jäytävien menetysten läheisyys.

Kun vertaan mutismiaiheen käsittelyä Linda Boström Knauskårdin romaaniin Tervetuloa Amerikkaan, jossa myös tyttö vaikenee kriisin seurauksena, makumieltymykseni selvästi kallistuvat ruotsalaiskirjailijan puoleen. Luonnollisesti kuvaustapa,  -aika ja teemat ovat kovin toisenlaisia.

Hirvisaaren romaanissa ympäristö ja tavat hahmottuvat tarkasti. Hieman ihmettelen sitä, miten joka luvussa kerrataan joitain tietoja edellisistä luvuista. Se tuo tekstiin kömpelyyttä, ja romaani vaikuttaa muutenkin vanhahtavalta. Ajattelen parhain päin niin, että siten siitä henkii kuvausajan 1940-luvun tyyli ja tunnelma. Tietynlainen naiivius sopii hyvin aiheeseen ja käsittelytapaan, jossa tavoitetaan lapsen kokemusmaailma. Äänikirjana teksti soljuu ilmeikkäästi Elsa Saision lukemana. Ja sanottakoon vielä, että sanoma siivilöityy selvästi: pienimmät ja satutetut ansaitsevat kaiken huolenpidon, ymmärryksen ja tuen.

Hyvä niin, että on kirjoja kaikenlaisille lukijoille. Hirvisaari on kuulunut myyntitilastojen kärkeen, hänen kirjoilleen riittää lukijoita, monet naisia – siksi kirja natsaa kuluvaan naistenviikkoon. Tämä vuoden naistenviikolla on mukana noin 30 blogia. Itse olen jo postannut Kristiina Vuoren, Jojo Moyesin, Camilla Greben, Elena Ferranten ja Raili Mikkasen kirjoista.

Naistenviikko2017

– –

Laila Hirvisaari
Hiljaisuus
Otava 2016
Otavan änikirja noin 5 tuntia 6 minuuttia
Lukijana Elsa Saisio.
Testasin Storytel-palvelua.

Muita postauksia, joiden perusteella Hiljaisuus eroaa kirjailijan perustyylistä, esimerkiksi Kirjakaapin avain, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa ja Kirja ja kynä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Raili Mikkanen: Hilja

Naistenviikko2017Naistenviikkoa vietetään kirjablogeissa (haaste tässä), joten sopii julkaista juttu teemaan sopivasta elämäkertaromaanista. Raili Mikkasen kirja Hilja. Yksi maailman ensimmäisistä kertoo Hilja Liinamaa-Pärssisestä (1876 – 1935), joka valittiin ensimmäisten naisten joukossa Suomen eduskuntaan. Kirjan lopussa Mikkanen tekee vielä Hilja Pärssisestä elämäkertatiivistyksen.

Mietin, miten ihmeessä nainen saattoi silloisissa oloissa ehtiä tekemään hiljat, kun ottaa huomioon liikkumiseen ja viestintään tarvittavan ajan ja vaivan. Opettajantyönsä ohella Hilja veti monenlaisia kulttuurikerhoja ja siinä sivussa opiskeli kieliä sekä kirjoitti runoja. Kappalaisen ahkera tytär vaihtoi isän uskon yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden aatteeseen. Hän heräsi Viipurissa työväen naisten ja lasten surkeisiin oloihin, liittyi sosiaalidemokraatteihin ja päätyi samantien johtotehtäviin ja ensimmäiseen eduskuntaan.

Poliitikkona Hilja ajoi tinkimättömästi naisten ja huono-osaisten asiaa, teki esityksiä varten taustatyötä ja opintomatkoja. Itsenäistymisen ajan poliittisessa kaaoksen seurauksena hän vaelteli kaksi vuotta Neuvostoliitossa, ja sen jälkeen hän joutui Suomessa vankilaan. Kansalaisoikeuksien palauttamisen jälkeen Hilja pääsi jatkamaan eduskuntatyötä, mutta sairastui vakavasti.

Hilja

Koska kyse on romaanista eikä tietokirjasta, tavoite on saada irti jotain persoonasta, ei vain tekoja. Romaanin Hilja on herkästi innostuva heittäytyjä ja sanavalmis asioiden edistäjä. Avioliitto rauhaa rakastavan puolison kanssa vaikuttaa aluksi harmoniselta mutta vaimon urakiito ja lapsettomuuden suru nakertaa salavihkaa suhdetta. Hiljalle luottamus tai sen menettäminen merkitsee kaikkea. Välillä teksti syöksyy Hiljan tunteisiin, välillä se liukuu pinnalla tapahtumia raportoiden.

Romaani rakentuu siten, että Hilja kuolinvuoteellaan kokee väläyksiä elämänsä varrelta. Niissä on menestyksen, onnen, uurastuksen, epätietoisuuden ja pettymysten hetkiä. Koska Hilja on paatoksellinen runoilija ja julistaja, tekstin lomaan sopivat Hiljan autenttiset runot. Tässä yksi säkeistösitaatti, joka kiteyttää aateydintä:

Mut nähkää, nainen jo valveutuu
ja katkoo kahlehen inhan.
Ja voimakas, kasvava edistys
saa vauhdin uuden ja vinhan.

Raili Mikkanen aivan oikeutetusti muistuttaa kirjallaan tästä suomalaisista edelläkävijänaisesta ja hänen ihmisten yhtäläisiin oikeuksiin tähtäävästä uutteruudestaan. Tämäntyyppisten elämäkertaromaanien ansio on se, että ne herättävät unohduksesta poikkeusyksilöitä, jotka ovat pohjustaneet nykyistä hyvinvointia. Hyvinvointivaltio tasa-arvotavoitteineen ei ole syntynyt itsestään eikä pysy itsestään selvästi.

– –

Raili Mikkanen
Hilja. Yksi maailman ensimmäisistä
Robustos 2017
elämäkertaromaani
320 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa: Leena Lumi.

Jos haluat tosipohjaisen elämäkertaromaanin rinnalla tutkiskella naisnäkökulmaista silkkaa fiktiota samasta ajasta, yhteiskunnallisista oloista, ensimmäistä eduskuntaa edeltävästä naisten vaalityöstä, eduskunnan istuntokausista sekä maan ajautumisesta sisällissotaan, suosittelen Enni Mustosen romaanisarjaa Järjen ja tunteen tarinoita.

Ja vielä tästä naistenviikosta: mukana on melkein 30 kirjablogia postailemassa naisteemasta. Mukana olevat blogit luettelen tässä jutussa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Kesän aikana on kerätty hömppäkirjalistoja (#hömppäkirjalista). Laadin kesäkuussa omani, ja täytyy myöntää, että vaikeaa se oli. Ensinnäkin hömpän määrittely ei ole yksinkertaista, ja toiseksi listatarjokkaita oli yllin kyllin. Yksi listalle sopiva kirjailija olisi mielestäni ollut Jojo Moyes. Olin listaa rustatessani lukenut kolme suomennosta (tässä, tässä ja tässä), tämä uusin odotti vuoroaan: Parillisia ja parittomia (Gummerus 2017).

Parillisia ja parittomia on hömppää parhaimmillaan. Kirjan mittaan monin vaihein joutuu odottamaan, että hyville ihmisille käy hyvin. Moyesin eduksi on luettava se, että juuri ne vaiheet korottavat kirjan keskivertoa korkeammalle.

Parillisia ja parittomia

Moyesin romaanin henkilöissä on ytyä, ja heidän epäonnen hetkiinsä eläytyy vaivattomasti. Erityisansioita tulee köyhyysrajan todenoloisesta kuvauksesta ja lapsien ominaislaadun kunnioituksesta. Jess on kolmikymppinen kahden lapsen yksinhuoltaja. Tosin teinipoika on hänen ex-miehensä, mutta se sopii Jessin avaraan perhekäsitykseen. Juoni kilpistyy siihen, että Jess raha-asioiden ratkaisun toivossa tekee yhden vikapäätöksen ja yhden epätoivoisen matkan. Jälkimmäinen on reissu Skotlantiin, jotta 10-vuotias nerotytär pääsee matematiikkaolympialaisiin. Sattuma saattaa autokuskiksi Jessin siivousasiakkaan Edin, joka tuskailee äveriään elämänsä taitekohdassa.

Hellää kohta minussa hiertää lasten kokemat vääryydet, myös rahan puutteesta johtuvat ratkaisut tuntuvat palana kurkussa. Jessille pesueineen toivoo kaikkea hyvää, ja kirjan mittaan ala- ja ylämäet vaihtelevat tunteita heilautellen. Mukavasti joukkoon mahtuu myös koomisia kohtia. Ja romanssi, sehän on väistämätön, ja ohittamatonta on myös se, etteivät asiat ratkea tuskattomasti.

”Uskotko sinä oikeasti, että asiat voivat muuttua?” Tanzien Silmät olivat suuret ja tummat ja epäluuloiset.

Jess laski veitsensä ja haarukkansa. ”Taidanpa uskoa, kulta. Toki meillä kaikilla on ankeat hetkemme. Mutta kyllä minä uskon niin.”

On Parillisia ja parittomia -romaanissa myös sanomaa: virheitä sattuu ja asioiden on tapana järjestyä. Ei silti kannata kuvitella, että asiat ovat hyvin, mutta siitäkin selvitään. Tällainen elämänmakuinen hömppä viihdyttää ja vapauttaa omasta arjesta. Ja sopii se mainiosti myös naistenviikkoon, mikä EI tarkoita sitä, että vain naisille sopii hömppä. Naisille sopii MYÖS hömppä, kenellepä ei, kun tavoittelee rennonletkeitä lomapäiviä. Ja naisille sopii, vaikka mikä! Katsopa noin 30 kirjablogista, jotka osallistuvat naistenviikkohaasteeseen: ideasta esimerkiksi tässä linkissä.

Naistenviikko2017

– –

Jojo Moyes
Parillisia ja parittomia
suomentanut Heli Naski
Gummerus 2017
romaani
482 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muualla mm. Kirsin Book Club mielistyi, Kirjasähkökäyrä totesi rakastettavaksi rakkaustarinaksi, Järjellä ja tunteella löysi vakavien aiheiden keskiöstä romanssin ja Lillin kirjataivas nautti hömpästä välipalasta.

Naistenviikon kunniaksi olen jo postannut tämän viikon nimipäiväsankarin Kristiinan Vuoren romaanista Filippa.

8 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Kristiina Vuori: Filippa

On ilo ja kunnia aloittaa naistenviikko ja siihen liittyvä kirjabloggaajien naisteemainen haasteviikko tällä kirjalla (haastejulkistus tässä ja muistutus tässä). Postailen päivittäin jostain naisen kirjoittamasta kirjasta – tästä se lähtee!

Naistenviikko2017

Ensinnäkin ihmettelen, miten Kristiina Vuori kykenee vuosittain julkaisemaan vankan historiallisen romaanin, joka on paneutuvan taustatyön tulosta. Toisekseen totean, että päästyään 1500-luvulle, hän kertojana kohentuu. Kolmanneksi: kuudes romaani Filippa (Tammi 2017) on mielestäni Vuoren paras.

Olen lukenut myös Kaarnatuulen (Tammi 2016), joka jäi postaamatta (muista lukemistani Vuoren romaaneista tässä ja tässä). Siinä kerrotaan päättäväisestä turkulaisesta kauppiasrouvasta, jolla on tosielämän esikuva Valpuri Innamaa. Vaikka kerronta on paikoin tehokasta, kokonaisuus tuntuu ohuelta. On siksi ilo kohdata Valpuri hetkellisesti Filippassa poikkeavana sivuhenkilönä, nyt pontevana porvarisneitona ja nuorena rouvana ennen hänen Kaarnatuuli-vuosiaan.

FilippaMyös Filippassa on tosipohjaa, sillä romaani kertoo Flemingien suvusta 1500-luvulla. Joitain katkelmia romaanissa on Filippa Flemingin (k. 1578) testamentista, muuta kirjallista tietoa veljiensä varjoon jääneestä naisesta ei juuri ole jäänyt. Veljet Joakim ja Klaus historialähteistä löytyvät, ensimmäinen melkomoisena vempulana, jälkimmäinen sotaisena räyhähenkenä. Nyt pääsee Vuoren välityksellä naimattoman vallasnaisen asemointiin. Vallalla tallotaan, ja se, mitä sallitaan miehille, on kaukana naisille sallitusta.

Filippa vie keskelle lukuisia suvun kartanoita ja hovijuoruja, sillä kulloisenkin kuninkaan suosion aallonharjalla ja -pohjalla vuorotteleva vauras ja riitaisa perhe sukkuloi vallan linnakkeissa. Kustaa Vaasa vierailee Flemingeillä ja Flemingit Turun ja Tukholman linnoissa Erikin ja Juhanan hoveissa. Kaikkinainen historiataustoitus asettuu luontevasti päähenkilön kuvauksen pohjaksi. Nyt ei uuvuttavasti junnata yksityiskohdissa, ei luennoida eikä tähdennetä: nyt eletään Filippan mukana.

Kerronnan jäntevyys ja latautuneisuus yllättävät. Vuosia kahlataan vikkelästi, ja pääsääntöisesti kirjassa kertoo Filippa itse. Se on kuin sisäistä puhetta Klaus-veljelle. Romaanin räjähdysherkkä tulilanka on poikkeuksellisesti viritetty sisarusten välille. Toinen on susi, toinen jänis.

Tätä ajojahtia ei pitäisi olla käynnissä verisukulaisten kesken.

Ehkä juuri siksi, että paria polttaa perimmäisen paheksuttava paine, teksti välillä oikein kipunoi. Aistilliset kohdat tuntuvat aika ajoin kuumottavilta. Mieleeni jää muusta kuin sisarrakkaudesta eräs uintikohtaus, jossa naisen salasilmä nuolee väkevää miesvartaloa. Mutta kuvausvoimaa riittää myös niin valtavehkeilyihin kuin arkisiinkin asioihin. Tuntuu kuin Vuori tabun takaa olisi vapautunut, eikä edes kertojan sinuttelutyyli vaivaa minua, kun kielikuvat tehostavat tuntemuksia.

Äskeinen herjasi tammoista on kuin eltaantunut suolaliha kurkussani. En saa sitä alas vaikka miten yritän nieleskellä.

Mielenkiintoista on se, että ei Filippa eikä lukija voi olla aivan varma Klausin tarkoitusperistä. Romaani valottaa sekä vallasnaisten että vallasmiesten jalkavaimojen huteran aseman. Esimerkiksi Filippaa roikotetaan naimattomana löysässä lieassa joko tilusten tai tunteiden vuosi – tai sekä että. ”Minäkin osaan pelata. Se yllättää minut”, sanoo Filippa, mutta riittääkö se? Vallankäyttöä on monenmoista, ja siitä Vuori kehittää vetävää historiaviihdeluettavaa.

– –
Filippa
Tammi 2017
historiallinen romaani
e-kirja
405 sivua.
Luin BookBeatin välityksellä.
Muissa blogeissa mm.
Kirjasähkökäyrä
Kirsin kirjanurkka
Kirjahilla

Seuraa naistenviikon postauksia.

Seuraavat blogit ovat ilmoittautuneet naistenviikkohaasteeseen:

Naistenviikko2017Limalepakon kirjablogi, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä, Yöpöydän kirjat, Kirjakaapin kummitus, Mrs Karlsson lukee, Evarian kirjahylly, Kirjan jos toisenkin, Lukumato, Kirjojen elämänmullistava taika, Kirjan pauloissa, Dysphoria, Kirsin Book Club, Reader why did I marry him?, Sivutiellä, Kirja vieköön!, Luettua elämää, Saran kirjat, Kirjaluotsi, Mari A:n kirjablogi, Kirjasähkökäyrä, Orfeuksen kääntöpiiri, Kaikkia värejä, Sheferijm – Ajatuksia kirjoista

Viikon päätyttyä 25.7. Jaakko heittää kylmän kiven kaivoon ja minä julkaisen koontipostauksen: toivon, että osallistuneet blogit linkittävät siihen naistenviikkojuttunsa.

#naistenviikkohaaste #naistenviikko2017

Itse postailen viikon aikana Kristiina Vuoren lisäksi seuraavien kirjailjoiden kirjoista:

Jojo Moyes, Camille Grebe, Elena Ferrante, Raili Mikkanen, Laila Hirvisaari ja Tiina Raevaara.

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani