Aihearkisto: Romaani

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat jatkuvat, mutta viidennessä osassa kertojaksi vaihtuu Idan sijasta parikymppinen Kirsti-tytär, siksi nimi Ruokarouvan tytär (Otava 2017). Sormet syyhyten syöksyn 1920-luvun puolivälin säpinään.

Ruokarouvan tytär2

Kansikuvasta kehkeytyy romaanissa mojova tarina.

Ida-äidin elämänvaiheita paimenesta täysihoitolan emännäksi seurasin eläytyen, ja surutyötä on nyt tehtävä, sillä tyttären päästyä ääneen kovin läheiseksi tullut äiti on melko persoonaton sivuhenkilö. Uskon, että Idalla olisi sanottavaa uudessa elämäntilanteessa taksisuharin vaimona, pienten kaksospoikien äitinä ja kahden yliopisto-opiskelijaneitosen huoltajana. Vaan se on toinen tarina, nyt on Kirstin aika.

Kirstin kertojaääni kuulostaa samantyyppisen selväpäiseltä kuin neljässä aiemmassa osassa äiti-Idan. Yhteistä on tapa tarkkailla tapahtumia ja kanssaihmisiä illuusiottomasti. Kirstin napakkuus kuultaa jopa ensirakkauden huumassa.

Ei tulevaisuutta rakennettu muutaman tanssin, parin suudelman ja vappuyön hulluttelun varaan.

Eletään vapautuneen 1920-luvun huippua, jolloin kieltolakia kierretään, tanssitaan charlestonia ja avataan ikkunoita Eurooppaan. Aiempien osien yhteiskuntakitkeryyteen ei ylletä, sillä Katrin ei kauheasti yliopisto-opiskelijana tarvitse ponnistella asemansa eteen, vaan Kirsti haaveileekin maisteriuden sijaan ateljeeompelimosta.

Joutuisasti Katrin kertomaa lukee, ja topakkaan tyttöön tietyllä tavalla tykästyn, kun asemoin Ruokarouvan tyttären silkkaan viihteeseen. Tosin turhan paljon tekstissä ladellaan vain tekemisiä, jopa jonninjoutavia yksityiskohtia tähdentäen. Vain harvoin päästään pintaa syvemmälle. Suuri menetyskin tuntuu kumman laimealta. Vaikka Katri joutuu raatamaan, hän pärjää – aina ja varmasti. Toisaalta toteava tyyli myötäilee minäkertojan suoraa luonnetta.

Iltapäivän aurinko lämmitti selkää ja niskaa, ja ihmisiä parveili kaduilla ja katukahviloissa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niinhän se aina käy. Kun jonkun ihmisen elämä päättyy tai maailma romahtaa, tuntuu käsittämättömältä mutta samalla lohdulliselta, että maapallo jatkaa silti pyörimistään eikä suistu radaltaan.

Minulle hilpeimmät hetket liittyvät Tulenkantajien liepeillä liikkumiseen. Olen heitä aikanaan tutkiskellut, joten on hykerryttävää katsella kotikutoista modernistitouhua purevan syrjästäkatsojan silmin. Kirsti ei syty omahyväisistä vouhottajista, etenkin Olavi Paavolainen todella ärsyttää häntä.

Kyllä kai Paavolainen ja ne hänen tulenkantajansa olivat lahjakkaita, mutta kovin pieniltä tuntuivat heidän puheensa ja tekonsa. Hekin kerskuivat ja keikaroivat, kadehtivat toisiaan ja leikkivät toistensa tunteilla mustasukkaisuutta lietsoen.

Kulttuurihenkilöiden nimipudottelu viedään sarjan viidennessä osassa huippuunsa. Uskottavuus ylitetään romaanin Pariisi-jaksossa, jossa Katri työskentelee kuuluisissa muotitaloissa, poseeraa Voguessa ja ajautuu keskelle yhden merkkihenkilön aviokriisiä. Varsinaiset överit vedetään siinä, miten Katrin elämä hetken viistää taiteilijaisänsä jäämistöä – Katri tosin ei tiedä alkuperäänsä, mutta sarjan aiempien osien lukija tietää. Osan ällistyttävistä sattumista avarakatseisena lukijana annan anteeksi, mutta en tätä kaikkea.

Ruokarouvan tytär

Kunnioitan Mustosen/Mannisen taustatyöskentelyä. AKS:n teatterikiertue, NVL:n juhlat, kannakselaishuvilan kuuluisat bakkanaalit, Tulenkantajien lähi- ja etäpiiri, pariisilaisompelimojen toimintatavat ja kuuluisuuksien elämäntapa tallentuvat pikkupiirteisesti. Kirstin kierto ajan kerman sisäpiirissä vaikuttaa aiempiin romaanisarjan osiin verrattuna silti liioitellulta. Siksi seuraan minäkertojan syrjästäkatsontaa välillä huvittuen, välillä kiusaantuen.

Kaikenmaailman kotkotuksiin minäkertoja suhtautuu kitkerästi, koska koketeerauksen seasta hän tunnistaa häikäilemättömyyden. Näistä synneistä hän on itse vapaa ja säilyy suoraselkäisen nuhteettomana kaiken härdellyksen keskellä. Romaani kannattaa lukea romanttisviritteisen viihteen tapaan nuoren järki-ihmisen värikkäinä käänteinä aikana, jolloin päähenkilön intohimo kärsivällisesti odottaa ulospääsyään.

Mielenkiintoista on se, että viime aikojen kirjallisuudessa on useita Mustosen romaaniin sopivia rinnakkaisia. Edefelt-sukulaisuustulkinnoista viimeisimpiä ovat Venla Hiidensalon Sinun tähtesi ja Nuotio-Soininen-dekkari Nainen parvekkeella. Ja jos Hemingwayn ensimmäinen avioliitto kiinnostaa, siitä on romaanitulkinta: Nuoruutemme Pariisi. Chanelista ilmestyi Sanna Tahvanaisen romaani Pikkumusta viime syksynä, ja ensi elokuussa tupsahtaa Asko Jaakonahon romaani Valon juhla Olavi Paavolaisesta ja Katri Valasta. Kiinnostavaa! Minut ja näemmä monet muut 1920-luku kietoo pauloihinsa. Saapa nähdä, jatkuuko Kirstin tarina – Idasta puhumattakaan.

Enni Mustonen
Ruokarouvan tytär
Syrjästäkatsojan tarinoita V
Otava 2017
496 sivua.
Kannen suunnittelu: Timo Numminen.
Luin e-kirjana Storytelin kautta. Sain kirjan myös kustantajalta.

Lue myös koosteeni sarjan aikaisemmista osista: Syrjästäkatsojan tarinoita I-IV

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Jokainen elämä alkaa syntymällä ja päättyy kuolemaan, ja on todella todennäköistä, ettei monestakaan eläjästä jää näkyvää jäljelle. Voiko silti arvottaa elämän kokoa? Epäilen, ja sitä mielestäni epäillee myös Hanya Yanagihara, ja ehkäpä siksi paradoksaalisti Pieni elämä (Tammi 2017) mahdutetaan yli 900 sivuun.

Kaikki nämä sivut tarvitaan. Romaani kertoo neljän college-kaveruksen (Jude, Willem, JB ja Malmcolm) ystävyydestä viisikymppisiksi. Lähinnä kirja keskittyy Juden koko elämänmittaiseen kärsimysnäytelmään, jota voisi lieventää aikuisiän ulkoinen menestys ja hyvää tarkoittavat ihmissuhteet. Niillä ei kuitenkaan paikata elämän alkutaipaleen tuhoja.

Ei liene yllätys, että Pienen elämän kaltainen runsas romaani sisältää valtavat määrät aihelmia ihmiselämän ihmeellisyydestä sekä äärimmäisessä hyvässä että pahassa. Minulle se jättää eritoten voimakkaat jälkijäristykset. Niistä jyrisevin on tämä: miten keinoton läheinen on silloin, kun omakuva on peruuttamattomasti ja parantumattomasti nyrjähtänyt.

pieni elämä

Teksti liukuu ja haavoittaa

Ympäristönä hyvinvoiva newyorkilainen liberaalidemokraattinen yläluokka välillä uuvuttaa. Päivälliset, vitsaileva small talk, säätiöiden ja vapaaehtoistyön välityksellä hääritty hyvänteko ja maailmanmatkailu korostuvat tässä eliittiväessä, jossa rotu tai seksuaalinen suuntautuminen ei ole mikään juttu. Yletön kohteliaisuus ja varovaisuus puuttua kukoistaa sivistyneistön käytöksessä. Iso osa dialogia keskittyy pahoitteluihin ja väistelyihin.

Pidän siitä, että vuosia harpotaan muutamin sanoin, ja sitäkin pidän toimivana keinona, miten Juden nuoruuteen ja lapsuuteen peruutetaan säästeliäästi. Se, mitä Judelle on tapahtunut – siinä ei säännöstellä eikä säästellä. Suru, kuvotus ja raivo vuorottelevat lukutunnelmissani niissä kohdin, joissa käsittämätön kaltoinkohtelu kohdistuu juuri heihin, jotka eniten kaipaavat suojelua ja kannattelua. Monikkomuodolla haluan yleistää Juden, sillä judeja ikävä kyllä maailmaan mahtuu kuten myös pahuutta ja pahoja ihmisiä.

Romaanissa painottuu tapahtumien ja tilanteiden kerronta, ja siksi henkilöt jäävät etäälle. Minulle jäävät vieraiksi adoptiovanhemmat, luottolääkäri, JB ja Malcolm. Ei Willemkään kovin liki tule, vaikka hänen osuutensa on merkittävä. Minulle ei aivan selviä, mitä hienouksia näissä kiistämättömän lahjakkaissa tyypeissä on. Kaikissa on haavoineenkin kumman puleerattu pinta. Se on outoa, ja vielä oudompaa on se, ettei se erityisemmin minua haittaa. Ehkä kaiken ylittävä lähipiiristä välittäminen korvaa persoonapurennan.

Tietynlainen pintapuolisuus ei estä sitä, etteikö Juden kohtalo tulisi liki. Hän on keskiö, hänen salattu menneisyyteensä ja kärsimykseensä. Hän on piinattu, ja kaikki läheiset piinattuja siitä. Minäkin.

Elämän tarkoitus

Pieni elämä tarjoaa ounasteluja kaiken tarkoituksellisuudesta. Ei sellaiseksi selity perityt tai tienatut rahakasat, jälkipolville jäävät muotokuvat tai suvun jatkaminen. Eikä elämänarvoituksen ratkaisuna ole sekään, että kärsimyksistä seuraisi palkinto tai hyvitys. Ei seuraa. Kaiken selvintä on se, että kukaan ei ole ansainnut tulla kohdelluksi jollain tavailla tai että ihminen olisi jonkun tietyn suhtautumisen ja kohtalon arvoinen.

Judelle rakkain ystävä Willem yhdessä keskustelussa kiteyttää tarkoituksensa: käyttäytyä niin, että voi olla muille hieno ihminen. Willem näkee myös yleistettävyyttä yksilökohtaisessa.

Silloin Willem oli katsonut Judea ja tuntenut samaa kuin joskus, kun hän oikein juurta jaksaen pohti Judea ja sitä, millaista elämää tämä oli elänyt: sitä olisi kai voinut sanoa murheellisuudeksi, mutta se ei ollut mitään säälivää murheellisuutta, se oli suurempaa ja tuntui sulkevan sisäänsä kaikki ponnistelevat ihmisparat, miljardit hänelle täysin vieraat, jotka elivät elämäänsä, ja tähän murheellisuuteen sekoittui myös ihmetystä ja syvää kunnioitusta siitä, että ihmiset kaikkialla niin sitkeästi jaksoivat yrittää elää, jopa vaikeimpina mahdollisina päivinä, jopa kurjimmissa mahdollisissa olosuhteissa. Elämä on niin murheellista, hän ajatteli niillä hetkillä. Se on niin murheellista, ja silti kaikki elävät sitä. Kaikki me takerrumme siihen, kaikki me etsimme lohtua.

Romaanin loppuluvun sivuilla roikun pitkään, riipun sanoissa, joista luen julkilausumaa yhdestä pienestä elämästä, jossa on poikkeuksellisia tapahtumia mutta jossa on jotain meistä kaikista. Pieni elämä säteilee minulle sanomaa. Ei tarvitse uskoa minkäänmoiseen jumaluuteen, silti minusta romaaniydin palautuu jakeeseen: ”Sen minkä te teette näille kaikkein pienimmille, sen te teette minulle.” Siitä tämä Pieni elämä huutaa suurin kirjaimin, lukuisin sivuin.

Ja niinpä yritän olla ystävällinen kaikelle mitä näen, ja kaikessa mitä näen, näen hänet.

– –

Hanya Yanagihara
Pieni elämä
Arto Schroderus
The Little Life
Tammi 2017
romaani
937 sivua.
Ostin kirjan.

Pieni elämä on jo laajalti luettu – ainakin näissä blogeissa, joissa kaikissa on romaaniin jokin oma kulma:

Kirja vieköön! 
Lukuisa 
Täysien sivujen nautinto 
Elegia
Kirjaluotsi 
Lumiomena 
Mistä luimme kerran 
Yökyöpeli hapankorppu lukee
Kirjasähkökäyrä 
Sivutiellä 
Kulttuuri kukoistaa 
Piippuhyllyllä
Ruskeat tytöt, jossa kirjailijaa on haastateltu.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Satu Taskinen: Lapset

Vuosientakaista Wienin matkaani ryyditin Satu Taskisen esikoisromaanilla Täydellinen paisti. Toinen romaani jäi kesken, sillä sen kerronnan imu ei vetänyt. Kolmas romaani Lapset (Teos 2017) ilmestyi juuri.

Satu Taskinen

Teoksen tiloissa 6.4.2017

Pääsin kuuntelemaan, kun Taskinen kertoi kirjastaan ja luki siitä katkelmia. Kirjailijan tarjoamat täkyt tästä yhdenpäivänromaanista innostivat. Kirjassa wieniläinen opettajamies valmistautuu tyttären lapsilleen järjestämiin juhliin. Minäkertojaa heikottaa. Auton kanssa on ongelmia. Vaimon kanssa on ongelmia. Mies pohtii perhettä ja yhteiskuntaa, perheoloja, maahanmuuttajuutta, eettisyyttä ja empatiaa. Ainakin. Häntä kiinnostavat teot: ”Mitä sanoo ja mitä tekee, kaikessa on monta puolta. Ja kaiken takana on ajatus. Jokaisen teon takana on ajatus.” Yhtä kiinnostavia ovat tunteet, jotka syntyvät kokijan havainnoista ja kokemuksista – eivät mistään muusta.

Aina saa vedota omaan kokemukseen. Taisteluihin tuulen ja kantamusten kanssa. Vuotavan nenän. Ainoastaan kokemuksen voimalla ja siihen nojaten voi uskoa, että tästä selvitään.

Se, mitä tapahtuu, tapahtuu minäkertojan pään sisällä. Tajunta virtaa. Lapset oli siinä mielessä vaikea luettava, että koko romaanissa on vain seitsemän kappalejakoa. Katkeamaton tekstivirta vaatii keskittyneisyyttä, vaikka sinänsä hallittu lause- ja virkerakenne tukee lukemista. Teksti pölisee sakeana, sillä kertoja tuulettaa ajatus- ja elämysmaailmansa. Siinä aika menettää merkityksensä, ja siinä on tilinteon tukevaa tuntua.

Maailma alkaa jokaisen ihmisen kohdalla vasta omasta syntymästä. Tästä väitteestä on todisteena teko, monenmoinen tärkeily, kukkoilu, lukemattomat kerrat ne samat virheet ja luulo, että minulle, vain minulle tällainen päähänpisto ja tunne ja taito ja lahja on ominainen, vaikka oikeasti kaikki asiat ja tapahtumat ovat olleet ja tapahtuneet jo ennenkin. 

Aika näyttäisi paremmuuden tai huonommuuden suhteessa entiseen, joka ei sekään ollut alusta asti sellainen kuin mihin nimenomaan me olimme tottuneet. Mutta ei sitäkään ole mukavaa huomata, että oma käsityskyky aikaisemmin olisi ollut jotenkin rajoittunut. Että nyt vasta näki asiat siten kuin ne olivat.

Romaani kertoo minulle siitä, miten yksinäisyys, omahyväisyys ja itsekkyys eristävät, kun taas kysymykset, kuunteleminen ja arvostus avartavat. Lukemisen jäljiltä olen liputtanut kirjastokappaleesta hienot tekstikohdat. Osuvia sitaatteja voi napata vaikka joka sivulta. Vaikutun siitä, miten kertoja erittelee elämästä erheitä. Mutta kukaan ei kuule. Minä luen.

Yrittää kestää sen, jos tuleekin katsoneeksi taakse, eikä pelkästään katsoneeksi, vaan on kuin onkin suuttunut, kauhuissaan ja häpeissään, niin senkin sitten vaan. Että niin se nyt vain on. Yrittää nähdä oman käytöksen ja tapahtuneet virheet ja kestää. Sanoa: joskus meni isosti metsään. Ja silti vain, taas ja taas. Uudestaan ja uudestaan: asettua virtaan, osallistua, joko katsojana tai katsottavana, aistia, istahtaa puuskatuulen pesään. Olla pelästymättä omaa kuvitelmaa tulvista ja myrskyistä ja pyörteistä, kun suuri joukko lapsia on tulossa koulusta näin varhaisena iltapäivänä. Olla pelästymättä omia ajatuksia ja sen sijaan katsoa, mitä ympärillä tapahtuu, mitä toiset ihmiset sanovat ja tekevät ja toivovat.

Lapset

Kertojan mielenjuolahdukset esitetään juuri sellaisena mylläkkänä kuin ajattelu on, kun elämä tuntuu lähtevän raiteiltaan: ”Kun kaikki on rikki, on taas se tila, josta kaikki kerran alkoi.” Näin sekä universumissa että yksilöllisesti. Romaanissa sekoittuvat muistot, niistä kehitellyt unelmamielikuvat ja alas painetut omat totuudet. Siinä sykkii syyllisyys, jälkikäteen tehdyt tulkinnat ja ymmärrys. Opetustyöhön liittyvät elämänopetukset murrosikäisille sotkeutuvat siihen, miten opetukset omille tyttärille ovat olleet kyseenalaisia. Mielen pohjalla kuplii ensi rakkaus ja etenkin elämän rakkaus, jonka muuttuminen painaa, painostaa.

Haluaisin analysoida kertojaa ja hänen suhdetta vaimoon, tyttäriin, oppilaisiin ja naapuriperheeseen. Ei. Kirja pitää kokea. En lupaa helppoa kokemusta, mutta vaikuttavan kirjallisuuden tapaan se liikuttaa ajatuksia ja tunteita. Romaanista voi lukea myös fysiikan ja filosofian alatekstejä. Kerronta ja sisältö muodostavat katkeamattoman kehän:

Tämä kipu, tämä ilo, tämä suru ja tämä lohdutus. Ihmisen elämänhetket eivät kulje jonossa vaan hehkuvat ja säteilevät ja sykkivät eri suuntiin. Kaikki on koko ajan tässä. Jos yksi kohta liikkuu, liikkuvat loputkin. Tämä päivä muuttaa niin tulevaisuuden kuin menneisyyden.

Lapset sanoo paljon, ja se, miten se sanoo, patoutuu ja aiheuttaa tulvan. Kirja jopa ui uniini: hätkähtelin hereille, koetin saada kiinni sisäisestä puheestani, joka pulputti levottomana, ja sen ääni kuulosti Navidilta, romaanin yksinpuhujalta.

– –

Satu Taskinen
Lapset
Teos 2017
romaani
295 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Myös Omppu on lukenut Lapset: lohdun ja humanismin.

Lapset2

Toivottelen antoisaa Kirjan ja ruusun päivää 23.4.2017 ja lukuisia Lukuviikkoja.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Roope Lipasti & Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö

Tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirjan kirjoittaja Roope Lipasti taitaa keveänhuvittavan sanailun. Sen joukkoon voi tuikkia vakavia aihelmia, jotta arkinen ote säilyy.

Elovena-tyttö -romaanin kertoja Pekka on kotoutettu, mikä tarkoittaa sitä, että masentunut viisikymppinen mies ei enää osallistu työelämään.  Hän ei enää osallistu myöskään perhe-elämään, sillä vaimo on jättänyt. Yläkertaan muuttaa Jussuf, jota Pekka ajautuu kotouttamaan – ehkä sanan perinteisemmässä merkityksessä kuin kotoperäistä syrjäytymistä tarkoittamassa.

Pekan ja Jussufin seikkailujen seurauksena tulee kirjassa käsiteltyä taloyhtiöiden peruspiinaajatyyppi ja ihmisystävähahmo. Jälkimmäinen eli Pirjo paljastuu Pekan elämän pelastavaksi enkeliksi. Pekka puolestaan auttaa Jussufia etsimään omaa pelastavaa enkeliään, suomalaista Marjaa. Etsintämatkalla selviävät sekä suomalaisen hyvinvointivaltion perusasiat että maahanmuuttajuuteen sisältyvät oletukset.

Aja[e]ssani tankkaamaan mietin, että Jussuf oli nyt tutustunut suomalaiseen ruoka-, liikenne-, mökki-, metsästys-, jonotus- sekä tapaturmakulttuuriin, ja jos hän vieläkin halusi jäädä maahamme, hän oli hullu ja sopisi siksi tänne hyvin.

Hupaa riivitään väärinkäsityksistä ja yllättävistä kommelluksista. Hirvestysporukkaan eksyntä on hulvattomin. Loppua kohti tuppaa sotkeutumaan hiukan liikaa aihelmalankoja ja niitä joudutaan selvittämään hätäisesti. Ymmärrän kyllä tarkoitukseen sopivan sen, että tähdätään onnelliseen loppuun sekä selvittämään ounastelut ja erheet.

Elovena-tyttö

Pekka harrastelee bloggaamista, ja pikkupostauksia suomalaisuudesta on joka luvun perässä. Kirjan alaotsikoksi siten sopii Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille. Postauspätkiä koristavat simppelit piirrokset, jotka ovat tyyliltään tuttuja Karoliina Korhosen Finnish nightmares -sarjakuvista. Tikku-ukkotyypit sopivat postauksiin. Se on kyllä sanottava, että tunnen pientä työlästymistä näihin kansallisuusstereotypioihin, vaikka joukossa on huvituksiakin. Onneksi kertoja suhtautuu tyypittelyyn kieron tolkullisesti:

Kirjoittaja muistuttaa, että kaikki edellä esitetty on tietenkin hyvin kliseistä, mutta ei se silti tarkoita, etteikö se olisi totta.

Okei. Elovena-tyttö toimii pienenä hyvän mielen tarinana. Sellaisena se on sopivan viihdyttävä alkupala varsinaiselle Kirjan ja ruusun päivän hankinnalleni, todella tanakalle ja kuulemani mukaan aiheeltaan raskaalle Pieni elämä -romaanille (yli 900 sivua).

– –

Roope Lipasti – teksti
Karoliina Korhonen – kuvitus
Elovena-tyttö. Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille
Kirjakauppaliitto 2017
Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja
150 sivua.

Lukuviikkoa vietämme yhä!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kolmanesvuosikatsaus: vinkit Lukuviikolla

Paraikaa vietetään Lukuviikkoa. Se innoitti kokoamaan kuluvan vuoden alun ajalta minua erityisesti ilahduttaneet kirjat. Lukuviikko oikein velvoittaa vinkkaamaan.

Kotimainen romaani

Yön kantaja

Katja Kallion Yön kantaja (Otava 2017) kosketti jotain sellaista minussa, mille ei ole sanoja. Amandan elämänkulku irtolaisesta Seilin saarelle pohjusti pikkuhiljaa sitä, että kunnolla tärähti, kun kirja kertoo Seilissä elämisestä. Kirja pistää miettimään vapautta omiin päätöksiin ja elämätöntä elämää. Kumpaakaan ei ehkä ole missään olosuhteissa. Aistivoimainen kerronta imeytyi ihon alle ja taito punoa tarinaa ajassa ja paikassa vaikutti.

Suomi 100 vuotta

suomen historia

Valtakunnan juhlavuotena ilmestyy monenlaisia kirjoja. Tästä teemasta ehdoton ykkönen on Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017). Episodifaktion otsikko on tyhjentävä. Tamminen on työstänyt tiivistä tekstiä tosielämämuisteluista, ja niin niistä on muovautunut liikauttavia yksityisiä, tavallisten kansalaisten tilanteita itsenäisyyden vuosilta. Voin vain ihailla sitä, miten lyhyisiin toteamuslauseisiin voi kätkeytyä syvältä survaisevia tunne- ja elämänasenneviestejä.

 

lahtaritIlmoitan täten, että tämän vuoden pakolliseen juhlalukemistoon kuuluvat Anneli Kannon romaanit Veriruusut (Gummerus 2008) ja Lahtarit (Gummerus 2017). Ne tulee lukea rinnakkain, sillä ensinmainittu kertoo hämäläisestä naispunakaartista ja jälkimmäinen pohjalaisesta valkokaartista. Kerrontakeinoiltaan ne eroavat sykähdyttävästi: ensimmäinen on melko perinteistä realismia, jälkimmäinen sirpaloitunutta näkökulmakerrontaa. Romaanit pistävät miettimään, mihin ihminen pystyy, ja sitä, millaisten vaiheiden jälkeen olemme nyt tässä.

Runot

katso pohjoista taivasta2

Tämä kirja voisi myös sopia otsikkoon ”Suomi 100 vuotta”. Yllätän oikeastaan itseni, että valitsen tämän: Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Jenni Haukion toimittama runoantologia alkaa odotetun kaltaisena, sillä kaikki klassikkorunot ovat löytäneet tiensä tähän(kin) kirjaan. Mutta mitä pitemmälle kirjassa etenen, sitä enemmän ilahdun: 1900-luvun jälkipuoliskolta on mukana mielenkiintoisia valintoja. Jos joku hankkii elämässään muutaman runokirjan, sopii tämä kelpo koosteeksi lyyrisestä kotimaastamme.

Käännösromaani

Uuden nimen tarinaKotimaiset uutuudet ovat selvästi innostaneet minua enemmän kuin käännösromaanit. Suosituskirjaa tähän kategoriaan on siten yllättävän vaikea valita. Ferrante, Han Kang vai McEwanKyllä se on Elena Ferrante! Perustelen valintani: Uuden nimen tarina kuvaa ankarasti 1960-luvun työläistaustaisten italialaisnaisten asemaa äideistä tyttäriin. Kehyksenä on yhä ”loistava ystävä”, poikkeuksellinen ja arvaamaton minäkertojan bestis, mutta minä käänsin katseeni kertoja-Elenaan, joka murretta peitellen pinnistelee lähiölähtökohdista akateemiskirjallisiin piireihin.

Jännitys

Jano

Juuri näin yllätyksetön olen. Alkuvuoden paras dekkari on Jo Nesbøn Jano (Johnny Kniga 2017). Kerronnallisesti ja kielellisesti tarinan punominen luontuu niin sutjakkaasti. Iljettävyyksiä riittää ja jännitys pitää vireessä loppuun asti ja sen jälkeen. Harry Holen ylivoimaisuus pitää kutinsa, ja pieni retkahdus lisää kiinnostavuutta – puhumattakaan sen seurauksista. Näin on kiva vihjailla paljastamatta mitään! Edellisiin Hole-osiin olen työlästynyt, rutiinisuorituksia, mutta Janoa luin verenmaku (hah) suussa.

Viihde

hammaskeiju

Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava 2017) sulatti sydämeni. Pasasen poikia en ole ennen tavannut, mutta nyt tutustun heihin tilanteessa, jossa poika aloittaa koulun ja yksinhuoltajaisä antaa väsymyksen vihdoin vallata. Tuohon kaikkeen kytkeytyy hupaisia ja hellyttäviä tilanteita. Ekstentriset entiset hiekkalaatikkotuttavat ja kehitysvammainen veli lisäävät aineksia arkiseen soppaan, joka maistuu makoisalta vaan ei äitelältä.

Tieto

kielen elämä

Viime vuoden puolelta putkahti lukemistooni Lari Kotilaisen Kielen elämä (Siltala 2016).  Kotilainen käy läpi kielemme kehityslinjat riemukkaan rennosti. Kotilainen aloittaa Volgan mutkasta ja päätyy rohkeisiin ennusteisiin kielen muutoksista. Harvoin lukee näin viihdyttävästi kirjoitettua tietoa. Teksti on sujuvaa, havainnollista ja jäsenneltyä, ja persoonallinen vinkeys välittyy tiukan tiedonvälityksen lisäarvona.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Tietokirja

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Loistava ystäväni aloitti Elena Ferranten Napoli-sarjan, ja nyt on pääsy toisen osan suomennoksen kimppuun: Uuden nimen tarina (WSOY 2017). Ensimmäisen osan loppu nostaa tunnelman huippuun, ja siitä seuraava osa suoraan jatkaa. Täysillä törmätään 16-vuotiaana avioituneen Lilan avioliiton karikkoon ja Elena-kertojan kolhiutumiseen samassa mylläkässä.

Ystävättäret

Tavallaan ei mitään uutta, sillä Lila edellä mennään, ja Elena on ystävänsä kahleissa, vaikka hän pitää välillä etäisyyttä ja pystyy itsenäisiin tekoihin. Tai sittenkin: Elenan omaehtoisuus on paljolti näennäistä.

Kyllä, olisi hienoa, jos hän [Lila] alkaisi taas lukea. Palaisimme kansakouluaikaiseen asetelmaamme, jossa hän oli aina paras ja minä toiseksi paras. Opiskelulle tulisi merkitys, koska Lila osaisi antaa sille merkityksen. Pysyttelisin hänen varjossaan ja tuntisin oloni vahvaksi ja turvalliseksi. Kyllä vain. Alkaisimme kaiken alusta.

Paluuta entiseen ei ole, sillä avioituneelle italialaistytölle on raamitettu paikka ja niin on työläistaustastaan kouluttautumaan pyrkivällekin. Palaan myöhemmin jälkimmäiseen, nyt sananen Lilan virittyneestä maailmasta.

Olen kyllästyä kirjan vuolaaseen osuuteen Lila-johtoisesta rantalomasta. Vaikka ymmärrän tarkan kuvauksen kertovan teineistä, jotka haluavat telmiä mutta ovat ajautuneet aikuisten asemaan, väsyn pitkitykseen. En imeydy hulluun rakkauteen. Eivätkä ylenpalttisesti kuohuavat tunteet, normalisoitu perheväkivalta ja machonokittelu tunnu tarjoavan uutta näkökulmaa, vain ärryn asioiden tilasta.

Ystävyysdynamiikan kuvaus kiehtoo minua ensimmäisen romaaniosan tapaan. Jatkuva voimainkoettelu riipii. Äkkikäänteinen, viirusilmäinen, ylivertainen Lila alkaa vaikuttaa hahmottomalta ilmatila-ahmatilta, sen sijaan Elenasta saan entistä enemmän irti, ja vaikka hän yrittää kätkeytyä sivustaseuraajan tai korttelikronikoitsijan rooliin, hän yrittää: ”Lähden tästä liejusta niin kauas kuin mahdollista.”

Nuorena, kunnianhimoisena, pätemään pyrkivänä Elenan elämä on yhtä pinnistelyä ja todellisen minän peittelyä. Sitä on myös ystävyys, jossa hän vaappuu ilmapuntarin nuolena ja koittaa pitää tilannetta korkeapaineen puolella, vaikka sisällä myrskyää. Opiskelu Pisassa toisaalta antaa liikkumatilaa.

Kuinka helppoa onkaan kertoa itsestäni ilman Lilaa: aika hidastuu ja vuosien tärkeät tapahtumat liukuvat niin kuin matkalaukut lentokentän kuljetushihnalla; niihin voi tarttua, ottaa ylös, ja kaikki on selvää.

Luokkaretki

Ja nyt pääsen kirjan kiinnostavimpaan puoleen, yhteiskunnalliseen kerrokseen. Elena kortteleineen on kotoisin yhteiskuntaluokkien kellarista. Nyt aikuistumisen kynnyksellä Elena möyrii kellarista, mutta tuntee lähtökohtien pimeyden aina sisällään, toiseuden, toisaalta-todellisuuden.

Poissa oli mielenkiinto kehittää puhetapaani, eleitäni, pukeutumistani ja kävelytyyliäni ikään kuin olisin kilpaillut parhaasta valepuvusta, naamiosta, joka istui minulle niin hyvin, että siitä oli tullut tavallaan kasvot.

   Yhtäkkiä tajuntaani iski tuo sana: tavallaan. Olinko selviytynyt? Olin, tavallaan. Olinko repäissyt itseni Napolistani, kotikorttelista. Tavallaan. – -. Pelkäsin niitä, jotka osasivat olla sivistyneitä aidon huolettomasti, eivät vain tavallaan, kuten minä.

Zlatan sen jo sanoi: vaikka Zlatan lähtee lähiöstä, lähiö ei lähde Zlatanista. Vaihda tosielämän jalkapallotähden nimen tilalle 1960-luvulle sijoitettu fiktionainen Elena.

Elena tekee niin sanotun luokkaretken, mutta lähtökohtiaan tai kotiolojaan hän ei pääse pakoon – eikä Lilan vaikutusta. Elenan isovanhemmat eivät osanneet lukea tai kirjoittaa, vanhempia ei moinen voi vähempää kiinnostaa. Elenalle yliopistotutkinto ja kirjoittaminen ovat tavoiteltavaa ja omaa. Vai ovatko? Romaani päättyy moniselitteisesti siihen, että Elena on epävarmana esikoisromaanin kirjoittajana sosiaalisesti tyhjän päällä ja hänen romaaninsa sydän on Lilan 10-vuotiaana kirjoittama kertomus.

Kohti tv-sarjaa

Kerronnallisesti Uuden nimen tarina sisältää jäynän: se on kuin uudelleen kirjoitettu Elenan esikoisromaani astetta tosipohjaisemmin sisältäen Lilan salaisten muistiinpanovihkojen sisältöä. Se etenee kronologisesti ja huokuu sitä, miten kertoja tietää muistelijana jo kaiken – tai se on hänen tulkintansa menneistä vaiheista, tunteista ja ajatuksista. Kierrettä lisää se, että minäkertojan nimi on sama kuin kansilehden kirjailijan, mikä suuntaa ajattelemaan autobiografiaa. Ja kirjalijanimi on tämän ajan kuuluisin pseudonyymi, jonka henkilöllisyys salataan.

Uuden nimen tarina

Totesin jo, että Elenan hahmon koskettavuuden lisäksi kirja sisältää minua kismittävää ainesta. Kuvaustarkkuus välillä väsyttää, toisaalla ravistaa. Korttelin yhteisöllinen, patriarkaattinen, seksistinen, juoruileva ja väkivaltainen henki kyllä välittyy, ja nuorten aikuisten seksuaaliset viritykset voimistavat sitä. Melske lähentelee klisettä – toisin kuin esimerkiksi sekä Elenan että Lilan karmivat neitsyydenmenetykset, joiden taustoitus ja kuvaus pomppaa paperista iholle.

Ahmaisen tarinan, koska kieli on soljuvaa, etenevää ja ilmeikästä. Siitä kiitos sujuvalle suomennokselle. Ihastelen viimeisen kappaleen juoniveiviä – kuten kävi myös ensimmäisessä osassa. Kolmatta osaa saa odottaa vuoden, ja kovasti kyttään jo tulevaa tv-sarjaa, sillä toivon, että minua hiertäneet osuudet toimivat visualisoituina, kunhan roolitus osuu kohdilleen.

– –

Elena Ferrante
Uuden nimen tarina
suomentanut Helinä Kangas
Napoli-romaanisarjan toinen osa
508 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kakkososan (englanniksi) lukeneita: Lukuisa, Omppu ja Riitta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Googletin vartavasten kaupungin nimen, Gwiazda. Ei sellaista kaupunkia kai Puolassa ole, mutta se on puolankielinen sana: tähti. Joudun tapahtumapaikan eli Gwiazdan lisäksi muuhunkin nimien ja olemattomuuksien kierteeseen Katja Kaukosen romaanissa Lumikadun kertoja (WSOY 2017). Lumikatu ei ole oikeasti Lumikatu, vaan lempinimi, tapahtumasta tarinaksi muuttunut. Kertoja-Bajekin oikeaa nimeä ei tiedä kukaan. Bajekin suojatti on Lilka. Liljaa tarkoittavalla Lilkalla on monia hellittely-, tai sanoisinko, roolinimiä (Lilith, Berenike). Mistä on kysymys?

Luen Lumikadun kertojan kertomukseksi heistä kaikista, joiden nimiä tai joiden elämästä emme tiedä, mutta jotka ovat onnettomuuksien ja sotien uhreja, syyttömiä, eläneitä. Jotta emme unohtaisi.

”Et voi tehdä mitään, vain katsoa ja kertoa.”

Noin sanotaan kertojalle, ja se on hahmon ydintä. Hän on pienessä puolalaiskaupungissa 1937 – 1942 jonkinmoinen Kohtalon (Jumalan? Kuoleman?) lähetti. Tulee mieleen Wim Wendersin elokuva Berliinin taivaan alla, jossa enkeli seuraa tapahtumia. Kertoja tietää, mitä tuleman pitää vaan ei voi vaikuttaa asioihin.

Lumikadun kertoja on talonmiehenä näkyvä hahmo. Hän näkee seinien läpi, katujen tuolle puolen, ajassa eteenpäin, taaksekin. Hän kertoo sekä tarkasti että hämärästi.

Tarkaksi sanoisin kieltä ja kerrontaa, joka kuvaa tilanteita, paikkoja ja yksityiskohtia henkilöistä. Romaanista kohoaa komeita kohtia. Sellaisia on niin hyvistä kuin kohtalonomaisista hetkistä, kuolemaan johtavista kauheuksista ja viimeisistä näyistä sekä asioista, jotka olisivat voineet tapahtua. Ja sitten seuraa mainitsemani hämäryys: salaperäisyys, enteet ja Chagall-henkinen epätodellinen leijailevuus, realismista irtautuvat tunnelmien tähdenlennot.

Lumikadun kertoja

”Minun tarinani on vielä kesken, niin kuin meidän kaikkien. Tai se alkaa juuri täältä.”

Bajek-nimen saava kertoja kertoo etenkin Lumikadun yhden talon väestä. Henkilöitä on paljon, ja hahmoista syntyy enemmän laatukuvia kuin verta ja lihaa, vaikka jokaisen rikkinäisyys näytetään. Aluksi henkilöihin tutustutetaan, jotta lukija seuraisi heitä saksalaismiehitykseen. Ja kaikkihan me tiedämme, mikä on siviilien osa sodassa, mitä natsit saivat tehdä arjalaismuottiin sopimattomille, mitä tekivät ilmiantajat tai hinnalla millä hyvänsä hengissä selviämiseen tähtäävät.

Paha päätti, ettei ihan vielä, ei sittenkään, sen pikkuveli Piina pitäisi meille seuraa siihen asti.

Miksi juuri Puola? En tiedä, mutta tiedän, että Puolan ovat vuosisatoja talloneet kaikki valloittajat mennen tullen. Siksi se sopii sellaisenaan tai vertauskuvana ihmisen osalle. Natsiaikainen tuho on vielä aika lähellä, ja se tarjoaa karkean näyttämön sille, mitä ihmiset ovat ja mitä voivat toisilleen tehdä.

”Jos rakkaus on maailmojen vaihtamista – -.”

On henkilöitä, jotka romaanissa vaihtavat maailmoitaan, mutta on myös paljon heitä, jotka jäävät sitä kaikkea vaille. On myös huolenpitoa ja hyväksymistä. Ymmärrän romaanin tehokeinot, kurottelen tunnelmaan, mutten ihan ulotu jakamaan maailmoita.

Romaani on kyllä täyteläinen ja sisältää paljon lumoavaa. Vaikutun monessa kohdassa, silti tunnen itseni kärsimättömäksi. En pääse hienon pinnan läpi tarinan tai henkilöiden ytimiin. Romaanin kerronnan ja kielen kauneus hivelee, mutta se melkein nielee Piinan ja Pahan. Onko kaikessa jotain liikaa: kohtalonomaisuutta, arvoituksellisuutta, pituutta? Kaukosen edellinen romaani Kohina puolestaan ei ollut minulle tarpeeksi; se piti toisella tavalla etäällä kuin Lumikadun kertoja.

Minusta tuntuu kuin kirja sisältäisi symboliikkaa, joka kätkee enemmän kuin paljastaa. ”Vain sanojen täyttämät ihmisen ääriviivat”. Sellaisia ovat henkilöt, hienosti aseteltuja sanoja kyllä, se on selvää. Kertoja ja henkilöt ovat kuin vertauskuvia, ja niiden lisäksi on merkitysladattuja kirsikkapuita, tähtiä, pilviä ja kottaraisia.

Ihmiskohtalot leikkasivat toinen toisiaan kaikkialla kaiken aikaa, he olivat mosaiikkimaisia palasia. Joku piti kädessään kaleidoskooppia, nosti sen kohti valoa ja liikutteli palasia, näki alati vaihtuvia mielivaltaisia, silti symmetrisiä kuvioita, joita yksittäisen ihmisen, tai ehkä hän oli tertusta riivitty kirsikka, nauhasta pudonnut helmi tai lattialaatoituksesta potkaistu mosaiikin palanen, oli vaikea hahmottaa.

Uskon kirjan vetävän lukijoita, jotka heittäytyvät tunnelmaan. Kirjasta huokuu varmuus siitä, että kirjailija on tärkeän äärellä, kiistämättömän ihmisyyden. Siitä vaikutun. Sitä arvostan.

– –

Katja Kaukonen
Lumikadun kertoja
WSOY 2017
romaani
357 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Lumiomenan tapaan olisin halunnut ihastua kirjaan täysillä, Kirjaluotsi paneutuu kauneuteen ja ikimuistoisiin henkilöihin, Leena Lumelle kirja on huikea, ja Annelin lukuvinkit viittaa myös Wendersin elokuvaan.

P.S. Kirja herätti kipinän käydä katsomassa Reposaaren kirkon Segerstrålen kattomaalauksia. Romaanissa viitataan niihin tehoavasti osana kertojan kokemuksia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Philp Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Tällä tavalla maailma loppuu (Otava 2017) vie perheiden ja yksilöiden mikromaailmoihin. Ehkä niissä jotain loppuu, ehkä ei, ainakin muuttuu. Kummallisen taian Philip Teir tekstiinsä saa, vaikkei varsinaisesti tapahdu erityisen erikoista.

Helsinkiläisperhe viettää koko kesän Pietarsaaren lähellä. Rähjäinen talo on vettynyt käyttämättömänä sitten 1980-luvun, jolloin perheen kirjailijaäiti Julia vietti siellä lapsuudenkesiä. Jätetty talo, jonka putkistoissa löyhkää ja kellarissa odottaa vedenpaisumus, kuvastaa perheen tilaa, ehkä jopa koko maailman.

Tällä tavalla maailma loppuu

Julia yrittää saada kolmatta romaaniaan käyntiin. Erik hautoo itsekseen irtisanomisilmoitusta, jonka sai loman alussa mutta josta hän ei perheelleen kerro. Kolmetoista täyttävä Alice ja kymmenvuotias Anton poukkoilevat vieraassa maalaisympäristössä. Porukkaan liittyy Erikin veli, irrallinen Anders, joka tutustuu naapurin salaperäiseen Katiin. Naapuristossa hörhöilee myös Julian lapsuudenystävä Marika perheineen. Marikan mies Chris on protohihhuli Aniara-ympäristötuholiikkeineen, ja pariskunnan teinipoika Leo lyöttäytyy Alicen seuraan.

Miksi selitän tuon kaiken? Ehkä siksi, että romaani kertoo yksilöistä perheissä. Henkilöiden asemointi muihin tuntuu tärkeältä, vaikka jokainen möyrii erillisenä oman henkilökohtaisen kehityksensä nivelvaiheessa. Nämä ”maailmanloput” voi joskus tajuta vasta aikojen päästä.

Romaanin alakulotunnelma ja sisäiset tapahtumat ulkoisen tapahtumattomuuden sisällä kiehtovat. Juonen esittelyn koen järjettömäksi, sillä kesäpäivien kulku on vain pakollinen pinta sille, mitä tapahtuu pinnan alla. Ja pinnanalaiseen sopii juhannusyön juhlinnassa siteerattu T.S. Elliotin The Hollow Men:

Olemme ontot miehet, olemme täytetyt miehet, yhteen nojaten, päät täynnä olkia. Voi! Kuivuneet äänemme, kun yhdessä kuiskaamme, ovat heikot ja tarkoituksettomat, kuin tuuli kuivassa ruohossa, tai rottien askeleet lasin siruilla kuivassa kellarissamme.”

Houkutus on suuri märehtiä kutakin henkilöä. Toivon eksyväni johonkin lukupiiriin, jossa saan joukon jatkona vatvoa romaanin aikuisia ja lapsia. Tähän siirrän vain pääajatukseni vanhemmuudesta, jota pidän yhtenä romaanin oleellisista teemoista.

Osoittelemattoman koskettavasti romaanissa kerrotaan lapsista, jotka vielä tarvitsevat vanhempiaan mutta joiden vanhemmat luottavat lasten itsekseen pärjäämiseen. Vanhemmat kuvittelevat lasten nauttivan vapaudesta mutta silti päättävät lasten puolesta, mitä he olettavat lasten haluavan. Lapsille ja aikuisille on yhtä mahdotonta selvittää toisiltaan, mitä he ajattelevat ja tuntevat.

Kiinnostavasti romaanin lopussa näkyy, miten sukupolvien toimintamallit vaikuttavat. Etenkin se välittyy Julian ja Marikan kautta. Toiselle tulee yllätyksenä oman lapsuuden kulissintakaiset tapahtumat, toinen huomaa toistavansa perittyä kaavaa.

Oman juttunsa väärti olisi romaanin pessimistinen maailmannäkemys. Tuho odottaa ennemmin tai myöhemmin. (Luonnon)katastrofin vääjäämättömyys tunnustetaan, ja siihen reagoidaan perustaen lahko, reppureissaillen tai satunnaisesti roskia lajitellen – mutta aina itsekkäästi. Yhteiskuntaluokat ovat toisaalta sekoittuneet, toisaalta eivät, mutta mikään ei ole enää varmaa, ei esimerkiksi akateemisesti koulutettujen työnsaanti.

Toisaalta Teir jatkaa samoilla linjoilla kuin esikoisromaanissaan Talvisota. Avioliittoromaani, eli porvariston hillitty charmi ja siihen liittyvät melko tavanomaiset kuprut välittyvät varmoin tyyli- ja kerrontakeinoin. Jollain tavoin Teir tuo mieleeni brittikertojat, jotka kauhovat henkilöiden sisuksia tekstin pintaan.

En ihmettele, jos jotkut ihmettelevät romaania lukiessaan, miksi kaikki tämä, miksi tämä näin loppuu tai miksei tämä jo lopu. Minua Tällä tavalla maailma loppuu hiertää hyvällä tavalla: sen tunnelma vangitsee määrittelemättömästi.

P.S. Romaaninimet ovat tätänykyä tällaisia, ainakin kevätakudella on voinut kulkea kaaren Mistä maailmat alkavat Tällä tavalla maailma loppuu.

– –

Philip Teir
Tällä tavalla maailma loppuu
käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
Otava 2017
romaani
287 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita bloggaajia: Jorma Melleri ja Kirja hyllyssä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Pähkinänkuori rasahtaa auki epäuskottavasti: sikiö tilittää tilanteita päiviä ennen syntymäänsä. Mahdotonta. Silti tuo syntymätön poikalapsi kietoo napanuoransa lukijan ympäri. Ian McEwan synnyttää täysin älyttömästä ideasta elinkelpoisen romaanin (Otava 2017).

Minäkertojasikiön voisi heti synnyttyään ilmoittaa Oxfordin tai Cambridgen yliopistoon. Hän vaikuttaa todella oppineelta, havainnoiltaan tarkalta, terävä-älyiseltä ja sanavarastoltaan ylivertaiselta. Sikiö uskottelee lukijalle, että kaikki on sen ansiota, että äiti kuuntelee radion puheohjelmia ja kotoa pois potkittu isä käy lukemassa äidille runojaan.

Olen pukeutunut äitiini kuin tiukkaan pipoon. Selkääni särkee, olen vääntäytynyt muodottomaksi, kynteni kaipaavat leikkaamista, olen läkähdyksissä tässä hämärässä missä turtumus pikemminkin vapauttaa ajatukset kuin kahlitsee niitä. Nälkä, sitten uni. Ad infinitum, kunnes tarpeista tulee pelkkiä oikkuja, ylellisyyttä. Tässä kaikessa on jotain mikä sivuaa läheltä meidän yleistä olotilaamme, mutta sitä saavat muut miettiä.

Romaanissa on yhteiskunnallisia tasoja, esimerkiksi pisteliäitä ovat syntymättömän puheet sivistymättömyyden leviämisestä. Moraalista on myös kyse. Koko jutun juoni juontuu HamletiinPähkinänkuoressa äiti seurustelee isän veljen kanssa, ja salapari suunnittelee isän murhaa. Se oman kohtalon ohella luonnollisesti huolettaa sivustaseuraajasikiötä. Hän ymmärtää kaiken vaan ei voi tehdä mitään.

Juonen toisaalta ohittaa kerronta. Sen McEwan taitaa. Se on irtonaista, ironista – ja nautittavaa. Sikiö intoutuu luennoimaan, välillä hän referoi, tarkkailee ja kommentoi. Joskus kertojan lennokkuus huvittaa, toisaalta surettaa, sillä kertoja tietää tulevaisuudennäkymänsä ahtaiksi – joskin on sellainen olo jo kohdussakin.

Shakespearelaisuus vaikuttaa taustalla, hiukan mukana taitaa olla dostojevskilaisuutta, mutta käsiala on McEwanin. Ihmisen kimpoilu oikean ja väärän keikkulaudalla toimii taas. Ei Pähkinänkuori LauantaitaSovitusta tai Lapsen oikeutta voita, mutta ainutlaatuisen tuokiokuvan se tarjoaa. Ja jos haluat päästä aitiopaikalle tilanteisiin, joissa äiti juo tai rakastelee sedän kanssa sekä miltä se sikiöstä tuntuu – tämä kirja on sinun.

Pähkinänkuori

Kuva liittyy ehkä juuri sen verran kirjaan, että taustalla on oikeuspalatsi… Luin romaanin Munchenissä, kuva on keväisestä puistosta 2.4.2017.

– – –

Ian McEwan
Pähkinänkuori
suomentanut Juhani Lindholm
romaani
Otava 2016
200 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Leena Lumi, Kirjaluotsi ja Kirjvinkit ovat pähkinänkuorta jo purreet.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jo Nesbø: Jano

Kerron vaarin tarinan miehuusvuosilta. Mummun synnytystuskien huuto järsi vaaria mureniksi. Sitä jatkui tuntikausia. Vaari ei kestänyt vaan tarvitsi jotain, missä hänellä oli käyttöä. Hän valjasti hevosen auran eteen, aurasi vimmalla kunnes hevonen uupui, ja sen jälkeen vaari veti itse auraa. Mummu ja vauva selvisivät hengissä, vaarikin, mutta hevonen löydettiin pilttuusta kuolleena.

Tarina ei ole minun, vaan referointi Jo Nesbøn sankarin Harry Hole isoisän tarinasta, josta Harry imee voimaa pahimman edessä: ”Niin vaari oli aina sanonut hänelle: tarvitset vain jotain, missä sinulle on käyttöä.” Kylmät väreet nostattava vaarijuttu ei ole ainoa hieno yksityiskohta erinomaisen onnistuneessa jännärissä Jano (Johnny Kniga 2017).

Myönnän, että olen dekkareissa aika kyllästynyt sarjamurhaajiin, moraalittomiin poliiseihin ja mediahäikäilemättömyyksiin. Samoin minua yleensä riepoo se, jos poliisisankari joutuu hullun rötöstelijän tähtäimeen. Mutta nyt, nyt iskee! Edellisen Hole-romaanin latteahko rutiinimaku väistyy, sillä Jano – etten sanoisi – saa verenmaun suuhun.

Romaanin vampyrismiin liittyvät iljettävyydet ovat kyllä sietokyvyn rajoilla. En ole varma, onko paikallaan Janon tapainen julmuusyksityiskohtien revittely. Mietin, mahtuuko mukaan tarpeetonta hirvittävyyksien estetisointia. Ainakin väkivalta tuntuu kauhealta.

Jano

Juoni perustuu jahtaamiseen ja harhautuksiin. Yksi taso on se, että Kinder-yllätysten sijaan sattuu karmaisevia Tinder-yllätyksiä. Pirullisesti myös Harryn läheiset ovat (aina) vaarassa, enkä lukijana voi luottaa onnellisiin loppuihin. Tässä osassa tulee aikamoisia hätkähdyksiä, ja loppuosa vetää vauhdilla. Vallan näppärästi pitkin matkaa vihjaillaan kaiken pahuuden takapiruun; arvuuttelen kolmen ehdokkaan välillä, ja on se sitten se, jota alkuun ounastelin mutta silti minut yllätetään. Ja paha jää kytemään. Ei ihme: Nesbø on luvannut sarjan jatkuvan.

Nesbø osaa kertoa. Henkilöt hahmottuvat vaivattomasti, ja hienosti sivuhenkilöitä sävytetään. Ainoa, joka jää kummasti sisäistä kuvaussäteilyä vaille, on Raakel, Harryn aurinko ja kuu.

Kielellistä taitoa on: suoraan ei kaikkea sanota vaan viedään tunnelmaan. Janossa psykologisoidaan paljon, myös Holen itsetutkiskelu luotsataan syville vesille. Harry heiluu touhuilun ja itsepetoksen hauraalla pinnalla, lisäksi häneen vaikuttaa alkoholismin vaihtaminen työnarkomaniaan. Levoton poliisi puskee töitä, jottei tarvitse pysähtyä oleellisen ääreen. Rakkaus sisältää aina menettämisen mahdollisuuden, eikä sitä kaikki meinaa kestää.

»En tiedä. Tiedän vain, että kun kävelen onnellisuuden ohuella jäällä, minua pelottaa ihan sairaasti, minua pelottaa niin paljon, että toivon että se olisi ohi, että hulahtaisin jo veteen.»

Harry Holen seikkailut pysyvät pinnalla minun jännityssuosikkilistoillani. Sen uskallan sanoa –  muuta tämän kummempaa paljastamatta. On se hyvä.

– – –

Jo Nesbø
Jano
suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2017
471 sivua.
Ostin e-kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

HarjunpääRomaanista voi näemmä rakentaa maatuskanuken, jonka kuoria ovat jännitys-, poliisi- ja rikos-romaani. Omat kuorikerrokset siinä on varattu perhe- ja ihmissuhderomaanille. Pikkunukkena koko rakennelman sisällä on psykologinen romaani. Nukkemaakarina on askarrellut Matti Yrjänä Joensuu, ja maatuskaksi osoittautuu vuoden 1993 teos Harjunpää ja rakkauden nälkä (Otava 1993).

Harjunpää ja rakkauden nälkä on Harjunpää-sarjan yhdeksäs osa, ja se sai ilmestymisvuonnaan 1993 Finlandia-palkintoehdokkuuden. Sen jälkeen sarjassa ilmestyi harvakseltaan enää kaksi osaa. Tässä vuoden 1993 osassa väreilee väsynyttä raskautta sen ohella, että teksti tehoaa tuoreena, ajallisuudestaan huolimatta melko ajattomana. Hyvin se sopii Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen 101 kirjaa-sarjan vuoden 1993 kirjaksi: kansalaiset kärvistelevät lamassa, työpaikoilla on väärää vallankäyttöä ja perheissä selvittämättömiä suhdemöykkyjä.

kirjojen-suomi

Kerronta kulkee

Juonen tiivistän näin: stalkkaaja tiirikoi tiirailemaan naisia; kytät kyttäävät tätä naistenkyttääjää ja toisiaan, perheenjäsenet toisiaan. Kaikki ovat olosuhteiden uhreja. Asiat jäävät usein retuperälleen. Jokunen asia kyllä tavallaan selviää, mutta monet jutut jäävät vaiheeseen tai sattumankaupaksi.

Nykyisin vähintään joka toinen (rikos)romaani noudattaa rakennetta, jossa lomitetaan eri näkökulmia. Näin teki Joensuukin: yhtäällä on rajatilainen Tipi-Asko ja hänen pankkiryöstäjäveljensä, toisaalla Timo Harjunpää peheineen ja kitkaisine poliisiyhteisöineen. Sivuille vilkaisten näkyy myös rikosuhrien elämäntilanne.

Vasta tällä toisella lukemalla (ensimmäinen 1990-luvulla) ymmärrän kerronnan koko komeuden. Romaanissa kommentoiva kaikkitietävä kertoja selostaa tapahtumia ja henkilöiden mielenliikkeitä. Henkilöiden merkityksellinen menneisyys välittyy, vaikka keskiössä on nykyisyys. Kertoja välillä vihjaa tulevasta, lisäksi jätetään aukkoja, jopa loppuratkaisu aukottuu. Modernia siis – ja ihan ehtaa kaunokirjallisuuskerrontaa.

Sitähän se kaikki on

Joensuu teki poliisityötä eläköitymiseensä asti, vuoteen 2006. Ammattitausta vaikutti poliisityökuvausten uskottavuuteen, ja varmasti myös tarkkanäköisyys tutkia ihmistä on työkokemuksen peruja.

Rakkauden nälkä on monelta osin nimihenkilö Harjunpään kriisikuvausta. Työtoivottomuuden lisäksi suhde työpari-Onervaan on jonkinmoisella kynnyksellä, ja kotona on pakka sekaisin: vaimo on hurahtanut uskoon, lapset kasvavat etäälle ja kauan sitten hylätty isä on dementoituneena palannut lähelle, liian lähelle.

Tässä Harjunpää-romaanissa pidän riitaisen ja kavalan työyhteisön sekä etenkin leväperäisen pahojen kyttien osuutta väsyneenä. Väsynyttä ei sen sijaan ole päähenkilö Harjunpään uupumuksen kuvaus.

– – hän oli väsynyt tappajiin ja murhapolttajiin ja raiskaajiin ja siihen että kammottavimpienkin tekojen takaa löytyi aina joku tavalla tai toisella rampa, inhimillisellä tyhmyydellä tai rakkaudettomuudella runneltu. 

Rakkaudettomuudella runneltu – siinä se tuli, koko romaanin ydin. Päähenkilön lapsuudesta löytyy teemaan resonoivaa, nykyisyydestä myös. Käynnissä oleva rikostutkinta sisältää silkkaa rakkauspuuteasiaa yhdestä itsensä puukottajasta tirkisteltäviin naisiin ja Tipin elinpiiriin asti. Harjunpään suulla todetaan pessimistisesti, etteivät terapiat eivätkä lakikirjat tehoa alunalkuun vinoon vieneisiin voimiin.

Runnellun kuva

En muista, milloin ”syrjäytyneisyys” pesiytyi sanastoomme, mutta Harjunpää näyttää romaaneissaan syrjässä elävien tilanteita, tässä osassa rakkaudettomuutta ja kaltoinkohtelua kokeneen Tipin.

Tipi ei avannut vieläkään silmiään. Hän tunnusteli mitä hänen sisällään oli, mutta ei saanut siitä vielä selvää, ja niin hän jäi kuuntelemaan mitä päivä puhui. 

Todellinen kerrontataito piilee siinä, että Tipin kammottavuus ja säälittävyys säväyttävät yhdessä. Huomaan olevani usein pelottavaa Tipiä symppaamassa, vaikka tunteet ja järki sanovat muuta. Hahmon päänsisäinen verbalisoidaan siten, että kipeän terävästi selviää henkilön ajattelu ja heiveröinen ote todellisuuteen, kuten tärkeiden asioiden nimeäminen, vaikkapa jalat (Pessi ja Mooses), puukko (Liekki) ja ihmiset (Vehnätukka, Silkkipeppu, Rusko). Selviävät lisäksi syyt, miksi Tipin maailma on järkkynyt ja mikä sen lopullisesti hajottaa.

Klassikkoainesta

Joensuu sai aikanaan tunnustusta, palkintoja sekä lukijoiden ja kriitikoiden kiitoksia. Hänen romaaneissaan viehättää todentuntuinen jännitys, inhimillisyys ja yhteiskunnallisuus. Jotenkin tulee ruotsalaisen Henning Mankellin Wallander-sarja mieleen.

Tutkin asiaa, koska kierosti ajattelin Joensuun vilkuilleen naapurin tyyliin. Jos jotain sellaista on ollut, sen on toisinpäin. Sattumoisin kummatkin kirjailijat syntyivät samana vuonna 1948. Mankellin Wallander-sarjan ensimmäisen osan suomennos ilmestyi vasta 1993 (ruotsiksi se julkaistiin 1991). Siis samana vuonna, kun Harjunpää ja rakkauden nälkä ilmestyi. Joensuun sarja käynnistyi 1976, ja Harjunpää-ruotsinnoksia ilmestyi jo vuodesta 1983. Joensuuta on käännetty kaikkiaan noin 20 kielelle.

Niin tai näin, Joensuun maailmanvalloitus jäi. Suomalaiset hän vakuutti siitä, että jännärit voivat olla Kirjallisuutta, sellaista, jossa koukuttavan juonen lisäksi käytetään kekseliästä kieltä ja kerrontaa sekä loihditaan samastuttavia henkilöitä. Ja vaikutetaan sanomalla, esimerkiksi tällaisella: rakkauteen kytkeytyvät vapaus ja vastuu  – vaan väärinkäytettynä vakava vaara.

Sen sanottiin olevan hyvää, tavoittelemisen arvoista, kauneinta mitä elämässä on – mutta vaiettiin visusti siitä, että ne joiden haltuun rakkautta oli annettu olivat saaneet samalla salaisen valtuutuksen tappaa ne jotka rakkautta heiltä anelivat.

– –

Matti Yrjänä Joensuu
Harjunpää ja rakkauden nälkä
Otava 1993
romaani
313 sivua.
Ostin e-kirjan.
Kirjan saa lainattua Kirjojen Suomi -sivuston kirja-esittelystä, jonka videoklipissä poliisikirjailija Marko Kilpi keskustelee kirjasta toimittaja Nadja Nowakin kanssa.

101_kirjablogit_pysty

Sarjan kirjablogijuttuihin pääset klikkaamalla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Liane Moriarty rakentelee tarinaa taiten. Tavalliset pikku pihajuhlat (WSOY 2017) selvittelee henkilösuhteita ja asioiden tilaa pihajuhlia ennen, aikana ja jälkeen. Ja pihajuhlien jälkeen:

Mikään ei enää tuntunut samalta.

Elämä oli jatkuvaa irvikuvaa.

Rakennekeikaukset ovat ilahduttaneet Moriartyn tuotannossa. Joustavasti myös  tässä kirjassa sinkoillaan ajasta toiseen, ja henkilöiden menneisyys saadaan ujutettua mukaan luontevin muisteloin. Tämä suomennosuutuus pihtaa käänteentekevää tapahtumaa aika pitkään, ja sitten kun se selviää, jälkimainingeissa henkilöissä tapahtuu sisäisiä muutoksia.

Moriarty on myös taituri kuljettelemaan montaa henkilöä  niin, että heidän persoonaansa ja käytöstään avataan apposelleen. Tässä romaanissa keskitytään lähinnä kolmeen erilaiseen pariskuntaan, ja heitä pöyhitään yksilöinä psykologisen terävästi. Kaikista putkahtaa yllätyksiä, mutta niitä osaa moriartymaisesti odottaa. Mielenkiintoisesti kirjassa pureudutaan siihen, miten eri henkilöt reagoivat pihajuhlien traumaattiseen tapahtumaan.

Eniten minua kiehtoo Erikan ja Clementinen ystävyyssuhde. Siinä on merkillistä kyräilyä ja nokitteluenergiaa. Erikan kasvuolot hamstraajaäidin tolkuttomassa huomassa ovat saaneet Clementinen sosiaalityöntekijä-äidin saattaamaan tytöt lapsena yhteen. Tämä pakkoystävyys on jatkunut aikuisuuteen. Tunneilmaston tulehtuneisuus liittyneenä yhteiseen pitkään historiaan välittyy kuumottavasti.

tavalliset pikku pihajuhlat

Paikallaan on kuitenkin liikennevaroitus: äänikirjana sepite voi aiheuttaa rattiin nukahtamisen. Ainakin minun piti joillain ajo-osuuksilla läpsiä naamaani ja pysähdellä huoltoasemilla. Tavalliset pienet pihajuhlat ei siis ole yhtä vetävä kuin esimerkiksi Hyvä aviomies ja Mustat valkeat valheet. Tiivistämisen varaa olisi, sillä turhan usein henkilöiden ajatusjorina junnaa. Pidin käteni ratissa (lukuunottamatta napakoita virkistyslitsareita), vaikka mieli teki kelata äänikirjaa eteenpäin.

Vaikka välillä väsähdin äänikirjareissuilla, totean, että Moriarty on mainio viihdytyskirjailija. Hänen kirjoissaan juoni koukuttaa ja henkilöistä tongitaan inhimillisiä kuonaa pintaan vinkein rakennekeinoin. Kannustan australialaissuosikin teoksia lukemaan, kuuntelemaan ja jopa katsomaan: tv-sarjaksi taipunut Big little lies (HBO Nordic 2017) näyttää muutaman jakson perusteella erittäin onnistuneelta filmatisoinnilta, ja vaikuttava tähtikaarti (mm. Nichole Kidman, Reese Witherspoon, Shailene Woodley ja Laura Dern) tuntuu olevan sinut rooliensa kanssa. Sarjan henkilösuhteet kutkuttavat ja tunnelmassa väreilee pahaenteisyys. Jaksojen alkujen tunnarimusiikki säväyttää ja johdattelee hitusen vinksahtaneeseen henkeen.

– – –

Liane Moriarty
Tavalliset pikku pihajuhlat
suomentanut Helene Bützow
WSOY 2017
romaani
äänikirjana noin 15 t 20 min
lukijana Meri Nenonen.
Ostin äänikirjan.
Muissa blogeissa mm. Amman lukuhetki, Leena Lumi, Kirjakaapin kummitus, Rakkaudesta kirjoihin ja Yksi pieni lukupäiväkirja.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta

Kertomus eräästä avioliitosta (Siltala 2015) on oikea suhteen anatomian oppitunti. Geir Gulliksenia kutsuisin avioliiton ruumiinavaajaksi.

Romaanissa aviomies sanoittaa avioliiton vaiheet, yrittää nähdä ne vaimon kannalta, vaikkei voi irrottautua omasta kokemuksestaan. Kumpikaan ei ymmärrä, miksi unelma-avioliitto hajoaa. Miehelle liitto oli toinen, hullaannuksesta syntynyt. Miehen ex-vaimo toivoi miehen itse kokevan jätetyksi tulemisen kauhut. Näin sitten tapahtuu.

Sain kuin sainkin kokea sen, minut jätettiin, minutkin, menetin sen ainoan, johon luotin, juuri niin kuin hän, ja minusta tuli se, jota ei enää haluttu.

Jon jätti nuoren perheensä, kun hurahti ”Timmyyn”, naiseen, jonka kanssa hän sai kaksi poikaa ja suhteen, jossa oli kipinää, flirttiä ja muuta panostusta virkeään yhteiseloon. Herran tähden tätä ”pillow talkin” määrää, peitonheiluntaa ja miehen ihailevaa katsetta! Kaikki suodattuu miehen kautta, joten mietin, mikä on koko totuus.

Romaanin mies puhuu, pussaa, huolehtii, sallii, kannustaa – kaikkea sitä, mitä unelmien mies tekee. Sen lisäksi mies syö naistaan silmillään, haluaa kuulla kaiken, olla selvillä kaikesta, haluaa ja haluaa. Taitaa liika olla liikaa.

Poikkeuksellista tässä eroromaanissa on se, että jätetyksi tuleva mies on koko ajan vaimon irtautumisprosessissa mukana, ennakoi ja seuraa aitiopaikalta. Ja rakastaa. Mies lämmittelee vanhan hurmoksen hiilloksella. Vaimo sanoo:

– Minusta taas tuntui kuin olisin yhtäkkiä parantunut jostakin. Enkä ollut edes tiennyt että olin ollut sairas, minähän viihdyin meidän yhteisessä elämässämme.

Norjalaisen Gulliksenin romaania vertaisin ruotsalaisen Lena Anderssonin tapaan läpivalaista suhdetta. Kuvauksissa veivataan ja möyritään. Kummassakin röngtensäde kuvaa tekoja, ajatuksia ja tunteita. Kummassakaan ei oikein selviä, mitä rakkaus on. Pakkomiellettä, riippuvuutta, takertumista, jakamista, antamista, ottamista, arkea, juhlaa, tapaa, tottumista, sulautumista, irtautumista?

Kertomus eräästä avioliitosta

Omat tunteeni heiluvat puolelta toiselle. Toisaalta on kiehtovaa upota kirurgiseen tarkasteluun, toisaalta saman seulominen riepoo. Ehkä näin painava kirjoitetaan ulos ja jopa pois. Eroon johtavat vaiheet tehdään mahdollisiksi ja mahdottomiksi – kuten ne ovat minäkertojalle.

Kummastelen, etten kummoisesti kosketu. Riipaisevia hetkiä koen silloin, kun tilanne hieman avautuu mies-vaimo-umpiosta. Esimerkiksi pienet havainnot lasten asemasta eroissa, etenkin vanhemman pojan reagointi, ovat sellaisia. Suosittelen kirjaa sananasettelutaidon vuoksi, ja kyllä kirjasta löytää kiinnostavaa muutkin kuin vain eroavat, eronneet, jättäjät ja jätetyt. Kirjan kertomaan viitaten jokainen voi olla joku päivä joku noista.

Nyt varoitus romaanista kiinnostuville. Varoitan, koska paljastan romaanin loppulauseet. Ne ovat hienot. Kahdensadan sivun tarkan selvityksen jälkeen minäkertoja päättää kaiken asettamalla asiat uusiin mittasuhteisiin.

Kyse on vain tunteista. Tosin meidän molempien vahvoista tunteista, rankoista, kaiken tuhoavista ja häkellyttävistä tunteista, niin vahvoista, että niiden takia kokonainen maailma voi tuhoutua. Ja silti ne enemmin tai myöhemmin laantuvat, lakkaavat olemasta totta ja hiljalleen irrottavat otteensa.

– –

Kertomus eräästä avioliitosta
suomentanut Hanna Tarkka
Siltala 2017
romaani
200 sivua.
Lainasin kirjan kaverilta.

Lue myös nämä: Kulttuuri kukoistaa ja Helmi Kekkonen.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Han Kang: Vegetaristi 

Kehollista tekstiä tässä Vegetaristi-romaanissa (Gummerus 2017)! Han Kangin kirja ei maistu paperilta, vaikka kieli on hallittua, jopa paikoin ankaran kontrolloitua.

Kehollisuus syntyy monesta tekijästä. Ensinnäkin päähenkilö Yeong-hye lopettaa lihan syönnin. Sillä hän pyrkii hallitsemaan uniaan ja elämäänsä, vähitellen se tähtää muuttumiseen ajatuksettomaksi luontokappaleeksi, puuksi. Toisekseen naisen lanko pakkomielteisesti näkee kälyn kehon videotaideteoksen kasvina siten, että haluaa maalata vartalon kukka-aihein, jolloin rajat häviävät: ”Oliko Yeoung-hye ihminen, eläin vai kasvi?” Nämä tapahtumat murtavat tavallisten ihmisten tavallisen elämän pariskuntina ja perheenä, myös yksilöinä.

Vegetaristin kerronta vaihtelee romaaniosittain. Romaani alkaa Yeong-hyen aviomiehen minäkerronnalla. Se taustoittaa: perusmiehille naiset ovat omaisuutta. Romaanin toinen osa nähdään langon näkökulmasta. Hän on poikkeusmies, vaimonsa elättämä taiteilija. Päätösosa on itsellisen siskon, jonka kannalta nähdään yhteinen lapsuus ja murtunut nykyisyys.

Päähenkilö saa oman äänen kuuluviin vain muutaman kerran, kun hän romaanin alussa kuvaa käänteentekeviä uniaan. (Kukaan muu ei unikuvauksia kuule, ei mies, ei sisko, ei vanhemmat – vain minä.) Niistä irtoaa kauhu, jota nainen kokee. Jostain se kauhu kumpuaa, niin rajusti nainen reagoi uniin. Ja selittäväthän unet:

Jospa tietäisit, miten kovasti olen aina joutunut ponnistelemaan, jotta hallitsisin itseni. – -. Olin yksin; koko äärettömässä avaruudessa ei ollut jäljellä mitään muuta kuin minä.

Korealaista kulttuuria en tunne. Patriarkaatilta se vaikuttaa. Ja pärjätä pitää muttei saa erottua muista. Universaalin tunnistan: puhumattomuus ja kaltoinkohtelu aiheuttavat pahaa. Romaani kuvaa sisäänpäin kääntynyttä aggressiota, siten selviytymistä ja tuhoutumista. Äärimäisillään se on siinä, miten vain oman kehon kontrolloinnilla kokee hallinnan tunteen. Samalla hallinnan, häviämisen ja pakenemisen rajat hämärtyvät. Kaikki tämä sen jälkeen, kun olemme olleet muka tavallisia, muista erottumattomia, siten hyväksyttyjä, ja jäämme täysin tuntemattomaksi ja ulkopuolisiksi – kuten vaimo miehelleen:

Näin unen. Niin hän oli sanonut kaksi kertaa. Olin näkevinäni hänen kasvojensa vilahtavan ohi ikkunan takana pimeässä tunnelissa, mutta ne tuntuivat vierailta kuin tuiki tuntemattomat kasvot.

Vegetaristia on laajalti hehkutettu, joten odotukseni ovat olleet korkealla. En pety, en kuitenkaan lukiessani hihku. Kunnes luetun jälkeen teksti alkaa versoa tajunnassani kuten lankomiehen ihomaalaukset Yeong-hyen katoavalla keholla.

Romaani on eittämättä hieno. Siinä on vahva tunnelma ja kerrontaa, jonka aukkojen ja symbolien arvoituksia ratkon. Yksin – niin kuin ihmiset tajuntansa kanssa jäävät. Siinä yksi romaanin teemoista. Ja niitä riittää. Yllätyin: Vegetaristi on samalla ”tavallinen” psykologinen romaani, ahdistavuuten asti surullinen ”tavallinen” tarina siitä, miten kasvu- ja kotiolot vaikuttavat ja vahingoittavat.

Romaanin loppusivut: hirvittää. Valoa näkyvissä yhdelle henkilölle? Väkevää.

Vegetaristi

– –

Han Kang
Vegetaristi
englanninnoksesta suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2017
215 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Paljon on jo kirjoitettu, muutamia: Luettua elämää löytää monia verrokkeja, Omppu tuntee yötajunnan voiman, Lumiomenalle unohtumaton, Kirjaluotsille moniselitteinen ja Lukuisalle monikerroksinen.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Katja Kallio: Yön kantaja

Olen lukenut kevään kohottavimman romaanin. Katja Kallion taitoteos Yön kantaja (Otava 2017) valuu minuun, pysäyttää ajatukset ja ajan. Päähenkilö Amanda tietää tunteeni:

Amanda yritti selittää, että joistain kirjoista piti päästää irti hitaasti, kömpiä varovasti niiden kyydistä. Ei loikata kyydistä täydessä vauhdissa.

Yön kantaja

”Elämää muistuttava elämä oli muuttunut elämäksi.”

Romaanin päähenkilön taustalla lepattaa tosielämä, Amanda Fredrika Aaltonen (1864 – 1918). Amanda syntyi aviottomana lapsena, pidätettiin useaan otteeseen ”loisnaisena” irtolaisuudesta ja sijoitettiin Seiliin, saareen, josta ei ollut paluuta.

Asiakirjamerkinnöistä kehittynyt romaani hengittää kaunokirjallisuutta. On aivan sama, onko oikea Amanda remunnut Pietarissa ja Moskovassa tai lennellyt kuumailmapallolla Lontooseen ja Pariisin. Tämä pitelemätön romaanin nainen on niin tehnyt, ja vaikka hän vaikuttaa alkuunsa todella rasittavalta, epämiellyttävältäkin, taide on tällaista: Amanda viettelee puolelleen, eläytymään, elämään yhdessä.

Romaanissa on monia perustavanlaatuisia teemoja kuten erilaisuus ja yhteisön valta yksilön yli. Siinä loimuaa elämisen vimma ja rakkaus. Siinä vangitaan elämän etenemättömyys ja elämätön elämä. Ja tuosta jälkimmäisestä: ei ole elämätöntä elämää, vaikka kantaisi sisällään yötä ja olisi teljettynä Seilin selliin. Siitäkin tulee elämä – vaikkei itse valittu.

Miten läheltä se oli kulkenut hänen ohitseen. Oikea elämä.

Asiantiloille ei romaani anna yhtä selitystä tai ratkaisua. Jossain vaiheessa ällistelen, ettei Amanda voi reuhtomisensa jälkeen noin hallittu olla kuin hän Seilissä on, paikoitellen kyllä äkkiväärä ja laskelmoiva, leikkisäkin. Kai väistämättömän kanssa oppii elämään. Onko se oikein? Siihen voi etsiä vastausta kukin tahollaan.

”Ja tästä hänen päälleen sammuneesta ajasta.”

Romaanissa on selkeä juoni, kiinnittäviä henkilöitä ja kiinnostava rakenne. Pidän siitä, ettei Kallio ole valinnut minäkerrontaa vaan liukkaan kaikkitietävän kertojan, joka zoomailee kohteisiin vaihdellen läheisyyttä.

Vaikka romaanin valtiatar on Amanda, on romaanissa paljon muitakin henkilöitä. Heitä nähdään Amandan näkökulmasta mutta myös etäämmältä tai toisten henkilöiden kuvakulmista. Suljetun yhteisön mutkikkaat ihmissuhteet tuntuvat tosilta, ja on välillä vaikea seurata, kuka on hoitaja ja ketkä hoidettavia. Ystävyyden ja rakkauden aaltoilussa lähennytään ja etäännytään, ei pysytä samoina. Se koskettaa.

Aika on muovailuvahaa Kallion käsissä. Pääosin kerronta on kronologista, muutamia poikkeamia siinä on takaumin ja ennakoinnin. Aikaa lohkotaan myös muistoin. Merkityksellisintä on se, miten ajankulua kuvataan. Joskus pieni hetki voi pitkittyä määrättömyyksiin, joskus vuosien läpi kiritään pikaisesti. Romaani kourii ennen kaikkea koettua, ja siksi aika on suhteellista, ei kellon viisarein mitattua. Huomaan, että Amandallle on tärkeä tietty, oikea kello – lähinnä symboli, ei ajanseurantaväline.

Seilin saari on myös symboli samalla kuin konkreettinen paikka. Saari on eristetty muusta maailmasta ja ajankulusta. Sillä on historia spitaalisten säiliönä, ja se jatkaa romaanissa paikkana, josta ei päästä pois. Siksi Seiliin voi pysäyttää ajan. Seili on vääjäämättömän kohtaamista: siellä ei itse saa määrittää kuka on ja missä on – ja toisaalta on juuri se, mikä on ja missä on.

Seili

Seilin hautausmaa 1980-luvulla (kuva: Jani Ahti)

”Tähtisumu loikoo taivaan mustalla pohjalla.”

En pidä Yön kantajaa itsetarkoituksellisena runoromaanina, vaikka kielen kuvallisuus on sille leimallista. Ilmaisuvoima värittää henkilöt, tapahtumat ja miljöön. Kieli toisaalta aukaisee avaruuksia kuten käy huikeissa kuumailmapallohetkissä. Toisaalta se määrittää tarkkaan ympäristöjä niin kuin Turun tienoota, Pariisin nuhruisia kulmia, Isakssonin tupaa tai Seilin luontoa. Toisaalta se tiivistää yhteen virkkeeseen koko sielun kuten lapsenmurhasta tuomitun Gretan hetkenä, jona Greta pääsee lapsenlikaksi:

Greta nousi, otti tyttöä kainaloiden alta kiinni ja painoi vasten rintansa lämmintä, silkkistä tuhkaa.

Romaanin valtaansa ottava tunnelma sikiää aistillisesta kielestä, mikä liikkuu linjassa Amandan aistiherkkyyden kanssa. Amanda on fyysinen ajatuksista tekoihin, ja hän kokee äänet, näyt, ja tuntoaistimukset äärimmäisen voimakkaina. Sille voimalle on romaanissa löytyneet sanat.

Mutta muisto ei asetu, ei millään. Se sähisee ja sylkee ympärilleen.

Amandan ajatukset kipinöivät ja helisevät, ne säteilevät joka puolelle kuin kipu.

” ’Tässäkö kaikki’, hän kysyi.”

Voisin kirjoittaa naisia hyväksikäyttävistä miehistä, mielenterveyshoidon alkeellisuudesta, ymmärtämättömästä hoitokulttuurista ja yhteiskunnan epätasa-arvoisuudesta. Voisin kirjoittaa saavuttamattomasta rakkaudesta. Voisin kertoa vaikka mitä Amandasta sekä Duplessista, Isakssonista, Sofiasta ja Gretoista. En kirjoita. Vellon vain siinä, miten romaanin tunnelma ja siitä säteillyt ihmisnäkemys saa ihon kihelmöimään. Sellaisessa kokemusvyöryssä luen viimeiset sata sivua.

Vaikka Yön kantaja kertoo Amandasta, poikkeusyksilöstä poikkeusoloissa, tunnen, että jokaisella taitaa olla omat pienet tai isot Seilinsä. Amanda kesti, kun hänellä oli jotain odotettavaa, esimerkiksi hyvä kirja. Niin minäkin, ja jaan tässä sen Amandan tavoin:

Lukiessaan hän unohti päällään raskaana retkottavan ajan.

– – –

Katja Kallio
Yön kantaja
Otava 2017
romaani
380 sivua.
Ostin kirjan.

16 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani