Aihearkisto: Oppera

Kulttuurimatka: München

Hain kevään eteläisestä Saksasta. Pidennetyllä viikonloppumatkalla ilahduttivat lehtiin ja kukkiin puhkeavat puut sekä kesäinen lämpö. Münchenin vanha keskusta puistoineen herätti talvihorroksesta.

Kaupunkikävelyjä katkaisin museovisiitein. Huomasin olevani vanhanaikaisella päällä, joten ohitan 1930-lukua uudemman taiteen vain maininnalla, että sitäkin näin (Moderne Pinakothek). Herkimmät fiilistelyt vietin suosikkieni eli flaamilaisten vanhojen taitureiden ja renessanssimestareiden seurassa (Alte Pinakothek). Renessanssia katselen taas uusin silmin, koska näin ennen matkaa taidedokumentaristi Waldemar Januszczkin sarjan Kahlitsematon renessanssi. Jo on inspiroiva tulkitsija!

durer

Waldemarin jutut mielessäni hengailin tovin esimerkiksi Dürerin muotokuvan äärellä, ja onhan se (hän) melkoinen komistus. Ihastelin myös teoksia tekijöiltä El Grecoda VinciRafaelBrueghel – ja vaikka mitä.

Jouduin myös muuttamaan mieltymyksiäni. Olen aiemmin ohittanut lihanlöllyntään paneutuneen Rubensin, mutta nyt ihastuin ilmeikkäisiin muotokuviin, ja jopa joihinkin irvokkaiden mytologiamaalausten yksityiskohtiin. Waldemarin aiemman dokkarin ansiota ehkä sekin. Ja halusin myös tätä Joel Haahtelan romaanin päähenkilön Visan ihailukohdetta katsoa toisin silmin. (Pinakothek-museoiden modernin taiteen talossa sitten silmä lepäsi Visan ja minun suosikin Morandin hienovaraisissa asetelmissa.)

Nautin taas maalaustaiteesta, joka rikkoi ilmeisen ilmaisun, koska valokuva alkoi jäljentää todellisuutta. Tutut impressionistit ja ekspressionistit ovat hyvin edustettuna Münchenissä (Neue Pinakothek): MonetManetCezanneGauguinKlimtSchiele ja auringonkukkamies van Gogh. Auringonkukkia enemmän paneuduin kevätnäkymään Arlesista. Taisivat ajankohtaan sopvat kukkivat pensaat viekoitella.

Lisäksi tutkin kymmeniä maalareita, jotka voisivat olla maailmankuuluja mutta ovatkin vain nimiä paikallisissa taidehistoriankirjoissa. Taulujentäyteisiä huoneita kulkiessani mietin taas, miksi joku tekijä nousee toisten yli. Miksi en ollut aiemmin lumoutunut Honóre Daumierista tai Hans von Maréensista? Onneksi jo joulukuussa Genevessä bongasin kiinnostavan kumman Hodlerin, jota näin taas tällä matkalla. Naistaiteilijoiden teoksia ei näillä seinillä näkynyt.

Joskus sattuma yllättää. Yksinäisen matkani iltailoksi varasin oopperalipun, enkä tarkistanut muuta kuin teoksen: Straussin burleskia ja draamaa yhdistävä Ariadna auf Naxos. Olipa iloinen yllätys, että nimiroolin lauloi Karita Mattila. Baijerin valtionooppera on rakennuksena komean koristeellinen, ja sellaista oli myös teoksen musiikki. Siinä oli upeita osuuksia, joissa usea vaikuttavaääninen taituri lauloi samanaikaisesti. Ja olihan Mattila väkevä. Paljon en sivuparvelta lavalle nähnyt enkä saksaa juuri ymmärtänyt, mutta musiikin kuuntelusta ja muun yleisön katselusta nautin.

Yksin matkaillen irtoaa kaikesta muusta. Voi katsoa taakse ja eteen tai vain pysähtyä siihen, missä on. Hengenvetoja paikassa, jossa on vieras ja johon ei palaa. Tuollaiseen tunnelmaan sopien valikoin reissulle matkalukemistoa. Yleensä valitsen matkakohdetta kuvaavaa kaunokirjallisuutta, mutta nyt minulla oli mukana sekava valikoima (uusin Nesbø ja McEwan), joskin pääteos oli monikulttuurinen, omalaatuiseen 1800-luvun saksalaiskaupunkiin sijoittuva Andrés Neumanin Vuosisadan matkustaja. Runsas romaani on yhä kesken, ja siitä riittää ihmeteltävää pitkäksi aikaa. Matkaani sopii seuraava lohkaisu:

– – ihan totta, olen sitä mieltä että tietääkseen missä haluaa olla ihmisen pitää käydä eri paikoissa, oppia tuntemaan asioita, ihmisiä, uusia sanoja (onko se matkustamista vai pakenemista, posetiivari kysyi), hyvä kysymys, antakaa kun mietin, tuota noin – se on molempia, ihmiset matkustavat myös paetakseen, eikä siinä ole mitään pahaa. Ei ole myöskään sama asia paeta ja katsoa eteenpäin.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Oppera, Taide

Elektra Kansallisoopperassa

”Se on musertava kuin moukari”, toteaa kapelimestari Esa-Pekka Salonen haastattelussa. Toden totta, Elektra ei ollut hilpeää ajanvietettä. Näin totesin, kun poistuin katsomon ensimmäisen parven sivustalta, josta näin suoraan orkesterimonttuun ja seurasin kapellimestarin eläytyvää elehdintää; myös näyttämönäkymä aukesi hyvin. No niin, tällä tavoin moukari iski.


Tämä esitys ei ala siten, että maestro kävelee aplodien saattamana johtamaan alaisiaan, ei, nyt edetään teos edellä ensemble-henkisesti. Ooppera alkaa siten, että katsoja viedään suoraan nokkimisjärjestelmään, joka kuvatussa kuningashuoneessa on käynnissä. Teos on synkkä siivu siitä, miten rakkaus runnoutuu juoruihin, vihaan, kaltoinkohteluun, manipulointiin ja koston kierteeseen.

Elektra on taantunut maaniseksi rääsyläiseksi linnan etupihan nurkkiin ja onkaloihin. Isäntyttö hautoo kauheuksia, sillä häikäilemätön äiti uuden rakastetun kanssa on surmannut isän, aikoja sitten karkottanut poikansa ja alistaa tyttäriään. Elektra hellii kostofantasiaa ja tappomanipuloi. Teos vyöryy vääjäämättä Elektran tavoitteiden täyttymiseen, loppusanoina jotain tällaista: ”Olen niin onnellinen, että voin vain vaieta ja tanssia.” Sanaton ilmaisu ja tilanne kertovat muuta: etäisyys muista ei korjaannu kostossa, vaan tuloksena on olemattomuus.

Juonen äärimmäiset ainekset estävät eläytymiseni. Vaikuttavia kohtia kyllä on, esimerkiksi on hieno kohtaaminen, jossa Elektra maanittelee siskoaan kostajaksi, kun taas sisko kurottaa elämän jatkumisen puoleen. Myös Elektran ja äidin törmäyksessä tunteet vaihtelevat kiinnostavasti. Äidin esittäjässä en erota vaaran energiaa, joka häneen mielestäni kuuluisi. Sen sijaan Elektra (Evelyn Herlitzius) hallitsee näyttämön upean äänen vivahtein. Myös Orestes-veljen (Tommi Hakala) laulun hienous hivelee.

Lavastus myötäilee kolkkoa kokonaisuutta. Ohjauksen painopiste on tuskaisena kieriskelevissä hahmoissa tai edestakaskävelyssä. Etenkin ryömimistä olisin vähentänyt. Elektran tanssahtelut sen sijaan jopa kiusaannuttavan makaabereina mukailevat vääristyneitä sanoja ja toimintaa. Libretossa (käännöstekstien perusteella) välähtää monesti hienoja runokuvia.

Palaan alussa mainittuun moukariin. Musiikki paisuttaa, möyrii, tunkee uhkaavana, kilisee ja kolisee sekä hetkittäin herkistyy. Se sävyttää vaikuttavasti kostotarinan, jossa elämää poljetaan kuolettavasti. Elektra ei välttämättä ole teos, jonka haluan nähdä toiste, mutta tyytyväinen olen, että näin tämän toteutuksen.

ooppera_syyskuu

Syyskuinen oppeeratalo tumman yön ympäröimänä

– –
Richard Strauss
Elektra (ensi-esitys 1909)
Kapellimestari Esa-Pekka Salonen
lisää: http://oopperabaletti.fi/ohjelmisto/elektra/

Suomen kansallisooppera 2016.

2 kommenttia

Kategoria(t): Oppera

Vuosikatsaus 2015

Paras kotimainen romaani

OneironArpaa heitän, noppa jää kallelleen. Hienoa, että saa olla sekä-että, eikä valita tarvitse. Siis: sekä lyhyt ja täyteläinen että laaja ja haarautuva. Pitemmittä puheitta valintani ovat Petri Tammisen Meriromaani ja Laura Lindstedtin Oneiron. Minua miellyttävät kirjat, joissa elämä on moniselitteistä, jopa sietämätöntä, silti mahdollista ja puhuttelevaa.

kesäpari

Kotimainen ja käännetty, vuoden 2015 elämyksiä.

Parasta käännettyä proosaa

Saatana 2Viime vuoden käännöskirjoista en löytänyt yhtä kiinnostavaa luettavaa kuin viime vuonna. Lukuisia hyviä lukukokemuksia on silti ollut. Blogistania Globalia -äänestykseen osallistun, ja vielä on siis aikaa pohtia valintoja (postaukseni ilmestyy 13.1.). Valitsen tähän listaukseen klassikon. Kiitos kirjabloggaajien klassikkohaasteen luin vihdoin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Kummallinen irreaalia harova kirja on kiinni ajassaan, irti siitä ja tarrautuu tähän päivään. Ilmeistä klassikkoainesta!

Paras kotimainen dekkari

Tyttö ja rottaMetro-tyttöjä täällä ollaan. Odotan jännityksellä Jari Järvelän Metro-trilogian viimeistä osaa, joka on keväälle luvattu. Tiukka tyyli, tuore aihepiiri ja kiinnostava päähenkilö ihastuttavat. Liputan yleensä psykologisen jännityksen puolesta. Sitäkin on kakkososassa Tyttö ja rotta. On niitä verikekkereitäkin. Menköön. Tämän kerran. Ja sitten vielä ensi keväänä.

Paras käännösdekkari

Nesser juoniTaas arpakuutio keikkuu: Barbarotti vai Brodie? Nyt en taidakaan valita dekkaria vaan dekkari-ihannemiestä. Håkan Nesser päättää kunnialla Barbarotti-sarjansa Pikku-Burman teurastajatar. Ihmispoloisten yksinäisyys, kamppailu ympäröivää ankeutta vastaan ja vastoinkäymiset ovat arkista aineistoa, joista Nesser luo inhimillistä tarinointia. Keskeinen kiinnostavuuselementti on pääpoliisin elämänkulun ja sielunkamppailun seuraaminen. Hieno henkilökuva! Niin on kyllä Jo Nesbøn Olavkin ja…

Parasta historiafiktiota

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

Anneli Kanto luo pyövelin, tuomarin ja apteekkarin näkökulmista elävän kuvan 1600-pikkukaupunkielämästä. Ja pyöritään siinä muuallakin Euroopassa. Pyöveli on komea romaani kerronnallisesti ja aiheiden käsittelyn kannalta. Monet ainekset pysyvät kasassa, ajankuva vakuuttaa ja henkilöt koukuttavat seuraamaan. Kuvauksessa on pyöveliammatin karkeutta, mutta siinä on myös hupaisat hetkensä. Minua esimerkiksi huvitti pyöveleiden tyhy-tapaaminen Saksanmaalla.

Parasta tietoa

NaparetkiBea Uusman Naparetki vie arkistoihin, vanhoihin päiväkirjoihin, arktiselle kuolinsaarelle – puhuri käy. Taitava teksti, taitto ja toteutus sulattavat minut. Täysin älyvapaa kuumailmapallolentoyritys jälkiseurauksineen 1800-luvun lopulla muuttuu 2000-luvun alussa tietotekstiseikkailuksi, joka vetää kuin paras fiktio. Kummallisesti riveistä tunkee romaniikkaa, toisaalta onhan kirjan alaotsikko Minun rakkaustarinani.

Parasta draamaa

oopperataloTeatteri- ja elokuvakokemukseni ovat olleet niin harvalukuisia, etten tohdi nostaa yhtä ylemmäksi muita. Poimin viimeisimmän ja siksi mielen päällä pyörivän kulttuurikokemuksen. Kansallisoopperan Thaïs joulun alla osui sopivaan aikaan: työtauko ja loman aloitus lähtivät siitä käyntiin. Melodinen, romanttinen musiikki ja korea art deco -toteutus veivät arjen yläpuolelle ja nostattivat irti olon tunnelmaa.

Parasta tv:ssä

Miss FisherMennyt kiehtoo ja etenkin 1920-luku. Totta kai Downton Abbeyn viimeiset vaiheet on tarkkaan katsottava. Mitä silmäkarkkia! Ja leskikreivitär Violetin pistämättömät lohkaisut! On herkullista, että kiintoisimmat hahmot ovat vanhoja rouvia. Silti valitsen vuoden tv-ilostuttajaksi Neiti Fisherin etsivätoimiston. Keski-ikäinen Neiti Fisher ratkoo reippaasti rikoksia ja toteuttaa estoitta naiseuttaan. Neidin osaaminen ohittaa kaikki uskottavuusrajat, mutta viihdyttävyyskertoimet ovat suuret. Tietysti iso osa viehätystä on 20-lukulainen tyylikkyys. Eipä unohdeta romantiikkaa: komean komisaarion ja neidin ensisuudelmaa saa odottaa kolme tuotantokautta. Australiassa pykätään sarjasta jo neljättä kautta.

Parasta kuvataiteessa

Ai Weiwei 1Näin hienon Ellen Thesleff -näyttelyn Turussa ja tarinallisen suomalais-norjalaisen -maalaustaidekatsauksen Ateneumissa. Jälkimmäisen kävin katsomassa kahdesti. Cartier-Bressonin valokuvat vaikuttivat myös. Vanha taide elää ja voi hyvin. Muitakin näyttelyitä katsastin meillä ja muualla. Vahvimmin vuoden taidekokemuksista mielessä myllää kiinalaisen Ai Weiwein näyttely Tennispalatsissa. Teoksissa on avartavaa puhuttelevuutta. Ja huippuna on taiteilijan nappaama pariselfie.

Paras matkakokemus

Kesällä Gdansk ja joulua ennen Riika: minilomat lähimaihin irrottavat yllättävän tehokkaasti rutiineista. Nautittavaa on kävelykaartelu uusissa maisemissa, ja historian kuiskailu murjottujen kaupunkien korjatuista perustuksista kiihottaa mielikuvitusta. Istuskelu pikku kuppiloissa ja ihmisten katselu – parasta proosaa. Vai jopa runoutta, joskus draamaakin.

Gdansk

Gdansk

Torun

Torun

101

Sopot

Riika

Riika

Kohottava kirjallisuustilanne

Jussi Valtonen ja minäPäätin elämäni yhden pitkän ja tärkeän ajanjakson elokuussa. Sen kulminaationa voisi pitää noin kolmesataapäisen kollegakuntani edessä vetämääni kirjailijahaastattelua. Tilanne alkoi tuntua oudon henkilökohtaiselta: siihen yhdistyivät  ammatti-identiteettini muuttuminen ja kirjabloggaajaharrastukseni jatkamisen punnitseminen – ne jännittivät (ja jännittävät yhä). Kaiken hermostuksen keskellä pysähdyin kohtaamaan tekstinsä ja esiintymisensä kanssa sinut olevan kirjailijan, Jussi Valtosen. Kirjailijahaastattelusta sukeutui antoisa keskustelu teemoista ja teksteistä. Kirjat ja kirjallisuus merkitsevät ja puhuttelevat.

Oma tuotanto

Työryhmän kanssa työstetty ja uudistettu oppikirja ilmestyi elokuussa. Ajantasaistus muutti kymmenkunta vuotta sitten ensi kerran kootun kirjan melko perusteellisesti, mikä on hyvä asia. Tuotantoa tämäkin: kissani runoilee sännöllisesti. Hän on erikoistunut haiku- ja tanka-sanailuun. Uusia ajatushenkäyksiä on ilmestynyt noin kerran viikossa: Alman runot.Vaihtuu

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Listaus, Oppera, Sekalaista

Thaïs – oopperan koreus

Olen aika musiikkisivistymätön, mutta jatkan kasvatusprojektiani ja käyn pari kertaa vuodessa oopperassa tai klassisen musiikin konserteissa. Oopperoiden kanssa minulla on ollut ongelmia: jos musiikki miellyttää, libretto on kiusallisen kauhea, ja jos libretto on mielenkiintoinen, musiikki riipii. Vähitellen olen alkanut hellittää ymmärrysnyörejä ja hyväksynyt sen, että oopperan juoni olkoon täyttä huttua, eli menen esitykseen paatos ja elämys edellä.

Jouluinen opperatalo 18.12.2015

Jouluinen opperatalo 18.12.2015

Jules Massinet’n ooppera Thaïs esitettiin ensimmäisen kerran 1894. Libretto perustuu Anatole Francen 1890 ilmestyneeseen romaaniin. Tiivistetysti tarinassa munkki Athanaës haluaa käännyttää kurtisaani Thaïsin jumalauskoon, onnistuu siinä, mutta kun Thaïs hehkuu pelastustaan, Athanaës luopuu uskostaan maallisen rakkauden korvennuksen vuoksi.

Välillä libreton seuraaminen on kivuliaan kiusallista. Athanaës on puistattava fanaatikko, vaikka lähes ensi hetkistä voi päätellä, että sananjulistus on sublimaatiota tukahdetulle himolle. Heittäkää vain minua kivillä, mutta tulkitsen ajantasaisesta vinkkelistä niin, että fundamentalistien yksisilmäisyys on juuri tuollaista: hurahtamisen takana on omia pakkomielteitä, jotka painetaan näköalattomaan pauhuun ja yhden asian puskemiseen. Silloin unohtuu se, että elämä ei ole joko-tai vaan sekä-että.

Juonessa on useita hämmentäviä kohtia, sen lisäksi se kummasti ulottaa koskettamaan. Kuuluisan ”Meditation de Thaïs” -kohdan herkkä taite on hieno. Samoin Thaïsin itsetutkiskelukohtaus, jossa kilpailtu kurtisaani pohtii katoavaa kauneutta ja rakkaudetonta tyhjyyttä, pistää suojusten läpi. Ja pääparin kohtaamisissa on imua ja lopussa on ristiriidan ratkaisematonta voimaa ja… Elämyksiä – kyllä!

Pukuloiston silmäkarkki maistuu, jotkut näyttämökuvat miellyttävät myös. Visuaalisuus on art deco -tyylistä, värikästä ja koristeellista. Upeimmillaan ylöspano on juhlissa, jossa Thaïs leuhuttaa siipiasussaan. Kun ensimmäisen näytöksen lopussa Thaïs levittää kätensä ja käsivarsien kultasulat leviävät, katsomossa huokailtiin ja jokunen hihkuntakin kuului.

Yleisö oli poikkeuksellisen villinä. Väliaplodeja sateli ja lopun kumarruskimarassa sali kaikui kiitostaputuksista ja hurrauksista. Eikä syyttä. Tommi Hakala munkkina helli sävykkäällä baritonilla, ja Veronica Dzhioeva Thaïsina lämpeni ja hehkui esityksen edetessä. Mika Pohjosen tenori soi myös hienosti. Minulle hän tarjosi tahatonta hupia kiitäen lavalla lentokonemaisin liikkein, mutta se on ohjauksen ongelma, ei Pohjosen. Kuoro ja orkesteri toimivat korvia hivellen. Thaïsin musiikki kaikkiaan on romanttista, melodista ja sävykästä – tällaiselle noviisioopperakävijälle sopivan helppoa ja välillä oikein kohottavaa.

Jotkut ohjausratkaisut mietityttivät minua, samoin pienet lavastusyksityiskohdat. Miksi komea buduaari oli suunniteltu niin, että se ei kokonaan näkynyt joka suuntaan? Miksi autiomaassa nökotti joukko ryvettyneitä miehiä teatteri-istuimissa? Mutinastani viis. Oopperan koreus ja komeus puri tällä kertaa viihdyttäen ja jopa koskettaen. Ihana ilta!

Väliaika: oopperanautiskelijat iltaikkunaan heijastuen.

Väliaika: oopperanautiskelijat iltaikkunaan heijastuen.

– – –
Suomen kansallisooppera
Thaïs
Produktion ensi-ilta 2013, nyt vuodenvaihteessa muutama uusintaesitys
Musiiki: Jules Massenet
Ohjaus: Nicola Rabb
Lavastus ja puvut: Johan Engels
Kansallisoopperan mainosvideo on tehty vuoden 2013 ensi-iltaa ajatellen (eri solistit), mutta tunnelmaan siitä pääsee.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Musiikki, Oppera

Jenůfa

Leoš Janáček (1854 – 1928) sävelsi uuden vuosisadan musiikkia. Siinä on melodiaa, melskettä ja muuttuvia osasia. Jouluajan kuuntelin Sinfoniettaa samalla kuin luin Haruki Murakamin romaania 1Q84, sillä kyseinen sävellys oli yksi asia, joka yhdisti kohtalonomaisesti romaanin päähenkilöitä. Patarumpupauke voimisti lukutunnelmaa.

Kiinnostus säveltäjään virisi siten kaunokirjallisuudesta. Samaan syssyyn keksin, että Janáčekin ooppera Jenůfa esitetään alkuvuodesta Kansallisoopperassa, tähtenä Karita Mattila. Siis sinne. oopperatalo

Oopperan ensi-ilta oli 1904, eli reilun sadan vuoden päästä pääsin tuumimaan, miten tsekkiläinen maalaiskertomus puree. Libretto on kuin Canthin Anna-Liisan ainekset olisi palasteltu pärekoriin, ravisteltu, ja kasattu hieman eri asentoihin. Juonikuviossa kärjistyi kolme H:ta: hurskaus, hairahdus ja häpeä. Haavoittuvuutta nuoruuden syntien käsittelystä ei puuttunut, ja mikä kiintoisinta, henkilöt ovat muuttuvia, vaikka kärjistettyjä hahmoja.

Lavastus myötäilee ihmissuhteiden kaltevalla pinnalla taiteilua. Kivisymboliikkaa hyödynnettiin tehokkaasti toisessa ja kolmannessa näytöksessä: synnin taakka on kalliojärkäle ihmisen sielussa; ensimmäisen kiven heittäjäksi havittelevat ovat syntisiä, kuten sana sanookin. Toisen näytöksen ankaran ahdas tila kivenmurikoineen kuvasi sisäistä tunnetta, joka teoksen siinä osassa täyttyy umpioituneesta ahdistuksesta. Hieno näyttämökuva siihen liittyen on yhtäkkinen seinämien avautuminen ja tähtinä kimmeltävien lumihiutaleiden leijailu.

Tähtiä, toden totta. Jorma Silvastin tenori loistaa, mikä ettei myös Jyrki Anttilan. Sopraanot kautta linjan vakuuttavat, etenkin Päivi Nisula hurjana kasvatusäitinä. Karita Mattilan ääni on voimakas, vivahteikas ja elävä – ja onhan hän tähtenä säväyttävä. Pakko on se mainita, että lähes kaikki (äitiä ja isoäitiä lukuun ottamatta) ovat rooleihinsa 30 vuotta liian vanhoja, mikä pitää aktiivisesti unohtaa ja keskittyä vain tarinaan ja mielialamusiikkiin. Laulutaide on epäreilua: kun ääni on kypsynyt ja soi sävykkäästi, roolihahmojen habitus on toisesta ajasta.

Ohjaus on pettymys, sillä kulmikas teatraalisuus on välillä häiritsevää. Minun makuuni sopisi vähäeleinen ilmaisu, jolla tuska tulisi todeksi. Todeksi tulee kuitenkin musiikillinen tunteiden tulkinta, hienot solistit, kuoro-osuuksien voima ja orkesterin luotettava tuki solisteille. Olipa hieno ilta oopperaelämyksiä harjoittelevalle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Musiikki, Oppera

Pidä kukkasesi, julkea nainen

Don Jose tokaisee otsikon tapaisesti ensikohtaamisen jälkeen: Carmenin verevä hahmo hämentää kokematonta sotilaspoikaa. Kunnon poika, jonka olisi kuulunut palata kotikylään kiltin naapurintytön puolisoksi, lähteekin intohimon sokaisemana rajattoman mustalaisnaisen matkaan. Sen kukkasenkin miekkonen säilyttää talismaaninaan.

Kansallisoopperan ohjaus sijoittaa Bizet’n Carmenin Espanjan sisällissodan aikoihin. Ratkaisu toimii hyvin, sillä 1930-luvun epävakaat olot sopivat tapahtumataustaksi. Lavastusratkaisut ja rakennelmien harmaanhiekkaiset sävyt toimivat mainiosti ja väreihin sointuvat asut istuvat hyvin. Matadorinäkymissä väläytetään punamustaa, muuten tunteet saavat leiskua melko neutraalia värimaailmaa vasten. Alun krusifiksi ja lopun risti-jeesusta mukaileva Carmenin asento linkittyvät hieman osoittelevasti.

Lämpiön rakenteellisia väliaikanäkymiä

Lämpiön rakenteellisia väliaikanäkymiä

Oopperana Carmen osoittautuu maallikostakin melodiseksi, musiikillisesti helpoksi – varsinaiseksi hittikimaraksi. Orkestrointi on sävykästä, kuorokohtaukset ovat kohottavia, aariat ja duetot väkeviä. Don Josen (Joachim Bäckström) rakkaudentunnustus on niin tosi. Voisin ilmoittautua Bäckströmin fanclubiin. Carmenin (Niina Keitel) lavasisääntulo on rehevä ja mezzo kohtalokas. Kaikkien solistien laulu soi sitä kirkkaammin mitä lähemmäs pitkän esityksen loppua edetään.

Vaikka tarina on tuttu, en ole aiemmin nähnyt tätä teosta kokonaisena, joten yleissivistysaukon paikkaaminen oli paikallaan. Juoni kolmiodraamoineen on kliseinen tai ajaton – toteutuksesta riippuen. Henkilöt ovat kovin arkkityyppisiä ja toistuvia monenlaisissa kulttuurituotteissa. Viimeksi olen aihevariaatioon tutustunut Saila Susiluodon runokokoelmassa Carmen (Otava 2010), jossa kuljetaan metroissa ja ostareilla oopperasta tutuissa tunnevirityksissä vaan omalakisesti tulkittuna.

Opperan Carmen on villi nainen, jonka lempi kestää enintään puoli vuotta. Tumma ja tulinen Carmen laulaa, että vapaa tahto on hänen ainoa lakinsa. Hän on manipuloiva ja uskollinen vain ailahteleville tunteilleen. Tällaisessa kyydissä eivät perusmiehet pysy eivätkä ymmärrä, että nainenkin voi olla vapaa ottamaan ja jättämään. Josen kilpailijaksi ilmestyykin kukko tunkiolla, voittoisa matadori, joka iskee jo kyllästyneisyyden tilaan edenneen Carmenin. Josen huomiota hakevalla viileänvaalealla, mamman suosikilla Michaelalla ei ole sijaa näissä tunnehuumakekkereissä.

Kun Josen, mahdollisesti oidipaalisen mammanpojan, kätkössä olleet kiihkeät tunteet syttyvät, hänet saa täysin tolaltaan: hän ajatuu vankilaan, jättää armeijauran, liittyy rosvojoukkoon, hylkää kotiväkensä – kaikki tämä Carmenin vuoksi. Carmen pelaa, kiristää, jaksaa vain valloitusvaiheen. Onnettomalla Josella ei ole välineitä käsitellä tunteitaan, ja hän jumiutuu epätoivoiseen intohimoriippuvuuteen. Sellaisella on yleensä synkät seuraukset.

Oopperoiden juonet ovat tavallisesti järjettömän banaaleja, mutta tämä toteutus viittasi ajattomiin teemoihin. Rakkausdraamassa on posketonta menoa, mutta myös ikävästi lähes viikottain päivälehtiuutisista tuttua. Teos osoittautui suhdeväkivallan ja perhesurmien mekanismin läpileikkaukseksi. Heikkotahtoiset, itsetuntoa ja tunnetaitoja vailla olevat ihmiset murtuvat pala palata, kun heidän tunteisiinsa tai pakkomielteeksi muuttuneeseen ripustautumiseensa ei enää vastata. Vaikka suhde on tuhoon tuomittu ja jäljellä on vain loukattuja tunteita, silti hylätty osapuoli ei kykene irrottautumaan. Alkeellinen ajattelumalli entisen rakastetun vainoamisesta ja surmaamisesta perustein ”kun en sinua saa, ei saa kukaan muukaan” toimii näin. Ja syntyy rumaa jälkeä. Oopperassa ja suomalaisissa kodeissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Musiikki, Oppera

Musiikkivirrassa

Kevään konserttielämyksen perusteella päätin stalkata Anna-Kristiina Kaappolan soljuvaa sopraanoääntä. Syyskuun musiikin valitsin siten sen perusteella.

Viime viikolla kävin Musiikkitalossa konsertissa, jonka alkuosassa Kaappola lauloi Mozartin motetin. Laulu oli eleetöntä ja vaivattomasti helmeilevää, siis nautittavaa. Konsertin toisena osana RSO esitti Mahlerin seitsemännen sinfonian. Istuin orkesterin takana ja sain seurata Sakari Oramon johtamista niin, että hänen eleensä ja ilmeensä näkyivät läheltä ja suoraan. Maestro elehti, huhki ja hyppelehti korokkeella koko rahan edestä.

Sinfonia oli melkoista melskettä, vaikkapa musiikkijugendia: koristeellista ja jylhää samanaikaisesti. Myönnän kyllä, että melkoinen osa mielenkiinnostani kohdistui edessäni istuvaan orkesterin jykevään löymäsoitinjäseneen. Hänellä on instrumentteinaan tamburiini ja kolme lehmänkelloa. Odotin koko ajan, milloin kalkatus käynnistyy. Kolme kertaa tunnin aikana pakettinaruin kiinnitetyt kellot kolisivat muun pauhun peittäen sulosoinnut.

Eilen oli vuorossa Kansallisoopperan tulkinta Verdin Aidasta. Anna-Kristiina Kaappolan roolina oli siinä esiintyä papittarena, joskin rooli vedettiin kulissien takana, ja helisevä ääni kuului vain yhdessä kohtaa. Oopperaan perehtymättömänä voin vain todeta, että musiikki oli helppoa seurata, kuoro-osuudet komeita ja naisäänet hienoja. Opperaseuralaiseni oli samoilla linjoilla. Tenori näytti punkerolta Che Gueveralta ja kuulosti epätasaiselta. Ohjaus ja puvustus muodostivat varsinaisen selkamelskan egyptivaikutteista 1930-luvun glamourelokuvatunnelmiin. Jotkut näyttämökuvat olivat hienoja, mutta varsin usein väännettiin rautalankaa siitä, miten historia ja sodankäynti toistavat itseään.

Ensimmäinen näytös meni hukille, kun lähietäisyydellä oleva nainen päivitti kännykällään facea ja selaili kuvatiedostojaan niin, että näytön loistava valo vei kaiken huomion näyttämötoiminnoilta. Ihan kivannäköinen puudeli oli kolmikymppisen naisen kännykkäkuvassa. Kannatti varmasti saapua datailemaan oopperaan, johon muut katsojat olivat ostaneet kalliit liput kulttuurielämyksen toivossa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Musiikki, Oppera