Aihearkisto: Novellit

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Nyt on lukeminen ollut hidasta, olen edennyt kieli keskellä suuta. Vertaus ontuu, huomaan. Muutenkin lukemisen jälkeen vahdin sanavalintojani. Harry Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja (Siltala 2017) askarruttaa mieltä ja kieltä.

Kokoelmassa on 13 novellia. Ne ovat keskenään kovin erilaisia. Yhteistä on arvoituksellisuus ja nyrjähtäneisyys. Mitä tahansa voi tapahtua. Reaalimaailmasta lähdetään ja astutaan kynnyksen yli.

Uraanilamppu

Mainitsen muutaman novellin, joista nautin. Niminovelli ”Uraanilamppu” vie mainiosti hätkähdyttävän valonlähteen tuottamiin tunnelmiin ja kokemuksiin. Lyhyt novelli ”Toiminta” erittelee kirurgisen tarkasti fyysiset tapahtumat herätessä ja naurattaa suurpiirteisellä loppulauseella. ”Fantastinen salaatti” hulluttelee ruokahifistelyllä. ”Piilodepression” jälkeen kihelmöin kaikenlaisia ajatuksia ihmisestä ja perheestä – ja kerrontataidosta, joka pistää kutisemaan.

Muutama novelli kiertyy kuristusotteella kirjalliseen työhön. ”Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani” -novellissa rakentuu tilanne, jossa kirjailija on kustannustoimittajan luona keskustelemassa kokoelmasta, joka kannattaisi aloittaa ”Uuranilamppu”-novellilla. Todentuntuisista havainnoista poikkeillaan kirjailijan mielenjuolahduksiin. ”Kertomus”-novellissa upotaan kertoja-lukija-tulkintoihin. Tuntuu kuin lausahduksia olisi silputtu vaikkapa blogeista, joissa suolletaan kirjoista, lukukokemuksesta ja muusta sivuavasta. Ja pilkka osuu nilkkaani – syystä.

Huimaa näissä novelleissa on se, etten oikein tohdi poimia sitaatteja. Jos lainaan jotain, olen varma, että joudun naurunalaiseksi. Olen varma, että minua vedätetään. Joten annan mennä. Tässä on lukukokemukseni:

Lukijan tuskin kannattaa yrittää löytää totuutta, hänen on järkevämpää nauttia siitä, että tulee huijatuksi. Kaikkien ratkaisujen ei tarvitse vaikuttaa motivoiduilta. Vaihdoin kerran sukupuolta vahingossa. Lukija tietää, että hän tulee huijatuksi, mutta myös kertoja tietää tulevansa huijatuksi, kertomus vie mennessään heitä molempia. Viime kädessä kysymys on psykologisesta sodasta kertojan ja kertomuksen ja lukijan ja kertomuksen välillä.

Monessa novellissa on sellainen tuntu, että niissä on sisäpiirin läppää ja minä olen ulkopuolinen. Kirjan lopusta selviää, että osalla novelleista on kirjallinen esikuva. Esimerkiksi niminovelli ”Uraanilamppu” vertautuu Juhani Ahon lastuun isoisän lampun ostosta ja ”Piilodepressio” J. P. Roosin artikkeliin.

Taitavaa on: sanat, lauseet, virkkeet sakeanaan merkityksiä. Muutama juttu kohottaa. Pitkälti kuitenkin menee pinnistelyn puolelle ja tulee Tsehovia ikävä. Välinpitämättömäksi en jäänyt.

– –

Harry Salmenniemi
Uraanilamppu ja muita novelleja
Siltala 2017
177 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Riitta K halusi ylittää mukavuusalueensa, Suketukselle novelleissa on kokeilevaa ja kujeilevaa, ja Ompulle kokoelma on järisyttävän kiinnostava.

Novellihaasteeseen tämän myötä on kertynyt nyt 83 novellia.

novellihaaste

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Christian Rönnbacka: Hautamäen joulu

Joulurevittelypalkinnon annan Christian Rönnbackalle joulukertomuksesta Hautamäen joulu (2016). Elisa Kirja jakaa sitä ilmaiseksi, mitä ilmeisimmin hyvää joulumieltä tuottamaan – ja onnistuu siinä.

Hautamäen joulu on yhdeksäs osa novellisarjaa Rikospaikka Pasila. Rikosylikonstaapeli Kiuru poliisikollegoineen törmää sananmukaisesti joulupukkeihin. Levottomasti käyttäytyvistä pukeista tulee lisää ilmoituksia. Aika nopeasti selviää, minkälainen pukkivälitys toimittaa kummallisia Korvatunturin konsultteja. Isoin ongelma on se, miten piripäisten pukkien jäljiltä monen perheen joulu on vaarassa.

Rönnbackan dekkareista tuttu sankari Antti Hautalehto astuu näyttämölle pelastajan tapaan. Loppuratkaisu on herauttaa kyyneleen silmäkulmaani, kuten kertomuksessa käy myös poliiseille ja jopa Piri-Terolle. Voin vilpittömästi todeta, että Rönnbacka saa juttuun hehkumaan joulun hyvän hengen: ”Paras lahja on hyvä joulumieli.”

Nautin siis hyväntahtoisesta tapahtumien loppuun saattamisesta, mutta kerkeä kerronta miellyttää sekin. Kyllä Rönnbacka taitaa kielellä keplottelun. Övereiden suuntaan kallistuu kyllä se, että kuvasto viittaa silloin tällöin suoraan jouluklassikoihin, esimerkiksi lahjoja jaetaan Fannille ja Aleksanterille, löytyy samasta perheestä Sylviakin.

hautamaen-joulu

Novelli on sopivasti joulupäivän kävelylenkin mittainen, sillä kuuntelin sen äänikirjana. Ulkoiluhetken miellyttävyyttä lisäsi Ville Tiihosen kuuntelijan sielua hivelevä bassoääni. Erityismaininnan annan vuoden hävyttömimmälle tekstimainonnalle, sillä sen verran selkeästi novellissa mainittiin Elisan tuotteet.

novellihaaste

Nyt on kasassa 70 novellia Ompun novellihaasteeseen.

Christian Rönnbacka
Hautalehdon joulu
Elisa Kirja ja Crime Time 2016
novelli, 9. osa sarjasta Rikospaikka Pasila
äänikirja, 0.48.08
lukija Ville Tiihonen
Ilmaistarjous Elisa Kirjalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Novellit

Michael Cunningham: Villijoutsenet

Nuorten aikuisten (YA) kirjat kasvattavat suosiotaan, ja fantasia on vakiintunut genre, mutta suoraan aikuisille suunnatut sadut ovat melko harvinaisia. Michael Cunningham satuilee kokoelmassa Villijoutsenet ja muita kertomuksia (Gummerus 2016).

Taitava, tietoinen kertoja pistelee terävästi ihmisluonteen ihmeellisyyksistä. Pidän etenkin siitä, miten niukin konstein kertoja kuvaa luonteenlaatuja tai ajatuksia. Sivallukset vaikuttavat tässä genressä kevyiltä mutta viiltäviltä.

Kertomuksia on 11, osa tylsähköjä, osa ei. Vähiten minuun vetoavat muutamat paljaasti johonkin vanhaan satuun ympätyt tarinat. Vaikka monien kertomustan taustalla vaikuttaa kansansatu, tyylitellään moderniin ihmiskuvaan kuuluvalla.

villijoutsenet

Poimin maistiaisiksi kolme suosikkiani. ”Tinassa, lujasti” viipaloi tarkasti ihmissuhteiden odotuksia ja muutoksia. Hienosti todentuu, miten löydetään omaksi yllätykseksi toinen, hukataan se ja saadaan uusi mahdollisuus. Pidän tarkkaavaisesta tunnetilakuvauksesta.

Poika tietää, naisten tavoin, millaista on saada siipeensä. Hän tietään, niin kuin naiset tietävät, kuinka elää ikään kuin kaikki olisi kunnossa.

”Tinassa, lujasti” -kertomukseen annostellaan sopivasti lämpöä ja toivoa. Kaikissa Cunninghamin jutuissa ei. Esimerkiksi ”Me hirviöt” kuvaa ilkikurisesti sitä, miten pienempään pahaan tyytyminen voi yllättää. ”Kaunotar ja hirviö” -variaatiosta kuoriutuu hirtehisesti, miten ihmiset toimivat yksinäisyyden pelossa.

Kokoelman lopetus ”Elämänsä loppuun saakka” sopii satuhenkeen, sillä siinä tavoitetaan perinnesatujen onnellinen loppu. Alun ja lopun väliin mahtuu epätodennäköisen parin yhteensopiminen mutta myös pitkän yhteiselämän latistavuudesta selviäminen ja toiveikkaasti elämän jatkuminen.

Villijoutsenissa on mustavalkoinen kuvitus, joka sopii hyvin tarinoiden tyyliin. Vaikken erityisen täpinöissäni Cunninghamin saduista kokonaisuutena ole, on niissä piristävää pureksittavaa. Suosittelen rinnaikkaiseksi Sari Peltoniemen parin vuoden takaista Miehestä syntynyt -aikuissatukokoelmaa, joka minusta peittoaa Cunninghamin kirjan.

– –
Michael Cunningham
Villijoutsent ja muita kertomuksia
Kuvittanut Yuko Shimizu
Suomentanut Kristiina Drews
Gummerus 2016
11 (satu)kertomusta
150 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa: Kaisa Reetta kuulee kertomuksissa tunteiden sinfonioita; Maailmankirjat lukee Cunninghamin versioita rinnan Grimmin kanssa.

novellihaaste

Nyt olen lukenut 69 novellia Ompun haasteeseen.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Geneve ja Robert Walserin Kävelyretki

Kävelijä rakastaa, pitää kauniina ja arvostaa ylevää siinä kuin vaatimatontakin, vakavaa siinä kuin lystikästäkin.

Kun kävelen ennestään tuntemattoman kaupungin katuja, haluan olla avoin yksityiskohdille. Pilvisen Geneven joulunalusväritys näyttää harmaahkolta, iholla tuntuu järvestä ja joesta leviävä kostea koleus, kaupungin äänimaailma on melko hiljainen. Geneva Lux -talvivalaistustapahtuma luo loistoa iltoihin.

Kävelijän kannoilla hiipii salaperäisesti ja huomaamatta kaikenlaisia hienoja ja herkkävireisiä kävelyretkiajatuksia, siihen tapaan, että hän joutuu kesken reippaan ja valppaan kävelemisensä seisahtumaan, pysähtymään ja kuulostelemaan, – -.

En lähtenyt patikoimaan Alpeille, kulkemaan Cernin hiukkasfysiikkakäytäviä tai arvostamaan YK:n työtä sen konttorin pihassa, kuljeskelinpa vain pitkin katuja Genevejärven ja Rhoenen liepeillä. Porvarillinen hillitty charmi välittyy rakennuskannasta, jossa on mennyttä maailmaa monilta vuosikymmeniltä. Eurooppalaiset sodat eivät ole tätä kaupunkia runnelleet.

Viime viikkojen sulatteluun tuntui sopivan nyt se, että lomamatkalla irtauduin totutusta ja sulauduin vieraan väen joukkoon. Aika ajoin pysähdyin ja kuulostelin, missä nyt kuljen ja minne olen menossa – noin yhdistyvät matkalaisen konkretia ja vertauskuvallisuus.

Musée d’art et d’historien (MAH) arkeologisista näyttelyesineistä minut pysäyttivät mykeneläiskulttuurin ihmispatsaat yli 4000 vuoden takaa. Ihminen on niissä pelkistettynä. Kädet puuskassa hän on kuin riisuttuna puolustamassa itseään maailmaa vastaan. Mutta varpaat on eritelty, näin pysyy kosketus todelliseen. Jotain aina säilyy: jalkojen alla multa, kallio ja maa.

mykene


Maalattu maisema keskellä todellista maisemaa on piristävää omaperäisyyttä.

MAH sisältää melko rajatun katsauksen vanhoista kirkkomaalauksista viime vuosikymmenien tauluihin. Bongasin kiinnostavan Cranachin (vaikka taisi olla kopio), yhden oudon Goyan ja perusimpressioinisteja. Geneveläissyntyisen Jean-Étienne Liotardin pastelleista etenkin sohvalla istuva nainen (1749) mietityttää: miksi kirje on revittynä matolla, mitä nainen ajattelee, mitä kirjaa hän on lukemassa?

Huomasin virittyneeni paikallisesti, sillä Alppi-maalausten variaatiot pistivät silmään. Etenkin Ferdinand Hodlerin vuoristomaalausten tyylivaihtelut kiehtoivat, ja muutenkin tämän maalarin monet aika merkilliset teokset jäivät mieleen.

hedler

Ferdinand Hodler: Le Mére Royaume (1886-1887)

Alberto Giacomettin veistotaide on aina vakuuttanut, siitä oli museossa yksi esimerkki, mutta taidemuseovisiitillä ihastuin veistäjän Giovanni-isän omakuvaan. Maalauksen intensiteetti ja selkeys vangitsee, tuntuu kuin suoraan katsova mies ja hänen ympäristönsä ovat täynnä tarinoita.

g-giaacometti

Giovanni Giacomettin omakuva vuodelta 1899


Kävelyllä kävijän on tutkittava ja tarkasteltava äärimmäisen hellästi ja huomaavaisesti jokaista kohtaamaansa olevaista, kaikkein pienintäkin, oli kyseessä sitten lapsi, koira, hyttynen, perhonen, varpunen, mato, kukka, mies, talo, puu, pensasaita, etana, hiiri, pilvi, vuori, lehti tai vaikka pelkkä pois viskattu paperinpalanen, jolle joku herttainen lapsukainen on ehkä ripustanut ensimmäiset kömpelöt kirjaimensa.

Geneven modernin taiteen museo (Mamco) on perustettu vanhaan tehtaaseen, ja se luo tilaan omaleimaisuutta. Kokonaisuus on aika laaja. Tällä kertaa näyttelyiden painopiste oli videotaiteessa. Se on minulle yksi vieraimmista taidelajeista, enkä tälläkään kertaa jaksanut videoihin pysähtyä, ja siksi näyttelykokonaisuus jäi etäiseksi. Museon suurin elämys oli se, että joka näyttelytilaa vartioi muutama nuori, jotka olivat tavattoman ystävällisiä ja kohteliaita. Moneen kertaan vaihdoimme bonjuurit. Elämä voitti taiteen.



Jollen kävisi kävelyllä enkä kuulisi tarinoita, en pystysi myöskään enää kertomaan minkäänlaisia tarinoita enkä kirjoittamaan pikkuruisintakaan juttua – – .

Postaukseni sitaatit ovat tarkoitushakuisesti sveitsiläisen kirjailijan Robert Walserin (1878 – 1956) pienoisromaanimittaisesta novellista ”Kävelyretki”. Siinä minäkertoja kävelee päivän aikana paikasta toiseen (jossain päin Sveitsiä, ei kylläkään Genevessä), kohtaa ihmisiä, ilmiöitä ja viistää itseään. Kerronta perustuu havaintoihin, mielleyhtymiin ja kommentteihin. Tekstin eteneminen ja fokus ovat arvaamattomia.

”Kävelyretki” on poikkeuksellisen pitkä verrattuna muihin kokoelman Kävelyretki ja muita kertomuksia (Teos 2012) novelleihin, silti luonnehdintani sopii kaikkiin. Myös lyhyet jutut ovat pitkien kappaleiden keskittymättömyyden vyöryä, usein minämuotoisia ja kirjoittajan kurjaan osaan viittaavia.

Kirjailija on ollut aikanaan Franz Kafkan ja Herman Hessen suosikki, mutten muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta innostunut Walserin novellistiikasta. Vaikka ajan, paikan ja identiteetin poukkoilussa voi nähdä moderniutta, työlästyn etenkin kertomusten naiskuvaan, jonka voi pelkistää niin, että kertoja muistaa tunnollisesti mainita kauniiden neitojen ihanuuden. Kartutin sentään novellihaasteetta 41 kertomuksella.

novellihaaste

Tässä vaiheessa olen kerännyt novellihaasteen 58 novellia.

– –
Robert Walser
Kävelyretki ja muita kertomuksia
suomennos ja jälkisanat Ilona Nykyri
Teos 2012
249 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Novellit, Taide

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Kai Murakamia voi lukea ilman ääniraitaa, mutta huomaan tubettavani lukemisen lomaan tekstissä mainittuja biisejä. Lukumuistoistani ei koskaan häviä hetket, joina Janáčekin sävellyksen patarummut paukkaavat samalla, kun luen romaania 1Q84. Spotifyhin jotkut viitseliäät fanit ovat laatineet Murakamin kirjoista kerättyjä soittolistoja.

Miehiä ilman naisia -kertomuskokoelman (Tammi 2016) loppuun päästyäni taustalla soi makea Theme From A Summer Place. Se ei ole jatsin tai rokin tahtiin fiilistelevän kertojan mieleen mutta kiteyttää jotain oleellista kertomastaan lemmensuhteesta, eittämättä menneestä naisesta – ja enemmänkin:

Riittää, että hänen elämänsä kuolemattoman hissimusiikin säestämänä on onnellista ja levollista, vaikka minä en olisikaan osana sitä.

Sitaatinkaltaista armollisuutta haetaan kokoelman seitsemässä kertomuksessa. Etääntyminen on henkilöitä lähempänä kuin lähentyminen tai tunteiden tunnistaminen ja tunnustaminen. Suhteita on ja on ollut, lähinnä kertomuksissa muistellaan, pysähdytään, ei eletä.

Miehille ilman naisia maailma on valtava sekoitus kivuliaita asioita. Se on kuun toinen puoli.

Vaikea sanoa, mikä japanilasille on näissä kertomuksissa tavallista, mikä outoa, mutta minä näen henkilöissä ja tapahtumakuluissa kummia. Ainakin miehet tuntuvat olevan kuutamolla (kuun toisella puolella?) pettävien naisten joukossa.

Kerronta kulkee kihelmöivästi rajapinnalla. Murakamin tavaramerkkiin kuuluu realismista irrottautuminen. Sitä tarjoaa myös Miehiä ilman naisia. Esimerkiksi kertomus ”Rakastunut Samsa” on kunnianosoitus Kafkalle. ”Šeherazade”-tarinassa kiehtoo nainen, joka kuvaa, minkälaista on elää nahkiaisena. Vesielävän ajatusten ja kielen tuolla puolen kurotuksen kauneus hellii kaunokirjallisuuden lukijaa.

Suosikkikertomukseni on ”Kino”. Siinä lähdetään hyvin realistisesta tilanteesta. Kino eroaa vaimostaan ja perustaa baarin. Vähitellen aistin tapahtumissa ja kohtaamisissa kerroksia, joista voi erotella symboliikkaa ja epätodellisuuksia. Kino tapaa naisen, jolla on näkyviä arpia: ”Näkymä oli joltain hedelmättömältä planeetalta valovuosien päästä Kinon maailmasta.” Vai onko? Kaikki arvet eivät näy, etenkään Kinon. Kertomus kasvaa hienosti alitajunnan työksi, ahdistavien näkymättömien arpien hoitamiseksi, anteeksi antamisen matkaksi.

Henkilöiden tarkat ulkonäön kuvaukset tökkivät, ja asenteellinen naisten olemukseen tai ikään suhtautuminen tuntuu tympeältä. Toisto välillä häiritsee. Toisaalta Murakamin peruskuvasto kiehtoo, kuten kuu, kissa, korvat ja unet. En voi vastustaa: väkisin tarinat tunkevat tietokerrokseni tuolle puolen, vaivun tunnelman valtaan. Matkustan mielikuviin, joita en osannut odottaa. Mikä voi olla hienompaa?

miehia-ilman-naisia

”Kissa oli vapautta vaaliva eläin.”

– – –

Haruki Murakami
Miehiä ilman naisia
Suomentanut Juha Mylläri
Tammi 2016
novelleja
276 sivua.

Moni on Murakaminsa lukenut, mm. Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa, Opus eka ja Ullan luetut kirjat.


novellihaaste

Osallistun tällä postauksella Ompun Nostetaan novellit kunniaan -haasteeseen. Olen veikannut, että yhteensä haasteeseen osallistujat lukevat 2017 novellia. Murakamista kertyy seitsemän novellia. Alku sekin.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Raymond Carverin tyyliä on kutsuttu likaiseksi realismiksi. Siitä esimerkillinen näyte on novellikokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (Sammakko 2015). Samanniminen novellivalikoima on ilmestynyt suomeksi jo 1986, mutta syksyllä 2015 julkaistu Seppo Lahtisen suomennos on käännös alkuperäisestä vuoden 1981 novellikokoelmasta.

Olen aiemmin lukenut Carverin Oikopolkuja ja nähnyt siitä Altmanin filmiversion. Kumpikin vaikutti tunnelmallaan, ja sama vetoaa tässä kokoelmassa. Novelleihin vaipuu kuin epämääräisen seepianväriseen painajaiseen: tässä olen, enkä muuta voi, mutta mitä tapahtuu? Ei välttämättä mitään, mutta varuillaan minun pitää olla.carver

Novelleja on yhteensä 17. Ne ovat lyhyehköjä tilannekuvia. On tapahtunut jotain sitä ennen, ja varmasti tapahtuu sen jälkeen. Olen mukana ihmistenvälisessä kohtaamisessa, jonkinlaisessa konfliktissa tai jännitetilanteessa. Mukana on täytepuhetta, jonka takana on muuta, monesti räjähtämätön tunneruuti. Synkänpuoleisesti elämää esitellään vaan ei tylsästi.

Selittelylle ei anneta tilaa, ja se, mitä on, ilmaistaan napakoin virkkein. Carver vie arkihetkiin usein dialogin keinoin. Siinä sitten sivusta seuraan, mitä on meneillään, ja arvailen vihjeiden varassa. Tehokkain Carver on novellien päätöksissä: lopputuloksena on usein avoin yllätys.

Niminovelli on kerrassaan kiehtova. Siinä on paljon puhetta, humaltuvaa ja tilaa vievää paasausta, kiristyvää jännitettä sekä rivienväleistä tihkuvia tietoja. Ja kun rakkaudesta puhutaan, puhutaan kaikesta muusta(kin).

” – -. Kaikesta tästä, kaikesta tästä rakkaudesta josta me nyt puhumme jäisi jäljelle pelkkä muisto. Ehkei edes sitä. Olenko hakoteillä? Puhunko pelkkää hölynpölyä? Sanokaa toki jos olette sitä mieltä. Tahdon tietää. Myönnän etten tiedä mistään mitään ja myönnän sen auliisti.”

Kokoelma Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta kirpaisee. Carver ei hio särmiä, hän antaa niiden viillellä.

– – –
Raymond Carver
Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta
Suomentanut Seppo Lahtinen
Sammakko 2015
novelleja
158 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Maailman kirjat mutustelee monipuolisesti uutta Carver-suomennosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Selkohaaste & Panttivanki ja muita kertomuksia

Elokuussa Klaaran päivänä haastoin lukemaan selkokirjoja ja jakamaan niistä ajatuksia tänään Valion päivänä. Ilahduttavasti monet tahot levittivät haastettani: kiitos!

Muistutan selkokirjoista siksi, että Suomessa on paljon lukijoita, joille tavallinen teksti on liian raskasta tai vaikeaa. Silti lukeminen voisi ilahduttaa, virkistää ajatuksia ja välittää tunteita. Olkoon siis tarjolla helppoja kirjoja mottoa noudattaen: Jokaisella on oikeus lukea.Jokaisella on oikeus lukea


Tämän päivän selkovalio on Panttivanki ja muita kertomuksia (toim. Päivi Heikkilä-Halttunen, OPH 2015), kokoelma kotimaisilta nykykirjailijoilta. Se on nuorille suunnattu 35 novellin valikoima, jonka on selkoistanut Ari Sainio. Kirja on selvästi suunnattu yläkoululaisille, mutta joukossa on myös kertomuksia, jotka ovat käyttökelpoisia toisella asteella. Joka jutussa on siihen liittyvä kuva, ja kuvittaja Jussi Kaakisen tyyli on sopivan särmikäs.

Kertomusten aiheet ovat nuoria lähellä. Ihastumiseen liittyvät tekstit ovat pääosassa, mutta on mukana myös kertomuksia arkisista tilanteista. Aika moni juttu liukuu tavallisesta epätavalliseen, joten fantasian tai yliluonnollisen elementti on hyvin edustettuna. Jokunen jutuista on kovin lapsekas, mutta näin monen kertomuksen kokoelman etu onkin monipuolisuus: siinä on jokaiselle jotakin.

Missään ei ole näkyvästi esillä, että kirja on selkokielinen. Yksi syy voi olla se, että kirja luokitellaan oppikirjaksi: siihen on laadittu opettajan verkkomateriaali monipuolisine tehtävineen. Oppimateriaalit eivät voi käyttää selkologoa. On myös mahdollista, että selkoisuutta ei korosteta siksi, että halutaan karsia ennakkoluuloja ”erityisestä”. Kirja esitellään vain helppolukuiseksi – siis tavallinen mutta lukukynnyksiä tasoitteleva kirja.

Kirjan selkokieli on eloisaa ja joustavaa. Kaikkein tiukimpia selkokielikriteereitä se väistelee. Jutuissa on slangia ja murretta, virkkeetkin ovat melko pitkiä ja rivityslogiikka vaihtelee. Ajattelen, että valinnat on tehty kohderyhmän kannalta harkiten ja siinä onnistuen. Lyhyet kappaleet ja selkeä kappalejako edistää teknistä lukuprosessia, ja kieli kuulostaa luonnolliselta ja sujuvalta – vaivattomasti saavutettavalta. Käsissä on kirja, joka sopii mainiosti sutjakkaasti lukevalle, hitaalle ponnistelijalle ja suomen kieltä harjoittelevalle nuorelle. Todellakin: jokaisella on oikeus lukea ja nauttia siitä.panttivanki
Panttivanki ja muita kertomuksia on käyttökelpoinen kokoelma. Uskon, että on tarvetta tällaisille lyhyille nuorisojutuille. Niihin voi moni samastua, sillä päähenkilöissä on tasaisesti sekä tyttöjä että poikia. Niiden avulla voi käsitellä elämänilmiöitä, ajatuksia ja tunteita. Niiden välityksellä pääsee osaksi kirjallista kulttuuria. Kirjan 16 kirjailijaa on kotimaisia nykykirjailijoita, ja voi olla, että joku lukija innostuu tarttumaan pikkujutun lukemisen jälkeen kirjailijan kokonaisteokseen – siis porttiteoria on mahdollinen. Vanhimmat jutut ovat edelliseltä vuosisadalta, mutta valtaosa teksteistä on ajattomia tai ajankohtaisia.

Suosittelen siis Panttivanki-kokoelmaa koulu- ja kotikäyttöön. Jos et ole aiemmin selkokirjaan tarttunut, kokeile tätä. Se saattaa horjuttaa mahdollisia ennakkoluuloja töksähtelevästä tai köyhästä ilmaisusta. Pitää kuitenkin muistaa, että selkokieli vaihtelee kohderyhmän mukaan.


 

Haastan tänään välittämään selkokirjakokemuksiasi blogissasi tai muussa some- tai liveyhteisössä. Ainakin seuraavissa blogeissa saattaa tänään ilmestyä selkojuttuja:

Hemulin kirjahylly
Pihin naisen elämää



Panttivanki ja muita kertomuksia
Toimittanut Päivi Heikkilä-Halttunen
Selkomukautus Ari Sainio
Kuvitus Jussi Kaakinen
Opetushallitus 2015
232 sivua
35 kertomusta 16 suomalaiselta kirjailijalta.
Lisätietoja ja kirjan tehtävät: http://edu.fi/panttivanki

Sain kirjan kustantajalta.

Selkokirjoja löydät muun muassa http://papunet.net/selkokirjat/

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Novellit, Selkokirja

Sari Malkamäki: Tiikerikakku

Broidin vaimon kutsumusala on kirjasto ja se viettää päivät pitkät värkäten houkuttelevia asetelmia kirjaston sadasta vähiten lainatusta teoksesta motolla ”tuntematon tutuksi”. (Haamukipu)

En tiedä, kuuluuko Sari Malkamäki vähiten lainattuihin kirjailijoihin, mutta melko vähän melua hänen teoksistaan pidetään. Naistenviikon toisen päivän merkeissä palasin yli 20 vuotta sitten julkaistuun novellikokoelmaan Tiikerikakku (Otava 1994) – onhan tänään Sarin nimipäivä. Ja on paikallaan nostaa ”vanhoja” kirjoja ja valtavirran liepeillä luovia kirjailijoita. Syytä on!

Naistenviikon aikana kirjabloggajat julkaisevat juttuja naisaiheeseen liittyen. Katso mukana olevat blogit linkistä.

Naistenviikon aikana kirjabloggajat julkaisevat juttuja naisaiheeseen liittyen. Katso mukana olevat blogit linkistä.

Tiikerikakun novellit sopivat erinomaisesti naistenviikon teemaan. Ne kertovat pääsääntöisesti naispuolisista elävistä: novelleissa on pikkutyttöjä, odottavia ja synnyttäviä naisia, pikkulasten äitejä, aikuisia arkinaisia, omaishoitajia ja kuoleman lähelle lipuvia mummoja. Monissa Tiikerikakun novelleissa henkilöiden ajatukset karkaavat nykyhetkestä menneeseen. Ne poukkoilevat jossain käännekohdassa tai vaikuttamaan jääneessä tilanteessa. Kokoelmassa on useita kertomuksia siitä, miten kuolema nyrjäyttää arjen. Hieno esimerkki siitä sekä kuvakulmaeroista on novelli ”Valotusajat”.

Novelleissa on karuja kohtaloita, kuten omaisen menettäminen kuolemassa, erossa tai etääntymisessä. Voisi ajatella, että Malkamäki jatkaa matalalentoisten arjenkuvauksien proosaperinnettä. Vaan ei aivan. Yllätyn siitä, että kerrotut elämän kompastuskuopat eivät masenna minua. Kyllä novelleissa heikot sortuu elon tieltä, mutta moni akka sen kuin porskuttaa.

– Minkä sitä ihminen ittiänsä pakoon pääsis, hän sanoo ääneen ja säikähtää huomatessaan, että puhui kuin äitinsä. (Poikaparpi)

Juoma oli makeaa ja kirpeää, poltti nielussa. Tainasta alkoi tuntua, että hän voisi tehdä elämässään vielä mitä vain: opetella ajamaan autoa ja aukaisemaan suunsa oikeissa kohdissa ja sekoittamaan jonkun ajatukset ja kävelemään korkeilla koroilla. (Pääkkönen)

Malkamäen kerronta on mutkatonta, ja teksti on kotonaan sekä kaupungissa että maalla – näiden elämänpiirien erot kyllä tunnistaa. Välillä viivytään menneessä, usein eletään nykyhetkeä eli 1990-luvun alkua, mutta huomaan tekstin olevan raikkaan ajatonta. Kieli on nautittavan vivahteikasta. Yleiskieli soljuu vaivattomasti, välillä nautiskellaan pohjalaasella puheenparrella tai urbaanilla puhekielellä. Kaikki sujuu. Ja mitä pidemmälle kokoelmassa etenen, näen myös viistoa huumoria ja tilannetajua.

Hän työnsi naamansa peiliin kiinni ja katsoi silmänympäryksiään. – Rutkat naurunrypyt, oli meikkitaiteilija muotoillut. Niin paljon hupia ei maailmaan mahtuisikaan, että niillä tuollaiset vaot kyntäisi. Mutta päivän oli tarkoitus olla piristävä ja jutun kevyt. Kipeille asioille oli sitten omat areenansa, hän ymmärsi kyllä. (Muuttumisleikki)

Olen erityisen iloinen, että Sarin-päivä innoitti tarttumaan hyllyssä lojuneeseen kokoelmaan. Se liikutti, hymähdytti sekä vaikutti kielentajullaan ja elämänkohtalojutuillaan. Arki saa novelleissa kulmia, joita ei hiota. Niminovelli ”Tiikerikakku” lopettaa kokoelman pysäyttävästi. Siinä äitiys ja vanhemmuus on kiteytetty aikuisen tyttären kohtaamiseen, luopumiseen ja itsellisyyden hyväksymiseen. Kipeää, totta – ja kaunista. Lue ihmeessä!
Tiikerikakku

_ _ _
Sari Malkamäki
Tiikerikakku
Otava 1994
novelleja
188 sivua.
Löytyi kirjahyllystä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Naistenviikko käynnistyy: Ludmila Ulitskajan Tyttölapsia

Hyvää naistenviikkoa! Tämän viikon (18.-24.7.) aikana kirjabloggaajat postaavat naisaiheisista kirjoista. Mukana olevat blogit olen listannut viikko sitten haasteen aloitusjuttuun: tarkista ne tästä linkistä. Parikymmentä blogia on siis mukana. Naistenviikon jutut voivat liittyä nimipäivänaisiin tai muuhun naisteemaan.

Viikon varrella postaan kirjoista Tyttölapsia, Näin minusta tuli tyttö, Melkein äiti ja Vailla henkilökohtaista vastuuta. Monenlaista tyttöyttä ja naiseutta on tullut näissä vastaan: eläköön moninaisuus. Aloituskirjasta Tyttölapsia julkaisee juttunsa tänään myös Jane.
naistenviikko

Luin keväällä Ludmila Ulitskajan Hilpeät hautajaiset, jonka nosteessa on kiinnostava tutustua Ulitskajan lyhytproosakerrontaan. Tyttölapsia (suom. Arja Pikkupeura, Siltala 2015) sisältää kaksi kertomussikermää Tyttölapsia ja Lapsuus -49. On perusteltua, että samoissa kansissa julkaistaan satsi lapsikuvauksia.

Lapsuus -49 -kertomukset kuvaavat lapsen tilaa perheessä, perheen vaikutuksessa ja laitamilla. ”Naulat” jää mieleen eleettömänä elämän kiertokulun kuvana. Hienoista tunnelma- ja tilannetallennuksista en paljasta enempää, suuntaan katseeni kokoelman Tyttölapsia-osaan.

Tyttölapsia-tarinoita yhdistävät novelleista toiseen puikkelehtivat henkilöt. Tällainen episodinen kerronta on nyt tavallista, muun muassa Taina Latvalan novellikokoelmassa Ennen kuin kaikki muuttuu on samaa tekniikkaa. Ulitskajan kokoelmassa saman talon tai koulun tytöt elävät elämäänsä. Tytöt purskahtelevat itkuun, haaveilevat, keppostelevat, hautovat salaisuuksia ja kuvitelmia. Mukana on kiusaamista, sisarkateutta ja jopa eroottiseksi leimahtavaa leikkiä. Tyttölapsia

Miljöinä ovat kerrostalot ja koulut kommunistisessa onnelassa toisen maailmansodan jälkeen. Aikuisten todellisuus neukkuyhteisössä tulee hyvin esille, myös se, mitä aatteella yritettiin häivyttää. Ihmiset ovat rodullisesti ja asemaltaan eriarvoisia, julistaa systeemi tasa-arvosta mitä tahansa.

Lumoudun Ulitskajan kyvystä kuvata henkilöitä ja tilanteita tarkkanäköisesti. Etenkin Tyttölapsissa kuvatut kaksoistytöt perheineen jäävät pitkään mieleeni elämään. Kerronnassa on vauhtia, villiyttäkin. Teksti myös koskettaa olematta sentimentaalinen. Joukossa on lisäksi jännitystä nostattavia juttuja: huolettoman lapsenmieliset viritykset aikuissilmin herättävät pahaenteisen tunnelman, vaikkei mitään kohtalokasta sattuisikaan.

Kaikkiaan kokoelmasta muodostuu särkyneen peilin kaltainen kokonaisuus. Ihan joka palaa ei voi saumattomasti liimata paikoilleen, mutta kokonaisuuden oleellisia osia ne ovat. Ne peilaavat ihmisluontoa, lapsen katsantotapaa, perhettä ja yhteiskuntaa. Säröjä on, siksi kuva on kiinnostava.
_ _ _

Ludmila Ulitskaja
Tyttölapsia
Suomentanut Arja Pikkupeura
Siltala 2015 (1993, 2003, 2013)
novelleja
218 sivua
Lainasin kirjan kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit