Aihearkisto: Romaani

Jännitystuttavat: Brunetti ja Erlendur

Dekkariviikko

Dekkariviikko on alkanut! Tällä viikolla jännitetään kirjallisesti, ja siinä täpinässä ovat kirjabloggaajat mukana. Yöpöydän kirjat -blogi kokoaa mukana olevat blogit ja viikon päätteeksi tekee yhteenvetopostauksen.

Eilen aloituspäivänä ilmestyi tunnin välein dekkarijuttuja. Aloitin Adamsbergillä, nyt jatkan muiden etsiväherrojen seurassa.

Tarkennus pääotsikkoon ”Jännitystuttavat” on paikallaan: italialainen Brunetti ja islantilainen Erlendur eivät ole keskenään tuttavia, mutta monivuotisia dekkarikavereita he ovat minulle. Kummankin tapaamista odotan, ja pitkään heitä olen lähes vuosittain päässytkin treffaamaan.

Tuntematon ihailijaDonna Leonin luoma Brunetti, työpaikan ydinhenkilöt ja perhe leppostelevat entiseen tapaan. Tuntematon ihailija (Otava 2017) tuo sarjasta tutun opperalaulajattaren Venetsiaan. Diivaa piinaa fani, jonka ihailu muuttuu väkivaltaiseksi. Tarvitaan Brunettia sotkua selvittämään.

Leon on varma kertoja, jopa rutiininomainen. Oopperakuvauksissa hän nyt ylittää itsensä, muuten mennään entiseen malliin. Vakaa ja varma Brunetti miettii inhimillisiä, vaimo uppoutuu kirjallisuuteen, kotona on kivaa, vaikka muualla velloisi (naisiin kohdistuva) väkivalta, korruptio ja vallankäyttöilkeydet. Ei ole tarkoitus kuulostaa kyyniseltä tai vähättelevältä. Venetsialainen viihdejännitysannos maistui ehkä eiliseltä tiramisulta mutta maistui silti siltä, mitä odotinkin. Kelpo viihteeltä.

Muistin piinaamat2Sitten Islantiin. Mukavaa tavata vanhat työtoverit, sillä hyvin pohjustetut henkilöt ovat jatkuvuuden tae. Arnaldur Indriđasonin lukijoille tutut poliisit työskentelevät entiseen tapaan verkkaisen harkitusti dekkarissa Muistin piinaamat (Blue Moon 2016).

Vaikka sarja on edennyt lähelle tätä päivää (pomo-Marion on sairastunut ja kuollut, Erlendurkin taitaa lähennellä eläkeikää), Indriđasonilla on vapaat kädet pomppia ajassa. Muistin piinaamat vie vuoteen 1979, jolloin Erlendur on vielä melko tuore poliisi ja Marionin etsiväkunto tikissä.

Erlendur kiehtoo minua melankolisen estyneenä mutta humaanina henkilönä. Omat traumat painavat ja johtavat häntä selvittämään yhä vain katoamistapauksia. Sellainen on tässäkin osassa, vaikka pääagendalla on lämminvetisestä tulivuorimaaston lammikosta löytynyt ruumis. Marionillakin omat salaisuutensa, ja tässä sarjan osassa nuoruudentuttavuuden tilanteeseen saadaan selvyys.

Hitaasti edetään – mutta varmasti. Siten kerronnan imu ottaa valtaansa, sitä huomaa haahuilevansa islantilaisissa maisemissa ja kodeissa. Sitä huomaa toivovansa jotain iloa Erlendurin ja monen muunkin kirjan henkilön elämään. Haluaisi syöttää sanoja Erlendurin suuhun, esimerkiksi lähentyä murheillaan isälliseksi pomoksi sopivaa Marionia. No, hyvä työsuhde se on noinkin. Kahdella sanalla sanoen: ihmismäistä jännitysproosaa.

– –

Donna Leon
Tuntematon ihailija. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2017
dekkari
285 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita Brunetti-juttujani: Ansionsa mukaan, Kultamuna, Turvasatama ja Ystävä sä lapsien.

Arnaldur Indriđason
Muistin piinaamat
suomentanut Seija Holopainen
Blue Moon 2016
295 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita juttujani Arnaldur Indriđasonin kirjoista: Varjojen kujat, Reykjavikin yöt ja Mestaruusottelu,

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Jarno Mällinen: Kotirintama

Sota-aikaa on runsaasti kuvattu, mutta montaa kirjaa ei taida olla sotaan kelpaamattomista miehistä. Jarno Mällisen romaani Kotirintama (Like 2017) kertoo autokuskista ja hänen pojastaan metsäkulmilla, joihin rintaman kumu vaimeasti erottuu. Varsinainen taistelu käydään kotipiirissä ja mielenpohjilla.

Romaanin näkökulma kääntyy eniten noin kymmenvuotiaan Joonaksen puoleen. Näin tavoitetaan avuttoman lapsen ankea tilanne. Äiti on juuri kuollut ja isä vie pojan jonnekin pohjoiseen vieraan metsän keskelle. Isä on päivät pois, ja pienen pojan pitää pilkkoa puita, onkia ruokansa ja pysyä erossa muista ihmisistä. Ja tämä on vasta alkua pojan kolkossa kohtalossa.

Tukala tunnelma lisääntyy kaiken aikaa. Isän latautunut synkkyys ja puhumattomuus yhdistettynä ikävöivän ja yksinäisen lapsen ymmärtämättömään kohteluun ahdistaa. Ilmapiiri on klaustrofobinen, vaikka laajat metsät humisevat ympärillä.

Kotirintama

Kaikki kietoutuu kysymykseen, miksi isä ei ole rintamalla. Kelpaamattomuus kairaa kauheaa reikää miehen sieluun, ja hän on täysin kykenemätön käsittelemään kauan kasautuneita kuormia. Lisäksi sukurasitus tarjoaa psykologisia syitä käytökselle. Lopulliset selitykset romaanin loppupuolella aikalailla töksähtävät niin pojalle kuin lukijallekin.

Ei noina aikoina levitetty ymmärryksen tai avoimuuden ilmapiiriä oli sitten kyse aikuisista tai lapsista. Se totisesti kirjassa näytetään. Lisäksi Joonasta lukuun ottamatta kaikki henkilöt ovat lähinnä kiusaajia, ja sopii tulkita myös käytösmallit siten, että kaikki ovat olleet kiusattuja. Siispä Kotirintama on harvinaisen synkkä. Joissain luontokokemuksissa erotan, jollei aivan lohtua, joitain sävyjä mustassa.

Kimallus johdatti hänet joelle. Hän pudottautui törmää alas ja kuuli sivuiltaan lehahduksia. Rinne oikeni tasaiseksi maaksi. Hiekka kahahteli jaloissa. Rantaviiva erottui ihmeen selvästi. Joen musta metalli ei ollut täysin mustaa. Puron säihke oli siirtynyt siihen.

Pidän romaanin tiukasta virkerytmistä. Sen päälausevoittoinen ankaruus tukee sisältöä. Muutamaa motiivia (viltti, koira) kerronta pyörittää kärjistetysti, jopa symbolisesti. Romaani on tiivis, ja siihen nähden kirjassa lymyää rivien välissä paljon aihelmia ikävöinnistä, odotuksista, lapsista, vanhemmuudesta, sukupuolirooleista, rakkaudesta, pettymyksistä, sukukaunoista, sairauksista ja kuolemasta. Sota-aika vaikuttaa vain ohuelta kehykseltä.

Mietin, miksi tämä tarina pitää kertoa nyt ja tällä tavalla. Etsin yhä vastauksia. Huomaan olevani lukemisen jälkeen kuin haavoittunut Kotirintaman kuvaamasta kaltoinkohteluiden sarjatulesta.

– –

Jarno Mällinen
Kotirintama
Like 2017
romaani
168 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

Kirjallisuudella on valta viedä entisiin aikoihin siten, että lukija kokee, millaisia elämän ehdot ammoin olivat. Samoin myös menneen maailman ihminen tulee kirjan keinoin tutuksi ajatuksineen ja tunteineen. Tämä osin toteutuu Mikko Kamulan romaanissa Ikimetsien sydänmailla (Gummerus 2017), osin ei.

Pari päivää myöhemmin oli vuoden pisimmän päivän aatto. Varpu, Matelin ja Mallu-mummo pesivät pirttiä oikein perusteellisesti, kuten tähän aikaan vuodesta oli tapana. He käyttivät pesemiseen lammesta nostettua vettä, koivuntuhkalipeää ja suopaa, jota oli keitetty teuraseläinten rasvasta. Niiden kolmen sekoituksesta syntyi tehokas pesuaine, jolla naiset pyyhkivät pirtin joka kolkan liasta puhtaaksi. Lattia kuurattiin lisäksi hiekalla ja vedellä. Kun kosteus oli haihtunut, savettiin pirtin nokiset seinät ja katto sinisellä savella. Varpun oli vaikea uskoa, miten puhtaalta sen jälkeen tuoksui, mutta paras oli vielä edessä.

Kamulalla on kansatieteen tutkijan tausta, ja se välillä hyökkää tekstistä. Kun romaanissa kuvataan 1400-luvulla savolaismetsissä sinnittelevää Rautaparran perhettä, lukija saa joko nauttia tai kiusaantua luennoista. Välillä onneksi muinaisuskoasiat sulautuvat tarinointiin, ja silloin fiktio vie maahisten, hiisien ja enteiden latelun sijasta henkilöiden kokemusmaailmaan.

Ikimetsien sydänmailla

Hyvin onnistuu johdattelu vuodenkierrron aherruksia katkoviin kansanperinnejuhlatapoihin esimerkiksi karhunkaatopeijaisissa ja Ukon vakkajuhlissa. Etenkin jälkimmäisissä pidän siitä, miten murrosikäisten kihelmöivää jännitystä ilmaistaan. Murkku on murkku mielenkuohuineineen ja ailahteluineen aikoina kuin aikoina, kun vilkuillaan viehättäviä vikiteltäviä.

Henkilökuvausta pidän melko kankeana. Moni henkilö edustaa rooliaan muttei pursua persoonaksi. Odotettavissa on vielä viisi jatko-osaa, joten olisin kaivannut lisää kiinnityskohtia henkilöihin. Yörnin äijä minua kiehtoo, ja uskon, että tästä tietäjäukosta paljastuu vielä yllätyksiä. Rautaparran perheen nuorimmainen poika Touko pääsee äijän oppiin, ja minua kiinnostaa, minkälainen tietäjä hänestä kehkeytyy, koska kristinusko vääjäämättä leviää myös ikimetsiin. Lisäksi tuikea tytär Varpu viehättää, ja jää kaihertamaan, miten kiukutteleva neito saadaan miehelään, kun nuorukaiset lymyävät peninkulmien päässä. Miehuuden kynnyksellä olevasta Heiskasta uskon kehittyvän merkittävän metsämiehen, mutta miten käynee, kun yhteiskunta organisoituu veronkantoineen ja säätyeroineen.

*

Aloitin ja jatkoin Ikimetsien sydänmailla -romaania kolmeen otteeseen, mikä kertoo siitä, että jouduin hakemaan vetovoimaa välillä muista kirjoista. Mutta niin vain metsän ehdoilla eläminen vetosi, että palasin selvittämään, miten perhe pärjää luonnon, henkimaailman ja ihmisten asettamien esteiden kanssa. Ei lukemistani lopulta estänyt edes Kamulan kirjan kömpelö kieli ja kerronta. Hammasta purren siedin aikamme ajattelun ymppäämisen kaskimetsiin. Ehkä se oli kaskisauhu, joka silmiäni kirvelsi, kun törmäilin esimerkiksi tällaiseen sanastoon metsäpirtissä: ”karisma”, ”rutiini”, ”estoton”. Toivottavasti tulevat osat sukeltavat ensimmäistä elävämmin metsän kansan kieleen ja mieleen.

– –

Mikko Kamula
Ikimetsien sydänmailla
Gummerus 2017
romaani – historiaa ja fantasiaa
680 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirsin kirjanurkka tarjoaa kirjan pariksi Juhani Ahon Panua; Kulttuuri kukoistaa tunnistaa kotimaisemia; Lumiomena viihtyy ja koukuttuu; Amman lukuhetkiä miellyttää folklore, luonto ja arki; Annelin lukuvinkit mieltyy taikoihin ja tapohin; Mari A ihastui täysin; Usvasta kirja on kiehtovan viaton; kirja vei Tuhansia sivuja mennessään; Pauline von Dahl nautti; Kirja hyllyssä iloitsee järkäleen lukemisesta; Evarian kirjahylly pitää kirjaa loistavana fantasian ja historian yhdistelmänä; Lukuaikaa etsimässä odottaa levollisesti jatkoa – joten luin lähes kirjan verran postauksia ja pahoittelen, jos joku kirjasta kirjoittanut jäi huomaamatta.

 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Tuuli Salminen: Surulintu

Avioliitto- ja perheromaanien joukkoon punkaa Tuuli Salmisen esikoinen, Surulintu (Like 2017). Tuttuja aineksia riittää: lapsuustrauma, salaisuudet, mustasukkaisuus, aviorikos, lapsettomuus, lapsellisuus, rakkaus ja kuolema. Vaikkei kokonaisuus omintakeinen ole, antaa se ajateltavaa aina niin vaikeista ihmissuhteista.

Alkuun pääsy tuottaa vaikeuksia. Romaanissa kustantajan ja kirjailijan liitto tuntuu kovin – hmm – kirjalliselta, ja tarkoitan nyt tiettyä asetelman ja ilmaisun paperinmakuisuutta. Henkilöissä ja tekstissä maistuu paikoittain yliyrittäminen. Esimerkiksi lapsi tuskin helskyttelee näin:

Haudalla on lumitalvi, syvän kuopan reuna on jäässä. Äiti on lähimpänä hautaa, hän horjuu. Painan kasvoni isän mustaan villakangastakkiin ja ajattelen, että pikkuveli ei ole kadonnut maailmasta minnekään. Minulla on hänen unioravansa ja minulla on hänen kokonaisena helisevä naurnsa, jonka hän antoi minulle juuri ennen kuin hengähti viimeisen kerran.

Aste asteelta selviää, että tällaiset päiväkirjapätkiksi luulemani kohdat ovat romaanihenkilön ”kirjoittamasta” romaanista, eli tyylittely sallittakoon. ”Aitojakin” päiväkirjakatkelmia on, ja muutenkin katsastellaan nykyistä ja mennyttä monista näkökulmista. Tämä vaihtelevuus miellyttää minua.

Romaanissa tapahtuu seuraavaa. Tunnettu romaanikirjailija Jaakob tekee kuolemaa ja häntä haukkana vartioi Ellen-vaimo. Miehen Rhea-sisar ei ole Ellenin suosiossa, mutta Rhean tytärtä Miriamia Ellen satunnaisesti sietää. Henkilöt joutuvat selviämään luopumisista ja suhteiden uudelleenarvioimisesta.

Luettelen häiritsevät asiat: suuri salaisuus selviää aika alussa ja henkilöt heiluvat muutamien ominaisuuksien varassa, pääosin epämiellyttävien. Ellenin rasittavuus selvin psykologisin taustoituksin hiertää. Vaikea on käsittää, mikä pitää pariskuntaa yhdessä – jotain siitä paljastuu ja samalla yksi selitys romaanin nimeen.

Ellen heitti valokuvat eteeni sohvapöydälle ja sanoi, että tässä kurttuinen vaimosi, katso oikein tarkkaan, aivan ilmeisesti ja näkyvästi hedelmällisen ikänsä ohittanut.
  Ne olivat kauniita kuvia, hän oli siro pikkulintu, jolla oli hiukan arvoituksellinen ilme silmissään. Sanoin sen hänelle.
  Lintuvaimosi ei kykene munimaan, hän sanoi – sellainen ilmaisu. Minun merkillinen surulintuni.

Surulintu

Hetkellisesti kielikaunistelu jurppii. Mutta toinen puoli on kuitenkin se, että Surulinnussa on siivilleen nousevia kerrontakohtia, ja loppua kohti kiito paranee. Samalla synkistelyyn limittyy selviytymisen sävyjä, joten romaanin lopun toiveikkuus pyyhkii niin sanotusti surun silmistäin.

– –
Tuuli Salminen
Surulintu
Like 2017
esikoisromaani
264 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa, muun muassa Annelin kirjoissa, Kirjaluotsi, KirjasähkökäyräLeena Lumi ja Sinisen linnan kirjasto.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jenni Linturi: Jälleenrakennus

Edellisen kerran tapasin Ingeborgin ja Letun, kun sisällissota nyrjähdytti heitä, koko heidän perhettään, lähiympäristöään ja maata. Jenni Linturin Malmi 1917 (Teos 2013) teki suuren vaikutuksen, joten odotukseni ovat nyt kovat, kun Jälleenrakennus (Teos 2017) ilmestyy. Aluksi odotushorisontti sumentaa minut, vähitellen etenkin kerronnan taito selkeyttää hienot näkymät.

”Vuodesta toiseen sama näytelmä, jotakin oli tehty väärin, jotakin oli pilalla.”

Jälleenrakennus alkaa siitä, kun Ingeborgin pojat palaavat jatkosodan rintamalta. Kaksosista Olavi porskuttaa ylimielisenä komistuksena, mutta hauras Kalevi murtuu. Draamaqueentyylinen Ingeborg lepattaa tunteineen ja pyrkimyksineen, mutta Lettu-täti jäykistelee itselleen rakentamiensa muurien sisässä. Näistä asemista romaani kertoo syksyyn 1946 asti pääpaikkoinaan Malmin sukutalo ja Lapinlahden sairaala.

Huomaan Linturin romaanin asettuvan suomalaisten perheromaanien janalle siihen, kohtaan, jossa sukupolvien puhumattomuudet ja selvittämättömät ristiriidat sekoittavat pään jos toisenkin. Tässä on taas tarina läheisistä vieraantumisesta ja siihen reagoinnista. Toiset porskuttavat muita jyräten, toiset jämähtävät, jotkut pysyvät kypsymättöminä, aina myös joku särkyy.

Viittäkymppiä lähestyvät sisarukset jatkavat elämäänsä keskinäisen kilpailun ja kaunan epätasapainossa. Kummankin persoonallisuus kaventuu muutamiin käytösmalleihin, jotka ovat peräisin vuosikymmenten takaa. Siitä syystä en saa heistä oikein kiinni. Samoin käy aikuisten poikien suhteen: en saa selville kuilun levenemisen kaikkia puolia.

”Sillä tavalla ihminen oli paljaimmillaan, varjon kanssa, mutta ilman valoa.”

Romaanin alussa palauttelen mieleeni edellisen romaanin tapahtumia, etenkin sisarusten dynamiikka on oleellinen. Aloin vakuuttua siitä, että Jälleenrakennukseen vie tie aiemmasta romaanista, muuten eksyy. Vaikka vettä on virrannut Malmin ojissa, sisarusten pytingissä jännitteiden lähde on sama: käpristyminen kateuteen ja kaunaan. Sen heijastuminen toiseen polveen on tuhoisaa. Jälleenrakennus tuntuu kovin synkältä, muttei se kuitenkaan muodostu ylittämättömäksi esteeksi seurata suvun vaiheita – joten odotan jatkoa.

Jälleenrakennus

Vaikuttunut olen siitä, miten tärkeän henkilön poissaolo ja sen syy on avain muiden kärvistelyyn. Oivallisesti poissaolijan nimi on Oiva. Linturin tyyliin kuuluu aukkoisuus, ja siitä pidän kovasti.

Tärkeimmäksi henkilöksi nousee Kalevi, jonka kanssa käydään rintamalla ja mielisairaalassa. Niin sota- kuin sairaalatilanteet todentavat sitä, miten kunkin sisäinen kokemus on muille saavuttamaton. Näennäiset selviytyjät eivät pääse sitä lähelle, eivät edes halua. Kalevin välityksellä kärjistyy myös se, miten vastuuta läheisestä tai potilaasta kannetaan. Äärimmillään se tässä romaanissa viedään lobotomiasta päättämiseen.

”Sanoja. Niiden vuoro tulisi myöhemmin.”

Linturin kieli pitää minut pihdeissään, vaikka joistain aihelmista lipsuisinkin. Pilkuista ja nopeasti osuvista pisteistä sykkivä tekstin sydän hakkaa mieleeni sykäyksiä henkilöiden teoista, tajunnasta ja toistensa torjumisesta. Ilmaisun arvaamattomuus on samalla armotonta, ja se herättää ihailua.

Tyyliin kuuluu lisäksi se, että ulkoinen kuvaa samalla sisäistä: se sysää lukemaan kappaleita ja lyhyitä lukuja uudelleen. Lukija saa arvokkaan lahjan, mahdollisuuden tutkia ja hutkia – mahdollisuuden hulmahtaa virkkeiden väliin tulkintoineen.

Lettu käveli ikkunan luokse. Harmaa valo liukui seinäpaperin rentukoissa, ruusuissa, pysähtyi paikkan, jossa saumat kulkivat toistensa ohitse. Ruskeat ja kultaiset viivat, himmentyneet kuviot. Lettu tunsi ne paremmin kuin itsensä.

Ingeborg tunsi pienen pistoksen, kylkivälilihas, olisi pitänyt liikkua enemmän. Jotkut asiat oli niin helppo unohtaa, menneisyys surun takana etenkin. Ympärillä vieraat äänet nousivat ja laskivat, liikkuivat samaa tahtia ulkona heiluvien lehmusten kanssa.

Kalevi lipaisi huuliaan, ne maistuivat suolalta, kovin erilaiselta kuin sokerikiteet lämpimässä nisussa, hiivaa, voita, vehnäjauhoa, kovakuoriseen kestileipään leivottua sitkoa. Sitä, eikä mitään muuta Kalevi äidiltään halusi, kauppasavukkeita, puolukkasylttyä. Brän kertoi rakkauden olevan juuri sitä, sitä että halusi toiselta jotakin.

Olavi nyökkäsi aivan kuin ei olisi halunnut tuhlata äitinsä sanoja, kaivoi tupakan esille. Valo paljasti kaulan lihakset, teki nuoruudesta taidetta. Jokainen paluu oli tappio. Sillat voitettiin kulkemalla niiden ylitse. Kuka niin olikaan sanonut? Oivako?

Aika on vahaa Linturin käsissä. Entinen aika sijoittuu monesti omiin lukuihinsa. Sen sijaan muisto voi putkahtaa vaikkapa vain virkkeen väliin. Niin käy usein, kun henkilöitä kuvataan kerronnan reaaliajassa.

”Kaipa sekin oli rakkautta, että päästi toisen vapaaksi, antoi tämän pitää omat harhansa.”

Jälleenrakennus – nimen monimerkityksellisyys sopii sodanjälkeisten vuosien perheromaaniin. Raunioitunutta maata alettiin rationaalisesti kohentamaan ja yhteiskuntaluokkien rajaa sota oli rukannut – tämä on yleinen taso. Sekä yleinen että romaanin perheen yksityinen taso on se, että monen mieli sotakokemuksien jäljiltä oli jälleenrakennuksen tarpeessa, mutta siihen ei ollut voimavaroja eikä taitoa.

Romaanissa perheen tunnesuhteet tarvitsevat myös sotaa edeltävien vaiheiden vuoksi jälleenrakennusta, mutta jokainen neljästä keskushenkilöstä on niin eri vaiheessa traumojen ja pettymysten jäljiltä, ettei sellaiseen pystytä. Silti suurinta on rakkaus, se ei vain millään löydä ilmaisutapaa, jolla kohdataan, tehdään hyvää. Jälleenrakennus ravisuttaa rakkauden käyttämättömistä mahdollisuuksista.

– –

Jenni Linturi
Jälleenrakennus
Teos 2017
romaani.
232 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Juha Seppälä: Suomen historia

Juha Seppälän alkutuotannon kirjoja olen lukenut, mutta sitten ne vain jäivät väliin. Niin kävi myös Suomen historian ensimmäiselle tulemiselle (1998), mutta nyt korjaan tilanteen: ilmeisesti itsenäisyyden juhlavuoden vuoksi kirjasta ilmestyy uudistettu laitos (WSOY 2017). En tiedä, mitä on uudistettu, joten otan kirjan tällaisenaan, tässä ja nyt.

Kirjan alaotsikko on trilogia, mutta neljä osaa siinä on. Alussa on kertojan sukuselvityksiä. Varsinaisessa trilogiassa alku- ja loppuosa koostuvat lyhyistä henkilökuvista, ja välissä on ”Hovimarsalkka”, joka on Mannerheimin suulla kerrottu minielämäkerta.

Aloitan Mannerheimista, joka selostaa asenteella ”Aikamoinen kollo ja kusipää minusta tuli.” Varmasti marsalkan elämässä etenemisen faktat ovat paikoillaan, vaan painopisteet ja tyyli ovat kirjailijan valintaa. Tiivis kerronta tallentaa karusti ulkopuolisuuden ja valottomuuden kokemuksia. Marskin kiillotetuttu pronssipatsas kolisee jalustaltan ja kolhiintuu. Kiinnostun jylhästä illuusiottomuudesta.

Suomen historia_Seppälä

Muuten trilogiassa on lyhyitä juttuja, monet niistä tunnetuista henkilöistä. Joku juttu on kahden virkkeen pituinen, joku toinen ehtii jopa toiselle sivulle. Luonteenomaista Seppälälle on kaihtelemattomuus, rupisen elämän hiertäminen tekstiksi. Sykkivä virkerytmi lyhyehköine lauseineen hakkaa säälimättömästi. Esimerkiksi tarina Isontalon Antista päättyy näin:

Vanhana miehenä Antti oli pappien ystävä. Nämä eivät koskaan jättäneet poikkeamatta Isossatalossa, kun pitivät sillä suunnalla seuroja. Ne tiesivät että myös Jumalan vilja vaati sontaa väkevästi kasvaakseen.

Asioita ei kaunistella, mutta joukossa on kuin onkin kauniita kohtia. Jokin luontohuomio tai oivallus välissä pehmentää muuten ankaria elämänkuvia. Viimeinen tarina äidin hanuristienoista liikuttaa. Lisäksi yllätyn, sillä välillä käydään fantasian puolella, liioitellen ja kärjistäen, esimerkiksi yhdessä hurjassa sankarihiihtäjässä on sellaista, kuten myös Saima Harmajan totuudesta poikkeavassa pystyyn kimpoamisessa.

Alkuvuodesta ilmestyi Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017), joka samannimisenä ja osin samansorttisena lyhyiden kertomusten kavalkadina vertautuu Seppälän kirjaan. Tamminen kokoaa itsenäisyyden ajan yksittäisten ihmisten muisteloita. Ei hänkään kaunistele tai sievistele, ja hallittu kerronta synnyttää inhimillistä rivienvälien proosaa. Selvä ero Seppälään on siinä, ettei Tamminen varta vasten hakeudu karkeuksiin.

Kuvaavat verrokit löytyvät Armi Kuusela -aiheesta. Seppälällä lähtökohta on tällainen, satiirisesti oletan: ”Universumin kaunein nainen Armi Kuusela loukkasi Suomea antamalla vierasrotuiselle.” Tammisen kirjan jutussa naiskertoja karkasi rippikoulusta Armia katsomaan ja suututti kanttorin: ”Missit ne vaan kiinnostaa mutta kirkkomusiikista ei tiedetä mitään.” Jospa kiteytän näin: Tammisen teksteistä kuulen itkunsekaisen naurun, Seppäsen sanominen tuntuu tirskahtavan iskusta munuaisiin tai munaskuihin.

– –

Juha Seppälä
Suomen historia. Trilogia
WSOY 2017, uudistettu laitos (1998)
kertomuskokoelma
135 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Kun on jo kuusi kylmää kesää takana, järjestyksessä seuraa seitsemäs kevät. Siitä yksi selitys Tiina Laitila Kälvemarkin romaanin Seitsemäs kevät (WSOY 2017) nimeen. Ilmasto on muuttunut, ihminen ei. Sotkuisaa tunne-elämää ei mikään voi estää, eikä ilmastonmuutosta. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Jokainen tekemäsi valinta lähettää joukon renkaita ympärilleen. Ne laajenevat, osuvat toisiin renkaisiin ja muuttavat pinnan jännitettä, saavat sen väreilemään. Muodostuu ketjuja, ehkä erilaisia kuin alun perin tarkoitit. – -. Ne osuvat ihmisiin, joita et koskaan tavannut ja jotka olisivat valinneet toisin kuin sinä.

Romaanissa on kaksi pariskuntaa sekä tytär, rakastajatar ja sijaissynnyttäjä. Intialainen sijaissynnyttäjä lähipiireineen asettuu vastakuvaksi hyvinvoivalle länsimaalaiselle hedonismille, taitavat jopa näyttää sen hinnan. Esimerkiksi käynti kaatopaikan reunalla on ravisteleva perspektiivikäännös.

Keskityn silti Pohjolan kansalaisiin, sillä heihin eniten romaanissa katsetta kohdennetaan. Romaanin joka luku vaihtaa näkökulmaa, siksi ihmissuhteet näkyvät erilaisina eri silmin. Se sysää lukijan kokoamaan koko kuvaa, täydentämään ja päättelemään. Toisaalta kaivelee, sillä haluaisin tietään näistä henkilöistä lisää, päästä syvemmälle. Romaanin henkilöt nähdään taitekohdissa, ja heidän motiiviensa kirjavuus yllättää ja värittää tunnelmaa. Toisaalta lumo piilee juuri tässä: ihmiset säilyttävät perimmäisen arvoituksensa, saan heistä elämänkaltaisesti vain siivun.

Seitsemäs kevät

Pidän Seitsemäs kevät -romaanin kaltaisista lyhyistä episodiromaaneista, sillä ne ovat sisällöltään sivujaan moninkertaisesti runsaampia. Viimeksi hitusen samanlaista tunnelmaa aistin Eurooppalaisista unistatosin Laitila Kälvemarkin kirjassa ei kuljeta aikajanalla vaan edetään lähidystopiassa seitsemännestä keväästä hieman eteenpäin.

Seitsemäs kevät on hiottu ja tarkka repalerakenneromaani. Siinä on joka luvun välikkeenä esseetekstiä ilmastonmuutoksesta, ja lukujen näkökulmapätkät näyttävät lukijalle henkilöiden salaisuuksia. Tunnen olevani etuoikeutettu niitä lukiessani, sillä kieli hivelee selkeydellään ja aukinaisuudellaan.

Kuka ikinä on keksinyt sananlaskun, jonka mukaan valheella on lyhyet jäljet, ei tiedä mistään mitään. Valheen jäljet ovat pitkät, elämän pituiset. Kuinka monesta mutkasta käännytkin, ne seuraavat mukana. Kuin limainen vana etanan perässä. Kuin urat, jotka täyteen pakatun matkalaukun pienet rattaat painavat pehmeään tiehen.

Lue nyt tekstini toisen kappaleen sitaatti uudelleen. Siinä aukikirjoittuu romaanin ydin ja perusta rakenneratkaisuille. Lue koko romaani. Ehkä se kiehtoo sinua kuten minua hallitulla monipuolisuudellaan.

– –

Tiina Laitila Kälvemark
Seitsemäs kevät
WSOY 2017
romaani.
178 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anu Kaaja: Leda

Kerroksia kerrassaan tässä Ledassa (Teos 2017). Sopinee vertaus 1700-luvun rönsyilevään ranskalaisnaisen röyhelöpukuun. Pitsien ja rusettien joukkoon kätkeytyy tarinan vartalo niin, että siitä erotan vain puuteroidun pään ja aimo kaistaleen povea.

Lyhykäiseen Anu Kaajan romaaniin laskostuu monia konventioita. Se on tavallaan perinteinen kirjeromaani. Kirjeiden kirjoittaja eli kertoja upottaa kirjeisiin kuvaelmakäsikirjoituksen, jossa rokokooaikainen ylhäisöväki pistetään varioimaan antiikin Leda-myyttiä. Romaanissa Leda-tarun kuvaelmatoteutukseen sisällytetään lisäksi Valheet ja viettelijät -klassikkotyylinen neitsytturmelustarina.

Leda

Kirjeiden on ilmeisesti tarkoitus huvittaa ja hyvittää vastaanottajaansa. Syy kätkeytyy. Myös kertojan henkilöllisyys pysyy pimennossa. Kertoja öykkäröi ylemmyydentuntoisena muulle ympäristölle (yhdelle palvelijattarelle) ja kirjeiden vastaanottajalle alemmuudentuntoisena. Kertoja selittelee tilannettaan parhain päin, ja kuvaelmakertojana hän ylentyy ylivertaiseksi, vaikka on valmis muuntelemaan juonta.

Mutta tästä ei kuitenkaan tule huolestua, sillä kaikki on hallinnassa ja kertojanne hahmojensa jumalana yhäkin pitää valtaa henkilöittensä yli.

Kaaja taitavana sanankäyttäjänä tyylittelee Ledassa menneen maailman henkeen. Viettelyjuonne luo sananvalintoihin ja tilanteisiin pikkutuhmuuden tuntua. Romaanin alun reteä kuvailu palvelijan kuolemasta antaa odottaa vaikka mitä. Välillä saa nautiskella kunnolla rokokooasetelmien kaltaisten runsaiden, jopa makaaberien yksityiskohtien kuvailusta ja vihjeistä. Kieli taipuu uusiin johdoksiin ja yhdyssanoihin, eläväisiin ja kuvaaviin. Kutkuttavaa etenemisessä on sen arvaamattomuus, eli taruperimä ei kahlitse.

Tunnelman pintahilpeys sulkee sisälleen synkkyyttä, johon en oikein saa suunnattua järkeni vähäistä valoa. Sisäkuvaelmalla halutaan viestiä moneen suuntaan, joten uskon saaneeni kiinni niistä vain pari. Sukupuolisuudella ja seksuaalisuudella leikitellään, ja samalla niihin leikellään syviä haavoja. Naisen rooli vaikuttaa kaikissa osissa olevan sattumanvarainen. Ja sitten on nämä hahmot, jotka ajattelevat omistavansa kaiken, myös joutsenten räpylöiden värin. Isäntä- ja palvelusväen alisteinen suhde kiteytyy hyvin siinä, miten kertoja toteaa välillä alentuvansa palveluskunnan puoleen, mutta toisin päin se ei ole mahdollista. Loppukäänne on mojova.

Tyylikkään kerroksellinen Leda on. Odotin sen lukukokemuksena nousevan uljaasti siivilleen, mutta huomaan sen olevan minulle virkistävän omaperäinen lehahdus.

P. S. Oi miksi kirjastotarra pimittää kirjan hienon ulkoasun toteuttajan nimen, puhumattakaan siitä, miten tarra tuhoaa kirjailijan kasvot!

– –

Anu Kaaja
Leda
Teos 2017
ulkoasu Jenni Saari
romaani
161 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Postaajia on jo monia, ainakin:

Kirja vieköön
Kirjakko ruispellossa
Lumiomena 
Reader, why did I marry you? 
Tekstiluola 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu

Kirjan nimi jää pitkäksi aikaa kaivelemaan: Kaikki mikä sinulle kuuluu (Nemo 2017). Garth Greenwellillä varmasti on oma selityksensä nimivalinnalle (What Belongs to You), ja minä saan arvuutella omiani. Pieni elämä -romaanin kirjailija Hanya Yanagihara lievetekstissä kiteyttää Greenwellin romaanin siten kuin itse haluaisin: ”- – Kaikki mikä sinulle kuuluu etsii ja pohtii halun viekkautta, pelastuksen mahdottomuutta sekä rakkauteen usein liittyvän häpeän, syyllisyyden ja kaipuun voimaa.”

Kun nyt ytimet on muotoiltu, kuittaan kehyksen siten, että amerikkalaismies opettaa Bulgariassa, kohtaa miehen, jota himoaa mutta joka on suhteena mahdoton. Romaanin väliosa selventää kertojan perhetaustaa, mikä selittää kertojapersoonaa.

Kiinnostun siitä, miten kirja rakentuu vastakohtiin. Ensinnäkin kertojan perustaksi muodostuu ulkopuolisuuden ja halun yhdistelmä. Lisäksi hänen seksuaalisuutensa on kehittynyt pidättäytymisen ja tuhon ääripäihin. Pitkin matkaa kerronnassa tarjoillaan dikotomioita, joiden varassa kertoja elämässä rimpuilee. Ääripäät tuntuvat erottuvan räikeinä puolimaailman miehen Mitkon astuttua kertojan elämään. Kärjistetysti suhteen toisessa päässä on himo, toisessa raha – tai kaipaus ja hyväksikäyttö. Tai kun kertoja näkee junassa Mitkoa muistuttava pojan, hänelle tärkeä asia nitkahtaa puolelta toiselle:

Olin aina ajatellut, että runojen kirjoittaminen on tapa rakastaa asioita, säilyttää ne ja elää hetkiä kahteen kertaan, tai tarkemmin sanoen se on tapa elää täydemmin, antaa rikkaampi sisältö kokemuksille. Silti minusta ei kuitenkaan tuntunut nyt, kun käännyin katsomaan poikaa viimeisen kerran; koin lähinnä menettäneeni jotain.

Suhtaudun kertojan kerrontatapaan kahtalaisesti. Toisaalta siinä on pikkutarkkaa selittelyä, joka välillä jopa väsyttää. Silti pysäytyskuvissa tilanteista tai tunnelmista on kielellisesti kiehtovaa. Ja aika taidokkaasti kertoja pitää langat käsissään, kun hän poimuttaa mennyttä ja kuluvaa aikaa pitkissä tekstikappaleissa. Toisaalta kerronta solmii hienosti vastakohtaisuuksia:

Niin paljon kuin minulta jääkin täällä ymmärtämättä – puolinaisesti kuultuja lauseita ja vaillinaisesti havaittuja eleitä, merkityksiä joiden luullaan olevan kaikille selviä mutta joista minä jää osattomaksi – niin enemmän kuin missään muualla maailma tuntuu täällä toisinaan antautuvan oikopäätä hotkaistavaksi, merkitys tarjoutuu valmiina kuin lenkkimakkara.

Ankea betoni-Sofia kehystää kertomusta, jonka kaikki ulottuvuudet eivät minulle aukea. Eroottisuudesta romaani on saanut kehuja, mutten sellaisena osaa romaani lukea, ja rakkautta siinä tavallaan paetaan, pystytään ”rakastamaan jollain tavalla” – tunteet pikemmin ovat halun kaluamista. Sen sijaan psykologisoimaan se minut houkuttaa, sillä isän hylkäämä, äidinrakkauden torjuva ja ulkopuolisuutta tunteva mies hakee kotiaan ja itseään kulttuurissa, jota hänen ei tarvitse tuntea, ja suhteissa, joissa hän voi pysyä etäällä. Kaikki mikä sinulle kuuluu jää mieleeni arvaamattomana, tunnelmaltaan tumman jäytävänä.

Kaikki mikä sinulle kuuluu

– –

Garet Greenwell
Kaikki mikä sinulle kuuluu
What Belongs to You
Suomentanut Juhani Lindholm
Nemo 2017
216 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat jatkuvat, mutta viidennessä osassa kertojaksi vaihtuu Idan sijasta parikymppinen Kirsti-tytär, siksi nimi Ruokarouvan tytär (Otava 2017). Sormet syyhyten syöksyn 1920-luvun puolivälin säpinään.

Ruokarouvan tytär2

Kansikuvasta kehkeytyy romaanissa mojova tarina.

Ida-äidin elämänvaiheita paimenesta täysihoitolan emännäksi seurasin eläytyen, ja surutyötä on nyt tehtävä, sillä tyttären päästyä ääneen kovin läheiseksi tullut äiti on melko persoonaton sivuhenkilö. Uskon, että Idalla olisi sanottavaa uudessa elämäntilanteessa taksisuharin vaimona, pienten kaksospoikien äitinä ja kahden yliopisto-opiskelijaneitosen huoltajana. Vaan se on toinen tarina, nyt on Kirstin aika.

Kirstin kertojaääni kuulostaa samantyyppisen selväpäiseltä kuin neljässä aiemmassa osassa äiti-Idan. Yhteistä on tapa tarkkailla tapahtumia ja kanssaihmisiä illuusiottomasti. Kirstin napakkuus kuultaa jopa ensirakkauden huumassa.

Ei tulevaisuutta rakennettu muutaman tanssin, parin suudelman ja vappuyön hulluttelun varaan.

Eletään vapautuneen 1920-luvun huippua, jolloin kieltolakia kierretään, tanssitaan charlestonia ja avataan ikkunoita Eurooppaan. Aiempien osien yhteiskuntakitkeryyteen ei ylletä, sillä Katrin ei kauheasti yliopisto-opiskelijana tarvitse ponnistella asemansa eteen, vaan Kirsti haaveileekin maisteriuden sijaan ateljeeompelimosta.

Joutuisasti Katrin kertomaa lukee, ja topakkaan tyttöön tietyllä tavalla tykästyn, kun asemoin Ruokarouvan tyttären silkkaan viihteeseen. Tosin turhan paljon tekstissä ladellaan vain tekemisiä, jopa jonninjoutavia yksityiskohtia tähdentäen. Vain harvoin päästään pintaa syvemmälle. Suuri menetyskin tuntuu kumman laimealta. Vaikka Katri joutuu raatamaan, hän pärjää – aina ja varmasti. Toisaalta toteava tyyli myötäilee minäkertojan suoraa luonnetta.

Iltapäivän aurinko lämmitti selkää ja niskaa, ja ihmisiä parveili kaduilla ja katukahviloissa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niinhän se aina käy. Kun jonkun ihmisen elämä päättyy tai maailma romahtaa, tuntuu käsittämättömältä mutta samalla lohdulliselta, että maapallo jatkaa silti pyörimistään eikä suistu radaltaan.

Minulle hilpeimmät hetket liittyvät Tulenkantajien liepeillä liikkumiseen. Olen heitä aikanaan tutkiskellut, joten on hykerryttävää katsella kotikutoista modernistitouhua purevan syrjästäkatsojan silmin. Kirsti ei syty omahyväisistä vouhottajista, etenkin Olavi Paavolainen todella ärsyttää häntä.

Kyllä kai Paavolainen ja ne hänen tulenkantajansa olivat lahjakkaita, mutta kovin pieniltä tuntuivat heidän puheensa ja tekonsa. Hekin kerskuivat ja keikaroivat, kadehtivat toisiaan ja leikkivät toistensa tunteilla mustasukkaisuutta lietsoen.

Kulttuurihenkilöiden nimipudottelu viedään sarjan viidennessä osassa huippuunsa. Uskottavuus ylitetään romaanin Pariisi-jaksossa, jossa Katri työskentelee kuuluisissa muotitaloissa, poseeraa Voguessa ja ajautuu keskelle yhden merkkihenkilön aviokriisiä. Varsinaiset överit vedetään siinä, miten Katrin elämä hetken viistää taiteilijaisänsä jäämistöä – Katri tosin ei tiedä alkuperäänsä, mutta sarjan aiempien osien lukija tietää. Osan ällistyttävistä sattumista avarakatseisena lukijana annan anteeksi, mutta en tätä kaikkea.

Ruokarouvan tytär

Kunnioitan Mustosen/Mannisen taustatyöskentelyä. AKS:n teatterikiertue, NVL:n juhlat, kannakselaishuvilan kuuluisat bakkanaalit, Tulenkantajien lähi- ja etäpiiri, pariisilaisompelimojen toimintatavat ja kuuluisuuksien elämäntapa tallentuvat pikkupiirteisesti. Kirstin kierto ajan kerman sisäpiirissä vaikuttaa aiempiin romaanisarjan osiin verrattuna silti liioitellulta. Siksi seuraan minäkertojan syrjästäkatsontaa välillä huvittuen, välillä kiusaantuen.

Kaikenmaailman kotkotuksiin minäkertoja suhtautuu kitkerästi, koska koketeerauksen seasta hän tunnistaa häikäilemättömyyden. Näistä synneistä hän on itse vapaa ja säilyy suoraselkäisen nuhteettomana kaiken härdellyksen keskellä. Romaani kannattaa lukea romanttisviritteisen viihteen tapaan nuoren järki-ihmisen värikkäinä käänteinä aikana, jolloin päähenkilön intohimo kärsivällisesti odottaa ulospääsyään.

Mielenkiintoista on se, että viime aikojen kirjallisuudessa on useita Mustosen romaaniin sopivia rinnakkaisia. Edefelt-sukulaisuustulkinnoista viimeisimpiä ovat Venla Hiidensalon Sinun tähtesi ja Nuotio-Soininen-dekkari Nainen parvekkeella. Ja jos Hemingwayn ensimmäinen avioliitto kiinnostaa, siitä on romaanitulkinta: Nuoruutemme Pariisi. Chanelista ilmestyi Sanna Tahvanaisen romaani Pikkumusta viime syksynä, ja ensi elokuussa tupsahtaa Asko Jaakonahon romaani Valon juhla Olavi Paavolaisesta ja Katri Valasta. Kiinnostavaa! Minut ja näemmä monet muut 1920-luku kietoo pauloihinsa. Saapa nähdä, jatkuuko Kirstin tarina – Idasta puhumattakaan.

Enni Mustonen
Ruokarouvan tytär
Syrjästäkatsojan tarinoita V
Otava 2017
496 sivua.
Kannen suunnittelu: Timo Numminen.
Luin e-kirjana Storytelin kautta. Sain kirjan myös kustantajalta.

Lue myös koosteeni sarjan aikaisemmista osista: Syrjästäkatsojan tarinoita I-IV

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Jokainen elämä alkaa syntymällä ja päättyy kuolemaan, ja on todella todennäköistä, ettei monestakaan eläjästä jää näkyvää jäljelle. Voiko silti arvottaa elämän kokoa? Epäilen, ja sitä mielestäni epäillee myös Hanya Yanagihara, ja ehkäpä siksi paradoksaalisti Pieni elämä (Tammi 2017) mahdutetaan yli 900 sivuun.

Kaikki nämä sivut tarvitaan. Romaani kertoo neljän college-kaveruksen (Jude, Willem, JB ja Malmcolm) ystävyydestä viisikymppisiksi. Lähinnä kirja keskittyy Juden koko elämänmittaiseen kärsimysnäytelmään, jota voisi lieventää aikuisiän ulkoinen menestys ja hyvää tarkoittavat ihmissuhteet. Niillä ei kuitenkaan paikata elämän alkutaipaleen tuhoja.

Ei liene yllätys, että Pienen elämän kaltainen runsas romaani sisältää valtavat määrät aihelmia ihmiselämän ihmeellisyydestä sekä äärimmäisessä hyvässä että pahassa. Minulle se jättää eritoten voimakkaat jälkijäristykset. Niistä jyrisevin on tämä: miten keinoton läheinen on silloin, kun omakuva on peruuttamattomasti ja parantumattomasti nyrjähtänyt.

pieni elämä

Teksti liukuu ja haavoittaa

Ympäristönä hyvinvoiva newyorkilainen liberaalidemokraattinen yläluokka välillä uuvuttaa. Päivälliset, vitsaileva small talk, säätiöiden ja vapaaehtoistyön välityksellä hääritty hyvänteko ja maailmanmatkailu korostuvat tässä eliittiväessä, jossa rotu tai seksuaalinen suuntautuminen ei ole mikään juttu. Yletön kohteliaisuus ja varovaisuus puuttua kukoistaa sivistyneistön käytöksessä. Iso osa dialogia keskittyy pahoitteluihin ja väistelyihin.

Pidän siitä, että vuosia harpotaan muutamin sanoin, ja sitäkin pidän toimivana keinona, miten Juden nuoruuteen ja lapsuuteen peruutetaan säästeliäästi. Se, mitä Judelle on tapahtunut – siinä ei säännöstellä eikä säästellä. Suru, kuvotus ja raivo vuorottelevat lukutunnelmissani niissä kohdin, joissa käsittämätön kaltoinkohtelu kohdistuu juuri heihin, jotka eniten kaipaavat suojelua ja kannattelua. Monikkomuodolla haluan yleistää Juden, sillä judeja ikävä kyllä maailmaan mahtuu kuten myös pahuutta ja pahoja ihmisiä.

Romaanissa painottuu tapahtumien ja tilanteiden kerronta, ja siksi henkilöt jäävät etäälle. Minulle jäävät vieraiksi adoptiovanhemmat, luottolääkäri, JB ja Malcolm. Ei Willemkään kovin liki tule, vaikka hänen osuutensa on merkittävä. Minulle ei aivan selviä, mitä hienouksia näissä kiistämättömän lahjakkaissa tyypeissä on. Kaikissa on haavoineenkin kumman puleerattu pinta. Se on outoa, ja vielä oudompaa on se, ettei se erityisemmin minua haittaa. Ehkä kaiken ylittävä lähipiiristä välittäminen korvaa persoonapurennan.

Tietynlainen pintapuolisuus ei estä sitä, etteikö Juden kohtalo tulisi liki. Hän on keskiö, hänen salattu menneisyyteensä ja kärsimykseensä. Hän on piinattu, ja kaikki läheiset piinattuja siitä. Minäkin.

Elämän tarkoitus

Pieni elämä tarjoaa ounasteluja kaiken tarkoituksellisuudesta. Ei sellaiseksi selity perityt tai tienatut rahakasat, jälkipolville jäävät muotokuvat tai suvun jatkaminen. Eikä elämänarvoituksen ratkaisuna ole sekään, että kärsimyksistä seuraisi palkinto tai hyvitys. Ei seuraa. Kaiken selvintä on se, että kukaan ei ole ansainnut tulla kohdelluksi jollain tavailla tai että ihminen olisi jonkun tietyn suhtautumisen ja kohtalon arvoinen.

Judelle rakkain ystävä Willem yhdessä keskustelussa kiteyttää tarkoituksensa: käyttäytyä niin, että voi olla muille hieno ihminen. Willem näkee myös yleistettävyyttä yksilökohtaisessa.

Silloin Willem oli katsonut Judea ja tuntenut samaa kuin joskus, kun hän oikein juurta jaksaen pohti Judea ja sitä, millaista elämää tämä oli elänyt: sitä olisi kai voinut sanoa murheellisuudeksi, mutta se ei ollut mitään säälivää murheellisuutta, se oli suurempaa ja tuntui sulkevan sisäänsä kaikki ponnistelevat ihmisparat, miljardit hänelle täysin vieraat, jotka elivät elämäänsä, ja tähän murheellisuuteen sekoittui myös ihmetystä ja syvää kunnioitusta siitä, että ihmiset kaikkialla niin sitkeästi jaksoivat yrittää elää, jopa vaikeimpina mahdollisina päivinä, jopa kurjimmissa mahdollisissa olosuhteissa. Elämä on niin murheellista, hän ajatteli niillä hetkillä. Se on niin murheellista, ja silti kaikki elävät sitä. Kaikki me takerrumme siihen, kaikki me etsimme lohtua.

Romaanin loppuluvun sivuilla roikun pitkään, riipun sanoissa, joista luen julkilausumaa yhdestä pienestä elämästä, jossa on poikkeuksellisia tapahtumia mutta jossa on jotain meistä kaikista. Pieni elämä säteilee minulle sanomaa. Ei tarvitse uskoa minkäänmoiseen jumaluuteen, silti minusta romaaniydin palautuu jakeeseen: ”Sen minkä te teette näille kaikkein pienimmille, sen te teette minulle.” Siitä tämä Pieni elämä huutaa suurin kirjaimin, lukuisin sivuin.

Ja niinpä yritän olla ystävällinen kaikelle mitä näen, ja kaikessa mitä näen, näen hänet.

– –

Hanya Yanagihara
Pieni elämä
Arto Schroderus
The Little Life
Tammi 2017
romaani
937 sivua.
Ostin kirjan.

Pieni elämä on jo laajalti luettu – ainakin näissä blogeissa, joissa kaikissa on romaaniin jokin oma kulma:

Kirja vieköön! 
Lukuisa 
Täysien sivujen nautinto 
Elegia
Kirjaluotsi 
Lumiomena 
Mistä luimme kerran 
Yökyöpeli hapankorppu lukee
Kirjasähkökäyrä 
Sivutiellä 
Kulttuuri kukoistaa 
Piippuhyllyllä
Ruskeat tytöt, jossa kirjailijaa on haastateltu.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Satu Taskinen: Lapset

Vuosientakaista Wienin matkaani ryyditin Satu Taskisen esikoisromaanilla Täydellinen paisti. Toinen romaani jäi kesken, sillä sen kerronnan imu ei vetänyt. Kolmas romaani Lapset (Teos 2017) ilmestyi juuri.

Satu Taskinen

Teoksen tiloissa 6.4.2017

Pääsin kuuntelemaan, kun Taskinen kertoi kirjastaan ja luki siitä katkelmia. Kirjailijan tarjoamat täkyt tästä yhdenpäivänromaanista innostivat. Kirjassa wieniläinen opettajamies valmistautuu tyttären lapsilleen järjestämiin juhliin. Minäkertojaa heikottaa. Auton kanssa on ongelmia. Vaimon kanssa on ongelmia. Mies pohtii perhettä ja yhteiskuntaa, perheoloja, maahanmuuttajuutta, eettisyyttä ja empatiaa. Ainakin. Häntä kiinnostavat teot: ”Mitä sanoo ja mitä tekee, kaikessa on monta puolta. Ja kaiken takana on ajatus. Jokaisen teon takana on ajatus.” Yhtä kiinnostavia ovat tunteet, jotka syntyvät kokijan havainnoista ja kokemuksista – eivät mistään muusta.

Aina saa vedota omaan kokemukseen. Taisteluihin tuulen ja kantamusten kanssa. Vuotavan nenän. Ainoastaan kokemuksen voimalla ja siihen nojaten voi uskoa, että tästä selvitään.

Se, mitä tapahtuu, tapahtuu minäkertojan pään sisällä. Tajunta virtaa. Lapset oli siinä mielessä vaikea luettava, että koko romaanissa on vain seitsemän kappalejakoa. Katkeamaton tekstivirta vaatii keskittyneisyyttä, vaikka sinänsä hallittu lause- ja virkerakenne tukee lukemista. Teksti pölisee sakeana, sillä kertoja tuulettaa ajatus- ja elämysmaailmansa. Siinä aika menettää merkityksensä, ja siinä on tilinteon tukevaa tuntua.

Maailma alkaa jokaisen ihmisen kohdalla vasta omasta syntymästä. Tästä väitteestä on todisteena teko, monenmoinen tärkeily, kukkoilu, lukemattomat kerrat ne samat virheet ja luulo, että minulle, vain minulle tällainen päähänpisto ja tunne ja taito ja lahja on ominainen, vaikka oikeasti kaikki asiat ja tapahtumat ovat olleet ja tapahtuneet jo ennenkin. 

Aika näyttäisi paremmuuden tai huonommuuden suhteessa entiseen, joka ei sekään ollut alusta asti sellainen kuin mihin nimenomaan me olimme tottuneet. Mutta ei sitäkään ole mukavaa huomata, että oma käsityskyky aikaisemmin olisi ollut jotenkin rajoittunut. Että nyt vasta näki asiat siten kuin ne olivat.

Romaani kertoo minulle siitä, miten yksinäisyys, omahyväisyys ja itsekkyys eristävät, kun taas kysymykset, kuunteleminen ja arvostus avartavat. Lukemisen jäljiltä olen liputtanut kirjastokappaleesta hienot tekstikohdat. Osuvia sitaatteja voi napata vaikka joka sivulta. Vaikutun siitä, miten kertoja erittelee elämästä erheitä. Mutta kukaan ei kuule. Minä luen.

Yrittää kestää sen, jos tuleekin katsoneeksi taakse, eikä pelkästään katsoneeksi, vaan on kuin onkin suuttunut, kauhuissaan ja häpeissään, niin senkin sitten vaan. Että niin se nyt vain on. Yrittää nähdä oman käytöksen ja tapahtuneet virheet ja kestää. Sanoa: joskus meni isosti metsään. Ja silti vain, taas ja taas. Uudestaan ja uudestaan: asettua virtaan, osallistua, joko katsojana tai katsottavana, aistia, istahtaa puuskatuulen pesään. Olla pelästymättä omaa kuvitelmaa tulvista ja myrskyistä ja pyörteistä, kun suuri joukko lapsia on tulossa koulusta näin varhaisena iltapäivänä. Olla pelästymättä omia ajatuksia ja sen sijaan katsoa, mitä ympärillä tapahtuu, mitä toiset ihmiset sanovat ja tekevät ja toivovat.

Lapset

Kertojan mielenjuolahdukset esitetään juuri sellaisena mylläkkänä kuin ajattelu on, kun elämä tuntuu lähtevän raiteiltaan: ”Kun kaikki on rikki, on taas se tila, josta kaikki kerran alkoi.” Näin sekä universumissa että yksilöllisesti. Romaanissa sekoittuvat muistot, niistä kehitellyt unelmamielikuvat ja alas painetut omat totuudet. Siinä sykkii syyllisyys, jälkikäteen tehdyt tulkinnat ja ymmärrys. Opetustyöhön liittyvät elämänopetukset murrosikäisille sotkeutuvat siihen, miten opetukset omille tyttärille ovat olleet kyseenalaisia. Mielen pohjalla kuplii ensi rakkaus ja etenkin elämän rakkaus, jonka muuttuminen painaa, painostaa.

Haluaisin analysoida kertojaa ja hänen suhdetta vaimoon, tyttäriin, oppilaisiin ja naapuriperheeseen. Ei. Kirja pitää kokea. En lupaa helppoa kokemusta, mutta vaikuttavan kirjallisuuden tapaan se liikuttaa ajatuksia ja tunteita. Romaanista voi lukea myös fysiikan ja filosofian alatekstejä. Kerronta ja sisältö muodostavat katkeamattoman kehän:

Tämä kipu, tämä ilo, tämä suru ja tämä lohdutus. Ihmisen elämänhetket eivät kulje jonossa vaan hehkuvat ja säteilevät ja sykkivät eri suuntiin. Kaikki on koko ajan tässä. Jos yksi kohta liikkuu, liikkuvat loputkin. Tämä päivä muuttaa niin tulevaisuuden kuin menneisyyden.

Lapset sanoo paljon, ja se, miten se sanoo, patoutuu ja aiheuttaa tulvan. Kirja jopa ui uniini: hätkähtelin hereille, koetin saada kiinni sisäisestä puheestani, joka pulputti levottomana, ja sen ääni kuulosti Navidilta, romaanin yksinpuhujalta.

– –

Satu Taskinen
Lapset
Teos 2017
romaani
295 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Myös Omppu on lukenut Lapset: lohdun ja humanismin.

Lapset2

Toivottelen antoisaa Kirjan ja ruusun päivää 23.4.2017 ja lukuisia Lukuviikkoja.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Roope Lipasti & Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö

Tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirjan kirjoittaja Roope Lipasti taitaa keveänhuvittavan sanailun. Sen joukkoon voi tuikkia vakavia aihelmia, jotta arkinen ote säilyy.

Elovena-tyttö -romaanin kertoja Pekka on kotoutettu, mikä tarkoittaa sitä, että masentunut viisikymppinen mies ei enää osallistu työelämään.  Hän ei enää osallistu myöskään perhe-elämään, sillä vaimo on jättänyt. Yläkertaan muuttaa Jussuf, jota Pekka ajautuu kotouttamaan – ehkä sanan perinteisemmässä merkityksessä kuin kotoperäistä syrjäytymistä tarkoittamassa.

Pekan ja Jussufin seikkailujen seurauksena tulee kirjassa käsiteltyä taloyhtiöiden peruspiinaajatyyppi ja ihmisystävähahmo. Jälkimmäinen eli Pirjo paljastuu Pekan elämän pelastavaksi enkeliksi. Pekka puolestaan auttaa Jussufia etsimään omaa pelastavaa enkeliään, suomalaista Marjaa. Etsintämatkalla selviävät sekä suomalaisen hyvinvointivaltion perusasiat että maahanmuuttajuuteen sisältyvät oletukset.

Aja[e]ssani tankkaamaan mietin, että Jussuf oli nyt tutustunut suomalaiseen ruoka-, liikenne-, mökki-, metsästys-, jonotus- sekä tapaturmakulttuuriin, ja jos hän vieläkin halusi jäädä maahamme, hän oli hullu ja sopisi siksi tänne hyvin.

Hupaa riivitään väärinkäsityksistä ja yllättävistä kommelluksista. Hirvestysporukkaan eksyntä on hulvattomin. Loppua kohti tuppaa sotkeutumaan hiukan liikaa aihelmalankoja ja niitä joudutaan selvittämään hätäisesti. Ymmärrän kyllä tarkoitukseen sopivan sen, että tähdätään onnelliseen loppuun sekä selvittämään ounastelut ja erheet.

Elovena-tyttö

Pekka harrastelee bloggaamista, ja pikkupostauksia suomalaisuudesta on joka luvun perässä. Kirjan alaotsikoksi siten sopii Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille. Postauspätkiä koristavat simppelit piirrokset, jotka ovat tyyliltään tuttuja Karoliina Korhosen Finnish nightmares -sarjakuvista. Tikku-ukkotyypit sopivat postauksiin. Se on kyllä sanottava, että tunnen pientä työlästymistä näihin kansallisuusstereotypioihin, vaikka joukossa on huvituksiakin. Onneksi kertoja suhtautuu tyypittelyyn kieron tolkullisesti:

Kirjoittaja muistuttaa, että kaikki edellä esitetty on tietenkin hyvin kliseistä, mutta ei se silti tarkoita, etteikö se olisi totta.

Okei. Elovena-tyttö toimii pienenä hyvän mielen tarinana. Sellaisena se on sopivan viihdyttävä alkupala varsinaiselle Kirjan ja ruusun päivän hankinnalleni, todella tanakalle ja kuulemani mukaan aiheeltaan raskaalle Pieni elämä -romaanille (yli 900 sivua).

– –

Roope Lipasti – teksti
Karoliina Korhonen – kuvitus
Elovena-tyttö. Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille
Kirjakauppaliitto 2017
Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja
150 sivua.

Lukuviikkoa vietämme yhä!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kolmanesvuosikatsaus: vinkit Lukuviikolla

Paraikaa vietetään Lukuviikkoa. Se innoitti kokoamaan kuluvan vuoden alun ajalta minua erityisesti ilahduttaneet kirjat. Lukuviikko oikein velvoittaa vinkkaamaan.

Kotimainen romaani

Yön kantaja

Katja Kallion Yön kantaja (Otava 2017) kosketti jotain sellaista minussa, mille ei ole sanoja. Amandan elämänkulku irtolaisesta Seilin saarelle pohjusti pikkuhiljaa sitä, että kunnolla tärähti, kun kirja kertoo Seilissä elämisestä. Kirja pistää miettimään vapautta omiin päätöksiin ja elämätöntä elämää. Kumpaakaan ei ehkä ole missään olosuhteissa. Aistivoimainen kerronta imeytyi ihon alle ja taito punoa tarinaa ajassa ja paikassa vaikutti.

Suomi 100 vuotta

suomen historia

Valtakunnan juhlavuotena ilmestyy monenlaisia kirjoja. Tästä teemasta ehdoton ykkönen on Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017). Episodifaktion otsikko on tyhjentävä. Tamminen on työstänyt tiivistä tekstiä tosielämämuisteluista, ja niin niistä on muovautunut liikauttavia yksityisiä, tavallisten kansalaisten tilanteita itsenäisyyden vuosilta. Voin vain ihailla sitä, miten lyhyisiin toteamuslauseisiin voi kätkeytyä syvältä survaisevia tunne- ja elämänasenneviestejä.

 

lahtaritIlmoitan täten, että tämän vuoden pakolliseen juhlalukemistoon kuuluvat Anneli Kannon romaanit Veriruusut (Gummerus 2008) ja Lahtarit (Gummerus 2017). Ne tulee lukea rinnakkain, sillä ensinmainittu kertoo hämäläisestä naispunakaartista ja jälkimmäinen pohjalaisesta valkokaartista. Kerrontakeinoiltaan ne eroavat sykähdyttävästi: ensimmäinen on melko perinteistä realismia, jälkimmäinen sirpaloitunutta näkökulmakerrontaa. Romaanit pistävät miettimään, mihin ihminen pystyy, ja sitä, millaisten vaiheiden jälkeen olemme nyt tässä.

Runot

katso pohjoista taivasta2

Tämä kirja voisi myös sopia otsikkoon ”Suomi 100 vuotta”. Yllätän oikeastaan itseni, että valitsen tämän: Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Jenni Haukion toimittama runoantologia alkaa odotetun kaltaisena, sillä kaikki klassikkorunot ovat löytäneet tiensä tähän(kin) kirjaan. Mutta mitä pitemmälle kirjassa etenen, sitä enemmän ilahdun: 1900-luvun jälkipuoliskolta on mukana mielenkiintoisia valintoja. Jos joku hankkii elämässään muutaman runokirjan, sopii tämä kelpo koosteeksi lyyrisestä kotimaastamme.

Käännösromaani

Uuden nimen tarinaKotimaiset uutuudet ovat selvästi innostaneet minua enemmän kuin käännösromaanit. Suosituskirjaa tähän kategoriaan on siten yllättävän vaikea valita. Ferrante, Han Kang vai McEwanKyllä se on Elena Ferrante! Perustelen valintani: Uuden nimen tarina kuvaa ankarasti 1960-luvun työläistaustaisten italialaisnaisten asemaa äideistä tyttäriin. Kehyksenä on yhä ”loistava ystävä”, poikkeuksellinen ja arvaamaton minäkertojan bestis, mutta minä käänsin katseeni kertoja-Elenaan, joka murretta peitellen pinnistelee lähiölähtökohdista akateemiskirjallisiin piireihin.

Jännitys

Jano

Juuri näin yllätyksetön olen. Alkuvuoden paras dekkari on Jo Nesbøn Jano (Johnny Kniga 2017). Kerronnallisesti ja kielellisesti tarinan punominen luontuu niin sutjakkaasti. Iljettävyyksiä riittää ja jännitys pitää vireessä loppuun asti ja sen jälkeen. Harry Holen ylivoimaisuus pitää kutinsa, ja pieni retkahdus lisää kiinnostavuutta – puhumattakaan sen seurauksista. Näin on kiva vihjailla paljastamatta mitään! Edellisiin Hole-osiin olen työlästynyt, rutiinisuorituksia, mutta Janoa luin verenmaku (hah) suussa.

Viihde

hammaskeiju

Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava 2017) sulatti sydämeni. Pasasen poikia en ole ennen tavannut, mutta nyt tutustun heihin tilanteessa, jossa poika aloittaa koulun ja yksinhuoltajaisä antaa väsymyksen vihdoin vallata. Tuohon kaikkeen kytkeytyy hupaisia ja hellyttäviä tilanteita. Ekstentriset entiset hiekkalaatikkotuttavat ja kehitysvammainen veli lisäävät aineksia arkiseen soppaan, joka maistuu makoisalta vaan ei äitelältä.

Tieto

kielen elämä

Viime vuoden puolelta putkahti lukemistooni Lari Kotilaisen Kielen elämä (Siltala 2016).  Kotilainen käy läpi kielemme kehityslinjat riemukkaan rennosti. Kotilainen aloittaa Volgan mutkasta ja päätyy rohkeisiin ennusteisiin kielen muutoksista. Harvoin lukee näin viihdyttävästi kirjoitettua tietoa. Teksti on sujuvaa, havainnollista ja jäsenneltyä, ja persoonallinen vinkeys välittyy tiukan tiedonvälityksen lisäarvona.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Tietokirja

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Loistava ystäväni aloitti Elena Ferranten Napoli-sarjan, ja nyt on pääsy toisen osan suomennoksen kimppuun: Uuden nimen tarina (WSOY 2017). Ensimmäisen osan loppu nostaa tunnelman huippuun, ja siitä seuraava osa suoraan jatkaa. Täysillä törmätään 16-vuotiaana avioituneen Lilan avioliiton karikkoon ja Elena-kertojan kolhiutumiseen samassa mylläkässä.

Ystävättäret

Tavallaan ei mitään uutta, sillä Lila edellä mennään, ja Elena on ystävänsä kahleissa, vaikka hän pitää välillä etäisyyttä ja pystyy itsenäisiin tekoihin. Tai sittenkin: Elenan omaehtoisuus on paljolti näennäistä.

Kyllä, olisi hienoa, jos hän [Lila] alkaisi taas lukea. Palaisimme kansakouluaikaiseen asetelmaamme, jossa hän oli aina paras ja minä toiseksi paras. Opiskelulle tulisi merkitys, koska Lila osaisi antaa sille merkityksen. Pysyttelisin hänen varjossaan ja tuntisin oloni vahvaksi ja turvalliseksi. Kyllä vain. Alkaisimme kaiken alusta.

Paluuta entiseen ei ole, sillä avioituneelle italialaistytölle on raamitettu paikka ja niin on työläistaustastaan kouluttautumaan pyrkivällekin. Palaan myöhemmin jälkimmäiseen, nyt sananen Lilan virittyneestä maailmasta.

Olen kyllästyä kirjan vuolaaseen osuuteen Lila-johtoisesta rantalomasta. Vaikka ymmärrän tarkan kuvauksen kertovan teineistä, jotka haluavat telmiä mutta ovat ajautuneet aikuisten asemaan, väsyn pitkitykseen. En imeydy hulluun rakkauteen. Eivätkä ylenpalttisesti kuohuavat tunteet, normalisoitu perheväkivalta ja machonokittelu tunnu tarjoavan uutta näkökulmaa, vain ärryn asioiden tilasta.

Ystävyysdynamiikan kuvaus kiehtoo minua ensimmäisen romaaniosan tapaan. Jatkuva voimainkoettelu riipii. Äkkikäänteinen, viirusilmäinen, ylivertainen Lila alkaa vaikuttaa hahmottomalta ilmatila-ahmatilta, sen sijaan Elenasta saan entistä enemmän irti, ja vaikka hän yrittää kätkeytyä sivustaseuraajan tai korttelikronikoitsijan rooliin, hän yrittää: ”Lähden tästä liejusta niin kauas kuin mahdollista.”

Nuorena, kunnianhimoisena, pätemään pyrkivänä Elenan elämä on yhtä pinnistelyä ja todellisen minän peittelyä. Sitä on myös ystävyys, jossa hän vaappuu ilmapuntarin nuolena ja koittaa pitää tilannetta korkeapaineen puolella, vaikka sisällä myrskyää. Opiskelu Pisassa toisaalta antaa liikkumatilaa.

Kuinka helppoa onkaan kertoa itsestäni ilman Lilaa: aika hidastuu ja vuosien tärkeät tapahtumat liukuvat niin kuin matkalaukut lentokentän kuljetushihnalla; niihin voi tarttua, ottaa ylös, ja kaikki on selvää.

Luokkaretki

Ja nyt pääsen kirjan kiinnostavimpaan puoleen, yhteiskunnalliseen kerrokseen. Elena kortteleineen on kotoisin yhteiskuntaluokkien kellarista. Nyt aikuistumisen kynnyksellä Elena möyrii kellarista, mutta tuntee lähtökohtien pimeyden aina sisällään, toiseuden, toisaalta-todellisuuden.

Poissa oli mielenkiinto kehittää puhetapaani, eleitäni, pukeutumistani ja kävelytyyliäni ikään kuin olisin kilpaillut parhaasta valepuvusta, naamiosta, joka istui minulle niin hyvin, että siitä oli tullut tavallaan kasvot.

   Yhtäkkiä tajuntaani iski tuo sana: tavallaan. Olinko selviytynyt? Olin, tavallaan. Olinko repäissyt itseni Napolistani, kotikorttelista. Tavallaan. – -. Pelkäsin niitä, jotka osasivat olla sivistyneitä aidon huolettomasti, eivät vain tavallaan, kuten minä.

Zlatan sen jo sanoi: vaikka Zlatan lähtee lähiöstä, lähiö ei lähde Zlatanista. Vaihda tosielämän jalkapallotähden nimen tilalle 1960-luvulle sijoitettu fiktionainen Elena.

Elena tekee niin sanotun luokkaretken, mutta lähtökohtiaan tai kotiolojaan hän ei pääse pakoon – eikä Lilan vaikutusta. Elenan isovanhemmat eivät osanneet lukea tai kirjoittaa, vanhempia ei moinen voi vähempää kiinnostaa. Elenalle yliopistotutkinto ja kirjoittaminen ovat tavoiteltavaa ja omaa. Vai ovatko? Romaani päättyy moniselitteisesti siihen, että Elena on epävarmana esikoisromaanin kirjoittajana sosiaalisesti tyhjän päällä ja hänen romaaninsa sydän on Lilan 10-vuotiaana kirjoittama kertomus.

Kohti tv-sarjaa

Kerronnallisesti Uuden nimen tarina sisältää jäynän: se on kuin uudelleen kirjoitettu Elenan esikoisromaani astetta tosipohjaisemmin sisältäen Lilan salaisten muistiinpanovihkojen sisältöä. Se etenee kronologisesti ja huokuu sitä, miten kertoja tietää muistelijana jo kaiken – tai se on hänen tulkintansa menneistä vaiheista, tunteista ja ajatuksista. Kierrettä lisää se, että minäkertojan nimi on sama kuin kansilehden kirjailijan, mikä suuntaa ajattelemaan autobiografiaa. Ja kirjalijanimi on tämän ajan kuuluisin pseudonyymi, jonka henkilöllisyys salataan.

Uuden nimen tarina

Totesin jo, että Elenan hahmon koskettavuuden lisäksi kirja sisältää minua kismittävää ainesta. Kuvaustarkkuus välillä väsyttää, toisaalla ravistaa. Korttelin yhteisöllinen, patriarkaattinen, seksistinen, juoruileva ja väkivaltainen henki kyllä välittyy, ja nuorten aikuisten seksuaaliset viritykset voimistavat sitä. Melske lähentelee klisettä – toisin kuin esimerkiksi sekä Elenan että Lilan karmivat neitsyydenmenetykset, joiden taustoitus ja kuvaus pomppaa paperista iholle.

Ahmaisen tarinan, koska kieli on soljuvaa, etenevää ja ilmeikästä. Siitä kiitos sujuvalle suomennokselle. Ihastelen viimeisen kappaleen juoniveiviä – kuten kävi myös ensimmäisessä osassa. Kolmatta osaa saa odottaa vuoden, ja kovasti kyttään jo tulevaa tv-sarjaa, sillä toivon, että minua hiertäneet osuudet toimivat visualisoituina, kunhan roolitus osuu kohdilleen.

– –

Elena Ferrante
Uuden nimen tarina
suomentanut Helinä Kangas
Napoli-romaanisarjan toinen osa
508 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kakkososan (englanniksi) lukeneita: Lukuisa, Omppu ja Riitta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani